Leiki rohkeata

Siinä se sitten oli. Seisoimme lentokentällä ja oli aika sanoa hyvästit. Minä jatkaisin takaisin hostellilleni ja ystäväni nousisi koneeseen, takaisin kotiin.

Istuin yksin dösässä, matkalla hostellille. Tuijotin tyhjyyteen ja yritin nähdä ikkunoista jotain pimeään yöhön, mutta näinkin vain kasvoni. Kasvot, joista paljastui pelko, epävarmuus ja väsymys.

Olin suunnitellut, että nämä päivät, jotka vielä viettäisin Hongkongissa, kiertelesin lisää temppeleitä ja muita nähtävyyksiä, mutta en tehnytkään niin. Parin viikon aikana kerätty väsymys, joka lisäsi vain ennen matkalle lähtöä olevien univelkojen korkoa, piti minut velttona, väsyneenä ja sumussa.

Aikani kuluksi kuljeskelin pitkin Kowoloon vilkkaita katuja, yritin tehdä jotain järkevää, mutta se meni suurimmaksi osaksi vain palloiluksi.

Lähtöaamuna sydämmeni hakkasi tuhatta ja sataa, tuntui että rintakehäni menee siinä jyskeessä rikki.

Istuin taas bussissa, tunnin mittaisella matkalla kerkesin ajatuksissani vajota helvetinmoiseen epätoivoon ja samalla siihen helvetin korkeaan nirvanaan, jossa suupielet ovat korvissa saakka ja likinäiköinen bussikuskikin saattoi nähdä hampaani, kellastuneet ja likaiset sellaiset. Hampaat, jotka huusivat rinkassa olevaa sähköhammasharjaani enemmän kuin silmäni kaipasivt nukkumista.

IMG_0687

Ja siinä se oli, iso mainos jota en voinut olla näkemättä edellisenä iltana, enkä välttynyt siltä tälläkään kertaa. Suljin silmäni ja mietin, mitä helvettiä olen oikein tekemässä. Sydämeni halajaa takaisin Balille ja minä olen astumassa lentokoneeseen, jonka on määrä viedä minut Uuteen-Seelantiin.

Tunsin itseni niin pieneksi, onnettomaksi ja yksinäiseksi. Olisin halunut, että joku olisi ollut antamassa minulle suuren halauksen, pitänyt tärisevistä käsistäni kiinni ja vakuuttanut minut siihen, että se mitä teen nyt, on oikein.

Mainokset