Uusi-Seelanti

Uusi-Seelanti oli sitä mitä odotinkin ja samalla se ei ollut sitä mitä odotin. Kuten Kiinakin, kaikki oli jotain mitä olit odottanut ja silti ei lähellekkään.

Maisemat, luonto ja vielä kerran maisemat. Kuin olisin oikeasti elänyt jossain kauniissa postikortissa, maiseman keskellä joka luultavasti saatiin aikaan kuvankäsittelyllä, mutta paikanpäälle saapuessasi huomaat että mitään vippaskonsteja ei siihen tarvita, että kuvat näyttävät henkeäsalpaavan kauniilta.

Uuteen-Seelantiin lähdin WH-viisumi taskussa, joka takasi minulle sen, että voin rahojen loputtua tehdä töitä ja oleskella maassa sen vuoden. Koska rahasta huutavaa pulaa ei ollut ja mitään suurempaa hinkua töiden tekemiseen minulla ei ollut, otin vain iisisti ja reissasin molempia saaria vajaat 5kk

Toisinaan tuli fiilis, että kaipasi sitä arkea, jotain säännöllistä tekemistä, johon kuuluisi se töiden tekeminen, mutta ne paikat, joissa olisin halunut viettää useampia kuukaisia ei valitettavasti tarjonneet töitä. Ehkäpä säästössä olevat rahani antoivat minulle syyn valita, menenkö poimimaan omenoita naurettavan pienellä palkalla, vai jätänkö kokemuksen kokematta ja vaihdan maisemaa tai vain olen ja annan päivien kulua. Luultavasti olisin tehnyt toisin, jos minulla ei olisi ollut säästössä rahaa tulevaa vuotta varten.

Ja ehkäpä siksi, minulla oli myös fiilis, että kaikki on tältä erää nähnyt. Ei ollut intoa etsiä töitä ja antaa kuukaisien muuttua talvesta kevääksi, jotta pääsen koluamaan niitä paikkoja, jotka näkemättä jäi.

Vaikka pidän talvesta ihan älyttömän paljon niin tänä vuonna halusin sen kiertää mahdollisimman kaukaa, minua ei kiinnostanut ostaa uusia vaatteita ja raahat vielä painavempaa rinkaa selässäni päivästä toiseen.

2

Uusi-Seelanti oli maana aivan tajuttoman kaunis, kuten olen sen jo moneen otteeseen maininnut ja tulen vielä mainitsemaan. Kulttuuri, jolla Uutta-Seelantia on mainostettu, oli aika hyvin pimennossa, tai sitten vain olin kuvitellut sen olevan enemmän esillä. Vaikka Maoreille kuuluvia rakennuksia tuli nähtyä ja Maoreja käveli harvakseltaan vastaan, niin jotenkin heidän kulttuurinsa ei päässyt sisälle. Tai sitten vain olin aina väärässä paikassa väärään aikaan.

Lentoliput taskussa suunnittelin jo paluuta. Onko typerämpää ennen nähty? Miksi lähden jos haluan vielä palata. Miksi?

Liikkuminen. Siinäpäs se. Liikkuminen kaikessa yksinkertaisuudessaansa, joka on reissaamisen kannalta enemmän kuin elintärkeä juttu. Sitä tuntui niin turhauttavalta istua hostellilla ja miettiä, miten pääsen jonnekkin, minne ei julkista liikennettä ollut. Miten maa piti sisälläänsä niin paljon paikkoja, jonne pääsi vain ja ainoastaan omalla autolla. Ja kuten aikaisemmin olen sanonut, olen vähän nössä, liian ujo liftaamaan. Helpompaa on palata kotiin ja hankkia se hemmetin kortti.

 

Mainokset

Pieni pala onnea

Vuosi sitten päätin, että otan ja lähden, tavalla tai toisella. Olen niin täynnä tätä ikuista arkea, josta tummat silmänaluset kertovat enemän kuin tuhat sanaa.

Muutamat tuttuni ovat olleet vuoden jos toisenkin Australiassa WH-viisumin turvin, josta se oma ideakin sai alkunsa. Australia ei missään vaiheessa tuntunut siltä omalta jutulta, vaan naapurimaa Uusi-Seelanti.

Ja nyt, Uuden-Seelannin WH-viisumi saatu, viesti sähköpostissa sai suupieleni koholle ja sydämeni hakkaamaan uuta verta kehooni. Olin kuin uudelleen syntynyt, sen pienen hetken. Hetken, jota olen odottanut vuoden ajan. Minä olen oikeasti lähdössä, enää ei ole syytä pistää jarrua pohjaan.

Viisumin hankinta ei tietenkään sujunut sormia napsauttaen, vaikka olin saanut sellaisen kuvan. Hakemuksessa tarvitsin passini lisäksi voimassa olevan henkilökortin, koska ajokorttia en omista. Siinä ei auttanut joogaopettajalta oppimani hengitystekniikka tai mikään muukaan vippaskonsti mieleni tyynyttämiseen. En tiedä, olisinko saanut viisumihakemuksen läpi, jos vain olisin jättänyt kohdan tyhjäksi. En lähtenyt kokeilemaan onneani, pelissä oli liikaa. Pelissä oli elämä. Minun elämäni.