Caminito del Rey

Espanja, mitä muka siellä nyt voisi oikei olla? Olenhan siellä jo muutamaan otteeseen käynyt ja se on niin nähty. Piste.

Kuitenkin mieleni alkoi hiljalleen muuttumaan, kun kuulin niin monen hehkuttavan kyseistä maata. Olin sitten Aasiassa tai Austraaliassa, niin aina se perhanan Espanja putkahti esiin. Se oli kuulemma niin suuri maa jolla on niin paljon tarjottavaa. Olihan siellä muutakin kuin Malagan rannat ja Barcelonan vilkkaat kadut.

Oikeasti?

Kyllä. Samaa mieltä oli minun matkaoppaani, jossa oli merkattuja sivuja enemmän kuin kesälomassani päiviä. Yksi paikka oli ylitse muiden. Yksi kohde, jonka ympärille koko lomani rakensin.

Tällä kertaa se ei ollut mikään kiva kuva jossain lehden sivulla. Se oli viedo, joka minulle näytettiin jo vuosia sitten. Vaellusreitti joka tunnetaan nimellä Caminito del Rey.

Caminito del Rey eli kuninkaan polku rakennettiin vuosina 1901-1905 helpottamaan tavaroiden kuljettamista kahdelle voimalaitokselle, jotka sijaitsivat El Chorro – kallionrotkon molemmin puolin.

Vuonna 1920 polku avattiin virallisesti ja Espanjan kuningas Alfonson XIII oli ensimmäinen polusta selviytyjä ja näin ollen sai kunnian nimetä polun. Omaperäisesti, tietenkin.

Yhden tarinan mukaan polun rakentamisesta vastasi kuolemaan tuomitut vangit, jotka taiteilivat yli 400 metristen pystysuorien kallionjyrkänteiden keskellä. Paikoitellen jopa 100 metrin korkeuteen kohoava metrin levyinen ja kolmen kilometrin pituinen polku rakennettiin hiekasta ja sementistä, jota tuki kallioinseinämään upotetut metallipylväät.

Vuosien aikana polun rakenteet rapistuivat. Vaikka polkua ei aikoihin enään sen alkuperäisessä tehtävässä käytetty, niin kiipeilijät ottivat sen omakseen. Se oli vaaralllinen reitti jopa ammattikiipeilijöiden keskuudessa. Polku suljettiin kokonaan  vuonna 2000. Liian moni uhkarohkea teräsmiehen alku syöksyi kuolemaan. Kuninkaan polusta tuli maailman vaarallisin vaellusreitti.

Reitti kunnostettiin ja avattiin uudelleen maaliskuussa 2015. Ja minä kuljin polun vuotta myöhemmin.

Sanosinko, että koko reitti taitaa olla turvallisempi kuin Madridin lentokenttä. Ei nyt sentään metallinpaljastimen lävitse sinne tarvinut mennä, mutta turvallisuus oli todellakin sitä luokaa, että jos sieltä kuolemaan olisi pudonnut, niin sen eteen olisi saanut tehdä töitä ja oikein kunnolla.

Metrin levyinen polku oli muuttunut leveämmäksi ja tukeva verkkoaita piti huolen siitä, että vaikka olisikin sattunut siihen tasaiseen lautalattiaan kompastumaan, niin olisi vielä pysynyt polulla.

Reitin varrelle oli sijoitettu valvontakameroita ja vastaan tuli useita turvallisuudesta vastaavia henkilöitä. Jokaisella polun kävelijällä tuli olla vakoinen kypärä päässä ja selfie-tikut olivat ehdottomasti kielletty.

Alkuperäisen polun jäännökset ja muutamat kallion seinämään hakatut muistolaatat muistuttivat siitä, miten vaarallinen reitti oli vielä muutamia vuosia sitten ollut.

Vaikka polku oli mahtava ja maisevat aivan mielettömiä, niin täytyy sanoa että petyin hiukan. Odotukseni olivat taas niin korkealla ja sitten sieltä tultiin ja ryminällä alas. En nyt sanoisi, että olisin halunut tuntea ”leikitään hengellä ja roikutaan kuoleman kielekkeellä” mutta olisin kuitenkin jotain ”jännitystä” halunut kokea.

Jotenkin sillä hetkellä, kun siellä polulla tepastesi ei oikein tajunnut, kuinka korkealla sitä oikein ollaan. Kun taaksepäin kääntyi katsomaan, niin polkuhan näytti aika rajulta.

Jälkikäteen valokuvia katsellessa polku näyttäytyi aivan toisessa valossa, se oli vaarallisempi. Mutta sillä hetkellä se ei siltä tuntunut.

Vaikka polku ei saanut jalkojani tärisemään ja sydäntäni hakkaamaan olin kuitenkin yhtä hymyä koko päivän ajan. Maisemat ja vielä kerran maisemat. Ei niitä voi oikein sanoin kuvailla.

Se oli täydellinen päivä.

Mainokset

Yö luostarissa

Se oli haaveni, jonka kerroin kaverille. Siitä tuli meidän yhteinen suunnitelma. Yhteinen päämäärämme. Kiipeämme vuorelle ja yövymme luostarissa. Se oli hullu suunnitelmamme, joka kupli vatsanpohjissamme. Se tuntui niin epätodelliselta, kunnes oli aika heittää päiväreput selkäämme ja aloittaa kiipeäminen.

