Kipeä

Makasin sängylläni ja voimat olivat kadonneet. Käsissäni oli jo kolmas särkylääkepakkaus, jonka viimeisen pillerin suuhuni heitin. Kuumetta oli reilut 39 astetta ja huomenna olisi lento Darwiniin. Korviani särki ja nenäni oli tukossa, rintaan pisti ja hengittäminen tuntui vaikealta. Kello oli jo aivan liian pajon, jotta olisin lääkäriin voinut mennä.

Lääkäriin, jonne meno olin jo pitkittänyt kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa olin ollut kipeänä, kaksi viikkoa, jolloin kuumeni oli noussut taivaisiin muutaman päivän ajaksi ja laksenut kuin salama kirkkaalta taivaalta, antaen minulle päivän tai kaksi leikkiä tervettä, kunnes oli aika taas painua peittojen alle ja täristä kylmän nihkeässä horroksessa.

Lento Darwiniin oli yhtä helvettiä ja päivät, jotka kuumassa ja hiostavan kosteassa kaupungissa vietin. Lääkäri oli määrännyt minulle kasan lääkkeitä, jotka pistivät korvani lukkoon muutamaksi päiväksi ja tuvottivat kehoni päivä päivältä vain enemmän.

Ja minulla oli vielä edessä reilun kahden viikon mittainen reissu Darwinista Adelaideen asti. Ei naurattanut yhtään, kun lähtöaamuna kuume ei tuntunut kadonneen minnekkään ja aamupalaksi olin muutaman pyöreän pillerin popsinut.

Aluksi olin suunnitellut hyppääväni Austarian halki kulkevaan junaan ja jäänyt aina pois suurimpien nähtävyyksien kohdalla. Ongelmaksi muodotui se, että juna kulkisi kerran viikossa ja joutuisin kuitenkin ottamaan osaa retkiin, jotta olisin päässyt näkemään ne paikat, jotka halusin nähdä.

Darwin

Darwin

Halvimmaksi vaihtoehdoksi tuli hankkia matka Darwinista Adelaideen asti, joka takaksi sen, että näen ne kaikki paikat, jotka olin matkaoppaani karttaan punaisella kynällä ympyröinyt.

Vaikka se kuuluisa ja kauan unelmoimani junamatka jäi kokematta, koin niin paljon, että menetys ei haitannut tippaakaan. Se mitä kaksi viikkoa piti sisälläänsä oli parasta mitä olin koko Austraaliassa oloni aikana kokenut, sairastelustani huolimatta.

En oikeastaan tiedä, minkä troopisen taudin olin itselleni hommannut, vai oliko kyseessä sitten tavallista pahempi flunssa, mutta kaikkiaan koko sairastelu kesti hiukan yli kuukauden. Välillä oli päiviä, jolloin tunsin itseni terveeksi, kunnes taas olo huononi.

Lääkkeitä tuli popsittua sen kahden viikon ajan ja oikeastaan en tiedä minkä hevoskuurin lääkäri minulle oikein antoi, mutta lääkkeiden vaikutukset kehooni ja mieleeni olivat kamalat. Elimistöni turposi kuin mikäkin pallokala ja korvissani suhisi. Toisinaan minua osketti ja huimasi. Onnekseni vatsani sai olla rauhassa.

Mainokset

Mitä tapahtui?

Banda Acehinssa vietetyn komen yön jälkeen alkoi tuntua siltä, että on päästävä pois ja mahdollisimman nopeasti. Suunnitelmamme mennä seuraavaksi Bukit Lawangiin vaihtui Lake Tobaan.

Oloni ei ollut vielä kovin hyvä, mutta tarpeeksi hyvä jatkaaksemme matkaa. Yöbussilla Medaniin ja sieltä turistibussilla Parapatiin.

Medan - Amplas bus terminal

Medan – Amplas bus terminal

Lake Toba oli minulle pettymys. Kuin olisin haukannut kermakakusta palasen, mutta huomannut sen olevan styroksinen kakku, kakku johon kondiittori oli harjoitellut koristeiden tekoa. Makea kerman maku huulillani ei korvannut sitä pettymyksen tunnetta, jonka mauton ja suussa pyörivä styroksi jälkeensä jätti.

Kuten kaikkialla Indonesiassa, tulit sitten ulos dösästä, junasta tai lentokentältä, sinua on vastassa joukko kyytiä tarjoavia ihmisiä joita et jaksa yhtään. Sitä yrittää etsiä sivusilmällä rauhallista paikkaa jonne asettua, koota hiukan ajatuksia ja polttaa tupakan jos toisenkin. Sitkeimmät myyntimiehet seuraavat sinua kuin hai laivaa ja päätät hiljaa mielessäsi, että noilta et varmana kyytiä ota.

Olin jo varautunut siihen, että Parapatin satamassa on joukko ihmisiä ohjaamassa meitä oikeaan veneeseen, myymässä tai huutelemassa peräämme. Mutta ei. Koko satama vaikutti kuolleelta.

Batak house

Batak house

Batak house

Batak house

Tiesin sen, että Tuk Tuk ei ole enään siinä loistossa, missä se aikoinaan on ollut, mutta en todellakaan osannut kuvitella mitään sellaista, mikä meidät kohtasi. Koko paikka tuntui olevan autio, vieri vieressä oli tyhjiä, parhaat päivänsä nähneitä hotelleja ja hostelleja. Ravintolat ja kahvilat sulautuivat samaan hiljaisuuteen.

