Uusi-Seelanti

Uusi-Seelanti oli sitä mitä odotinkin ja samalla se ei ollut sitä mitä odotin. Kuten Kiinakin, kaikki oli jotain mitä olit odottanut ja silti ei lähellekkään.

Maisemat, luonto ja vielä kerran maisemat. Kuin olisin oikeasti elänyt jossain kauniissa postikortissa, maiseman keskellä joka luultavasti saatiin aikaan kuvankäsittelyllä, mutta paikanpäälle saapuessasi huomaat että mitään vippaskonsteja ei siihen tarvita, että kuvat näyttävät henkeäsalpaavan kauniilta.

Uuteen-Seelantiin lähdin WH-viisumi taskussa, joka takasi minulle sen, että voin rahojen loputtua tehdä töitä ja oleskella maassa sen vuoden. Koska rahasta huutavaa pulaa ei ollut ja mitään suurempaa hinkua töiden tekemiseen minulla ei ollut, otin vain iisisti ja reissasin molempia saaria vajaat 5kk

Toisinaan tuli fiilis, että kaipasi sitä arkea, jotain säännöllistä tekemistä, johon kuuluisi se töiden tekeminen, mutta ne paikat, joissa olisin halunut viettää useampia kuukaisia ei valitettavasti tarjonneet töitä. Ehkäpä säästössä olevat rahani antoivat minulle syyn valita, menenkö poimimaan omenoita naurettavan pienellä palkalla, vai jätänkö kokemuksen kokematta ja vaihdan maisemaa tai vain olen ja annan päivien kulua. Luultavasti olisin tehnyt toisin, jos minulla ei olisi ollut säästössä rahaa tulevaa vuotta varten.

Ja ehkäpä siksi, minulla oli myös fiilis, että kaikki on tältä erää nähnyt. Ei ollut intoa etsiä töitä ja antaa kuukaisien muuttua talvesta kevääksi, jotta pääsen koluamaan niitä paikkoja, jotka näkemättä jäi.

Vaikka pidän talvesta ihan älyttömän paljon niin tänä vuonna halusin sen kiertää mahdollisimman kaukaa, minua ei kiinnostanut ostaa uusia vaatteita ja raahat vielä painavempaa rinkaa selässäni päivästä toiseen.

2

Uusi-Seelanti oli maana aivan tajuttoman kaunis, kuten olen sen jo moneen otteeseen maininnut ja tulen vielä mainitsemaan. Kulttuuri, jolla Uutta-Seelantia on mainostettu, oli aika hyvin pimennossa, tai sitten vain olin kuvitellut sen olevan enemmän esillä. Vaikka Maoreille kuuluvia rakennuksia tuli nähtyä ja Maoreja käveli harvakseltaan vastaan, niin jotenkin heidän kulttuurinsa ei päässyt sisälle. Tai sitten vain olin aina väärässä paikassa väärään aikaan.

Lentoliput taskussa suunnittelin jo paluuta. Onko typerämpää ennen nähty? Miksi lähden jos haluan vielä palata. Miksi?

Liikkuminen. Siinäpäs se. Liikkuminen kaikessa yksinkertaisuudessaansa, joka on reissaamisen kannalta enemmän kuin elintärkeä juttu. Sitä tuntui niin turhauttavalta istua hostellilla ja miettiä, miten pääsen jonnekkin, minne ei julkista liikennettä ollut. Miten maa piti sisälläänsä niin paljon paikkoja, jonne pääsi vain ja ainoastaan omalla autolla. Ja kuten aikaisemmin olen sanonut, olen vähän nössä, liian ujo liftaamaan. Helpompaa on palata kotiin ja hankkia se hemmetin kortti.

 

Joulu

Kun puhutaan joulusta, minulle tulee ensimmäisenä mieleen lumi ja pimeys, kynttilöiden valaisema piha ja keittiönpöytä, jossa on punainen pöytäliina ja paljon ruokaa. Joululaulut, joita alkaa kuulemaan jo marraskuussa ja tietenkin se joulukuusi.