Matka oli tuskainen ja tukala. Jokainen askelma, jonka otin tuntui puristavan minut pienen pieneksi. Kuin olisin taistellut maailmaa vastaan. Se oli matka, joka sai minut litimäräksi ja sydämeni hakkaamaan tuhatta ja sataa.

Olin jostain kumman syystä jättänyt lenkkarini rinkkani uumeniin ja kuvitellut pystyväni siihen varvastossuillani. Olinhan kuullut että osa noususta on rappusia ja rappusia, kunnes olisi edessä pieni polku jonka kunto oli loistava.

No rappusia oli. Niitä todellakin oli. Ja se polku, polkuhan se oli. Mutta kun koko matka oli yläviistoon ja hikiset jalkani eivät sandaaleissani pysyneet. Oli helpompaa heittää ne reppuun ja kulkea kuten paikalliset. Tai osa heistä.

Huipulla meitä oli vastassa hiljainen ja pieni luostari jossa yövyimme ohuen ohuilla bambumatoilla. Siellä oli meidän lisäksemme muutama munkki ja heidän oppipoikia. Se oli kaikessa yksinkertaisuudessa kaunis paikka.

Kylmä ämpärisuihku tuntui vain antavan energiaa väsyneeseen kehooni ja kova lattia tuntui turvalliselta nukkua. Munkkien hiljainen laulu oli kuin kauniista elokuvasta, jota ei ollut uskoa todeksi. Se oli kuin unta. Kaunista satua jonka keskellä minä ja kaverimme olimme.

Aamulla heräsimme vaimeisiin rukouskutsuihin ja ihailimme auringon esiin saapumista. Se oli niin ainutlaatuista, jota en olisi koskaan uskonut kokevani. Se oli niin äärimmäisen kaunista ja hentoa. Kuin ohuen ohuesta silkkipaperista taiteltu joutsen, jonka tuuli heittää lentoon.

Aamiaisen jälkeen oli edessä paluu alas, jonka teimme vuoren toista puolta pitkin. Se oli hiukan helpompaa, kuin ylöspäin meno. Olihan aikainen aamu ja ilma oli vielä ihan siedettävän ihana. Sanoisinko raikkaan viileä.

Vaikka edellisenä iltana olin ollut väsynyt, jalkani menivät kovaa kyytiä alas. Muutamaan otteeseen oli aikaa pysähtyä ja ihailla maisemia, kunnes taas mentiin ja lujaa.

Meillä oli kiire. Meidän piti ehtiä bussiin, jonka jälkeen molemmat taas jatkaisivat omaa matkaansa.

Kalaw to Inle Lake

Kelloni herätti minut aikaisin aamulla ja katselin lattialla lojuvaa rinkkaani. Rinkaa, jonne olin sullonut kaiken mitä tulevalla vaelluksellani en tarvitse. Trekin järjestäjät olivat luvanneet matkatavaroiden kuljetuksen määränpäähämme.

Kiristin metallivaijerilla rinkan suuaukon kiinni. Varmistaakseen sen, että kukaan ulkopuolinen ei sen sisältöön käsiksi pääse. Vaijeri oli metrin pituinen, mutta se taipui moneksi.

Yöbusseissa ollessani olen saanut matkatavarani kiinnitettyä penkkiin, antaen minulle levollisemmat yöunet. Tai hostelleissa, joissa säilytyslokerikkoa ei ole ollu, olen saanut tavaroiden paikoillaan pysymisen turvattua todella huomaamattomasti. Ja tällä kertaa se sulki rinkkani täydellisesti.

Päiväreppuni tuntui ihanan kevyeltä. Olihan siellä vain vaihtovaatteet. Ja tietenkin kaikista tärkeimmät tavarat, joita en uskaltanut rinkkaani jättää.

Vaellus ei ollut fyysisesti mitenkään erityisen rankka. Tietenkin vaativia nousuja oli, sekä tukalassa kuumuudessa kävely oli rankkaa, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeata.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme reilut 6- 7 tuntia ja seuraavana päivänä 4 tuntia. En tiedä, paljonko kilometrejä karttui, mutta olisin voinut vielä jatkaa vaellusta päivällä jos toisellakin.

Kuljimme keskellä peltoja. Menimme niiden lävitse tai kiersimme ne kohteliaasti.

Törmäsimme eläimiin ja paikallisiin viljeliöihin, jotka hetkeksi keskeyttivät työnsä. Loivat hennon hymyn ja jatkoivat työntekoa, kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan.

Lapset olivat taas oma lukunsa. Milloinka meitä oli vastassa iloinen ja hymyilevä porukka, joiden silmät säihkyivät ja kädet heiluivat, kuin puiden oksat tuulessa. Toisinaan meitä oli vastassa ujoja ja hiljaisia lapsia, jotka jähmettyivät paikoilleen ja silmät pyöreinä ihmettelivät meitä.

Ohitimme matkallamme pieniä kyliä, jotka olivat erilaisia kuin Myanmarin kaupungit. Ne olivat paikkoja, jossa tuntui että aikaa ei ole olemassa. Tai jos oli, se poikkesi täysin kaupungin kiireestä ja hälinästä.

Kylissä huomasin taas jälleen kerran sen, miten yksinkertaista Burmalaisten elämä on. Ja miten vähään he ovat tyytyväisiä.

Vaikka maaseudulla se ”vähän” oli paljon vähemmän, mitä esimerkiksi vilkkaassa suurkaupungissa Yangonissa, niin molemmissa paikoissa oli aistittavissa se onnellisuus ja tyytyväisyys siihen hetkeen, jossa juuri tällä hetkellä eletään.

