Yö luostarissa

Se oli haaveni, jonka kerroin kaverille. Siitä tuli meidän yhteinen suunnitelma. Yhteinen päämäärämme. Kiipeämme vuorelle ja yövymme luostarissa. Se oli hullu suunnitelmamme, joka kupli vatsanpohjissamme. Se tuntui niin epätodelliselta, kunnes oli aika heittää päiväreput selkäämme ja aloittaa kiipeäminen.

Matka oli tuskainen ja tukala. Jokainen askelma, jonka otin tuntui puristavan minut pienen pieneksi. Kuin olisin taistellut maailmaa vastaan. Se oli matka, joka sai minut litimäräksi ja sydämeni hakkaamaan tuhatta ja sataa.

Olin jostain kumman syystä jättänyt lenkkarini rinkkani uumeniin ja kuvitellut pystyväni siihen varvastossuillani. Olinhan kuullut että osa noususta on rappusia ja rappusia, kunnes olisi edessä pieni polku jonka kunto oli loistava.

No rappusia oli. Niitä todellakin oli. Ja se polku, polkuhan se oli. Mutta kun koko matka oli yläviistoon ja hikiset jalkani eivät sandaaleissani pysyneet. Oli helpompaa heittää ne reppuun ja kulkea kuten paikalliset. Tai osa heistä.

Huipulla meitä oli vastassa hiljainen ja pieni luostari jossa yövyimme ohuen ohuilla bambumatoilla. Siellä oli meidän lisäksemme muutama munkki ja heidän oppipoikia. Se oli kaikessa yksinkertaisuudessa kaunis paikka.

Kylmä ämpärisuihku tuntui vain antavan energiaa väsyneeseen kehooni ja kova lattia tuntui turvalliselta nukkua. Munkkien hiljainen laulu oli kuin kauniista elokuvasta, jota ei ollut uskoa todeksi. Se oli kuin unta. Kaunista satua jonka keskellä minä ja kaverimme olimme.

Aamulla heräsimme vaimeisiin rukouskutsuihin ja ihailimme auringon esiin saapumista. Se oli niin ainutlaatuista, jota en olisi koskaan uskonut kokevani. Se oli niin äärimmäisen kaunista ja hentoa. Kuin ohuen ohuesta silkkipaperista taiteltu joutsen, jonka tuuli heittää lentoon.

Aamiaisen jälkeen oli edessä paluu alas, jonka teimme vuoren toista puolta pitkin. Se oli hiukan helpompaa, kuin ylöspäin meno. Olihan aikainen aamu ja ilma oli vielä ihan siedettävän ihana. Sanoisinko raikkaan viileä.

Vaikka edellisenä iltana olin ollut väsynyt, jalkani menivät kovaa kyytiä alas. Muutamaan otteeseen oli aikaa pysähtyä ja ihailla maisemia, kunnes taas mentiin ja lujaa.

Meillä oli kiire. Meidän piti ehtiä bussiin, jonka jälkeen molemmat taas jatkaisivat omaa matkaansa.

Mainokset

Ihan vaan perusjuntti

Kyllä me tonne nyt parissa tunnissa kiivetään, tokaisi kaveri, joka samalla mutusti viimeistä palaansa paahtoleivästä. Murusia rinnukset täynnä ja miele täynnä intoa. Ego suurempi kuin kaupan kylmäallas.

Minä sulloin reppuuni omenoita ja vesipulloani, hymädin, että ei takuulla kiivetä. Kartassa sanotaan, että siihen menee se viitisen tuntia. Siis siihen, että olemme takaisin täällä alhaalla.

Kaveri katsoo minua huvittuneen ilmeen kera ja tokaisee, niinhän se sanoo. Kai se on vaan aika joillekkin perusjunteille, jotka ei koskaan mihinkään liiku.

Mut mehän ollaas sellaisia, siis ei juntteja mut perus jannuja, jotka ei todellakaan joka päivä kiipeä vuorelle. Yritin inttää vastaan, mutta kaveri huitasee kädellä merkin, että tämän neidin on viisasta olla ihan vaan hiljaa.

Kaveri kulki edellä ja minä parisen metriä hänen takanaansa. Aika kului ja osamme vaihtui. Kunnes lopulta oli pysähdyttävä. Hengitettävä ja kaivettava ne vesipullot esille ja haukattava ensimmäiset palaset omenasta.

Automme näytti pieneltä, mutta näkökentässä se silti oli. Ylhäälle näytti olevan vielä saman verran matkaa, mitä alhaalta katsottuna se näytti. Olimme kävelleet ikuisuuden, tai siltä se tuntui. Polku mutkitteli sellaisia kaaria, että suoraa tietä olisimme jo ainakin puolessa välissä. Ellemme jo huipulla. Naurahdin. Olimme kävelleet jo tunnin. Päätin olla ihan vaan hiljaa, enkä masentaa kaveria, joka pyyhki hikeä otsaltaansa.

Nousu huipulle oli vaativa ja aikaa vievä. Etenkin tälläisiltä perusjunteilta, jotka ei koskaan mihinkään liiku, kuten kaveri kolmea tuntia aikaisemmin oli ohimennen sanonut.

Maisemat, jotka huipulta avautuivat olivat salvata hengityksen. Voiko näin kaunista näkyä olla? Voiko oikeasti näin kaunista paikkaa olla? Ja tänne pääsee ihan kuka tahansa, jopa perusjuntti, joka vaan jaksaa ja viitsii hurauttaa autolla parkkipaikalle ja sitten vain pinkasta ylös huipuille.