Lapsena pidin joulusta, pidin ihan älyttömän paljon. Pidin siitä, miten minä ja veljeni menimme mummolaan ja miten minä papan tyttönä sain kaiken huomion itselleni. Tai melkein kaiken, jos serkuksetkin saapuivat jouluviettoon. Vaikka ruokaa en juurikaan syönyt ja varmaankin nirsona tyttönä kaikki oli pahaa, mitä siinä pöydässä oli, niin pidin siitä, että kaikkea ei tarvinnut syödä, joulun kunniaksi sai jättää syömättä. Pidin siitä, miten joulusaunaan mennessä pukuhuoneen ikkuna huurustui ja sai sain oikein luvan kanssa piirtää jotain typeriä koukeroita tai kukkia oven ikkunaan. Taidettiinpa joskus pelata ristinollaakin. Ja mikä parasta, sai valvoa niin myöhään kuin halusi.

Joulupävään herätessäni avasin huoneeni ikkunan ja lumesta ei ollut tietoa. Linnun lauloivat ja taivas näytti pilvettömältä. Luvassa oli aurinkoinen keli ja kiitin itseäni siitä, että olin ostanut uuden hameen jonka puin ylleni, niin minun ei tarvinnut mennä joulunviettoon siinä auringon haalistuttamassa, vuosia vanhassa hameessa, joka ehkä joskus näytti hyvältä päälläni.

Edessäni oli ensimmäinen joulu ilman tuttua ja turvallista kaavaa. Olin menossa päivälliselle maatilan isännän tädin luokse.

IMG_0997

Olin vieraana talossa, jossa oli parisenkymmentä henkeä. Olin keskellä sukujuhlia ja minut otettiin avosylin vastaan. Se miten ventovieraat ihmiset halasivat ja toivottivat hyvää joulua oli outoa. Minä supisuomalaisena taisin seisoa kuin rautakanki ja yritin hymyillä ja sopeutua siihen, mitä ympärilläni oli. Lapset kiersivät hiukan aikaa ujosti ympärilläni, kuin koira vierasta nuuhkien ja hetken kuluttua olin heillekkin osa porukkaa.

Joulupöytä oli katettu täyteen, kuten suomessakin, mutta herkut olivat aivan toista, mihin olen tottunut. Punaviinin sijaan litkittiin olutta tai mehua. Uuni pauhasi kuumana ja takapihalla miehet grillasivat. Lapset leikkivät vesipyssyillä tai pulahtivat uima-altaaseen uimaan. Ja minullekko pitäisi näistä kemuista tulla mieleen joulu? Pikemminkin juhannus.

Lahjat avattiin ruokailun jälkeen ja rituaali oli aika samanlainen kuin jokaisessa suomalaisessa perheessä, jossa joulupukki ei käy. Yksitellen kuusen alle laitetut lahjat jaettiin saajalle ja kukin availi omaan tahtiin lahjoja.  Vaikka joulutunnelma oli minulla hakusessa, niin ei muilla. Kaikkien naamalla loisti hymy ja onni.

Lahjojen jälkeen oli jälkiruoan aika, joka taas poikkesi siitä, mihin suomessa olin tottunut. Ei ollut pullaa tai joulutorttuja, ei glögiä tai pipareita. Pöytä notkui jäätelöstä, mansikoista, mustikoista, vaahtokarkeista ja suklaaleivoksista. Kuin lastenkutsuilla olisi ollut.

Vaikka tänä jouluna en nähnyt lunta ja tuntenut poskia nipistävää pakkasta, syönyt veljeni tekemää suklaata ja nukkunut aamulla puoleenpäivään asti, olin kuitenkin onnellinen. Pääsin kokemaan joulun, niin kuin paikalliset sen viettävät. Koin taas jotain uutta ja opin ehkäpä arvostamaan hiukan enemmän suomalaista joulua.

Mikä oudointa, kaipasin todellakin sitä pimeyttä ja viileän raikasta ilmaa. Sitä, että ikkunan saa huurtumaan yhdellä kevyellä puhalluksella.

Am Am Am – ilman muuta!

Aamulla rinkkaa pakatessasi sydämeni jyskytti merkkinä siitä, että tämä neiti on pikkasen hermostunut. Onneksi aurinko paistoi ja päivä näytti lupaavalta, sain siis sujauttaa sandaalit jalkaani ja välttyä kengännauhojen sitomiselta, tuskinpa tärisevät käteni olisivatkaan kauniita rusetteja aikaan saaneetkaan.

Edessä oli lähtö maatilalle kokeilemaan ensimmäsitä kertaa Wwoofingia. Minun olisi niin tehnyt mieli pistää viestiä, että en tulekkaan. Huijata vaikka, että olen pahassa flunssassa tai joitain siihen suuntaan. Olisin niin halunut jäädä Whakataneen, nauttia hyvästä seurasta, kuluttaa päivät laiskotellen rannalla ja kokeilla onneani kalastamalla. Syödä eväsleipiä ja nauraa vatsa kipiäksi.