Vaikka heidän elämänsä ei ole helppoa. Se on rankaa työtä ilman kesälomia ja viikonloppuja. Se on päivittäistä taistelua. Silti he näyttivät olevan onnellisia. He olivat onnellisia siitä mitä heillä oli.

Oli se sitten kaalin viljelyä tai korien punontaa. Oli edessä uuvuttava matka viereiseen kylään myymään satoa tai kärrystä haljennut rengas. Se oli elämää, jonka keskellä oli kuitenkin aikaa nauttia elämän hiljaisuudesta, istahtaa alas ja juoda teetä. Antaa lasten juoksennella ympärilleensä ja kuunnella heidän iloista naurua.

Heillä oli murheita, mutta murheet eivät musertaneet heitä.

Yövyimme pienessä kylässä, paikallisten kotona. Koti oli yksinkertainen, perinteinen bambusta valmistettu talo, jonka sisälle noustiin rappusia pitkin. Alakerta oli varasto, jossa säilytettiin karjalle viljaa tai muuta, jota sisälle ei viitsitty viedä.

Asunnossa oli kaksi huonetta. Keittiö ja iso huone, jonka katossa roikkui yksi hehkulamppu. Lattialla oli vieri vieressä patjoja. Niissä meidän oli määrä nukkua.

Yö oli viileä ja kostea. Onneksi olin ottanut lenkkarit sisälle yön ajaksi, niin minun ei tarvinnut aamulla pistää märkiä kenkiä jalkaani.

Ihoni oli kananlihalla ja toivoin auringon paistetta enemmän kuin kunnon kahvia. Ihoni oli nihkeä ja tahmainen. Hyttysmyrkyn ja aurinkorasvan sekoitus ei tuntunut miellyttävältä. Siihen lisättynä edellisen päivän hiki.

En edes halunnut tietää, kuinka pahalta saatoin haista. Olin edellisenä iltana jättänyt suihkun väliin, koska aurinko oli jo laskenut ja kylmä ämpärisuihku ei kuulostanut kivalta. En halunut palella yhtään enempää, mitä olin jo alkanut palelemaan.

Onneksi olin ottanut takin ja huivin mukaan. Pitkät housut sekä useammat sukat. Vielä päivällä en uskonut, että tarvitsisin lämpöisen kerraston. En olisi uskonut hengityksen höyryävän. Enkä olisi uskonut nukahtavani heti silmäni suljettua. Ja herääväni siihen, kun kukko kiekuu pihalla.

Hiukan kankein askelin lähdimme taas liikkeelle ja hetken kuluttua elimistö lämpeni ja matka taittui taas tuttuun ripeään tahtiin. Tai minä ja toinen oppaistamme kuljimme muuhun ryhmään nähden hiukan ripeämmin. Tosin saimme näin aina pitää muutaman minuutin tauon odotellessa muita.

Ryhmässäni oli lisäkseni kuusi saksalaista ja toisinaan minulla oli hiukan ulkopuolinen olo. Vaikka totaallista ulkopuolelle jäämistä en matkani aikana kokenut. Porukka puhui englantia, kun oli aika pysähtyä. He ottivat minut erittäin hyvin huomioon. Vaikka aluksi pelkäsinkin sitä, mitä olin kohdannut Austraaliassa olessani, että he eivät puhuisi mitään muuta, kuin saksaa. Onneksi pelkoni osoittauti vääräksi.

Koska ryhmäni koostui pariskunnista, minulle jäi aikaa jutella toisen oppaamme kanssa. Ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin.

Yritin opetella paikallista kieltä ja opinkin muutamia tärkeitä sanoja, joilla takasin se, että oppaamme olivat yhtä hymyä matkamme ajan. Itselleni uuden ja vieraan kielen opettelu ei ole koskaan ollut helppoa. Mutta kuitenkin pari sanaa paikallisella kielellä olen aina halunut oppia. Ihan vaan uteliaisuuttani ja kohteliaisuuttani.

Ja nyt tiedän, mitä sanoa kun minulla on nälkä tai jano. Tai kun haluan pysähtyä tai jatkaa matkaa. Ehkäpä ensi kerralla en ala tekemään ruokatilaustani Indonesiaksi, kuten alkumatkasta minulle kävi. En kyllä tiedä mitä kana tai nuudeli Burmaksi on, mutta osaan sanoa, että haluaisin syödä ja juoda jotain. Ja tietenkin sen tärkeimmän, eli kiitoksen.

Numeroiden opettelu oli aivan liian vaiketa ja osaanhan minä aina sormillani näyttää haluanko yhden vai kaksi annosta.

Vaelluksen viimeinen osa oli venematka läpi Inle Laken, joka tuli minulle todella yllätyksenä. En missään vaiheessa ollut sisäistänyt sitä, että me menemme halki järven veneellä.

Se oli kuin toinen maailma. Se oli jotain niin erilaista mitä olin parin päivän aikana nähnyt. Se lumosi minut täysin.

Vaikka aurinko ei tehnyt nousua ja kalastajia näimme järvellä vain muutaman, olin aivan haltioissani. Se oli aivan mieletöntä.

Istuimme puisen veneen pohjalla, nojaten veneen reunaan. Jalat olivat yli kaiteen ja paikoitellen viileä vesi virkisti väsyneitä jalkojamme. Hymyilimme. Kaikki näyttivät onnellisilta.

Venematka, se oli täydellinen lopetus täydelliselle vaellukselle.

