Tuhat ja yksi yötä

En olisi vielä ennen lomieni alkua uskonut, että voisin oikeasti rakastua Espanjaan. Ja en vieläkään pysty sitä ihan rehellisesti itselleni myöntämään.

Tuleehan Espanjasta mieleen ne eläkeläiset aurinkotuoleissa. Vyötärölaukkuja saati sitten niitä tennissukkia unohtamatta.

Vaikka en yhen yhteenkään eläkeläiseen matkallani törmänny. Silti se mielikuva on ja pysyy. Yhtä sitkeästi, kuin kesähelteellä kengänpohjaasi tarrautunut purukumi. Se venyy ja paukkuu, mutta ei sitten millään irtoa.

Córdoban Alcázar on keskiaikainen espanjalainen linna. Josta tehtiin vankila vuonna 1821, kunnes 1950-luvulla Espanjan hallitus muutti linnan matkailunähtävyydeksi ja kansalliseksi monumentiksi.

Olen niin moneen otteeseen ihastunut siihen ylvääseen ja avaraan kaupunkikuvaan, jonka vastakohtana ovat kapeat ja sokkeloiset kadut. Se on ollut kuin leikkiä eri maailmojen välillä.

Ja nyt maailmaan tuli kolmas ulottuvuus. Se oli vain hento ripaus itämaista mystiikkaa, mutta se riitti minulle.

Hostellini oli kuin pala satua. Paikka, jossa prinssi löytää prinsessan. Paikka, jossa lampunhenki antaa sinulle kolme toivomusta.

Ja minulle riitti takapihalla istuminen tai kattoterassilla auringonlaskua ihailu. Se oli ohuen ohut mystinen harso, joka erotti päivän yöstä.

La Mezquita on 900-luvulla valmistunut moskeija, joka 1200-luvulta lähtien on ollut kristittyjen hallussa ja joka sittemmin muutettiin katedraaliksi. Espanjan kirkko ja Vatikaani vastustavat sitä, että muslimit rukoilisivat katedraalissa.

Hostellilta ulos astuttua kohtasin vanhankaupungin ja sen sokkeloiset juutalaiskorttelit, joissa aika tuntui pysähtyneet.

Siellä oli maailman tavoittamattomissa. Se oli kuin näkymätön muuri, joka suojasi nykyhetkeltä. En ihmettele lainkaa, miksi vanhakaupunki kuuluu Unescon maailmanperintölistalle.

Vastakohtana kaikelle sille mystisille usvalle tarjosi kaupungissa järjestettävät Feria juhlat.

Koko Andalusiassa juhlittiin Ferioita, joihin olin jo tömännyt Malagassa ollessani, mutta minulla ei ollut Rondan ja Caminito Del Reyn takia aikaa osallistua niihin. Granadassa Feria-alue sijaitsi liian kaukana keskustaa vai pitäisikö sanoa, että minä olin liian laiska menemään sinne, joten jätin sielläkin juhlat välistä.

Koska seurassani oli kaksi Argentiinalaista ja Feria-alue sijaitsi lyhyen matkan päästä hostelliltamme, minulla ei ollut mitään tekosyitä jättää juhlia välistä.

Vaikka jokainen meistä poti pientä flunssan alkua, lähdimme silti urhoollisina seikkailemaan Córdoban kaduille. Etsien ravintolaa, josta pojat olivat aikaisemmin saaneet vihjeen. Siellä olisi kuulemma kaupungin parhaat sapuskat.

En tiedä kuinka monta kertaa harhaan menimme ja kuinka monta kertaa samat kadut kuljimme, mutta pääsimme kuin pääsimmeksin perille. Olisimme olleet nopeampia, mutta kartanlukijana toimi toinen pojista, joka olisi varmaan eksynyt tyhjään autotalliin, ellen minä olisi häntä pelastanut pulasta.

Ravintolasta Feria-alueelle mennessä minä toimin kartanlukijana. Halusin olla perillä ennen auringonnousua.

Toisaalta aamun ensisäteet olisi raivannut kaikki känniset Espanjalaiset tieltäni. Muutenkin Espanjalaiset ovat sellaista kansaa, että ei oikein osaa ennakoida heidän liikkeitäänsä.

Toisaalta, eiköhän jokainen ota ne epämääräiset siksak-askeleet haltuun, kun veressä on promilleja enemmän kuin lasissa.

Mainokset

Erämaa

Istuin hiukan väsyneenä puistonpenkillä. Viereisellä penkillä istuva koditon mies oli onneksi lopettanut nokkahuilulla soittamisen ja suuntasi kaiken energiansa makuupussinsa sullomiseen hiukan rähjäiseen reppuunsa. En tiedä kumpi meistä oli vaivaantuneempi. Minä vai hän. En silti viitsinyt nousta ylös penkiltä ja kävellä puiston toiselle puolelle.

Sierra Nevadan huiput

Sierra Nevadan huiput.

Katselin matkaopastani, johon olin huolellisesti merkannut jokaisen mielenkiintoisen kaupungin, jonne olin ajatellut reissuni aikana keritä. Punaiset laput sivujen ylälaidassa, siististi limittäin näyttivät minulle heti sen oikean kohdan. Samalla järjestelmällisyydellä olin merkannut kaupunkien mielenkiintoisimmat kohteet punaisella tähdellä.

Kaupunki on nimetty granaattiomenan mukaan.

Kaupunki on nimetty granaattiomenan mukaan.

Yllätyin siitä, miten minulla oli vain yksi merkattu kohde koko paikasta. Granada vetää kuitenkin puoleensa turisteja yhtä paljon kuin Seville ja minulla oli vain yksi näkemisen arvoinen paikka. Vain yksi!

Alhambra ja Generalife.
Tai olihan minulla sittenkin kaksi. Vaikka samalla alueella ne näytti kartan mukaan olevan.

Alhambra on maurilaisaikainen Nasridien dynastian aikainen kuninkaiden palatsi

Alhambra on maurilaisaikainen Nasridien dynastian aikainen kuninkaiden palatsi.

En ollut googlettanut koko kaupunkia, enkä juurikaan nähnyt vaivaa sen eteen, että tietäisin mitä täällä kannattaa oikein tehdä. En tiedä miksi olin juuri tämän kaupungin skipannut suunnitteluvaiheessa. Ehkäpä aikani oli aikoinaan loppunut kesken tai sitten olin ollut vain niin väsynyt, että olin vain tyytynyt siihen yhteen punaiseen lappuun sivun ylälaidassa.