En tiedä kauanko me siellä huipulla olimme, istuimme hiljaa ja mutustimme banaania ja eilisestä jääneet kookossuklaan loput, tuon suussasulavan herkun, jonka perään me molemmat kuolaamme. Vaikka kuinka sitä sovimme kauppaan mennessä, että tällä kertaa suklaata ei osteta, niin kuitenkin se kookos-suklaalevy sinne kärryn pohjalle ilmestyy.

In heaven

Nukuin yöni yllättävän hyvin ja aamulla aamupala meni alas ilman mutinoita, pystyin jopa juomaan kahvini sitä läikyttämättä.
Aika kului ja minä aloin hermostumaan, tuntemaan vatsassani sen jännityksen ja sydämeni alkoi hakkaamaan nopeampaan ja nopeampaan. Olin jumalauta hermona. Jännitin niin perkeleen paljon, että en meinannut saada sanakaan suustani.

Helikopteriin nouseminen ja sen kyydistä nauttiminen. Ei sitä voi sanoin kuvailla, millaista se oli, istua kuskin vieressä ja katsella maisemia, tuntea vatsanpohjassa nipistyksiä jokaisella kerralla, kun helikopteri hiukan kaartaa ja laskeutuu alaspäin.

Itse jäätikölle saapuminen ja siellä vaelluksen tekeminen oli jotain, josta olen aina unelmoinut. En osaa selittää, mikä siinä on niin kiehtovaa. Mikä siinä jäässä ja jäätikössä on, joka vetää minua magneetin lailla puoleensa. Miksi haluan vielä käydä etelä- ja pohjois navoilla, kävellä keskellä jäätikköä ja antaa katseen vaeltaa valkoisella erämaalla.

Mutta eihän se tietenkään sama asia ole, jos olen suomessa järven jäällä, paukkupakkasten keskellä ja antaen pakkasen purra poskipäitäni, samalla kun silmäni lepäävät autiolla järven jäällä, jonka pinnalle on edellisenä yönä satanut kaunis, puhdas lumi.

Se ei todellakaan ole sama asia. Eihän sangriakaan samalta siinä koti parvekkeella maistui, mitä Espanjan vilkailla kaduilla, vaikka se aurinko paahtaa kasvosi punaiseksi ja hikiläikät hiljaa hiipien valloittavat kaninaloiden seutusi.

Vaikka jäätikö ei ollut puhdas ja valkoinen. Vaikka en kohdannut sinisen jokaisen värin leikkivän kauniilla jääpinnoilla, olin myyty.

Vaikka jäätikkö muistutti suuremmaksi osaksi sitä, että kävellään lumihangessa ja kiivetään kinosten ylite, olin myyty.

Tiesin sen, että sillä rahalla mitä tähän likoon laitoin, näen vain jäätikön alun, jäätikön joka on paikka paikoin mustan hiekan peitossa ja jäätikön, joka oli muuttunut loskaksi edellisten päivien vesisateiden takia. Silti olin myyty.

Ehkäpä jonain päivänä minulla on taskussa isompi tukku seteleitä ja pääsen oikeasti ihan sinne aivan huipuille asti, sinne missä puhdas valkoinen lumi häikäisee silmäni.

Mutta nyt se toiveeni toteutui, kävelin jäätiköllä. Näin jäätiköllä vesiputouksen ja ylitin railoja, kiipesin ylös ja alas antaen lumikenkien pitää minut pystyssä. Ja lensin helikopetrilla. Vaikka aluksi se ei juuri ollut minulle mikään tärkeä asia kauanko me sinne jäätiköllä sillä huristelemme, niin olin siitäkin myyty.

Päivän päätteeksi olisin saanut mennä kuumille altaille, pulikoimaan kylpylään ja nauttimaan rentouttavista drinkeistä. Mutta mitä tämä neiti teki? Raahautui takaisin autolle ja mätkähti raajat levällään patjalle onnellinen hymy kasvoilla. Silmät loistaen kertoi päivästä ja sen tapahtumista kaverille, joka oli päättänyt säästää rahansa ja jäi autolle kuluttamaan päiväänsä, kaverille joka oli juonut kuulemma erittäin hyvää kahvia yhdessä kahvillassa. Kaverille, joka valmisti makoisan illallisen ja kaatoi lasiin hyvää punaviiniä. Olin myyty.

In love

En tiedä, mikä siinä on niin perkeleen kiehtovaa. En osaa selittää, miksi se on niin kaunis ja miten voin katsella sitä aamusta iltaan ja vielä yön pimeydessä ihailla, sen kuutamossa hämäränä hohtavaa siluettia. Aamulla silmäni avatessani, se on ensimmäinen asia, jonka näen ja minulla olisi aivan sama, lähdenkö autosta ulos vai jäänkö tähän makaamaan ja silmät lumoutuneina jatkaisin katsomista, kunnes olisi aika painua taas nukkumaan.

Mitä auton ikkunasta näkyikään..

Mitä auton ikkunasta näkyikään..

Auton ovi aukesi ja raikas ilma virtasi keuhkoihini ja näkymä huipulle senkun parani. Minä möyhensin tyynyä ja otin mukavemman asennon patjallani ja vajosin siihen nirvanaan, josta kaveri herätteli minua jollain typerällä kommentilla ja kehotti minua aamiaiselle. Hän vilkaisi olkansa ylitse ja sitten minua, hymyili eiliestä tuttua hymyä ja tokaisi hiukan ivallisesti, että rakkauden kohteet kullakin.

Se on vain jäätä ja lunta, se on vain vuori jonka huipulla on lunta. Ei mitään sen ihmeellisempää. Yksinkertaisuudessaansa kaunista.  Ja minä kävelen huomenna siellä. Kuin oisin lähdössä kuulennolle. Siltä se tuntui, mahdottomalta ollakseen totta.