Kalawissa oli tarjolla useita vaelluksen järjestäjiä ja itse käännyin Sam’s familyn puoleen, joka tuntui jo ensimmäisellä tapaamisellamme luotettavalta.

Ehkäpä olisin jostain toisesta paikasta saanut vaelluksen hiukan halvemmalla, mutta kerta ensimmäiseen paikkaan mennessä olin jo tuntenut oloni hyväksi, en jaksanut nähdä vaivaa hintojen vertailussa. Olisin ehkäpä säästänyt sen muutaman euron, mutta se ei ollut mielestäni sen arvoista.

Hinta vaellukselle oli sen mukaan, montako henkeä rynhmään kuului. Suurin ryhmäkoko oli 6 henkilöä, mutta minun ryhmääni kuului 7. Me teimme poikkeuksen ja järjestäjät vielä kysyivät meiltä käykö se, että teemme vaelluksen suuremmassa ryhmässä, mitä he yleensä järjestävät.

Kenelläkään ei ollu sitä mitään vastaan. Muuten ryhmästämme olisi poistunut pariskunta, jotka olisivat tehneet valelluksen kahdestaan ja se tuntui hiukan mälsältä. Olihan meillä alkanut muodostua jo hyvä yhteishenki.

Vaelluksella ruokaa oli riittämiin ja söimme tarpeeksi usein. Vettä kannoimme mukanamme vain 1-2 litraa ja matkan varrella oli mahdollisuus ostaa lisää.

Rinkkani odotti määränpäässä ehjänä ja mitään ei ollut hävinnyt. Ei se siltä edes näyttänyt, että kukaan olisi edes yrittänyt sisältöä katsoa.

Kaikki on mahdollista – vaikka sitä ei uskoisikaan

Olin jo aikaisemmin leikkinyt ajatuksella, että teen vaelluksen Kalaw to Inle Lake. Mutta en jaksanut siihen enempää aikaani tuhlata, olinhan jo Austraaliassa ollessani lähettänyt vaelluskenkäni kotiin.

Kirosin sitä, miten olinkaan ollut niin typerä, mutta samalla muistin sen, miltä kevyempi rinkka tuntuikaan. Olihan paketissa lähtenyt paljon muutakin matkaan.

Silti se kutkutti mieltäni, kuin avaamaton suklaalevy keittiönkaapissa. Se ei jättänyt minua rauhaan, vaikka kuinka hoin itselleni sen olevan mahdotonta.

Ja ns. vaeltajien mekkaan saapuminen ei auttanut yhtään. Huokuihan Kalawissa erilainen fiilis, kuin missään muussa paikassa, jossa olen ollut. Tännehän tultiin vain vaeltamisen takia.

Silti astuin sisään hämärään ravintolaan, jossa sain lisätietoa vaelluksesta. Koska vaelluskenkiä minulla ei ollut ja edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet maastosta paikoitellen todella vaikea kulkuisen, jouduin tyytymään kahden päivän mittaiseen vaellukseen. Sen kykenisin lenkkareillani tekemään.

Taas olin tyytyväinen siihen, että olin enempiä miettimättä mennyt sinne, minne sydämeni oli minut kuljettanut. Vaikka pieni pisto tuntui rinnassani, kun jouduin tyytymään vain kahden päivän mittaiseen vaellukseen, en voinut olla hymyilemättä.

Koska en ottanut vaellusta heti seuraavalle aamulle, minulla oli hyvin päivä aikaa kierrellä pientä Kalawia ympäriinsä ja käydä katsomassa parin tunnin ajomatkan päässä oleva luola, jossa oli tuhansia Buddhia.

Vaikka itse luola oli hiukan pettymys, niin matka sinne oli enemmän, kuin osasin odottaa. Miten olinkaan kaivannut sitä, että istun mopon kyydissä ja annan maisemien vilistä silmissä. Tuulen heilutella hiuksiani ja tuntea miten mopo kurvaa mutkassa.

Ja en voinut olla nauramatta. Muistin ensimmäisen kertani kun istahdin mopon kyytiin. Se tapahtui Indonesiassa, vilkkaassa Bandungin kaupungissa.

Muistan miten puristin kuskia rystyset valkoisina ja hoin koko pitkän matkan mielessäni ”me kuollaan ihan kohta, me kuollaan ihan kohta.”

Muistan miten jalkani tärisivät, kun hyppäsin mopon kyydistä pois ja kaverini nauroi minkä kykeni. Ja minä yritin rauhoitella itseäni muutamalla tupakalla. Ja paluumatka takaisin keskustaan oli sama mantra päässäni.

En olisi sillä hetkellä uskonut että voin joskus sanoa rakastavani sitä.

 

Darwin to Adelaide osa IV

Katsoin ylös ja hieroin unihiekkaa silmistäni. Aurinko teki nousua ja minua väsytti. Ja palelti. Eikös Austraalian keskustan pitänyt olla kuuma, hiostava ja tukala paikka elää.

Aloin nousta kallioon hakattuja rappusia ylös ja ylös. Väsymys väsityi ja puuskutus astui kuvioihin. Yksi tauko ja huikka vettä, sitten jatkan ylös asti, se oli sopimus itseni kanssa.

Yritin tasata hengitystäni ja katsoin eteen ja vielä kerran eteen. Olin hämmästyksestä soikeana. Sanotaan, että sydän jättää yhden lyönnin välistä kohdatessa jotain todella hienoa. Minun sydämeni se jatkoi lyöntiä yhtä tiuhaan tahtiit kuin aikaisemminkin, mutta minä lopetin hetkeksi hengittämisen. En siksi, että en osaisi tai kykenisi hengittämään, vaan siksi, koska näin jotain, mitä en odottanut näkeväni.