Oli miten oli. Minun oli aika ottaa haltuun kaupunki. Sokkona.

Alhambra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Alhambra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Rakastan matkasuunnitelmien tekemistä. Saan siitä suurta nautintoa, kun istun tietokoneen äärellä niskat jumissa yötämyöden etsien mielenkiintoisia kohteita.

Rakastan myös sitä, että en noudata suunnitelmaani, vaan menen jo ensimmäisten päivien jälkeen aivan uusia polkuja.

Rakastan myös sitä, että saavun jonnekkin vain yhden jutun takia ja lähden sieltä pois monta mahtavaa kokemusta rikkaampana.

Ja niin kävi myös Granadassa.

Generalife palatsi oli Nasrid-sulttaanien kesäpalatsi ja maaseutukoti

Generalife palatsi oli Nasrid-sulttaanien kesäpalatsi ja maaseutukoti.

Ensikosketus kaupunkiin oli bussin ikkunasta näkyvät Sierra Nevadan lumihuippuiset vuoret. Vuoret, joita jaksoin aina vaan ihailla. En tiedä, olenko edellisessä elämässäni asunut jossain Alppien juurella vai Nepalin pienessä vuoristokylässä, mutta jollain oudolla tavalla vuoret ovat aina kiehtoneet minua.

Vaikka kaupungin tunnetuimmat nähtävyydet Alhambra ja Generalife olivat vaikuttavia. Koin kuitenkin pienen turistiähkyn. Aivan liikaa turisteja pörräilemässä ympäriinsä. Tuntui kuin kukaan ei oikein tiennyt minne mennä ja mistä ottaa valokuva. Ei minua turistit sinäänsä haittaa, siihen samaan sakkiin minäkin kuulun. Mutta jotenkin täällä sain yliannostuksen niistä. Etenkin eläkeläisistä, joiden mielestä he ovat aina oikeutettuja pääsemään jonon ohitse tai saamaan sen viimeisen vapaan paikan puiston penkiltä.

Generalife kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Generalife kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Ihastuin Albayzin kaupunginosaan, jossa on maurilaisten ajoilta säilyneet kapeat ja mutkittelevat kadut.  Vaikka olen moneen otteeseen eksynyt hetkellisesti kapeille kujille, niin täällä ne kujat olivat aivan omaa luokkaansa. Valkoisiksi maalatut talot ja todella kapeat kujat antoivat uskomattoman vastakohdan muulle kaupungille.

Albayzin kupeessa oli pieni nyppylä, jonka rinteelle oli majoittunut mustalaisia, tai sellaisilta ne minusta tuntuivat. Vaikka nyppylä ei ollut järin korkea, niin maisemat yli kaupungin olivat mielettömät. Ja jos käänsi päätä hiukan vasemmalle, näkyi Sierra Nevada ja tietenkin ne lumihuippuiset vuoret. Sitä pystyi vain pienen pienellä pään liikkeellä huijata itseänsä – että on muka keskellä erämaata. Että minä olen ovela.

Albazyn sokkeloiset kadut kuuluvat Unescon maailmanperitnökohteisiin ja tarjoavat huikeat maisemat.

Albayzin sokkeloiset kadut kuuluvat Unescon maailmanperitnökohteisiin ja tarjoavat huikeat maisemat.

Lähtöpäivänä tajusin kuinka paljon minulta olikaan jäänyt näkemättä. Ehkäpä olisin päässyt sinne maurilaiseen kylpylään, ellen olisi jäänyt juttelemaan huonetoverini kanssa Pyha Jaakobin pyhiinvaellusreitistä. Hän oli juuri kulkenut sen 730km ja minä olin vasta alkanut unelmoimaan siitä. Vielä jonain päivänä minä sen teen. Ja sitten minun ei tarvitse itseäni huijata, silloin minä olen jossain keskellä ei mitään.

Ihanasti hukassa!

Minulla oli vuorostaan sama kysyvä katse. Katse, joka paljasti sen, että en ole paikallinen. Olen turisti, joka on ehkä eksynyt kapeille kujille ja hukannut sydämen suuren kaupungin leveille kaduille.

Näytin siltä, että en tiennyt missä olen, mutta rakastin sitä, missä olin.

Plaza de Espana

Plaza de Espana

Plaza de España rakennettiin vuonna 1928 kaupungin iberoamerikkalaista maailmannäyttelyä varten

Plaza de España rakennettiin vuonna 1928 kaupungin iberoamerikkalaista maailmannäyttelyä varten

Olen aikaisemminkin ollut suurissa kaupungeissa. Olen ollut niin Sydneyssä kuin Singaporessa. Olen eksynyt Melbournessa ja hukannut ajantajuni Bangkokissa. Mutta täällä se suuruus tuntui todellakin suurelta.

Kun yksi aukio, yksi puisto tuntui olevan suurempi kuin kotikaupunkini. Yksi leveä tie tuntui olevan pidempi kuin junamatkani Helsinkiin. Ja yksi kuja tuntui pursuavan enemmän elämää, kuin koko Suomi.

Uusrenessanssista arkkitehttuurisuuntausta edustavan aukion kerrotaan olevan yksi Espanjan kauneimmista

Uusrenessanssista arkkitehttuurisuuntausta edustavan aukion kerrotaan olevan yksi Espanjan kauneimmista

Kaikki tuntui olevan suurta ja tarkoin harkittua. Talot olivat mahtipontisia ja puistot suuria ja näyttäviä. Pilevnpiirtäjät eivät nousseet korkeuksiin ja langettaneet varjoja pitkin katuja.

Suurien ja leveiden teiden lisäksi täälläkin saattoi eksyä niiden pienten ja kapeiden kujien labyrinttiin, jotka kuitenkin hetkessä selvitti. Sitä oppi, mistä tuli kääntyä vasemmalle ja mistä taas oikealle. Mikä oli se kahvila, jonka ohi kuljettiin kunnes oli aika jättää suuruus taakse ja pujahtaa toiseen maailmaan.

Alcázar eli kuninkaallinen palatsi kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Alcázar eli kuninkaallinen palatsi kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Palatsi oli alkujaan maurien linnoitus jota laajennettiin useaan otteeseen.

Palatsi oli alkujaan maurien linnoitus jota laajennettiin useaan otteeseen.

