Pullopostia

En tiedä, oliko kohtaaminen enkelini kanssa saanut oloni rennoksi vai oliko se sittenkin aurinko ja meri. Tein päätöksen, että viimeiset reissupäiväni makaan vain rannalla ja annan ajan kulua. Laiskottelen ja uppoudun hyvän kirjan pariin. Ja ehkäpä hyvällä tuurilla saan vielä hiukan väriä.

Ja niin minä teinkin.

Vaikka Koh Changin päärannat eivät minua kiehtoneet ja kaduilla näkyvät juopottelevat turistit eivät mieltäni lämmittäneet, olin yhtä hymyä saarella oloni ajan. Ajan, joka jäi lyhyemmäksi mitä olin sen suunnitellut olevan.

Vaikka olin löytänyt hiljaisen hostellin, täydellisen majapaikan uppoutua joutilaisuuden letkeisiin aaltoihin. Pakkasin taas rinkkani ja lähdin matkaan. Matkaan, joka oli ehkäpä tämän reissuni erikoisin matka.

Koh Chang

Pyörittelin lippua kädessäni ja hymyilin. En taaskaan tienyt mitä oikein olen tekemässä ja tällä kertaa epätietoisuuteni ei saanut minua alakuloon.

Ehkäpä toiselle saarelle meno on suuri virhe. Ehkäpä ei. Ei voi tietää. Ehkäpä siinä se houkutus olikin, kun en todellakaan tiennyt mikä minua seuraavien päivien ajan oikein odottaa.

Vene saapui laituriin ja oli aika ottaa askeleet kohti tuntematonta. Edessäni oli puinen laituri ja sitä ympäröi kristallin kirkas vesi jonka väri oli aivan jotain muuta, kuin edellisellä saarella olin saanut ihastella.

Yritin kulkea laiturin päähän mahdollisimman hitaasti, hengittäen paratiisin tuoksuja. Katsella rannalla huojuvia palmuja ja auringossa kimaltelevaa merta.

Silti se laituri oli liian lyhyt tai askeleeni liian isoja. Oli aika astua hiekalle. Pysähtyä ja katsella ympärille.

Ko Mak

Koh Mak

Luulin, että jossain vaiheessa siihen turtuu, kun näkee jotain todella kaunista ja uskomatonta. Ei, ei siihen turru. Sitä vaan jaksaa ihailla ja ihmetellä. Puistella hiukan kevyesti päätänsä ja todeta se, miten epätodelliselta tämä oikein tuntuu.

Selässä hiertävä rinkkani muistuttaa minua siitä, että tämä ei ole mikään kaunis uni. Tämä on täydellinen elämä.

Ja toinen täydellinen elämä odotteli minua jo mopon selässä, hymyillen aikaisemmin näkemääni hymyä. Olin valmis seikkailulle. Mikään ei voisi mennä pieleen pienessä paratiisissa.

Ko Mak

Koh Mak

Ensimmäinen näkemäni ranta oli saanut minut taivaaseen ja muut näkemäni rannat veivät minut seitsemänteen sellaiseen.

Enkelini piti minusta huolen, että jokainen askelma jonka paratiisissa otin, oli enemmän kuin edellinen.

Jokainen hengitys jonka hengitin, antoi keuhkoilleni enemmän happea, kuin aikaisemmat hengitykseni.

Jokainen hetki oli enemmän kuin elämäni.

Mainokset

Pala paratiisia

Olin venematkalla tutustunut minua vanhempaan naiseen. Hänelläkin oli avoinna kaikki se, mitä seuraavaksi tapahtuu, kun veneemme kolahtaa rantaan.

Hän oli juuri lopettanut työnsä Uudessa-Seelannissa ja seuraava määränpää hänellä oli Intia. Sinne hän oli menossa ystävänsä kanssa opettelemaan joogaa. Kunnes olisi aika palata Englantiin, sinne mistä hän oli 7 vuotta sitten lähtenyt.

En tiedä mikä sattuma pelissä oli, mutta kaikki tuntui niin oudolta. Hän oli juuri aloittamassa elämää, josta minä olin hiukan salaa haaveillut. Hän oli juuri asunut 7 vuotta maassa, jonne minä olin osan sydäntäni jättänyt. Ja hänellä oli paluu kotiin, kuten minullakin. Minulla tosin aikaisemmin kuin hänellä.

Rantaan saavuttua päätimme hypätä saman tuktukin kyytiin ja käydä kysymässä samasta hostellista vapaita huoneita. Ja siitä yhteinen, neljän päivän mittainen reissumme sitten alkoi.

Me olimme ihme kaksikko, kuin yö ja päivä. Silti samaan suuntaan jollain käsittämättömällä yhteisenergialla puhalsimme.

Saimme kaiken elämään mikä ympärillämme oli. Saimme ympärillemme kaaoksen, joka oli kaunis sellainen. Me olimme kuin kaksi kauan kadoksissa ollutta ystävää, jotka viimein kohtasivat ja eivätkä oikein tienneet kumpi puhuu ensin ja kumpi kuuntelee. Emme mekään tienneet. Me vain menimme ja elimme. Nauroimme kuin viimeistä päivää ja nautimme kaikista niistä kommelluksista, jotka eteemme tuli.

Hostellimme oli ränsistynyt, ehkäpä parhaat päivänsä nähnyt kolmikerroksinen majapaikka, joka oli kaikessa kaoottisuudessaansa aivan mielettömän ihana.

Se oli ensimmäinen paikka, joka Napierin jälkeen tuntui kodilta. Se oli ihana sokkelo, josta ei aina löytänyt etsimäänsä.

Rakastin narisevia rappusia, joita oli ihana mennä ylös ja alas. Ihastuin pieneen parvekkeeseen, josta saattoi ihmetellä alla avautuvaa elämää ja kuunnella katujen hälinää.

Uusi kaverini ja hostellini oli saanut minussa uutta energiaa pursuamaan ja sitähän pursusi oikein yli äyräiden. Minulla olisi ollut vaikka kuinka paljon onnea jaettavana sitä haluaville.