Kuten Kata Tjuta tuli minulle yllätyksenä niin Kings Canyon tuli vielä enemmän puskien takaa. Ja ehkäpä siksi, se oli parasta, mitä näin punaisena hehkuvan austraalian keskellä.

Hymähdin ääneen kun muistin kaverini, jolle kerroin rakastavani kiviä ja kallioita. Todellakin, minä rakastan kiviä ja kallioita. Rakastan niitä enemmän, kuin kauniita rantoja ja huojuvia palmuja. Olisin voinut istua Canyonin reunalla ikuisuuden ja katsella miten punainen, hiukan raidallinen kallioin seinämä seisoo tukevasti silmieni edessä, antaen auringon piirellä sen kylkeen kuvioita. Katsella taivaalla kaartelevia lintuja ja antaa raikkaan tuulenvireen viilentää oloani, oloa jonka taivaalle noussut aurinko on saanut jo hiukan tukalaksi.

Kuulemma muutama vuosi sitten pari turistia oli tippunut kallion reunalta alas, yrittäen ottaa sitä parasta selfietä, jolla saada kaverit kateelliseksi. En voi kun ihmetellä, mitä niiden tyttöjen päässä oikein liikkui. Missä se itsesuojeluvaisto oikein oli? Kyllä minäkin olen utelias ja toisinaan löydän itseni paikoista, joissa jälkikäteen ajateltuna, ei olisi ollut ehkä viisasta olla, mutta nyt yrittää tasapainotella kielekkeellä, jonne meno on ehdottomasti kieletty.

Blue Mountains

Taas jälleen olin katsellut sääenusteita ja kytännyt sopivaa päivää, jolloin saan herätä ennen auringon nousua. Väsyneenä, mutta intoa puhkuen suuntasin matkani junalla kohti Katoombaa. Kaupunkia, joka sijaitsee Blue Mountains vuoristossa, jonne lukemattomat turistit saapuvat vain ja ainoastaan metsän ja vuoriston takia.

Blue Mountains

Vuoristo koostuu 1,03 miljoonasta hehtaarista metsäistä maastoa syväänuurretulla hiekkakivitasangolla 60-180 kilometriä Sydneystä kohti sisämaata

30

Alueella kasvaa myö 90 erilaista eukalyptuslajia

Katoomba oli pieni ja hyvin idyllinen kylä parin tunnin junamatkan päästä Sydneyn pilvenpiirtäjistä. Ilma tuoksui raikkaalta ja hengitys huurusi. Pistin kaulahuiviani tiukemmalle ja päätin olla koskematta aurinkorasvaan, jonka olin ihan vaan varmuuden vuoksi mukaani ottanut, turhaa painohan se repussani oli.

Kävelyä "ylätasanteella"

Kävelyä ”ylätasanteella”

Yleensä en osta alueen opaskirjoja, mutta jostain kumman syystä tällä kertaa tein poikkeuksen. Kirjasessa oli kymmenisen sivua, jotka kertoivat alueesta yleisesti ja sekä sen kasvillisuudesta ja eläimistä. Ja tietenkin siellä keskiaukeamalla komeili se kartta.

Viime päivien myrsky oli täälläkin tehnyt tuhoja ja joitakin reitin osuuksia oli jouduttu sulkemaan ja matkalla tuli myös vaastaani  suljettuja reittejä, joista ei edes info pisteessä mainittu mitään.

Reitin aikana opasteet olivat toisinaan olemattomat ja kiitin hiljaa mielessäni sitä, että olin pistänyt muutaman dollarin opasvihkoseen, jonka kartta pelasti minut ja seuraani eksyneen Kanadalaisen.

Aluksi olin suunnitellut vain ihailevan maisemia ns. ylätasanteelta käsin ja kävellyt pienen lenkin myös siellä aivan alhaalla, maatasossa. Kuten jo olen oppinut, aina kaikki ei suju kuin tanssi, kuten ei tälläkään kertaa, ellei sitten päivääni voi verrata sirkustanssiin, jossa pellet hyppivät ilman mitään ennakkovaroituksia toistensa eteen ja kolauttavat päät yhteen saaden aikaan mojovat kuhmut, mustista silmistä puhumattakaan.

31

Blue Mountains alue kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin, joihin se lisättiin vuonna 2000

Koska reitin joitakin osia oli suljettu ja en halunut palata takaisin sinne mistä olin tullut, ainoana vaihtoehtonani oli jatkaa matkaa eteenpäin ja mennä hiljalleen alaspäin, aina sinne maahan asti, ja sitten seuraavassa polkujen risteyksessä pystyisin suunnata matkani takaisin ylös. Niin olin ajatellut, mutta sieltähän löytyi vain kyltti joka kertoi että alueella ei ole turvallista liikkua kaatuneiden puiden takia. Joten matka jatkui ja jatkui.

Aika kului ja minä aloin Kanadalaisen kanssa kyllästymään ainaiseen talssimiseen keskellä metsää, josta toisinaan löytyi pieniä vesiputouksia, mutta yleisesti ottaen matka oli kuten minkä tahansa metsän keskellä kävelyä. Puita ja puita. Toki täällä puut olivat paljon korkeampia mitä suomen kotimetissä, mutta ei sitäkään erilaisuutta jaksanut tuntitolkulla ihmetellä.