Vaikka nähtävää kaupunki olisi tarjonnut yllin kyllin, huumannuin siitä elämästä, joka ympärilläni kuhisi. Se oli jotain, jota en ollut aikoihin nähnyt. Se tuntui niin uskomattomalta. Kuin koko kaupunki olisi tehty elämistä varten. Ja jokainen totteli sitä suuri hymy kasvoillaansa.

Vaikka en aina tiennyt mitä nurkan takana oli, kuljin ihmeen päättäväisesti. Kuin olisin tiennyt minne minun piti mennä ja missä minun piti pysähtyä. Istahtaa alas ja leputtaa väsyneitä jalkoja. Juoda kuppu kuumaa kahvia ja nauttia siitä tunteesta joka minut oli vallannut.

Alcázar on yksi parhaista mudéjar-arkkitehtuurin esimerkeistä

Alcázar on yksi parhaista mudéjar-arkkitehtuurin esimerkeistä

Miten kaikki tuntuikaan niin hyvältä. Kuin olisin palannut jonnekkin jossa joskus oli ollut kotini. Kuin olisin palannut lapsuuteni kaupunkiin, jossa kaikki oli muuttunut. Ei ollut enään sitä S-markettia hautausmaan kupeessa. Ei mitään, mikä olisi rakentanut muistoissa olleen kaupungin eläväksi silmieni eteen. Mutta silti se tuntui jotenkin tutulta ja turvalliselta.

Ja hyvällä tavalla niin vieraalta.

Satulinna

Olin matkaopastani selatessani saanut sellaisen kuvan, että Sintra on vain pieni kylä jollain mäennyppylällä ja siellä sun täällä olisi muutama, ihan kivan näköinen rakennus. Noh, Sintrahan sijaitsi pienellä mäennyppylällä. Jos puhutaan vain historiallisesta keskuksesta ja uuttaa ja uljasta aluetta emme tähän kivaan ja pieneen kompaktiin karttaan lähde tunkemaan. Ja kyllähän siellä nyt se muutama, ihan kivan näköinen talokin oli.

Quinta da Regaleira

Todellisuudessa Sintra oli muutakin kuin yksi nyppylä, jonka rinteillä komeili muutama talo. Se levittäytyi hiukan laajemmalle alueelle, mitä olin osannut uskoa ja paikasta toiseen siirtymisessä meni aikaa. Koska en halunut ottaa turistibussia, jolla olisi kivasti päässyt paikasta toiseen. Ahneena olin päättänyt taitaa kaiken matkan jalan. Oli etäisyyttä se kilometri tai enemmän. Minä ja minun suuret suunnitelmat. Onneksi sade oli yön aikana lakannut ja sain nauttia jokaisesta askeleesta minkä kuljin, kengät kuivina.

Matkalla Montserraten palatsiin

Sintran keskusta kuhisi turisteja, kuin muurahaispesä muurahaisia. Jos olisi istahtanut kahville ja seurannut hetken heidän askeleita, olisin päässyt jyvälle siitä, minkälaista kahdeksikkoa he oikein kulkivat.

Mutta minulla ei ollut siihen aikaa. Suuntasin askeleeni kohti Montserrataen palatsia, jonne oli matkaa se neljä kilometriä. Vaikka matkaa olikin paljon, mutkitteleva tie määränpäähän oli juuri sitä, mitä sillä hetkellä saatoin toivoa. Sain tyhjentää matkani aikana ajatuksissa myllertäneet ajatukset ja uppoutua vain siihen maalaismaisemaan, joka edessäni avautui.

Paluumatkalla jo hiukan kirosin sitä, mihin olin muutamaa tuntia aikaisemmin ryhtynyt, mutta nopeasti se mieleni leppyi kun katselin edessäni näkyvää tietä ja ohiajavan bussin takavaloja. En olisi mistään hinnassa halunut istua siellä.

Montserraten palatsi

Toinen koetos oli kipuaminen Maurilaislinnaan, jonne olin valinnut metsän siimeksissä kulkevan polun. Vaikka kuumuus ja kostea ilma tekikin matkasta raskaamman, mitä olin sen kuvitellut vielä reitin alussa olevan. Aluksi tarkoitukseni oli vain kivuta ihan sinne linnan juurelle ja jatkaa sitten sieltä matkaa Penan palatsiin. Mutta löysin kuin löysinkin itseni sieltä linnan muureilta maisemaa ihastelemassa.

Maurilaislinna

Tuntui että Sintra oli pieni labyrintti, jonka sai hallintaan hetkessä. Silti sieltä löysi Lissabonin tavoin uusia kujia ja lukuisia rappusia. Aina eteeni tupsahti tienpätkä, jota ihailin. Tai talo, jonka maali oli lohkeillut ja ikkunan karmit ruostuneet. Elin pienessä satulinnassa, jossa oli kirkkaita värjeä ja ajan saatossa kulahtaneita taloja. Kaikki oli just täydellistä. Ei sen enempää. Just täydellistä.

Penan palatsi

Mieltäni ei lannistanut kaupungin turistimaisuus. Minä en jaksanut siihen energiaani tuhlata. Pakenin turistiravintoloita pakoon hostellilleni, jossa vanhanaikaisessa keittiössä keitin kupin kahvia ja päivän päätteksi eksyin matkalla ruokakauppaan ja päätin poiketa pitsalle. Se oli elämäni paras pitsa, tai sitten nälkä oli kasvanut liian suureksi.

Tanssi sateessa

Avasin silmäni ja hengitin raikasta, sateen puhdistamaa ilmaa keuhkoihini. Avasin sateenvarjoni ja lähdin kulkemaan eilisestä tuttua reittiä kohti juna-asemaa. Kuljin kevein, mutta reippain askelmin. Minulla ei ollut tietoa millioinka seuraava juna lähtee, mutta eipä se minua juuri haitannutkaan. Selässä oleva rinkka antoi askeleilleni painoa ja tuntui, että kengät liukuivat pahemmin kaakeleilla, mitä edellisenä päivänä. Tai sitten se oli alaspäin viettävä mäki, joka oli antanut uuden haasteen matkalleni.

Hiukan haikein mielin katselin viimeistä kertaa Lissabonin mielttömiä katuja ennen kuin astuin sateen suojaan ja nousin rullaportaita pitkin kohti lipunmyyntitiskiä, josta ostin menolipun Sintraan. Seuraavaan määränpäähäni. Kaupunkiin, josta olin nähnyt uskomattomia valokuvia ja lukenut vielä mahtavampia tarinoita.