Tuntui hiukan surulliselta törmätä muihin turisteihin, joiden ilmeet eivät hiponeet lähellekkään sitä onnellisuutta, jota minä koin. He olivat vain sulkeneet silmänsä siltä kauneudelta miltä Hpa-ani heille tarjosi. He olivat sokeutuneita siihen, miten turismilta koko paikka vaikutti, vaikka se ei siltä omaan silmääni vaikuttanut.

Täällä oli ehkäpä ravintoloissa sekä pienissä kahviloissa ruokalistat myös englanniksi ja muutama paikka, joista saattoi mopon vuokrata. Mutta ei se minusta tehnyt paikasta turistihelvettiä.

Sama valonjuhla jatkui täälläkin, josta olin saanut jo hiukan ensimakua Inle Lake:lla ollessani. Se oli aivan uskomattoman kaunista, miten koko paikka muuttui auringon laskeuduttua.

Ovien ja ikkunoiden eteen oli laitettu kynttilöitä. Joen varsi oli valaistu tuhansilla valoilla ja puiden oksilla riippui hentoja paperisia lyhtyjä. Ihmisiä oli liikkellä älyttömän paljon ja se sai minun pääni vielä enemmän pyörälle.

Minä ja kaverini vaelsimme kaduilla ja ihmettelimme näkemäämme. Kävimme paikallisessa tempelissä katsomassa juhlivia paikallisia ja kuljimme massan mukana suut sepposen selällään. Se oli niin maagista. Se oli niin outoa. Se oli aivan uskomattoman hienoa.

700

Ison ja asfaltoidun päätien kun jätti jälkeensä ja suuntasi kohti kapeita hiekkaisia teitä ei voinut olla hymyilemättä. Vaikka kohteenamme oli aina jokin niistä Hpa-anin ympäristössä olevista luolista, niin eksyimme matkallamme useaan otteeseen ja löysimme paikkoja, joita edes kartassamme ei ollut.

Kohtasimme paikallisia vijeliöitä ja näimme lukuisia riisipeltoja. Juttelimme paikallisten lasten kanssa ja teimme tuttavuutta papatteja räjäyttävien munkkipoikien kanssa.

Kolusimme lukuisia luolia ja hämmästelimme niiden seinillä olevia Buddhia. Näimme auringonlaskussa lepakkoparvia ja kuljimme pimeätä luolaa päästä päähän.

Istuimme pienellä puisella veneellä ja ihailimme ympärillä avautuvaa maisemaa.

678

Se mitä koin ja näin tuntui niin uskomattomalta. Se oli niin kaunista. Se oli niin uskomatonta. Välillä mietti, että jos sormella piirtäisin ilmaan viivan, niin katoaisiko kaikki tämä. Jos tämä onkin vain jokin kaunis heijastus.

Ei ihme, että paikkaa kehutaan yhdeksi Myanmarin kauneimmaksi paikaksi, jonka koluamiseen tarvitsee sen muutaman päivän ja mopon.

723

Se oli kuin kaunis paratiisi, josta löysi aina jotain uutta ja kiehtovaa, kun hiukan vain väärin luki karttaa ja eksyi tieltä.

Se oli paikka, jossa ajettiin mopolla pimeyden keskellä etsien oikeata tietä takaisin kaupunkiin.

Se oli paikka, jossa pysähdyttiin syömään täydellistä ruokaa ja tekemään tuttavuuttaa paikallisten kanssa.

Se oli paikka, jossa aika hukkui ja elämä tuntui ihanalta.

726

Keltainen

Olin Lampangissa kauemmin, mitä olin suunnitellut olevani. Ja olisin ollut vielä kauemminkin, ellei aika olisi juossut ja muistuttanut minua siitä, että minulla on vielä paikkoja nähtävänä, ennen lentoani Myanmariin.

Ihastuin kaupungin vanhaan osaan ja sen kauniisiin puutaloihin. Ihastuin siihen, että sinne pääsi pakoon kiireistä ja sanoisinko hieman rumahkoa keskustaa.

Ihastuin siihen, miten päivät kuluivat temppelillä munkipojan seurassa. Ihastuin koko paikkaan ja kaupunginhan piti alustavan suunnitelman mukaan olla vain yksi levähdyspaikka, paikka jossa ei kummempia tapahdu.

Astuessani sisään valkoisten muurien ympäröimään hiljaiseen sisäpihaan, kerkesin yleensä hetken katsella ympärilleni. Kunnes jostain nurkan takaa, silmissäni vilahti oranssia. Ystäväni juoksi minua vastaan, leveän hymyn kera.

Muutaman metrin päästä minusta, hän pysähtyi ja ryhdistyi. Kuin olisi tasannut hengityksen ja leikkinyt, että ei tässä nyt mitään ole juostu, ihan vaan kevyen viileästi tänne käveltiin. Mitä nyt samalla yrittää vaivihkaa kaapuansa suoristaa.

Mitä enemmän vietimme aikaa yhdessä tuntui, että väliltämme lähti ne viimeisetkin ”tässä on munkki ja tässä on turisti” muodollisuudet.

Ensimmäisinä kertoina hän istui tyylikkään rauhallisesti risti-istunnossa kuunnellessaan tarinoitani, samalla huultansa purren. Yrittäen olla nauramatta, vaikka hytkyvä vartalo paljasti silmien lisäksi sen, että tiukkaa teki pysyä kasassa.

Juttelimme milloin mistäkin, musiikista tai elokuvista. Hän olisi voinut kuunnella aamusta iltaan tarinoitani reissustani, kaikesta siitä, mitä minulle on sattunut ja tapahtunut. Joskus hän makasi mahallaan temppelin lattialla käsillä päätäänsä kannatellen ja pyysi minua vielä kertomaan lisää.

Muutamaan otteeseen hän yritti opettaa minulle thaita ja siinäkin taisi olla se nauru suurimpana osallistujana, kuin itse thai kieli. Opin kuitenkin muutaman sanan ja taisinpa lausuakkin ne aivan oikein, koska hymy ei pojan kasvoilla muuttunut nauruksi.

Kirjoittaminen sai meidät molemmat nauramaan ja oikein kunnolla. Hän nauroi minun käppyröilleni, koukeroille joista ei tiennyt mitä niiden piti oikein esittää. Kaunista ja kiehtovaa thai-kieltä vai oliko se sittenkin 3-vuotiaan ensimmäinen sutasu paperille.