Mutta ei minulla olisi kuitenkaan ollut pokkaa valehdella, enkä oikeastaan olisi sitä halunut tehdäkkään, vaikka osa minusta halusi.

Siinä hostellin pihalla kyytiäni odotellessani tajusin, että tätä tämä sitten on. Tuntuu älyttömän haikeata lähteä ja samalla on innoissaan lähtemisestä. Tuntui oudolta, kun haluaa jäädä ja samalla haluaa lähteä. On onnellinen siitä kaikesta, mitä koki ja samalla on onnellinen siitä, mitä edessä on.

Astuessani autoon, joka tuli noutamaan minua hostelliltani, huomasin jännityksen kadonneen. Se ystävällisyys, jolla minut otettiin vastaan oli taas jotain niin outoa, jotain johon minulla menee todellakin tovi tottua.

Aika, jonka maatilalla vietin oli erikoista ja hiukan outoa, mutta mukavaa. Tämä oli myös maatilan omistajillekkin ensimmäinen kerta, kun he kokeilivat Wwoofingia, joten hapuilevin askelin mentiin päivästä toiseen.

183

Ensimmäisinä päivinä pääsin kokeilemaan lypsemistä, mutta siihen se sitten jäikin, ei siksi, että en olisi ollut tarpeeksi hyvä tai halukas asiaa oppimaan, vaan se, että maatilalla työskenteli pari muuta poikaa, jotka olivat tulleet avuksi, kun isäntä oli telonut kätensä. Joten porukkaa oli hiukan liikaa liian pieneen tilaan. Taisi ne myös ajatella, että kaupunkityttö vaaleineen hiuksineen ja pitkineen kynsineen ei sovi navettaan. En pistänyt hanttiin, koska sain päiväni hyvin kulumaan puutarhan hoidossa. Tai pikemminkin pelkkien rikkaruohojen repimisessä, olihan kukkapenkit jääneet niin vähälle huomiolle, että sieltä ei näkynyt mitään muuta kuin heinää ja heinää. Eipähän tarvinut pähkäillä repiikö jonkun kukan juurineen irti vai ei.

Suurimman osan ajasta, minkä maatilalla vietin, sain tehdä mitä halusin. Lähdin kävelylle tai vietin aikaani perheen 64 vuotiaan rautamummon kanssa. Se miten rautamummo vei minua hienoille päivävaelluksille ja toisinaan otti nopeampia askeleita kuin minä, tuntui uskomattomalta. Tuollaisessa kunnossa minäkin haluan olla vanhana. Ehkäpä ne terveet elämäntavat ei ole vain huhupuhetta.

Parhainten tulin tietenkin toimeen tämän rautamummon kanssa, hän oli nuoruudessaansa matkustellut todella paljon pitkiä, vuosien mittaisia reissuja ja hän tiesi sen, miltä tuntuu olla vieraassa maassa, hapuilevin askelin ottaa yhteistä kieltä haltuun ja huitoa käsiä enemmän kuin viittomakielen tulkki iltapäivän uutisissa.

Tuntui, että ei ole olemassa sanoja, joilla kiittäisin häntä ja hän vain tokaisi helähtävän naurun kera, että minua aikoinaan vietiin uskomattomiin paikkoihin ja nämä ihmiset olivat tuiki tuntemattomia, mutta antoivat minulle niin paljon. Ja nyt taitaa olla minun vuoroni.

Kylmät väreet nousivat iholleni ja mietin pystynkö minä koskaan antamaan kenellekkään samaa ystävällisyyttä mitä tämä rautamummo minulle antoi?

182

Miksi näin nopeasti matkani alkamisesta päätin kokeilla Wwoofingia?
Koska Taurangassa ollessani en vielä tiennyt mitä teen seuraavaksi ja satuin saamaan sähköpostia maatilalta, jonne siis päätin enempää miettimättä lähteä. Jos olisin lukenut viestin kaksi päivää myöhemmin, ollessani jo Whakatanessa, tuskinpa olisin siihen myöntävästi vastannut. Vaikka alussa minusta tuntui kurjalta lähteä, niin olen todellakin onnellinen että lähdin. Tämä oli ensimmäinen Wwoofing kokemukseni ja ei todellakaan viimeinen sellainen.