Sintra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Sintra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

En tiedä seurasinko minä sadetta vai seurasiko sadepilvet minua, mutta kastumiselta en määränpäässänikään välttynyt.

Ensimmäinen kosketukseni Sintraan oli leveä katu, jonka molemmin puolin oli veikeitä taloja. Hymyilin. Tiesin tulleeni juuri oikeaan paikkaan. Jos vesisateesta huolimatta minulla oli hymy huulilla ja hento hyräily säesti jokaista askelmaani hostellilleni. Tiesin tehneeni juuri oikean ratkaisun, kun olin varannut majapaikan seuraavaksi kahdeksi yöksi.

Vaikka ensimmäisenä päivänä en juuri mitään erikoista kerinnyt nähdä, olin haltioissani. Jos olin menettänyt sydämeni yön pimeinä tunteina Lissabonille, niin Sintralle sen menetin yhtä nopeasti, ellen nopeammin. Vesisateesta huolimatta.

Samanlaiset pienet kadut ja hiukan ränsistyneet talot saivat minut kaupungin pauloihin. Siellä täällä kohoilevat mahtipontiset, mutta niin erikoiset rakennukset kutkuttivat mieltäni ja olin kuin lapsi joulua edeltävänä iltana. Halusin päästä mahdollisimman nopeasti tutkimaan kaupungin jokaisen kadun. Halusin nähdä miltä mystiset palatsit näyttivät lähempää ja mikä maisema avautui Maurien palatsin linnoitukselta, jonka yövalaistusta sain ihailla hostellini pihalta iltaisin.

1800 luvun alussa Byronin paroni eli tuttavallisemmin lordi Byron kertoi kirjeessään ystävälleensä, kirjailijalle Francis Hodgdonille, että Sintra on kaikkein kaunein kaupunki maailmassa. Vaikka lordin sanoihin en ihan täysin pysty samaistumaan, koska minulla on niin paljon maita näkemättä. Voin silti sanoa, että Sintra on yksi kaunein kaupunki, jonka olen tähän astisen elämäni aikana nähnyt.

Leiki sateessa

Lentokone laskeutui Lissabonin kentälle ja olin hiukan hermona. Matkustaminen Euroopassa kuulosti hiukan pelottavammalta, mitä reissaaminen Aasiassa. Kaikki ne taskuvarkaat, joista kuulin varoituksia ennen lähtöä, terroristeista puhumattakaan. Jotenkin vain Eurooppa tuntui turvattomalta.

Kello läheni puolta yötä ja ajattelin sittenkin ottaa sen taksin metron sijaan. Kai minua oli liikaa peloteltu kauhukuvilla, kun en halunnut keskellä yötä kulkea rinkka selässä tuntemattomassa kaupungissa. Vaikka se maksoikin reippaasti enemmän, mitä metro, niin olkoon.

Hostellini sijaitsi Lissabonin vanhassa kaupungissa, joka koostui pienistä sokkeloisista kujista. Kujista, jonne autolla ei ollut menemistä. Jouduin kuitenkin kävelemään, se siitä taksista. Metroasema olisi ollut saman tien päädyssä, minne taksi minut jätti.

Lissaboni on tunnettu raitiovaunuista

Se hetki, kun astuin taksista ulos ja suljin auton oven. Lähdin kartan osoittamaan suuntaan ja käännyin pieneltä kujalta toiselle. Hymähdin ja nauroin, hymyilin. Hymyilin leveätä hymyä ja puistelin päätäni.

Miten typerä minä olinkaan ollut, kun olin antanut pelolle vallan? Minä tunsin itseni taas reissaajaksi, joka eksyy kapeilla kujilla. Ihmettelee illan vietossa olevia paikallisia, joiden äänestä on kuultavina se onnellisuus ja punaviinin lisäämä euforia.

En tuntenut mitään, mikä olisi saanut minut pelkäämään ja olemaan valmiina pakenemaan. Minä olin turvassa. Minä olin taas elossa. Jumaliste, minä olin elossa.

Menetin sydämeni kaupungille ensimmäisten metrien aikana, vaikka en nähnyt mitään muuta, kuin kujia kujien perään. Minulla oli hyvä fiilis.

Vaikka suurimman osan ajasta, jonka kaupungissa vietin, katselin katuja sateenvarjon alta. Kuljin kengät märkinä paikasta toiseen. Ihailin vastaan tulevia taloja ja liukastelin kaakelikaduilla, kaduilla joille menetin sydämen.

Niinä harvoina hetkinä jolloin pilvet väistyivät auringon tieltä ja valaisi veikeätä kaupunkia uudella valolla, olin halitoissani.

Castelo de São Jorge

Ihastuin kaupungin pieniin sokkeloisiin katuihin ja ylös alas meneviin kujiin. Ihastuin siihen, hiukan ränsistyneeseen ilmeeseen joka kaupunsissa oli. Ihastuin kaupungin vaaleaan ilmeeseen. Tuntui, kuin koko kaupunki olisi ollut yhtä pastellin väriä. Hentoa ja makeata sellaista.

Rakastuin siihen flirttiin, jolla kaupunkia minua kutsui, se oli kuin leikki. Aina nurkan takaa löytyi uusia ihmeitä, uusia syitä hymyillä. Vesisateesta huolimatta.

Mäkinen kaupunki tarjosi paljon näköalapaikkoja

Vaikka kaupungin koluaminen jäi juuri sateiden takia puoliteholle. Niin näin sen, mikä riitti siihen, että jonain päivän on vielä palattava.

Ehkäpä silloin aurinko porottaa täydellä teholla. Sitten minulla on aikaa notkua kaupungin lukuisissa puistoissa ja ihailla näköalapaikoilta kaupunkia auringon laskiessa. Ehkäpä sitten teen sen turistien suosiman metroajelun. Tällä kertaa jätin sen väliin. Samat sateen piiskaamat ikkunat näen ihan VR:n kyydissä.

Mosteiro dos Jerónimos sijaitsee Belémin kaupunginosassa

Olin yllättynyt siitä, miten minä pystyin olemaan niin innoissani yhdestä kaupungista. En ole pitänyt itseäni mitenkään kapunkilomailijana.

Vaikka olenkin saman sydän raukkani menettänyt niin Sydneylle kuin Wellingtonille. Napierista puhumattakaan, mutta sehän oli vain pieni kaupunki. Ei mikään miljoona kaupunki, jolla on yhtä hieno ja arvokas historia kuin Lissabonilla.