Hän kertoi minulle elämästään munkkina ja siitä miten rutiinit pyörittävät arkea. Hän kertoi minulle, miten vaikeata se aluksi oli. Ja toisinaan se tuntuu vieläkin vaikealta.

Miten nälkä kurnii vatsassa,mutta ei saa syödä. On vain juotava vettä ja toivottava, että vatsassa asuva peto hiljenisi ja olisi aamun asti kiltisti.

Hänen äänensä värähti ja hän sanoi minulle, miten vaikeata se on, kun haluaisi edes tämän verran huijata, mutta kun ei saa. Hän kohotti kätensä ilmaan, etusormi oli melkein peukalossa kiinni, vain pienen pieni rako oli havaittavissa.

Toisinaan hänen on ollut ihan vaan vähän pakko huijata. Ihan vaan näin vähän, hän siristi silmiänsä ja yritti katsoa melkein olemattoman reiän välistä maailmaa. Hiljaa toisti sanansa, ” mutta kun ei saisi”.

Hän ei koskaan kertonut minulle sitä, haluaisiko hän elää tavallista elämää vai ei. Hän vain kertoi, että jos hän ei jatka munkkina olemista, hän haluaa englannin opettajaksi, opettajaksi nuorille munkeille. Temppeli oli hänen kotinsa ja sitä hän halusi sen jatkossa olevankin.

Hän kertoi minulle Buddhalaisuudesta ja siitä, mitä se hänelle merkitsi. Hän vastasi lukemattomiin kysymyksiini ja minä olisin voinut vuorostaan kuunnella hänen tarinoitansa aamusta iltaan.

Kun katsoin häntä näin edessäni pojan, ystävän. Vaikka poltetun oranssin värinen kaapu oli ensimmäinen asia, jonka silmäni reagoivat, näin edessäni aurinkoisen, hymyilevän pohjan. Pojan jonka hyväntuulisuus olisi herättänyt henkiin kuolleetkin.

Se kauneus, jolla hän katsoi maailmaa oli jotain tavattoman ainutlaatuista. Se, miten hän jaksoi ihailla ohi lentävää perhosta tai nuuhkia kukkasia silmät suljettuina. Miten viattoman hauraalta hän välillä tuntui.

Silti hänen silmisään oli aistittavissa se tuska ja suru, jos päädyimme monien siltojen kautta puhumaan maailman tilasta tai tapahtumista, joita oli Bangkokissa viimeaikoina tapahtunut. Kuin hän olisi itse saanut ne luodit kehoonsa, joilla viattomia oli tapettu.

Vaikka tiesin sen, että edessäni oli nuori munkkipoika, niin minä olin se sama oma itseni, joka olen muidenkin ihmisten edessä. Nauroin jos nauratti, hymyilin jos hymyilytti. Kerroin tyhmiä juttujani, kuten aina. Ja mikä parasta, minä en kokenut oloani missään vaiheessa vaivaantuneeksi. Minun ei tarvinnut olla mitään, mikä ei luontevalta tuntunut.

Tuntui silti hassulta, että en voinut ojentaa kädessäni olevaa esinettä hänelle. Minun piti laittaa se ensiksi pöydälle tai lattialle, jotta hän voi ottaa sen. Me emme voineet istua vierekkäin tai saati sitten ojentaa auttavaa kättä, kun tasapainoilimme kallioilla. Kättä, jonka kuitenkin ojentaa automaattisesti huomatessa toisen tarvitsevan tukea.

Tuntui niin väärältä, että en voinut halata ja sanoa näkemiin kun viimeisen kerran näimme. Minä vain hyppäsin keltaisen auton kyydistä pois ja nyökkäsin päätäni, hymyilin. Katseemme kohtasivat ja poika hymyili, hiukan hiljaisellä äänellä toivotti minulle hyvää matkaa.

”Jos emme näe enään tässä elämässä, niin minä etsin sinut seuraavassa elämässä”

Viimeinen lause, jonka hänen suustansa kuulin jäi hyvän biisin lailla päähäni soimaan. Heitin rinkan selkääni ja suuntasin matkani lippuluukulle.

Vilkaisu taakse ja keltainen songataun oli hävinnyt.

Hiki pukkasi pintaan ja oloni oli surullinen. Olin juuri menettänyt ystävän, ystävän jonka kohtaaminen oli jotain tavattoman suurta, jotain jota en olisi koskaan uskonut kohdalleni osuvan.

Vaikka kymmenisen minuttia sitten hän oli saattanut minut bussiasemalla minä jo ikävöin häntä. Suljin silmäni ja muistin hänen hymyilevät silmät ja nauravan suun. Taisinpa lähettää muutaman kiitoksen ajatuksissani matkaan.

Bussi lähti liikkeelle ja taakseni istahti vanha munkki. Hänellä oli samanlainen kaapu ylläänsä ja vanhemmat silmät, mutta yhtä hymyilevät kuin ystävälläni. Munkki ei sanakaan englantia puhunut, mutta huolehti minusta koko pitkän matkan. Milloinka minun piti käydä vessassa tai ostamassa lisää juotavaa. Hän piti huolen, että olin kyydissä ennen kuin bussi lähti liikkeelle.

Hän jäi yhden pysähdyksen ennen minua pois. Lähtiessään hän ojenti kämmenelleni keltaisia kukkia ja kehoitti minun nuuhkimaan niitä.

 

Matka

Katsoin kelloani, minulla on vielä muutama minuutti aikaa ehtiä ajoissa. Otin muutaman juoksu askeleen ja hiukan ennen valkoisia portteja pysähdyin. Olin jo hiestä märkä ja aamu vasta valkenemassa.

Jos en olisi sopinut lähteväni retkelle, olisin vielä tähän aikaan unten mailla, tyytyväisenä hostellihuoneessani jossa kiva pieni tuuletin viilentäisi oloani mukavasti. Vaikka tunsin sen, miten villatakkini liimautui selkääni kiinni, olin tyytyväinen. Olin juuri ottamassa askelia muurien sisälle, vaikka olinkin jo lämpöhalvauksen äärellä.

