Tongariro crossing

Olin onnekas, kun tapasin hostellilla Japanilaisen tytön, jolla oli samat suunnitelmat kuin minulla, niin minun ei tarvinnyt yksin tehdä päivän mittaista vaellusta. Miten 10 tunnissa sitä tutustuu ihmiseen aivan eritavalla, kuin viikon aikana samassa hostellissa tai lukuisina vuosina samassa työpaikassa. Miten kymmenessä tunnissa saadaa hiottua aikaan ystävyys, joka tulee säilymään vaikka emme tule koskaan enään kohtaamaankaan, ellei onni oli puolellamme.

403

Aamulla olin väsynyt, mutta puhkuin intoa. Milloinka viimeksi tunsin saman energian kulkevani kehossani puoli viideltä aamulla? En muista, edes aamulla lähtevä lento ei ole saanut minuun sitä energiaa, jota tänä aamuna koin.

411

Vaellus oli aivan uskomattoman hieno ja tietenkin rankka. Sitä jotenkin kuvitteli, että pisteestä toiseen kävely sujuu kuin tanssi ja taivaalla mollottava aurinko antaa vain kivan rusketuksen päivän palkaksi. Oli syynä sitten huono kunto, paahtava kuumuus vai reitin oikeasti haasteellinen masto, olin todella väsynyt palattuani takaisin hostellille. Kuin olisin ollut humalassa, vaikka ainoat nesteet joita päivän aikana join, oli kirkas pullotettu lähdevesi. Ja seuraavana päivänä kivusta huutava kroppa. Kipu jota inhosi ja samalla niin paljon rakasti. Kipu josta oli onnellinen vaikka sitä aina hampaat irvessä mentiinkiin rappusia alas.

415

418

Reitin kohokohta oli tietenkin Mt. Ngauruhoelle (2291m) kiipeäminen joka kaikkinaan kesti kolme tuntia. Miten sitä siinä vuoren juurella katseli ylös ja mietti että olenko hullu, lähteä nousemaan melkein äkkijyrkkää, irtokivillä vuorattua kraateria. Jotenkin se itsensävoittaminen on niin huumaava tunne, että lähdin kipuamaan ylös. Epämääräisin mutta päättäväisin askelin. Nousun alkuvaiheessa edessäni kulkeva henkilö potkaisi reilun nyrkin kokoisen kiven liikkeelle ja tietenkin se tippui suoraan polvelleni. Lyyhistyin ja purin hammasta yhteen, olisi todellakin tehnyt mieli alkaa itkeä ja huutaa sinä vi*tun iditootti, mutta mitä se olisi auttanut. Samalla lailla minä jätin jälkeeni vieriviä kiviä. Onneksi suuremmista, nyt puhun sellaisista pään kokoisista kivistä varoitettiin reilusti huutamalla, jotta alhaalla olevat osasivat varautua ja siirtyä syrjään. Joka hieman kyllä huvitti, ei sitä siinä irtolohkareisellä jyrkänteellä mitään nopeaa siirtoa oikealle tai vasemmalle tehty, ellei menty pari metriä alas valuvien kivien mukana. Polveani kivisti ja jokainen askel tuntui ja pahasti. Silti sitä voittajana noustiin huipulle ja haukottiin henkeä edessä näkyvän maiseman takia.

430

428

Alueella oli ilmoitustaluja, joissa ilmoitettiin punaisella valolla jos reitti on suljettu ja pitää palata takaisin. Helikoptereita pörräsi taivaalla todella tiuhaan tahtiin ja paikoitellen maasta nouseva valkoinen savu muistutti, että nyt ei olla ihan Espoon lähimetikössä tekemässä pikku päiväreissua.

435

Maisemat, joita reitin varrella näkyi oli tietenkin uskomattomia. Miten tälläistä voi olla oikeasti olemassa? Miten maailma onkaan ihmeellinen paikka. Miten onnekas olenkaan kun olen täällä, kävelemässä jossain, joka tuntuu niin epätodelliselta.

441

Mainokset

Rikin katkua

Jos minulle tarjoutuu mahdollisuus nähdä toimiva tulivuori, niin voiko siitä edes kieltäytyä?

Laivamatka saarelle kesti reilut puolitoista tuntia ja loppumatkasta joukko delfiinejä tuli viihdyttämään meitä. He seurasivat laivaa tovin, esittäen samalla hienoimmat temppunsa, mitä he osasivat.

202

Vene laski ankkurin alas ja siirryimme kumiveneisiin, joilla varsinainen saapuminen saarelle tapahtui. Jos mielikuvitusta olisi ollut hiukan enemmänkin, niin sitä olisi voinut kuvitella olevansa tutkimusmatkailija, joka saapuu autiolle saarelle tekemään äärettömän vaarallista tutkimusta siitä, milloinka saari jyrähtää ja puskee kuumaa, oranssin keltaista laavaa kohti taivasta. Mutta ei, koska mielikuvitusta ei juurikaan ole noin vilkkaille jutuille, päädyin vain pitämään kaksin käsin kumiveneen reunoista kiinni.

Nuuhkaisu ja toinen hiukan lyhyempi sellainen. Ilma haisi kuvottavalle. Oppaamme jakoi meille kourallisen karkkeja ja kehotti syömään niitä koko sen ajan, mitä saarella olisimme. Hiukan hömistyneenä pistin puna-valkoisen karamellin suuhuni ja myöhemmin, lähempänä kraateria tajusin miksi hän meille niitä jakoi. Suussa tuntui pahalta, nenääni poltti ja hiukan yökötti. Kurkkua kuivasi ja silmiä kirvelsi. Uusi karamelli suuhun ja makuelämyksestä toiseen vaihtuminen sai taas mieleni hymyilemään.

218

210

216

Se mitä edessäni oli, oli uskomatonta. Minä kävelemässä maailman ainolla aktiivisella tulivuorisaarella, joka viimeksi purkautui elokuussa 2013. Ja nyt se oli taas alkanut elämään, muistuttamaan siitä, että se voisi taas sylkeä kuumaa laavaa ulos sisuksistaansa.

Olin haltioissani ja innoissani pahasta rikinkatkusta huolimatta. Se mitä edessäni näin, oli niin uskomatonta, että kävi oikein työstä pitää suuta kiinni ja ihmetellä. Kuin olisin ollut jossain paikassa, joka ei ole edes olemassa, kuin olisin seisonut jossain muualla, kuin maapallolla.

224

222

En tiedä, kauanko saarta ja kraateria oikein ihmettelimme, mutta tovin kuitenkin. Loppuvaiheessa sitä alkoi jo väsymään siihen, että kaiken mitä näki, tuntui niin epätodelliselta. Olinko edes hereillä, oliko tämä vain jokin uni?

Illalla maatessani sängyssäni tuntui, kuin sänkyni olisi heilunut, puolin ja toisin, tasaiseen tahtiin. Suljin silmäni ja näin auringon säteissä välkkyvän meren ja delfiinit. Olin väsynyt, mutta niin onnellinen.