Mosteiro dos Jerónimos eli Hieronymuksen luostari kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Kartalla

Minua ei hymyilyttänyt yhtään, kun kuljin kohti Sukhothain bussiasemaa. Eilinen oli vielä tuoreessa muistissa.

Ja se tapahtui jälleen, kuin eilinen olisi eletty uudelleen. Sama vääntö ja kääntö siitä, että sain tietää mistä ja milloin bussi lähtee haluamaani paikkaan. Tosin tällä kertaa minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa, voin odottaa tunnin kauemmin bussia tai hypätä songataunin kyytiin ja sääsäisin näin sen ylimääräisen tunnin. Odottamiselta en kuitenkaan välttynyt, vaikka valitsinkin songataunin, joka on Thaimaan yleisin kulkuneuvo.

Muutaman tunnin matkalla songataun ei ollut se paras ja mukavin kulkuneuvo. En tiedä, oliko se nyttyräni, jonka joka aamu tapani mukaan päähäni pyöräytin, vai oliko se tavallista matalakattoisempi songataun, mutta taakse nojaaminen ja ryhdikkäänä istuminen oli sula mahdottomuus. Jouduin olemaan koko pitkän matkan hiukan kyyryssä, nojamaan kyynärpäilläni reisiäni vasten ja istumaan kylki kyljessä muiden matkustajien kanssa.

En tiedä miten ihmeessä sen tein, mutta nuokuin koko matkan ajan. En tietenkään mitään syvää ja levollista unta, mutta aina auton pysähdyttä heräsin pienestä horroksesta, tehden tilaa uusille matkustajille tai nauttien siitä tilasta, mitä yksi lähtiessään teki penkkirivilleni.

Songataun eli lava-auto jossa istumapaikat sijaitsevat auton lavalla johon on pystytetty mallista riippuen kaksi tai kolme penkkiriviä. Lavat ovat yleensä katettuja ja näin ollen sateessa ei matkustajat kastu. Songataun on bussia halvempi matkustamismuoto ja Thaimaan yleisin kulkuneuvo

Songataun eli lava-auto, jossa istumapaikat sijaitsevat auton lavalla, johon on pystytetty mallista riippuen kaksi tai kolme penkkiriviä. Lavat ovat yleensä katettuja ja näin ollen sateessa matkustajat ei kastu.

Auto pysähtyi ja kuski karjaisi jotain. Jotain, joka oli merkkinä että tämä on minun pysäkkini. Nousin ylös ja otin repun käteeni. Siinä meni ehkä liian kauan, koska kuski karjaisi uudelleen, ei mitenkään ystävälliseen sävyyn, että tämä on minun pysäkkini.

En edes viitsinyt mitään vastata, hyppäsin ulos ja maksoin kyytini hiemän äreälle naiselle, joka painoi kaasua, ennen kuin kerkesin edes ympärilleni katsoa ja rekisteröidä missä minä oikein olen.

Maantietä ja maantietä. Sitäpä juuri. Eikä mitään muuta. Ei mitään, mikä olisi merkkinä, että tähän pyähtyisi bussi tai edes songataun, joka oli minut tähän tien sivuun jättänyt. Ei matkani varrella näkemiä katoksia, joissa matkustajat odottavat seuraava kulkuneuvoa seuraavaan määränpäähän, ei mitään. Paitsi puita ja puita.

Heitin repun selkääni ja lähdin kävelemään kartan osoittamaan suuntaan. Kiitin onneani, että olin ladannut kaupungin kartan kännykkääni, kartan joka toimii ilman internet yhteyttä. Se oli jo minut moneen otteeseen pelastanut ja niin se pelasti minut tälläkin kertaa.

Kamphaeng Phetin historiallinen puisto kuuluu Unescon maailmanperintö kohteisiin

Saavuin Kamphaeng Phetin historiallisen puiston portille ja olin enemmän kuin onneissani nähdessäni siellä lipunmyyjän. Ihmisen, jolta saisin vastaukset lukuisiin kysymyksiini.

Lipunmyyjä ei osannut kertoa minulle, miten pääsen takaisin Sukhothaihin, hän ei osannut kertoa, kuinka kauan aikaa minulla olisi aluetta tutkia. Hän vain pyöritteli päätänsä ja toisteli, että hän ei puhu englantia.

Yritin uudelleen hitaasti ja rauhallisesti, hiukan yksinkertaisemmin esittää kysymykseni ja sama pään pyöritys tuli vastauksekseni.

Vastauksena rukouksiini paikalle saapui yksi puiston työntekijöistä, joka puhui hiukan englantia ja ymmärsi kysymykseni, tosin hän ei niihin osannut vastata. Hän kuitenkin tarjoutui antamaan minulle kyydin info-pisteeseen, jossa saisin vastaukseni kysymyksiini.

Infopisteessä sain tietää, että bussit eivät pysähdy kyseiselle tielle, minne minut oli jätetty. Ainoa tapa päästä takaisin Sukhothaihin on mennä keskustaan, jonne on matkaa viitisen kilometriä.

Kyselin, että voisivatko he soittaa minulle tuktukin, joka tulisi sitten hakemaan minut, kun olen saanut kierrokseni valmiiksi.

Ei, emme voi. Mutta voimme soittaa bussiasemalle ja kysyä milloinka viimeinen bussi lähtee.

En ollut ihan tyytyväinen saamaan vastaukseen, mutta kiitin heitä ja sanoin haluavani tietää milloinka viimein bussini lähtee.

Puhelu tuntui kestävän ikuisuuden ja samalla mietin miten ihmeessä pääsen kaupunkiin. Lähdenkö samantien kävelemään sinne ja jätän tämän paikan tutkimisen välistä. Olisin varmaan alkanut itkemään, jos olisin ollut yksin, piilossa muiden katseilta. Olin odottanut juuri tänne puistoon saapumista ja vanhojen, makaavien Buddhien näkemistä.

Neiti laski luurin alas ja sanoi, että minulla on aikaa kaksi tuntia. Bussi lähtee kahden ja puolen tunnin kuluttua, mutta tule takaisin tänne kolmeksi, niin me annamme sinulle kyydin sähköautolla bussiasemalle.

Leukani loksahtivat auki ja neiti kysyi, ymmärsinkö mitä hän oli minulle sanonut ja kysyi onko tämä okei. Kiitin ja nyökkäsin. Sanoin, että se on enemmän kuin okei.