Poika oli minua vastassa ja hän näytti hiukan jännittyneeltä. Hän pyöritteli kaapunsa hihaa edes takaisin, kuin varmistaakseen kunnon kiristysotteella sen, että se ei minnekkään tipahda. Vaikka olemuksesta oli aistittavissa jännitys, saatoin jopa kuulla rinnan alla sykkivän sydämen kiivaan jyskeen, silti hänen kasvollaan paistoi aurinko.

Poika oli innoissaan ja jos ei olisi ollut jännityksestä jäykkänä, olisi varmaankin hyppinyt tasajalkaa viis veisaamatta siitä, tippuuko kaapu yltä vai ei.

Tottakai hän oli aikaisemmin tehnyt reissuja yli Lampangin rajojen. Totta kai hän oli siellä aikaisemminkin käynyt, minne meidän oli tarkoitus mennä. Tottakai hän tietää miten maassa matkustetaan maan tavalla.

Mutta hän ei ole koskaan aikasemmin poistunut muurien ulkopuolelle, kohti suuria seikkailuja yksin ja nainen vain seuralaisenaan.

Hänellä oli edessä suuremmat askeleet, mitä minä pystyin edes ymmärtämään.

Ja minä en tiennyt, oliko hän minun oppaani vai olinko minä hänen oppaansa, tuki ja turva siihen, että hän kykenee tekemään tämän reissun yksin.

Puolet matkasta jonka määränpäähän teimme istuimme songataunin kuskin kopissa, suojassa muiden katseilta. Siellä pienessä ja ahtaassa kopissa, jossa olin aikaisemminkin munkkien nähnyt istuvan.

Ja taas tunsin sen, mitä Kiinassa matkustaessani yöjunalla Pekingistä Guangzhouhun, liian outoa ollakseen totta. Ja silti jokainen sekuntti jonka elin, oli enemmän kuin totta.

Paluumatkan istuimme lava-auton takana, vain me kaksi. Kuski ei pysähtynyt matkalla kertaakaan poimiakseen ketään kyytiin. Poika näytti onnelisemmalta kuin aamulla, hänen reissunsa oli onnistunut.

Hän oli tehtyn jotain todella suurta ja silti en vieläkään kyennyt ymmärtämään sitä, minkä askeleen hän oli aamulla ottanut, kun poistuimme muurien suojasta.

Hymy

Kaikki meni ehkä liian hyvin ottaen huomioon, että kohteena oli Sukhothain bussiasema ja minun kokemukseni paikasta. Asemalle saavuttua minut otettiin avosylin vastaan ja kyseltiin iloisen hymyn kera minne olen matkalla. Ehkäpä selässä roikkuva rinkkani oli antanut vittumaisille työntekijöille aihetta hymyyn tai sitten heillä oli vain tänään parempi päivä kuin eilen.

Minut ohjattiin heti oikealle lippuluukulle ja lipun osto sujui kuin tanssi, bussiasemalla minua vastaan tullut mies oli jo pysäyttänyt bussin jonka kyytin hyppäsin. Säästyin odottamiselta ja siltä kiukulta, jota olin jo aamutuimaan mielessäni mananut kun tiesin, että taas minua odottaa Sukhothain asema.

Tällä kertaa en ollut ainoa ulkomaalainen bussissa, mutta olin ainoa turisti joka hyppäsi pois kyydistä Lampangin kohdalla. Kaupungin, jonka olin valinnut vain välietapiksi, paikaksi jossa nukkua yö jos toinenkin ja sitten jatkan matkaa kohti pohjoista.

Kaupungin kartat eivät olleet parhaassa kunnossa

Kaupungin kartat eivät olleet parhaassa kunnossa

Katselin kädessäni olevaa karttaa ja olin väsynyt. Jumalauta olin väsynyt ja hikinen. Aseman kupeesta kävely hostellille oli ollut suurempi urakka, kuin olin sen kuvitellut olevani. Kolmisen kilometriä rinkka selässä ja paahtava aurinko oli vienyt tästä neidistä kaikki mehut. Ja bussiasemalla songataunin kyytin hyppääminen ei ollut vienyt minua sinne, minne olin halunut. Olihan kuski jättänyt minut väärän hostellin eteen, vaikka olikin ennen kyytiin hyppäämistä vakuutellut tietävän missä hostellini oikein on.

En tiedä miten olin taas onnistunut valitsemaan hostellin, jonne songataun kuski ei minua osannnut viedä ja työntekjät eivät juurikaan englantia puhuneet.

Levitin karttani hostellin tiskille ja vastaukseksi kysymyksiini sain ”en puhu englantia, mutta voin soittaa sinulle taksin”

En minä nyt sitä taksia halunut, halusin vain tietää mistä voin vuokrata polkupyörän. Halusin tietää missä oikein olen. Ei siinä auttanut ystävällisen työntekijän ele antaa minulle puhelin käteen, jotta saisin jutella henkilön kanssa joka puhui hiukan paremmin englantia kuin hän. Ei siellä puhelimen toisessa päässä minua osattu auttaa tai saati kertoa edessäni olevasta kartasta mitään. Mutta olisin saanut hänenkin kauttaan tilattua taksin, jos sen olisin halunut.

Lampangin kulttuurikatu

Päätin lähteä, kävellä kartassa osoittamaan info pisteeseen, jos sieltä saisin hiukan apua. En tiedä miksi valikoin hiukan pidemmän reitin, kaarevien pikkukujien rykelmän, sen suoran ja ison päätien sijaan.

Aurinko porotti ja minä hikoilin, olin tuskissani. Helle teki minut väsyneeksi ja voimattomaksi ja päällimmäisenä ajatuksenani oli vielä se kiukku, joka teki tuhoja mielelleni.

Siinä se sitten oli, valkoinen muuri ja oviukosta näkyvä temppeli. Pysähdyin ja kurkkasin sisään, piha näytti autiolta. Otin askeleen ja toisenkin. Kaivoin hikisin käsin kamerani esille, jotta saisin kuvattua kauniin valkoisen rakennuksen jonka kullan hohtoiset suipot kärjet saivat minut lumoihinsa. Kiukkuni oli hävinnyt.