Siinä sitten rinkat selässä, väsyneinä 20 tunnin matkasta lähdimme etsimään mielekästä majapaikkaa. Ensimmäisessä paikassa meitä oli vastassa poika, joka esitteli silmät ummessa ja tajunta sumeena vapaana olevia huoneita. Ei tarvinnut kovinkaan montaa minuuttia miettiä mitä vastata.

Lopulta löysimme Liberta homestay:n joka osottautui todella ihanaksi paikaksi. Henkilökunta oli yhtä hymyä, hymyä joka tarttui myös minuun. Ilman tätä majapaikkaa emme olisi Lake Toballa olleet niin kauaa kuin olimme.

Aikamme Lake Toballa meni suurimmaksi osaksi oleiluun. Pahoinvointini palasi ja kokeilin paikallista, perinteistä juomaa joka hiukan helpotti oloani. Tosin ensimmäisellä kerralla join sen väärin ja seuraavana päivänä sain pienet torut ja uudet ohjeet siitä, miten juoma tulee juoda.

Loppua kohden oloni koheni ja pääsin taas siihen matkustamisen makuun, fiilikseen että on muutes pirun hienoa olla reissussa.

image

 

Rumah sakit

Aluksi olimme suunnitelleet menevämme Pulau Wehin jälkeen Takengonin ja Ketamben kautta Bukit Lawangiin, mutta päädyimme muuttamaan suunnitelmaamme, sillä aika ei näyttänyt riittävän aivan kaikkeen mitä olimme suunnitelleet näkevämme. Tiesimme sen, että liikkuminen Sumatralla on hidasta ja hankalaa, mutta jotenkin se ei vain suunnitteluvaiheessa iskeytynyt tajuntaamme täydellä voimalla. Joten päätimme, että otamme Banda Acehinista yöbussin Medaniin ja sieltä jatkaisimme matkaa Bukit Lawangiin.

Mutta tulikin mutkia matkaan. Emme hypänneet bussiin vaan jäimme kolmeksi yöksi Banda Acheniin. Vaikka halusinkin nähdä tätä kaupunkia enemmän, mitä viime kerralla näin, olisin niin mieluusti hypännyt siihen bussiin.

Ystäväni sairastuminen turistiripuliin ja paikallisessa sairaalassa käynti pysäytti matkamme.

Paikallinen sairaala oli sokkeloinen ja yllättävän iso, ensiapuun emme olisi löytäneet ilman apua. Onneksemme henkilökunta oli ystävällistä ja valmiita auttamaan, vaikka aina sitä yhteistä kieltä ei ollut.

Vastaanottotiskiltä oli suora näkyvyys sairaalaan ja hoidettavien potilaiden sekaan, joka teki minut hieman vaivautuneeksi. Istua siinä, pienellä jakaralla ja odottaa pääsyä ystäväni luokse. Väistellä vierestä kannettavia paareja, joissa yhdessä makasi nuori poika, poika jonka tiesin jo yhdellä vilkaisulla tehneen lähempää tuttavuutta mopon ja asfaltin kanssa.

Meille tutuksi tulleet valkoiset käytävät odotuspenkkeineen ja lehtipinoineen oli täällä tuntematon käsite, ihmiset odottivat sairaalan ulkopuolella sisälle pääsyä ja kiirelliset tapaukset taidettiin suoraan kiikuttaa paareilla hoitoon. Ja me, ihonväri oli lippu ohi jonojen.

image67

Kun minut lopulta ohjattiin ystäväni luokse, hänet laitettiin tiputukseen ja hänelle annettiin myös suonensisäisesti lääkettä vatsan rauhoittamiseksi. Verikokeiden ottaminen ja tipan kiinnittäminen näytti näin ulkopuolisen silmin ihan ammattilaisen työltä.

Kun ystäväni olotila helpottui oli minun vuoroni jäädä sänkyyn makamaan. Pahoinvointia ja oksentelua. Ja niin koitti minun vuoroni olla sairaalassa potilaana. Tällä kertaa saavuimme sairaalaan illalla, joten emme päässetkään niin helposti sivuovista sisälle, kuten viime kerralla, mutta ihonvärimme oli taas lippu ohi jonojen.

Olen kiitollinen että pääsin nopeasti sisälle ja sain pussilisen lääkkeitä. Silti minua jäi vaivaamaan se, miten etulyöntiasemassa olenkaan. Ties kuinka monta naista lapsineen jäi ovien taakse odottamaan vuoroa, vuoroa jonka minä heiltä vein. Minä, rikkaana länsimaalaisena pitkitin jonkun tuskaa, jotain suurempaa vaivaa, kuin minun pahoinvointini. Tiedän, että en saisi ajatella asiaa sen enempää, maalaila kauhukuvia suljettujen silmieni taakse.

image68

Kolme päivää Banda Acehinssa romutti kaiken kauniin, mitä olin tästä paikasta sanonut. Tällä kertaa yövyimme keskustassa, hotellissa jonka olimme valinneet Lonely Planetista ilmastoinnin ja oman wc:n takia.

En tiedä johtuiko se siitä, että me molemmat olimme todellakin huonossa hapessa, vai siitä että uskonto johon en ole juurikaan tutustunut, kaikui kaiuttimista korviini aamusta iltaan. Uskonto joka tuo tietämättömyyttäni mieleeni itsemurhapommittajat. Kaduilla ihmiset olivat todella tökeröitä ja ruokakojujen pitäjät eivät houkutelleet meitä iloisella hymyllä syömään. Aikaisemmin kohtaamamme ihmiset keskustan ulkopuolella olivat aivan erilaisia, iloisia ja nauravia.