Katselin karttaa, josta en ymmärtänyt yhtään mitään ja sitten vilkaisin toista kartaa, joka sanoi minulle yhtä vähän kuin toinenkin. Hyppäsin pyörän selkään ja aloin polkemaan kuin hullu. Minulla on vajaa kaksi tuntia aikaa ja alue on iso. Minulla ei ole selkeätä karttaa ja paikat, jotka haluan nähdä ovat tuolla ja tuolla, ripoteltuna sinne sun tänne ja minä en edes kyennyt kartasta lukemaan, millä tiellä minä juuri nyt olen.

Aika kului lentäen ja kaiken nähneenä ja pohjelihakset kipeinä palautin polkupyöräni portille, josta sen olin vuokrannut ja palasin kävellen info psiteeseen. Olisin taas saanut mopokyydin, mutta kieltäydyin ystävällisesti. Kyllä minä nyt pystyn sen 100 metriä kävelemään.

Olin hiestä märkänä ja istahdin tasan kello kolme sähköauton kyytiin ja hymyilin. Vastaan tuli aikaisemmin näkemäni munkit jotka hymyilivät ja varmaankin ihmeissään miettivät, minne minä olen oikein menossa. Aikaisemmin olin pyörää taluttaen kysellyt heiltä reittiä makaavien Buddhien luokse ja nyt oli sähköauton kyydissä.

Wat Phra Kaeo

Wat Phra Kaeo

Bussissa istuessani en lakannut ihmettelemästä sitä, mitä päiväni oikein sisälti. Miten olin saanut kohdata sen ystävällisyyden jolla Thaimaalaisia on kehuttu ja tietenkin sen epäselvyyden millä Thaimaalaisia on kirottu. Ynnäilin päivän menojani ja huomasin, että unohdin siinä kaiken hälinän keskellä maksaa polkupyöräni vuokran.

Lippuluukulla

Puhkuin intoa ja energiaa oli vaikka muille jakaa. Eilinen hedari oli yön aikana hävinnyt ja hymy loisti korviin asti, hymy joka hyytyi Sukhothain bussiasemalla.

Että minä vihasin koko paikkaa ja paikalla työskenteleviä ihmisiä. Yksi sanoi toista ja toinen toista. Kun yritin kysyä milloinka seuraava bussi lähtee Si Satchanalaihin, sain vastauksia, joiden paikkaansa pitävyyttä aloin heti epäilemään, mutta kävelin silti laiturille 17, jonka edestä minua kehoitettiin ostamaan lippu.

Lipunmyytikojun takana istuva myyjä räpelsi puhelinta ja sivusilmällä vilkaisi minua, mumisi jotain, josta en selvää saanut ja jatkoi tyytyväisenä elämäänsä, kännykkään uppoutuneena. Yritin uudelleen, hiukan selkeämmin ja kuuluvammalla äänellä, mutta ei.

Seisoin kojun edessä kuin idiootti, jonka silmät olivat suurentuneet ja kasvoiltani saattoi sokeakin lukea sen hämmästyksen ja samalla sen hiljaa hiipivän kiukun. Kuulemma bussia ei ole menossa sinne, minne minä olen menossa, ei bussia – ei bussilippua.

Yritin hengittää hiukan kiivaantunutta oloani rauhallisemmaksi ja päätin taas kävellä toiselle lipputiskille, josta sitten kävelin kolmannelle ja lopulta takaisin sinne laiturille 17. Enkä edes yrittänyt ostaa lippua, ei sitä minulle kukaan olisi suostunut myymäänkään.

Odottelin siinä kuumuudessa reilun tunnin, kunnes bussini saapui ja minä nousin kyytiin varmistettuani bussikuskilta, että tämä bussi menee sitten sinne, minne minä olen menossa. Iloisen hymyn kera minulle myytiin lippu ja elekielellä kehoitettiin istuutumaan.

Oli aika voittaja fiilis sen kaiken säätämisen ja epämääräisten vastausten jälkeen. Vaikka aikaa olikin tuhlaantunut se pari tuntia, istahdin enemmän, kuin tyytyväisenä alas ja uppouduin musiikin pariin.

Vajaata tuntia myöhemmin havahduin siihen, kun lipunmyyjä herätti minut haaveistani kevyesti olkapäähäni taputtamalla. Seuraava pysäkki olisi minun.

Bussi pysähtyi ja astuin ulos. Katsoin oikealle ja sitten vasemmalle. Maantietä ja maantietä. Sitten katsoin jo sulkeutuneen bussin ovesta sisälle, jossa kuski ja lipunmyyjä hymyilivät ja nyökkäilivät. Taisin näyttää hiukan hölmöltä ja epäröivältä, kun he nyökkäilivät ja vilkuttivat entistä enemmän bussin lähtiessä liikkeelle.

Käännyin ympäri ja näin pienen katoksen, jossa oli teksi ”Bus stop – Si Satchanalai Historical Park”.

Huokaisin helpotuksesta ja kävelin katoksen alle, jonka takana oli muutama polkupyörä kiltisti rivissä. Kaupasta astui ulos vanha mies, joka ojenti minulle palan pahvia, ennen kuin kerkesin edes mitään kysyä. Pahviin oli merkattu mustalla tussilla bussien aikataulut takaisin Sukhothainin.

En voinut muuta kuin hymyillä, kaikki näytti sujuvan kuin tanssi, vaikka ne ensimmäiset askeleet kauniin suloiseen valssiin olivatkin jotain muuta, kuin kevyen keijumaista liihottelua.

Vuokrasin polkupyörän ja polkasin itseni liikkeelle vaaleanpunaisten muurien sisälle, jonne kauppias oli minua kehoittanut menemään.

En tiennyt mikä minua oikein odotti, mutta olin innoissani. Olin taas siinä euforian seitsemännessä taivaassa, jossa pirukin hiljaa edessäni kumartuu, ottaen askeleen jos toisenkin takavasemmalle.

Muurien jälkeen kuljin pientä kapeata kujaa tovin eteenpäin, kunnes kohtasin riippusillan, sillan joka vain tupsahti siihen eteeni ilman mitään ennakkovaroituksia. Taisinpa jopa ääneen nauraa, tilanne oli niin koomisen uskomaton ollakseen totta. Silta näytti tukevalta mutta niin älyttömän pitkältä. Vastaantuleva mopo sai sen heilumaan ja päätin kiltisti odotella vuoroani, kunnes oli aika astua sillalle, kiltisti pyörääni taluttaen.