Havahduin siihen, että edessäni seisoi nuori munkkipoika, pidellen kädessään puista harjaa. Hiukan uteliaana hän katsoi minua ja silmät säkenöivät elinvoimasta, valkoiset hampaat paljastuivat leveän hymyn joukosta.

Tuntui kuin molemmat meistä olisivat tuijottaneet toisiaan, kuin jotain ihmettä. Jotain, josta ei saanut silmiänsä irti. Jotain, joka sai suun vielä leveämmälle hymylle.

Ystävyytemme alkoi haparoilla, uteliailla kysymyksillä kuka minä olen ja mistä minä tulen. Kysymyksillä, joihin olen matkani aikana niin moneaan otteeseen vastannut. Kysymyksiin, jotka olen itsekkin niin moneen otteeseen suustani ilmoille päästänyt.

Kysymykset, jotka antoivat siivet uusille kysymyksille ja uusille sanoille. Tuntui kuin edessäni olisi ollut poika, joka olisi halunut tietää kaiken elämästäni, jokaisesta askeleesta matkallani. Hän halusi tietää minne mennen ja mitä teen. Hän halusi tietää kaiken ja vielä enemmän.

Istuimme temppelin varjossa, suojassa auringolta ja lähempänä muita munkkeja, joiden korvat olivat pingottuneet äärimmilleen kuullakseen jokaisen sanan, jonka suustamme päästämme. Samaan aikaan se tuntui hiukan kiusallisesta, kun tiesin että lukemattomat silmäparit tarkkailevat minua ja samalla se tuntui niin normaalilta. Kuin olisin ollut kahvilla kaverini kanssa, mitä nyt istuin temppelin suojassa, yrittäen saada kännykkääni temppelin nettiä toimimaan.

Kello kävi ja minulla oli fiilis että on aika nousta ja lähteä. Oli aika kiittää juttutuokiosta ja toivottaa hyvää päivän jatkoa. Poika hymyili ja yritti istua hyvin ryhdikkäänä, valkoiset maitohampaat tai tuskimpa ne enään maitohampaita olleet mutta sellaisilta ne näyttivät hiukan vapisevien huulien lomitse, huulien jotka yrittivät maalata kasvoille aurinkoisen hymyn.

Poika kysyi, tulenko huomenna uudelleen, tulethan?

En tiedä, mitä muuta olisin voinut vastata, kuin että tulen.

Elämää ja eläimiä

”Olen täällä ulkona.” Laittoi kaverini viestiä.
”Niin minäkin, missä sinä olet?” Vastasin hetkessä takaisin.
”Hostellin ulko-ovella. Missä sinä?” Kaveri vastasi kysymykseeni.
”Niin minäkin, siis millä hostellilla sä oot?” Pistin viestiä hiukan huvittuneena.

Kaverini oli mennyt minua vastaan väärälle hostellille. Se siitä, että säästetään aikaa ja tavataan hostellillani. Aikaa, jota loppujen lopuksi kului muutaman tunti. Mutta meillä oli aikaa, eläintarha ei vielä moneen tuntiin sulkisi ovia.

En tiedä oliko se punainen takkini vai vain minä ja naamani, mutta jokainen eläin, jonka eläintarhassa näin, käänsi minulle selkänsä. Isoimmat apinat pysyivät kiltisti paikoillaan, mutta peittivät kasvonsa kämmenillä ja hetken kuluttua yrittivät tirkistellä olenko minä vielä näkyvillä, jos olin, niin ne pistivät silmät kiinni ja kädet silmien suojaksi.

Ainoat eläimet, jotka olivat olemassa olostani innoissaan olivat perhoset, jotka kirjaimellisesti hyökkäsivät kimppuuni. Perhostalossa ollessani olin kuin magneetti, joka veti kaikki perhoset puoleensa.

Erikoisen eläintarhassa käynnin jälkeen oli aika taas suunnistaa keskustaan ja tietenkin lähdimme kävelemään väärään suuntaan. Sen siitä saa kun antaa kaverille ohjat käsiinsä ja sokeana luottaa siihen, että hän tietää mukamas oikean reitin.
Minä palasin hostellilleni ja kaveri juna-asemalle, en edes viitsinyt kysyä tietääkö hän aivan varmasti nyt oikean junan johon nousta. Hänen tuurillaansa se ei ole oikea ja aamulla hän herää jossain muualla, mitä alkuperäiseen suunnitelmaan kuului.

Darwin to Adelaide osa V

Olin kuulut juttua mystisestä ja oudosta Coober Pedyststä, kaupungista jossa kaikki on maan alla ja siellä rahaa on kuin roskaa, olettaen että on käynyt hyvä tuuri ja onnistunut löytämään opaaleja.

Olin muutamaan otteeseen googlen kuvahaulla katsellut, minkäläinen kylä minut ottaa vastaan ja näky ei ollut mikään järisyttävän kaunis ja paikan päällä ollessani oli pakko todeta se, että google oli jälleen kerran oikeassa. Kaupunki oli todella ruma ja erittäin outo. Karmiva, jos niin voin sanoa.

Maanalaiset rakennukset olivat itselleni todella ahdistavia ja kuiva ilma sai oloni tukalaksi. Illalla oli taaas aika painua nukkumaan ennen muita ja todettava se, että kuumeeni oli palannut.

Vaikka kaupunkia en jaksanut pahemmin tutkia, niin sinne saapuminen ja kaiken sen tyhjyyden näkeminen oli kiehtovaa. Vaikka kaupunki oli jotain todella kamalaa niin silti sitä ei voinut lakata ihmettelemästä. Se oli todella sekava fiilis. Ihmetellä ja inhota jotain paikkaa, josta halusi mahdollisimman nopeasti pois.

Olin onnellinen, että yövyimme täällä vain yhden yön, yhden yön maanalaisessa hostellissa, jonka ilma oli todella kuivaa että aamulla sain köhiä keuhkoni pihalle ja kaivaa repun uumenista hengitysteitä avaavia lääkkeitä.

