Golden Rock

Aluksi olin suunnitellut kiertäväni paikan kaukaa. Missään vaiheessa se ei tuntunut mitenkään kiinnostavalta. Yksi kullanväriseksi maalattu kivi, mitä kiehtovaa siinä muka oikein olisi? Olin nähnyt sen niin monessa valokuvassa ja se riitti minulle.

Ja silti löysin itseni sieltä. Vaikka en ollut kuullut kenenkään turistin kehuvan sitä. Koska minulla oli aikaa, niin yllätyksekseni olin alkanut ajattelemaan paikalla käymistä. Ajattelin, että pitihän minun nähdä paikka, joka on Myanmarilaisille pyhä.

Paikka, jossa on yksi kivi. Paikka, jonne matkustetaan maan toiselta puolelta. Istutaan bussissa se 20 tuntia ja ikuistetaan itsesä kiven juurelta.

Kylä, jonka kupeessa kyseinen kivi oli, oli kuin mikä tahansa suuren nähtävyyden ympärille rakennettu alue. Koska kyseessä oli paikallisille suuri ja tärkeä paikka, niin suurin osa ns. turistikrääsästä oli tarkoitettu juuri heille.

Kylänpahanen kuten osasinkin odottaa, oli aivan kamala paikka, jossa ei ollut mitään muuta kuin metritolkulla kojuja kojujen perään. Mutta tämänhän osasin jo odottaa, joten mitään suuria pettymyksiä en kokenut.

Itse luostarialue oli omaan makuuni todella masentava. Vaikka kaunis se paikoitellen olikin, niin en pitänyt siitä fiiliksestä minkä se minussa aikaan sai.

Koska olen nainen. Juuri siksi.

Minulla ei ollut oikeutta mennä temppelin tiettyyn osiin, saati edes lähelle sitä kiveä. Sille pyhimmälle tasanteelle, jossa olisin saanut omin pikku kätösin kiveä koskettaa. Se oli vain miehille.

Silti joudin maksamaan pääsylipusta saman verran kuin miehet.

Ymmärrän sen, että turistina en ole tervetullut joihinkin paikkoihin. Tai sen, että en kuuluu tiettyyn uskontokuntaan, niin en pääse jonnekkin. Mutta se, että olen nainen tekee minusta vähäpätoisemmän jumalan edessä. Sitä minä en ymmärrä. Enkä tule koskaan ymmärtämäänkään.

Juttelin tovin paikallisen kanssa, joka tunsi alueen kuin omat taskunsa. Puhuimme Myanmarilaisten uskonnosta ja siitä, miten se vaikuttaa heidän jokapäiväiseen elämään. Miten he pyrkivät elämään elämänsä niin hyvin, että seuraavassa elämässä he eivät synny alempiarvoisempana, kuin mitä he nyt ovat.

Olisin voinut olla hiljaa, mutta en voinut olla kysymättä. Onko se sitten seuraus huonosta elämästä syntyä naisena? Teinkö minä jotain väärin edellisessä elämässäni, kun olen nainen?

Vaihdoimme aihetta nopeasti.

Minä poistuin alueelta näkemättä sitä auringonlaskua, jonka olisin halunut nähdä. Sumu oli peittänyt alueen ja pimeys otti paikan sanaakaan sanomata haltuunsa.

Vaikka mitään suuria elämyksiä en paikassa kokenut, olin kuitenkin iloinen siitä, että siellä tuli sitten käytyä.

Mainokset

Keltainen

Olin Lampangissa kauemmin, mitä olin suunnitellut olevani. Ja olisin ollut vielä kauemminkin, ellei aika olisi juossut ja muistuttanut minua siitä, että minulla on vielä paikkoja nähtävänä, ennen lentoani Myanmariin.

Ihastuin kaupungin vanhaan osaan ja sen kauniisiin puutaloihin. Ihastuin siihen, että sinne pääsi pakoon kiireistä ja sanoisinko hieman rumahkoa keskustaa.

Ihastuin siihen, miten päivät kuluivat temppelillä munkipojan seurassa. Ihastuin koko paikkaan ja kaupunginhan piti alustavan suunnitelman mukaan olla vain yksi levähdyspaikka, paikka jossa ei kummempia tapahdu.