Taivas näytti sinisemmältä kuin aikoihin ja pilvet tietenkin valkoisemmilta kuin muistin. Kaikki oli kuin jostain kauniista satukirjasta, kirjasta jossa on vain niitä herkullisen punaisia mansikoita ja makoisia vaahtokarkkeja. Ja minä olin mukana juonessa, sadussa jossa voisi tapahtua aivan mitä tahansa.

Pyörittelin taas kädessäni karttaa, jonka olin käsiini saanut. Karttahan se oli, mutta miten ihmeessä kartasta voi saada niin epäselvän, että ei oikein tiennyt mikä viiva on tie ja mikä joki. Mitkä neliöt ovat temppeleitä ja mitkä taloja.

Toisaalta, edessäni oli vain yksi tie, jota pitkin minun tulisi kulkea se muutama kilometri, kunnes olisin kartan osoittamassa neliöiden rykelmässä. Rykelmässä, joka minun salapoliisin vaistollani olisi juuri se Si Satchanalain historiallinen puisto.

Ensimmäisten metrien jälkeen elimistössäni roihusi se tuttu ja turvallinen, mutta niin koukuttavan huumaava tunne. Edessäni oli yksi maantie, jonka molemmin puolin näkyi taloja ja pieniä peltotilkkuja, joista saatoin muutaman kasvin tunnistaa. Vaikka autoja ei ollut ja haastavuudella yksi suora tienpätkä ei maailmaani mullistanut, olin huumassa. Olisin voinu polkea samaa tietä edes ja takas, edes ja takas, vielä kertalleen ja vielä uudelleen.

Si Satchanalain historiallinen puisto kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Mutta aika kävi ja kädessäni oleva kello muistutti minua siitä, että aikaa ei ollut juuri tuhlattavana. Vaikka maantie ja sen molemmin puolin avautuva hiljainen kylä saikin minut huumaan, minun piti päättäväisesti kulkea kohti kartassa olevaa rykelmää.

Historiallinen puisto oli samaa sarjaa kuin Sukhothain historiallinen puisto, mutta silti siinä oli jotain todella omalaatuista. Puisto oli kuin iso puutarha, jota oli aina paikoitellen hoidettu ja nurmikko ajettu ja silti siellä oli tunne, että on keskellä metsää.

Miten puiden oli annettu kasvaa raunioiden kupeeseen ja toisia raunioita tuskin erotti puiden siimeksistä, ellei karttani olisi minulle kertonut, että nyt sitten pitää tiirailla vasemmalle hiukan tarkemmin, mitä vaan polkasta lisää vauhtia ja uppoutua vauhdin huumaan.

Wat Chang Lom

Wat Chang Lom

Aika kävi ja oli aika palata sinne, minne bussi oli minut jättänyt. Vielä viimeisen kerran nautin tien pätkästä, joka ei ollut menettänyt viehätystä. Olisin voinut vaikka kävellä, hitaasti löntystellä koko pitkän tien, mutta kelloni ei ollut kanssani samaa mieltä.

Riippusillan kohdatessa olin rohkeampi kuin aikaisemmin, polkaisin lisää vauhtia ja menin hiukan pomppien, mutta pystyssä kuitenkin sillan ylitse.

Katoksessa, suojassa auringolta istui sama mies, jonka olin nähnyt aikaisemminkin. Hän kulki lyhyin, mutta päättäväisin askelin maantien varteen ja pisti tien viereen violetin lipun, merkin siitä, että täällä on asiakas, joka haluaa hypätä bussiin. Ja tämä asiakas olin minä, onnesta soikeana ja hiestä märkänä.

Vaikka kirosinkin sitä menetettyä aikaa, jonka Sukhothain bussiasemalla menetin, en voinut olla onnellisempi.

Wat Chedi Chet Thaeo

Palattua takaisin Sukhotain asemalle päätin lähteä kävelemään oikotietä pitkin hostellille, tietä pitkin, jonka hostellin omistaja oli minulle vinkannut. Tuntui kuin poskilihakseni olisivat alkaneet kramppaamaan liiallisesta hymyilystä.

Edessäni oli pieni polku joka myöhemmin yhdistyi pieneen asfaltoituun tiehen, jonka molemmin puolin oli taloja tai hostelleja, osa vasta valmistusvaiheessa ja osa nimikylteillä varustettuina, valmiina majoittamaan paikalle eksyneet turistit.

Vaikka kirosinkin Sukhothain rumuutta ja sitä hälinää jota hostellini läheisyydessä oli, olin löytänyt kuin uuden maan, paikan jossa kuului sirkkojen sirinä ja takapihalla haukkuvat koirat. Olin löytänyt palan kauneutta sen rumuuden keskellä.

Buddhia

Ayuthayan jälkeen euforia kupli suonissani ja minä olin enemmän kuin innoissani. Minulla olisi vielä muutama paikka lisää, jossa saisin ihastella niitä raunioita ja särkyneitä Buddhia.

Sukhothaihin saapuminen oli kuin pienen pieni lottovoitto. Tai niin olin bussissa istuessani hiljaa mielessäni myhäillyt.

Olin kuvitellut Sukhothainkin hiljaiseksi, kauniiksi ja viihtyisäksi kaupungiksi, jonka keskellä virtaava joki tarjoaisin oivan paikan istahtaa hetkeksi alas ja antaa kiireen hiljallleen kadota, tuoden tilalle sen lomalaisen letkeän ja levollisen mielen.

Sukhothai Historical Park

Sukhothai Historical Park

Päätie, jonka lähettyvillä hostellini sijaitsi riitti sammuttamaan uteliaisuuteni, minua ei kiinnostanut lähteä vasemmalle eikä oikealle, tutkimaan mitä joen toisella puolella olisi. Minua ei kiinnostanut käydä katsomassa kuinka vihreitä kaupungin puutarhat ovat ja miten se joki oikein virtaakaan. Olin vain tyytyväinen, kun pääsin ehkä rumimman näkemäni tien ylitse hengissä.

Ayuthayan ja sen euforian jälkeen käynti Sukhothain historiallisessa puistossa oli ehkäpä pieni pettymys, tai sitten vain kulahtanut ja likainen kaupunki, joka minut vastaan otti, latisti fiiliksiäni enemmän kuin osasin odottaa.