Kuivasta autiomaasta matkustaminen kohti vihreätä ja kukkulaista Quornia oli häkellyttävä näky. Se miten yhden päivän aikana näkee todellisen maiseman vaihdoksen oli outoa. Yleensä sitä on tottunut siihen, että lentokoneen laskeuduttua sinua kohtaa uusi ja erikoinen maa, jossa uudet tuoksut ottavat sinut avosylin vastaan. Ja nyt se kaikki tapahtui silmieni edessä.

Miten aavikko hehkui lämmöstä ja jossain siellä kaukana näytti olevan järvi, järvi joka seurasi minua sitä mukaan mitä bussimme liikkui. Kangastus. Silti niin toden tuntuinen.

Aamumme Quornissa alkoi taas aikaisin, kuten jokaisena päivänä. Jälleen edessä oli pieni aamukävely, kuten aikaisempinakin päivinä.

Tällä kertaa kuljimme vihreän metsän keskellä  ja punaisena hohtava kuiva erämää oli vain muisto eilisestä. Alligator gorge jatkoi samaa ylväiden kallioiden muodostelmaa, mihin olin jo edellisinä päivinä kerinnyt ihastua.  Silti se näky, joka minut kohtasi tuntui jollain oudon tapaa tutulta. Vaikka kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Jotenkin se, kun pomppi kiveltä toiselle, varoen kastelemasta kenkiä toi mieleeni lapsuuden kesät suomen metsissä, vaikka maisemat olivat aivan toiset.

Aamuinen kävelylenkki oli tapansa mukaan kolmen ja neljän tunnin mittainen. Aamulenkki, joka tarjosi mahtavia maisemia ja uusia kokemuksia, kävelylenkki, joka oli tämän reissun viimeinen.

Lounastaukomme hiljaisessa ja tyhjässä Snowtow:ssa oli hiljainen ja tyhjä. Yritimme vääntää vitsiä, mutta kukaan ei siinä oikein onnistunut. Hartiat lyyhyssä kävelimme kaupungin teitä läpi ja istahdimme hiljaa bussiin, joka tuntui kulkevan liian nopeasti.

Ilmassa oli tunnelma, joka on aina kun jokin hyvä ja mahtava on loppumassa. Kukin meistä Adelaideen päästyä jatkaisi matkaansa oman suunnitelman mukaan. Muutaman kanssa minulla olisi vielä aikaa nauraa Adelaidessa ja toisiin törmäisin Melbournessa, mutta loput jäisivät sille viimeiselle pysäkille, jonne bussi pysähtyi.

Ikävä

Mitä koti-ikävä oikein on?
En muista, olisinko sitä koskaan kokenut.

Mitä on ikävä?
Sen olen kokenut ja tuntenut miten se halvaannuttaa koko kehon, kuin puudutusaine suussasi, puraiset kieleesi ja vasta tuntien päästä huomaat, mitä ennen aikainen syöminen hammaslääkärin kehoituksesta huolimatta sinulle aiheutti.

Mitä minä ikävöin?
Minä ikävöin paljon ja usein, ikävöin hetkiä ja ihmisiä, paikkoja ja maisemia. Vaikka saatan sanoa, että minulla on ikävä Balille, niin en välttämättä aina puhu henkilöistä joita siellä tunsin ja kohtasin, vaan puhun ikävästä saaren uskonnolle ja elämälle. Rannoille ja tuoksuille.

Kun puhun ikävästä johonkin henkilöön, puhun juuri hänestä, hänen koko vartalostaansa, jokaisesta hymykuopasta kasvoillaansa ja jopa siitä, miltä hänen juuri pestyt vaatteensa tuoksui, tuoksu joka muistutti minua hänestä, kun kaivoin pesukoneen uumenista vaatteitani.

Ikävä, josta toisinaan saa voimaa, uskoa siihen että jaksaa huomiseen, uskoa siihen, että pääsee vielä sinne missä on onnellinen. Ja toisinaan ikävä on kuin hirmumyrsky. Tummat pilvet peittävät auringon jättäen jälkeensä vain ilkeän pimeyden, tuulenvire iskee pahemmalla voimalla kuin paukkupakkaset ja kylmän kosteat huoneet, joissa lämmitystä ei ole vielä päälle käännetty, kangistaen kehosi, vieden sormenpäistäsi sen viimeisenkin tunnon.

Toisinaan ikävä helpottuu, kun katselee vanhoja kuvia tai ottaa yhteyttä ikävöimäänsä henkilöön. Silloin maailma muuttuu pieneksi ja ikävä häviää. Mutta mitä silloin tehdä, kun ikävä ei ota laantuakseen. Ikävä, joka ei helpottu vaikka pistää viestia ja yötämyöten valvoo odottaen vastusta. Vastausta, jonka olet saanut kun nukkumatti päätti tulla vierailulle ja tuudutti sinut uneen.

Ikävä. Tuo ilkeä matkakumppani, jonka otin matkaani mukaan. Kaveri, joka pitää minun nilkastani kiinni kaksi käsin. Kaveri joka seurasi minua Austraaliaan asti, kaveri jota yritän pakoilla ja silti aina se samaan bussiin kanssani hyppää, jatkaen matkaamme yhteistä.

Joka helvetin kerta kun istahdan bussiin ikävöin, joka helvetin kerta, kun nojaan bussissa kylmää ikkunaa vasten minä ikävöin. Joka kerta, kun aurinko laskee ja katson tyhjään pimeään yöhön puren huultani ja suljen silmäni. Vaikaa minä menen kilometrejä eteenpäin ajatukseni palaavat jälkeen, aikaan jolloin ikävää ei ollut olemassa. Oli vain elämä.

Joka helvetin kerta haluaisin laittaa viestiä, kertoa kuinka suuri ikäväni on. Mutta en tee sitä.
Joka kerta, toivon ikävän häviävän, sanovan hyvästit ja kaikkoavan sinne muistojen kauniiseen albumiin, mutta se ei sinne mene. Se on liian iso.

Vaikka ikävöin toisinaan äitiäni, veljeäni tai kavereita, niin ikävä ei satuta minua, se ei saa minua itkemään tai tuntemaan oloani tyhjäksi. Koska tiedän, että näen heidät kun palaan kotiin, tiedän että he ovat siellä ja eivät katoa minnekkään. Tidän, että he ovat olemassa, he ovat siellä mistä minä lähdin ja minne minä palaan.