Astuessani sisään valkoisten muurien ympäröimään hiljaiseen sisäpihaan, kerkesin yleensä hetken katsella ympärilleni. Kunnes jostain nurkan takaa, silmissäni vilahti oranssia. Ystäväni juoksi minua vastaan, leveän hymyn kera.

Muutaman metrin päästä minusta, hän pysähtyi ja ryhdistyi. Kuin olisi tasannut hengityksen ja leikkinyt, että ei tässä nyt mitään ole juostu, ihan vaan kevyen viileästi tänne käveltiin. Mitä nyt samalla yrittää vaivihkaa kaapuansa suoristaa.

Mitä enemmän vietimme aikaa yhdessä tuntui, että väliltämme lähti ne viimeisetkin ”tässä on munkki ja tässä on turisti” muodollisuudet.

Ensimmäisinä kertoina hän istui tyylikkään rauhallisesti risti-istunnossa kuunnellessaan tarinoitani, samalla huultansa purren. Yrittäen olla nauramatta, vaikka hytkyvä vartalo paljasti silmien lisäksi sen, että tiukkaa teki pysyä kasassa.

Juttelimme milloin mistäkin, musiikista tai elokuvista. Hän olisi voinut kuunnella aamusta iltaan tarinoitani reissustani, kaikesta siitä, mitä minulle on sattunut ja tapahtunut. Joskus hän makasi mahallaan temppelin lattialla käsillä päätäänsä kannatellen ja pyysi minua vielä kertomaan lisää.

Muutamaan otteeseen hän yritti opettaa minulle thaita ja siinäkin taisi olla se nauru suurimpana osallistujana, kuin itse thai kieli. Opin kuitenkin muutaman sanan ja taisinpa lausuakkin ne aivan oikein, koska hymy ei pojan kasvoilla muuttunut nauruksi.

Kirjoittaminen sai meidät molemmat nauramaan ja oikein kunnolla. Hän nauroi minun käppyröilleni, koukeroille joista ei tiennyt mitä niiden piti oikein esittää. Kaunista ja kiehtovaa thai-kieltä vai oliko se sittenkin 3-vuotiaan ensimmäinen sutasu paperille.

Hän kertoi minulle elämästään munkkina ja siitä miten rutiinit pyörittävät arkea. Hän kertoi minulle, miten vaikeata se aluksi oli. Ja toisinaan se tuntuu vieläkin vaikealta.

Miten nälkä kurnii vatsassa,mutta ei saa syödä. On vain juotava vettä ja toivottava, että vatsassa asuva peto hiljenisi ja olisi aamun asti kiltisti.

Hänen äänensä värähti ja hän sanoi minulle, miten vaikeata se on, kun haluaisi edes tämän verran huijata, mutta kun ei saa. Hän kohotti kätensä ilmaan, etusormi oli melkein peukalossa kiinni, vain pienen pieni rako oli havaittavissa.

Toisinaan hänen on ollut ihan vaan vähän pakko huijata. Ihan vaan näin vähän, hän siristi silmiänsä ja yritti katsoa melkein olemattoman reiän välistä maailmaa. Hiljaa toisti sanansa, ” mutta kun ei saisi”.

Hän ei koskaan kertonut minulle sitä, haluaisiko hän elää tavallista elämää vai ei. Hän vain kertoi, että jos hän ei jatka munkkina olemista, hän haluaa englannin opettajaksi, opettajaksi nuorille munkeille. Temppeli oli hänen kotinsa ja sitä hän halusi sen jatkossa olevankin.

Hän kertoi minulle Buddhalaisuudesta ja siitä, mitä se hänelle merkitsi. Hän vastasi lukemattomiin kysymyksiini ja minä olisin voinut vuorostaan kuunnella hänen tarinoitansa aamusta iltaan.

Kun katsoin häntä näin edessäni pojan, ystävän. Vaikka poltetun oranssin värinen kaapu oli ensimmäinen asia, jonka silmäni reagoivat, näin edessäni aurinkoisen, hymyilevän pohjan. Pojan jonka hyväntuulisuus olisi herättänyt henkiin kuolleetkin.

Se kauneus, jolla hän katsoi maailmaa oli jotain tavattoman ainutlaatuista. Se, miten hän jaksoi ihailla ohi lentävää perhosta tai nuuhkia kukkasia silmät suljettuina. Miten viattoman hauraalta hän välillä tuntui.