Liikkuminen oli helpointa pyörällä, josta piti maksaa sisäänpääsymaksu vuokran lisäksi. Tietenkin.

Liikkuminen oli helpointa pyörällä, josta piti maksaa sisäänpääsymaksu vuokran lisäksi. Tietenkin.

Luultavasti olisin hymyillyt kuin naantalin aurinko, jos olisin valinnut majapaikkani vanhasta kaupungista, aivan raunioiden kupeesta, mutta suunitelmissani oli muidenkin raunioiden tutkiminen, siksi olin valinnut majapaikkani kiireen keskeltä, sieltä rumasta ja surullisen likaisesta uudesta kaupungista, jossa kuskit jo huuttelivat iloisen kepeän thaimaalaisen murteen säestämällä englannilla turistien perään.

Sukhothain historiallinen puisto kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Sukhothain Historiallinen puisto oli jaettu alueisiin ja jokaiselle alueella oli tietenkin oma hintansa. Alueista, jotka muistuttivat suuria puutarhoja toisiin suuria puutarhoja muistuttaviin alueisiin liikuttiin pieniä maanteitä pitkin, joissa saattoi tulla vastaan se yksi auto ja muutama elukka.

Ehkäpä siinä oli se toinen fiiliksen viejä, minä kun olin ollut nirvanassa Ayuthayassa juuri sen liikenteen keskellä. Toisaalta, eihän se hyvä punaviinikään enään sen ensimmäisen lasillisen jälkeen samalta maistu.

Vaikka euforia ei kuplinut suonissani sain kuitenkin päivän täälläkin vietettyä, oliko syynä sitten matkalla mukaani tarttunut porukka vai se selittämätön kiinnostukseni raunioihin, niihin punaisiin tiilikasoihin joiden seasta löytää sen Buddhan jos toisenkin.

Wat Sri Chum

Rauniot ja temppelit ovat itselleni aina aikamatka menneisyyteen, aikaan jolloin jotain todella suurta ja mahtavaa rakennettiin, jotain jolla oli suuri merkitys.

Sitä yrittää kuljeskella raunioiden seassa ja kuvitella millaista elämä on ollut vuosia sitten, miten ihmiset ovat pukeutuneet ja mitä he ovat tehneet, mikä tuoksu olisi nenääni ensimmäisenä kantautunut ja olisiko paahtava aurinko taivaalla kärventänyt ihmiseten ihon tuoden otsalle muutaman hikikarpalon vai olisiko kädessä ollut soihtu valaisemassa kulkua kohti pyhää.

 

Euforia

Sade oli loppunut ja aurnkoi yritti näyttäytyä jostain sieltä pilvien raosta aina välillä siinä onnistuen. Pyöritin kädessäni karttaa ja yritin paikantaa itseäni. Mieltäni kutkutti jännitys, katsoin liikennettä ja sitten minun pyörääni. Kyllä minä siihen pystyn, tokaisin itselleni hiljaa mielessäni ja hyppäsin pyöräni selkään.

Ensimmäinen ja toinen risteys menivät kuin leikki, kolmannella piti hiukan jo pohtia, mitä autoa alan seuraamaan halutessani kääntyä vasemmalle. Neljännellä kerralla tunsin itseni voittajaksi. Jännitys oli muuttunut huumaavaksi euforiaksi ja jokainen vastaantulija saattoi nähdä nauravat kasvot ja onnellisen minäni.

Vaikka liikenne ei ollut yhtä kaoottista, kuin Bangkokissa niin paikoitellen se oli hiljaisten sivuteiden jälkeen kaoottisuuden huipentuma, kun risteyksestä pääsi jokaiseen ilmansuuntaan ja autoja oli tuktukeista isoihin kuorma-autoihin, hännällä minä ja mopot.

Kiitin hiljaa mielessäni, että olin pitänyt silmäni auki Balilla ollessani ja ottanut oppia kuskin tavasta kiilata autojen ohitse aina sinne etummaiseksi asti, kiitin hiljaa mielessäni sitä, että olin saanut aikaisemmin kokea Aasialaisen liikenteen ja tavan vaihtaa kaistaa tai tehdä U-käännös.

Vaikka allani ei ollut pörisveä mopo ja edessäni ei ollut kuskia jota rustistaa, minä polkasin vauhtia hiukan lujempaa ja lähdin seuraamaan valkoista autoa, ryhdikkäästi ja päättäväisesti menin risteyksestä kuin muutkin ja hiljalleen hivuttauduin tien reunaa pitkin kulkemaan, antaen autojen hurauttaa ohitseni.

Se vapauden tunne, jonka koin oli aivan jotain omaa luokkaansa. Se, miten minä näin paremmin kaupunkia pyörän selästä kuin kävellen, oli huumaavaa. Vaikka päämääränäni oli aina jokin temppeli tai raunio, olisin voinut vaan pyöräillä paikasta toiseen, katsoen mitä vastaan tulee ja ihailla pieniä kujia. Ihmetellä vastaantulevia puutarjoa tai puistoja joiden siimeksissä komeili muutama raunio muistuttamassa siitä, millainen kaupunki Ayutthaya oli aikoinaan, ennen Burmalaisten maahan hyökkäämistä ja sen lopullista tuohoa vuonna 1767.

Vaikka liikkuminen pyörällä oli helppoa ja nopeata, yksi päivä ei minulle riittänyt kaiken sen näkemiseen mitä halusin nähdä. Pyöräilyn vauhdista humaltuneena päätin vuokrata pyörän vielä uudestaan ja tutkia ne loputkin paikat, jotka edelliseltä kerralta näkemättä jäi.

Seuraavana päivänä keskityin koluamaan Ayutthayan vanhankaupungin lähettyvillä olevia alueita sekä historiallista puistoa, joka lisättiin Uneson maailmanperintökohteisiin vuonna 1991. Vaikka vauhti ei tällä kertaa päätä huimannut ja taivaalta ropisevat pisarat hidastivat kulkuani, nautin silti jokaisesta hetkestä jonka koin.

Välillä sade yltyi liian rajuksi ja jouduin luovuttamaan, pysähtymään hetkeksi jos toiseksi ja antaa ajan vain kulua. Toisinaan seison yksin katoksen alla, ihaillen sateen kastelemia raunioita ja toisinaan seuranani oli uteliaita paikallisia, jotka kilpaa yrittivät herättää huomioni.