Tieto ei satuta, tietämättömyys satuttaa.

Ei ihan justiin

Astuin sisään vanhaan ja parhaat päivänsä nähneeseen bussiin. Ilmastoinnista ei ollut tietoakaan ja penkit olivat jykevästi pulteilla lattiassa kiinni. Punainen tekonahkainen istuin liimasi reiteni tiukasti penkkiin kiinni. Kuskina oli hiukan vanhempi, tummahiuksinen mies, joka piti aurinkolaseja, vaikka aurinko olikin pilvien takana piilossa ja kuskikin taisi siellä osittain lymyillä. Kovasti hän ennen lähtöä meille jotain selitti, oliko aksentti vai väsymykseni niin suuri, että puoliakaan en jutuista selvää saanut.

Päästyämme Nimbiin, istahdin penkille odottelemaan kyytiä hostellille. Kello kävi ja mahani murisi. Kyytiä ei näkynyt ja pilvet olivat väistyneet taivaalta, tuoden auringon esille.  Söin omenaa ja hieroin tuttavuutta kaveriin, jolla oli sama määränpää, kuin minulla ja sama aavistus siitä, että ne on unohtanut meidät.

Kaveri yritti soittaa hostellille ja kysellä kyydin perään, mutta kukaan ei vastannut puhelimeen.

Vajaata tuntia myöhemmin heitimme rinkat selkäämme ja lähdimme kävelemään kohti hostellia. En tiedä, kauanko olimme kävelleet, mutta ikuisuudelta se tuntui siinä paahtavassa helteessä rinkan jumalattomasta painosta johtuen. Aivan kuin jostain tuhannen ja yhden yön sadusta, viereemme pysähtyi valkoinen auto, joka ei kuitenkaan hohtanut uutuutta ja viskellyt keijupölyä ympäriinsä, kuten tarina olisi voinut sadunhohtoisesti jatkua. Kuski veivasi ikkunan auki ja kysyi minne meillä matka. Yhdestä suusta tuli vastauksemme ja kuski kertoi että hänellä on sama suunta ja tarjosi meille kyytiä.

Yllättävän vikkelästi kuski pääsi autosta ulos ja avasi takakontin kokoonsa nähden. Väsyneinä ja onnelliseina pistimme rinkat auton takakonttiin ja sitten totesimme, että me emme sitten taidakkaan kyytiin enään mahtua. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin jatkaa matkaa jalkaisin. Kuksi lupasi jättää rinkkamme jonnekkin näkyvälle paikalle.

Auto lähti ja jätti jälkeensä pöllyävän hiekan. Sinä me kaverin kanssa seisoa pönötimme ja aloimme nauramaan. Mitä hittoa me oikein teimme? Annoimme ventovieraalle rinkkamme ja emme ottaneet edes mitään tietoja ylös, saati sitten rekisterikilpeä.

Rinkkamme nojasivat hostellin seinää vasten ja me huokaisimme helpotuksesta. Oli todellakin huojentavaa nähdä autoa ajanut kaveri loikoilemassa sohvalla ja rinkkamme hiukan hiekkapölyn peitossa, mutta tallessa kuitenkin.

Keskustassa, joka oli nähty jo muutamassa minutissa oli vain paikallisia kuluttamassa päiväänsä leppoinen virne kasvoillaan. Siellä täällä oli muutama turisti, hiukan hitaasti löntystellen eteenpäin tyyväisen rento ilme kasvoillaansa. Keskusta, joka ei minulle juuri mitään tarjonnut, koska en innostunut pilven poltosta, saati niiden maukkaiden keksien popsimisesta, keskusta jossa oli maantasalle palanut museo ja taidekalleria oli kiinni keskellä kirkasta päivää.

216

Jälleen kerran, matkalla hostellille tapahtui kummia, seuraamme ilmestyi kiinalainen nainen. En tiedä, mistä puskan takaa se siihen tielle, aivan eteemme ilmestyi, mutta vaikuttava ilmestys se oli. Hän puhui paljon ja suurin osa meni ohitse, en kyennyt kaikkea ymmärtämään eikä kaverinikaan, joka kulki muutaman metrin meidän jäljessä. Olihan hän herrasmiehenä tarjoutunut kantamaan kiinalaisnaisen laukut, kuulemma tonnin painoiset sellaiset.

Hostellilla lisäksemme oli muutama hassu tyyppi. Kalustukseen taisi kuulua se iso kaveri, joka otti rinkkamme kyytiin jättäen meidät tielle katselemaan loittonevia takavaloja ja yskimään suustamme kuivaa hiekkaa. Kaveri oli hiukan outo, mutta mukava, leppoinen tyyppi joka oli kuulemma siellä asunut jo vuosia. Kaveri, jolta vieraat saivat ostaa pilveä, jos olivat liian laiskoja keskustaan kävelemään.

214. Nimbin 8-10.5-15

Hostellin pihalla istui päivisin vanha mies, aina samassa paikassa lootusasennossa lukien kirjaa. tai sitten vain se kirja oli silmänlumeena. Vanha mies, joka illan hiipuessa laahusti nuotion ääreen ja pisti jointin tulille. En tiedä nukkuiko hän istuvaelteen, mutta siellä se oli vaikka nuotio oli jo sammunut ja kylmä yö saanut minut laittamaan jalkaani villasukat.

Hostellilla oli myös yksi kaveri, joka etsi kännykkäänsä koko sen ajan mitä Nimbissä olin. Milloinka hän makasi takapihalla täydessä koomassa ja vasta tuntien jälkeen vastasi kysymykseeni, kysymykseeni jonka olin jo unohtanut. Kaveri, joka keroi olevansa siellä vielä pari päivää ja jatkaisi matkaansa, mutta luulenpa hänen olevan koko tulevan vuoden siellä. Ei hän minnekkään muista lähteä. Sama kaveri, joka unohti banaanit tiskille ne ostettua, kaveri joka löysi kännykkänsä ja hukkasi sen uudelleen.