Silti hänen silmisään oli aistittavissa se tuska ja suru, jos päädyimme monien siltojen kautta puhumaan maailman tilasta tai tapahtumista, joita oli Bangkokissa viimeaikoina tapahtunut. Kuin hän olisi itse saanut ne luodit kehoonsa, joilla viattomia oli tapettu.

Vaikka tiesin sen, että edessäni oli nuori munkkipoika, niin minä olin se sama oma itseni, joka olen muidenkin ihmisten edessä. Nauroin jos nauratti, hymyilin jos hymyilytti. Kerroin tyhmiä juttujani, kuten aina. Ja mikä parasta, minä en kokenut oloani missään vaiheessa vaivaantuneeksi. Minun ei tarvinnut olla mitään, mikä ei luontevalta tuntunut.

Tuntui silti hassulta, että en voinut ojentaa kädessäni olevaa esinettä hänelle. Minun piti laittaa se ensiksi pöydälle tai lattialle, jotta hän voi ottaa sen. Me emme voineet istua vierekkäin tai saati sitten ojentaa auttavaa kättä, kun tasapainoilimme kallioilla. Kättä, jonka kuitenkin ojentaa automaattisesti huomatessa toisen tarvitsevan tukea.

Tuntui niin väärältä, että en voinut halata ja sanoa näkemiin kun viimeisen kerran näimme. Minä vain hyppäsin keltaisen auton kyydistä pois ja nyökkäsin päätäni, hymyilin. Katseemme kohtasivat ja poika hymyili, hiukan hiljaisellä äänellä toivotti minulle hyvää matkaa.

”Jos emme näe enään tässä elämässä, niin minä etsin sinut seuraavassa elämässä”

Viimeinen lause, jonka hänen suustansa kuulin jäi hyvän biisin lailla päähäni soimaan. Heitin rinkan selkääni ja suuntasin matkani lippuluukulle.

Vilkaisu taakse ja keltainen songataun oli hävinnyt.

Hiki pukkasi pintaan ja oloni oli surullinen. Olin juuri menettänyt ystävän, ystävän jonka kohtaaminen oli jotain tavattoman suurta, jotain jota en olisi koskaan uskonut kohdalleni osuvan.

Vaikka kymmenisen minuttia sitten hän oli saattanut minut bussiasemalla minä jo ikävöin häntä. Suljin silmäni ja muistin hänen hymyilevät silmät ja nauravan suun. Taisinpa lähettää muutaman kiitoksen ajatuksissani matkaan.

Bussi lähti liikkeelle ja taakseni istahti vanha munkki. Hänellä oli samanlainen kaapu ylläänsä ja vanhemmat silmät, mutta yhtä hymyilevät kuin ystävälläni. Munkki ei sanakaan englantia puhunut, mutta huolehti minusta koko pitkän matkan. Milloinka minun piti käydä vessassa tai ostamassa lisää juotavaa. Hän piti huolen, että olin kyydissä ennen kuin bussi lähti liikkeelle.

Hän jäi yhden pysähdyksen ennen minua pois. Lähtiessään hän ojenti kämmenelleni keltaisia kukkia ja kehoitti minun nuuhkimaan niitä.

 

Kiehtova kulttuuri

Bali on henkeäsalpaavan kaunis saari, johon ihastuin jo ensimmäisellä kerralla. Luonto ja uskonto, elämänrytmi sekä ihmiset. Minun paratiisini, jonne toivon jonain päivänä asettuvani, vuodeksi jos toiseksi, ehkä lopullisesti.

Balilla, jossa poiketen muusta Indonesiasta, valtauskontona on balilaisten oma versio hindulaisuudesta, Agama Hindu Dharma. Uskonto on vahvasti esillä jokapäiväisessä elämässä temppeleiden, seremonioiden ja uhrilahjojen muodossa. Uskonto, jota ei opi ymmärtämään viikossa eikä kuukaudessa.

Canang Sari

Canang Sari

Balilla on käytössä kolme eri kalenteria, Saka- ja Pawukon kalenterit sekä meidän käyttämä, kansainvälinen kalenteri.