Lopulta päästiin ylös ja en tiedä, montako kilometriä tuli käveltyä ja kuinka monta rappusta lopussa tuli noustua, mutta jalkojeni mielestä aivan liian monta.

Metsästä siirryttiin rämeikköön

Vielä oli edessä yksi pikku kävely. Kerran olin Katoombaan asti tullut, olisihan se nyt ollut ihan typerää olla käymättä vielä ihastelemassa lähistöllä olevaa isoa vesiputousta. Kerran kun sinne pääsi junalla.

Jalkaparkani huusivat hoosianna, kun olin taas valikoinut aivan ihme reitin paikan päälle pääsemiseksi. Väsymys painoi ja kuljin valitsemaani metsäosuutta pitkin. Kello läheni vauhdilla iltaa ja aurinko alkoi tekemään laskua. Ja minä olin keskellä rämeikköä, joka hiljalleen muttui metsäksi. En uskaltanut edes ajatella  hämähäkkejä ja käärmeitä, minulla ei ollut aikaa alkaa epäröimään ja hidastamaan hiukan koomisen ripeätä vauhtiani.

Onneksi pääsin perille ennen lopullista pimentymistä, mutta se vesiputous jonka takia tänne oikeastaan tulin, jäi näkemättä. Olin lähtenyt nousemaan ylös aivan liian aikaisin, mutta sain ihailla auringonlaskua kanjonien värjäydyttyessä punaiseksi.

34

Hetki, jolloin maailma tuntui isolta ja minä niin pieneltä

Sitä ei voi ylittää

Jotta en olisi aivan turtunut kaupungin vilkkaaseen keskustaan ja rauhallisiin puutarhoihin, otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin tekemään ne, ehkä tunnetuimmat kävelyt. Aika, jonka Sydneyssä vietin, olisi riittänyt siihen, että olisi kerinnyt tehdä kaikki ne kävelyt, jotka olin suunnitellut tekeväni, mutta sää ei ollut puolellani. Vettä ja vettä, miten sitä melkein kaksi viikkoa voi sataa yhtä kyytiä?

En ole koskaan tuijotellut säätiedotuksia siihen malliin, mitä täällä ollessani niitä kyttäsin, kyttäsin mahdollisuutta aikaiseen heräämiseen ja siihen, että pistetään lenkkarit jalkaan ja reppu selkään, unohtamatta sitä kameraa ja karttaa.

17

Cooganna to Bondai beach walkaway on yksi Sydneyn tunnetuimmista kävelyistä ja edellisten päivien myrsky oli saanut rannat autioiksi ja likaisiksi. Jokaisella rannalla oli kaupungin työntekijöitä siistimässä rantoja ja auringonpalvojista ei ollut mitään tietoa.

21

En tiedä miltä meri okeasti näyttää, siis sellaisena tyynenä aurinkoisena päivänä, mutta tänään se oli jotenkin oudon sininen. Sitä ei voinut lakata tuijottamasta. En ole aikaisemmin sen väristä merta nähnyt, saatika rantakallioiden seiniä nuolevia aaltoja. Rohkeimmat surffarit olivat kuitenkin siellä lautojen kanssa ja minä turvallisesti muutaman metrin päässä kielekkeestä ja katselin lumoutuneena meren voimaa.

20

Vaikka kävelyllä oli pituutta se 7km niin ei se siltä matkalta tuntunut, maasto oli helppoa, asfalttia tai lenkkeilijöille tehtyä pehmeätä ramppia. Oikein leppoinen ja todella kaunis kävely, jonka olisin mielelläni tehnyt vielä uudelleen jos vain sää olisi ollut puolellani.

22

Manly scenic walkway oli taas aivan toista luokkaa mitä Cooganna to Bondai beach walkaway. Kun edellisellä kerralla sain tepastella oikein kivasti asfaltilla, niin tällä kertaa kuljin keskellä metsää. Välillä edessäni oli vain vajaan puolen metrin levyinen polku ja toisinaan oli hiukan leveämpi, sekä parempi kävelyalusta, joka oli tehty joissain osuuksissa betonista tai puusta. Vaikka maasto oli toisinaan helppoa menin kuitenkin laskuissani sekaisin siitä, kuinka monta kaatunutta puuta matkani aikana jouduin ylittämään tai kiertämään.

24

Kävelyn ensimmäsiten metrien aikana tuli Uuden-Seelannin luontoa ikävä, kun siellä niitä myrkyllisiä ötököitä ei ollut. Vaikka liskot ja hämähäkit olivat ainoita eteeni tulevia elukoita, olin hiukan hermona, kun mielikuvitukseni laukkasi lujempaa mitä maailman nopein ravihevonen. Yritin rauhoitella mieltäni, että ei täällä mitään tappaja hämähäkkejä ole, jotka hyökkäävät kimppuuni.

25

Se, että myrsky oli kaadellut puita ja tehnyt suuria vesilammikkoja reitilleni piti, silmäni visusti edessäni olevalla polulla, mitä katseeni olisi eksynyt sinne jonnekkin, mistä olisin aivan varmasti bongannut ne iljettävimmän näköiset ötökät ja harkinnut kahdesti takaisin kääntymistä. Onneksi jossain vaiheessa kuljin jo huolettomasti ötökät unahten ja maisemiin upputuneena.

23

Paluumatkan Sydneyn keskustaan tein laivalla, joka kruunasi päivän lopullisesti. Olin väsynyt, mutta onnellinen, takana oli reilun 11km mittainen kävely ja hiestovan nihkeässä ilmastossa se tuntui. Illalla taisin jo nukahtaa ennenkuin pääni kosketti tyynyäni.