Viihdykkeitä tyypilliseen ”hippikommuunin” nähden paikasta löytyi tv sekä pleikkari. Biljardipöytä, josta oli palloja hukassa ja keppi hiukan kärsineen näköinen sekä tikkataulu ilman tikkoja. Viihdykkeet, jotka takasivat sen, että aamusta iltaan naurettiin ihan onnellisuuden voimalla ja hassuille sattumuksille, mitenköhäm olisin oikein nauranut jos mukana olisi ollut jotain vihreätä?

219

Kun oli aika lähteä, sitten se taas tapahtui. Odottaminen ja unohdus. Dösä jonka piti viedä minut takaisin Byron Bayhin oli myöhässä. Tai sitten kuski oli unohtanut.

40 minuttia myöhemmin istahdin väsyneenä samaan bussiin, jolla olin tänne saapunut. Olin vihainen ja turhautunut. Aika, jonka olin varannut siihen, että käyn kaupassa ennen kuin hyppään uuteen bussiin ja jatkan matkaani, oli mennyt siihen, että istua pönötin Nimbin dösärillä.

Bussi bysähtyi ja pistin rinkkani selkään, halasin kaveriani nopeasti ja lähdin juoksemaan toiseen dösään jonka ulkopuolella kuski jo odotteli minua ilman hymyä, naputellen mustekynällä matkustaja luetteloa jossa oli minun nimeni jäljellä.

Istahdin pehmeälle penkille ja yritin tasata hengitystäni, kaveri vilkutti jossain siellä kaukana takana ja en voinut olla hymyilemättä.

Palu kotiin

Heräsin, kun kaveri varovasti liikutti kättänsä, kättänsä joka oli puutunut painostani. Hieroin unihiekat silmistäni ja oikaisin selkääni. Kuulin, miten jokainen nikama palautui oikeille paikoille ja bussi kaartoi risteyksestä vaemmalle. Nojauduin kaverin ylitse ja liimasin otsani bussin ikkunaa vasten, kuin lapsi joka halusi nähdä enemmän.

19

Siinä minä sitten taas olin, Napierin dösäasemalla ja ihastelin samaa puutarhaa, jota ensimmäisellä kerralla tänne tullessani. Sama hymy kasvoillani. Vaikka väsymys painoi ja takana oli kaksi todella uuvuttavaa päivää, olin onnellinen.

Hostellilla tietenkin porukka oli vaihtunut ja silti sieltä löytyi vielä tuttuja kasvoja, joiden näkeminen nosti hymyn huulilleni. Samalla olin surullinen.

20

Viimeiset päivät olivat juuri sellaisia, kuin niiden pelkäsinkin olevan. Sitä toivoi, että päivät alkaisivat kulkemaan hitaasti ja maailma lopettaisi pyörimisen. Miten ilmassa oli se tunne, että kohta tämä kaikki on ohitse, oli aika sanoa jäähyväiset.

Viikko oli todellakin henkisesti hyvin rankka. Viettää päivät ystävän kanssa, jolla on lentolippu kotiin, ystävän jonka silmistä näki, että hän ei ole varma, tekikö oikean ratkaisun, kun osti lentolipun kotiin. Ystävän, jota minun tulee niin helvetin moinen ikävä. Ystävän, jonka voisin sitoa patteriin kiinni, varmistaa sen, että hän ei lennollensa ehdi.

16

Vaikka viikko kului tunteiden vuoristoradassa, olin kuitenkin onnellinen. Oloni oli jotenkin kumman levollinen ja sellainen typerä virne paistoi kasvoillani aamusta iltaan. Olin tehnyt päätökseni, että lähden täältä ja ehkäpä koko Uudesta-Seelannista, silti Napierin tyhjiä katuja pitkin kävellessäni tuli mieleen, jos sittenkin jäisin tänne. Oikeasti tämä kaupunki on aivan uskomattoman ihana. Vaikka täällä ei ole juuri mitään.

Ranta on täynnä kiviä ja tumman harmaita sellaisia. Rannalla ei ollut kiva paljain jaloin kävellä ja aallot ovat aina liian voimakkaita, jotta uimaan voisi mennä. Silti ranta oli kuin magneetti, joka veti puoleensa, makoilemaan kuumilla kivillä ja nauttia paahtavasta auringosta tai istua märillä, suolaveden kastelemilla kivillä ihailemassa tähtitaivasta. Odottaen milloinka näkee illan ensimmäisen tähden lennon.

17

Silti rakastin paikkaa, rakastin sitä miten pieniä puutarhoja oli aivan älyttömästi, miten kaupungissa oli jokin hyvä fiilis, jota en ollut kohdannut missään muualla kuin Nelsonissa.

Miten suihkulähteitä oli enemmän, kuin uskoisi pienessä kaupungissa olevansa. Kaupungissa oli paljon pieniä yksityiskohtia, joita rakastin. Kaupungissa oli jokin juju, sellainen hyvän tuulinen pilke silmäkulmassa. Pilke, jota rakastin jo ensimmäisenä päivänä aina viimeiseen päivään asti, pilke jonka takia tulen tänne vielä palaamaan, mutta milloin?

Paikallinen kaverini tokaisi kerran ohimennen, moni käy täällä ja moni jää tänne. Ilman mitään hyvää syytä, ne vain jäävät koska täällä on jotain. Jotain jota kaikki eivät näe.

Ja minä, minä taidan kuulua niihin, jotka voisivat jäädä, mutta eivät jää. Kuulun niihin, jotka jäävät kaipaamaan tätä paikkaa ja jonain päivänä tulevat takaisin.

IMG_1198

Aamulla kelloni soi kuudelta ja seitsemältä oli aika pistää kengät jalkaan ja rinkka selkään. Kävellä dösärille ja hypätä siihen dösään joka taas jättäisi jälkeensä Napierin valot. Kuten viime kerrallakin oloni oli haikea, mutta siitä onnellisuudesta ei ollut mitään tietoa. Odotin että bussi kaartaa kaukana tutuista kaduista, odotin ja odotin kunnes tunti oli muuttunut kahdeksi. Kolmannella en enään kyennyt pidättämään itkuani ja annoin kyyneleiden valua pitkin poskiani muiden katseista huolimatta. Nojasin kylmää ikkunaa vasten ja minulla oli tyhjä olo.