Saka-kalenteri alkaa balilaisten uudella vuodella, Nyepi-juhlalla jota kutsutaan hiljaisuuden päiväksi. Päiväksi jolloin koko saari hiljenee, pysähtyy ja pimenee. Kalenterissa on kaksitoista kuukautta ja päiviä 30. Toisinaan kalenteriin joudutaan lisäämään päivä tai toinen, jotta Nyepi juhla pysyisi kutakuinkin maaliskuussa.

Nyepinä ei käytetä valoja, viihdykkeitä tai matkusteta minnekkään. Hiljaisuus johtuu siitä, että pahat demonit ylittävät saaren päivän aikana. Kun kaikki pysyvät kodeissaan ja saari on hiljainen, demonit luulevat saaren olevan autio ja suuntaavat muualle. Päivä aloittaa uuden, paremman vuoden.

Pawuko-kalenteri on 210 päivän pituinen, jossa ei lasketa vuosilukuja. Samanaikaisesti pyörii eripituisia viikkoja, joista tärkeimpiä ovat viiden- ja seitsemän päivän mittaiset viikot. Viikoissa on erinimisiä päiviä ja kun tietyt tärkeät päivät parista, eripituisesta viikosta osuvat kohdakkain pidetään seremoniat. Yhden kuukauden pituus on yleisesti 35 päivää ja kuukausia on vain kuusi. Pawuko-kalenteriin liittyy tunnetut juhlapyhät, Galungan ja Kuningan.

Penjor, muisto juhlasta

Penjor, muisto juhlasta

Kutalla penjori oli paremmassa kunnossa

Kutalla penjori oli paremmassa kunnossa

Galungan-päivänä kuolleiden sukulaisten henget palaavat vierailemaan koteihinsa ja nykyisten asukkaiden tehtävänä on kunnioittaa kyseisiä henkiä rukoilemalla ja tarjoamalla heille uhrilahjoja. Kotien eteen, teiden varsille pystytetään bambuista rakennettuja, kauniisti koristeltuja penjoreita, joihin kiinnitetään hegeille tarkoitettuja lahjoja. Galunganin jälkeen on Kuningan, jolloin henget palaavat takaisin taivaaseen. Penjoreita ei raivata pois juhlan jälkeen, vaan ne jätetään paikoilleen. Onneksi, koska ne ovat tavattoman kauniita.

Penjoriin ripustettu lahjoja

Penjoriin ripustettu lahjoja

Bali on täynnä temppeleitä ja alttareita, niin isoja kuin pieniäkin, joita on joka paikassa, niin kodeissa kuin hotelleissa, riisipelloilla ja metsissä. Sekä järvien että meren rannoilla.

Temppelin sisäänkäynti, Lovina

Temppelin sisäänkäynti, Lovina

Aling Aling vesiputouksella.

Aling Aling vesiputouksella.

ja hotellilla..

ja hotellilla..

Temppeleissä sekä seremonioissa paikalliset pukeutuvat perinteisiin asuihin. On myös temppelialueita, joissa he käyvät muuten vaan, kuluttamassa aikaa tai näyttämässä turisteille paikkoja, jolloin he eivät käytä perinteisiä asuja. Silti turistien on kunnioitettava tapoja, jos sitä heiltä vaaditaan, vaikka paikallinen kulkisikin vieressäsi farkut jalassa. Turisteille riittää lantiolle sidottu sarong.

Perinteisessä asussa miehillä on päässä päähine (udeng) ja kevyt kauluspaidan tapainen paita (safari). Miehet eivät käytä housuja vaan kietaisuhametta muistuttava hametta (sarong), jonka päälle on laitettu vielä toinen hame (saput). Joissain tapauksissa miehillä näkee kauluspaidan sijaan pelkän t-paidan.

Naiset eivät käytä päähinettä, mutta heillä on päällään pusero (kebaya) ja sen ympärille on kiedottu huivi (selendang) ja pelkkä sarong. Myös naisia tavataan perinteisissä asuissa, jossa paidan tilalla on t- paita.

Ubud, kuninkaallisen perheenjäsenen hautajaiset. Kuva vuodelta 2013.

Ubud, kuninkaallisen perheenjäsenen hautajaiset. Kuva vuodelta 2013.

Ubud, kuninkaallisen perheenjäsenen hautajaiset. Kuva vuodelta 2013.

Ubud, kuninkaallisen perheenjäsenen hautajaiset. Kuva vuodelta 2013.