26

27

Ihan vaan perusjuntti

Kyllä me tonne nyt parissa tunnissa kiivetään, tokaisi kaveri, joka samalla mutusti viimeistä palaansa paahtoleivästä. Murusia rinnukset täynnä ja miele täynnä intoa. Ego suurempi kuin kaupan kylmäallas.

Minä sulloin reppuuni omenoita ja vesipulloani, hymädin, että ei takuulla kiivetä. Kartassa sanotaan, että siihen menee se viitisen tuntia. Siis siihen, että olemme takaisin täällä alhaalla.

Kaveri katsoo minua huvittuneen ilmeen kera ja tokaisee, niinhän se sanoo. Kai se on vaan aika joillekkin perusjunteille, jotka ei koskaan mihinkään liiku.

Mut mehän ollaas sellaisia, siis ei juntteja mut perus jannuja, jotka ei todellakaan joka päivä kiipeä vuorelle. Yritin inttää vastaan, mutta kaveri huitasee kädellä merkin, että tämän neidin on viisasta olla ihan vaan hiljaa.

Kaveri kulki edellä ja minä parisen metriä hänen takanaansa. Aika kului ja osamme vaihtui. Kunnes lopulta oli pysähdyttävä. Hengitettävä ja kaivettava ne vesipullot esille ja haukattava ensimmäiset palaset omenasta.

Automme näytti pieneltä, mutta näkökentässä se silti oli. Ylhäälle näytti olevan vielä saman verran matkaa, mitä alhaalta katsottuna se näytti. Olimme kävelleet ikuisuuden, tai siltä se tuntui. Polku mutkitteli sellaisia kaaria, että suoraa tietä olisimme jo ainakin puolessa välissä. Ellemme jo huipulla. Naurahdin. Olimme kävelleet jo tunnin. Päätin olla ihan vaan hiljaa, enkä masentaa kaveria, joka pyyhki hikeä otsaltaansa.

Nousu huipulle oli vaativa ja aikaa vievä. Etenkin tälläisiltä perusjunteilta, jotka ei koskaan mihinkään liiku, kuten kaveri kolmea tuntia aikaisemmin oli ohimennen sanonut.

Maisemat, jotka huipulta avautuivat olivat salvata hengityksen. Voiko näin kaunista näkyä olla? Voiko oikeasti näin kaunista paikkaa olla? Ja tänne pääsee ihan kuka tahansa, jopa perusjuntti, joka vaan jaksaa ja viitsii hurauttaa autolla parkkipaikalle ja sitten vain pinkasta ylös huipuille.

En tiedä kauanko me siellä huipulla olimme, istuimme hiljaa ja mutustimme banaania ja eilisestä jääneet kookossuklaan loput, tuon suussasulavan herkun, jonka perään me molemmat kuolaamme. Vaikka kuinka sitä sovimme kauppaan mennessä, että tällä kertaa suklaata ei osteta, niin kuitenkin se kookos-suklaalevy sinne kärryn pohjalle ilmestyy.

In heaven

Nukuin yöni yllättävän hyvin ja aamulla aamupala meni alas ilman mutinoita, pystyin jopa juomaan kahvini sitä läikyttämättä.
Aika kului ja minä aloin hermostumaan, tuntemaan vatsassani sen jännityksen ja sydämeni alkoi hakkaamaan nopeampaan ja nopeampaan. Olin jumalauta hermona. Jännitin niin perkeleen paljon, että en meinannut saada sanakaan suustani.

Helikopteriin nouseminen ja sen kyydistä nauttiminen. Ei sitä voi sanoin kuvailla, millaista se oli, istua kuskin vieressä ja katsella maisemia, tuntea vatsanpohjassa nipistyksiä jokaisella kerralla, kun helikopteri hiukan kaartaa ja laskeutuu alaspäin.

Itse jäätikölle saapuminen ja siellä vaelluksen tekeminen oli jotain, josta olen aina unelmoinut. En osaa selittää, mikä siinä on niin kiehtovaa. Mikä siinä jäässä ja jäätikössä on, joka vetää minua magneetin lailla puoleensa. Miksi haluan vielä käydä etelä- ja pohjois navoilla, kävellä keskellä jäätikköä ja antaa katseen vaeltaa valkoisella erämaalla.

Mutta eihän se tietenkään sama asia ole, jos olen suomessa järven jäällä, paukkupakkasten keskellä ja antaen pakkasen purra poskipäitäni, samalla kun silmäni lepäävät autiolla järven jäällä, jonka pinnalle on edellisenä yönä satanut kaunis, puhdas lumi.

Se ei todellakaan ole sama asia. Eihän sangriakaan samalta siinä koti parvekkeella maistui, mitä Espanjan vilkailla kaduilla, vaikka se aurinko paahtaa kasvosi punaiseksi ja hikiläikät hiljaa hiipien valloittavat kaninaloiden seutusi.

Vaikka jäätikö ei ollut puhdas ja valkoinen. Vaikka en kohdannut sinisen jokaisen värin leikkivän kauniilla jääpinnoilla, olin myyty.

Vaikka jäätikkö muistutti suuremmaksi osaksi sitä, että kävellään lumihangessa ja kiivetään kinosten ylite, olin myyty.

Tiesin sen, että sillä rahalla mitä tähän likoon laitoin, näen vain jäätikön alun, jäätikön joka on paikka paikoin mustan hiekan peitossa ja jäätikön, joka oli muuttunut loskaksi edellisten päivien vesisateiden takia. Silti olin myyty.

Ehkäpä jonain päivänä minulla on taskussa isompi tukku seteleitä ja pääsen oikeasti ihan sinne aivan huipuille asti, sinne missä puhdas valkoinen lumi häikäisee silmäni.

Mutta nyt se toiveeni toteutui, kävelin jäätiköllä. Näin jäätiköllä vesiputouksen ja ylitin railoja, kiipesin ylös ja alas antaen lumikenkien pitää minut pystyssä. Ja lensin helikopetrilla. Vaikka aluksi se ei juuri ollut minulle mikään tärkeä asia kauanko me sinne jäätiköllä sillä huristelemme, niin olin siitäkin myyty.

Päivän päätteeksi olisin saanut mennä kuumille altaille, pulikoimaan kylpylään ja nauttimaan rentouttavista drinkeistä. Mutta mitä tämä neiti teki? Raahautui takaisin autolle ja mätkähti raajat levällään patjalle onnellinen hymy kasvoilla. Silmät loistaen kertoi päivästä ja sen tapahtumista kaverille, joka oli päättänyt säästää rahansa ja jäi autolle kuluttamaan päiväänsä, kaverille joka oli juonut kuulemma erittäin hyvää kahvia yhdessä kahvillassa. Kaverille, joka valmisti makoisan illallisen ja kaatoi lasiin hyvää punaviiniä. Olin myyty.

Tongariro crossing

Olin onnekas, kun tapasin hostellilla Japanilaisen tytön, jolla oli samat suunnitelmat kuin minulla, niin minun ei tarvinnyt yksin tehdä päivän mittaista vaellusta. Miten 10 tunnissa sitä tutustuu ihmiseen aivan eritavalla, kuin viikon aikana samassa hostellissa tai lukuisina vuosina samassa työpaikassa. Miten kymmenessä tunnissa saadaa hiottua aikaan ystävyys, joka tulee säilymään vaikka emme tule koskaan enään kohtaamaankaan, ellei onni oli puolellamme.

403

Aamulla olin väsynyt, mutta puhkuin intoa. Milloinka viimeksi tunsin saman energian kulkevani kehossani puoli viideltä aamulla? En muista, edes aamulla lähtevä lento ei ole saanut minuun sitä energiaa, jota tänä aamuna koin.

411

Vaellus oli aivan uskomattoman hieno ja tietenkin rankka. Sitä jotenkin kuvitteli, että pisteestä toiseen kävely sujuu kuin tanssi ja taivaalla mollottava aurinko antaa vain kivan rusketuksen päivän palkaksi. Oli syynä sitten huono kunto, paahtava kuumuus vai reitin oikeasti haasteellinen masto, olin todella väsynyt palattuani takaisin hostellille. Kuin olisin ollut humalassa, vaikka ainoat nesteet joita päivän aikana join, oli kirkas pullotettu lähdevesi. Ja seuraavana päivänä kivusta huutava kroppa. Kipu jota inhosi ja samalla niin paljon rakasti. Kipu josta oli onnellinen vaikka sitä aina hampaat irvessä mentiinkiin rappusia alas.

415

418

Reitin kohokohta oli tietenkin Mt. Ngauruhoelle (2291m) kiipeäminen joka kaikkinaan kesti kolme tuntia. Miten sitä siinä vuoren juurella katseli ylös ja mietti että olenko hullu, lähteä nousemaan melkein äkkijyrkkää, irtokivillä vuorattua kraateria. Jotenkin se itsensävoittaminen on niin huumaava tunne, että lähdin kipuamaan ylös. Epämääräisin mutta päättäväisin askelin. Nousun alkuvaiheessa edessäni kulkeva henkilö potkaisi reilun nyrkin kokoisen kiven liikkeelle ja tietenkin se tippui suoraan polvelleni. Lyyhistyin ja purin hammasta yhteen, olisi todellakin tehnyt mieli alkaa itkeä ja huutaa sinä vi*tun iditootti, mutta mitä se olisi auttanut. Samalla lailla minä jätin jälkeeni vieriviä kiviä. Onneksi suuremmista, nyt puhun sellaisista pään kokoisista kivistä varoitettiin reilusti huutamalla, jotta alhaalla olevat osasivat varautua ja siirtyä syrjään. Joka hieman kyllä huvitti, ei sitä siinä irtolohkareisellä jyrkänteellä mitään nopeaa siirtoa oikealle tai vasemmalle tehty, ellei menty pari metriä alas valuvien kivien mukana. Polveani kivisti ja jokainen askel tuntui ja pahasti. Silti sitä voittajana noustiin huipulle ja haukottiin henkeä edessä näkyvän maiseman takia.

430

428

Alueella oli ilmoitustaluja, joissa ilmoitettiin punaisella valolla jos reitti on suljettu ja pitää palata takaisin. Helikoptereita pörräsi taivaalla todella tiuhaan tahtiin ja paikoitellen maasta nouseva valkoinen savu muistutti, että nyt ei olla ihan Espoon lähimetikössä tekemässä pikku päiväreissua.

435

Maisemat, joita reitin varrella näkyi oli tietenkin uskomattomia. Miten tälläistä voi olla oikeasti olemassa? Miten maailma onkaan ihmeellinen paikka. Miten onnekas olenkaan kun olen täällä, kävelemässä jossain, joka tuntuu niin epätodelliselta.

441