Enkeli

Kävin Bangkokissa ihailemassa sitä ovea. Sitä pirun ovea, joka tuntui hiukan rahuhoittavan minua, mutta silti sisälläni velloi. Mustat rappuset, joita pitkin huoneeseeni nousin, tuntuivat yhtä ihanilta, kuin viime kerralla. Silti ne olivat vaikeammat mennä ylös. Joka askelma oli raskaampi kuin edellinen.

Bangkok – Khorat

Pyörittelin kädessäni uutta matkaopasta. Se kiilti uutuutta ja sivut olivat tyhjiä. Yritin muistella, mitä olin edelliseen kirjaani merkannut. Mitkä olivat niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Mutta muistini teki tepposen. Tai sitten se oli mieleni, joka armottoman alamollisella äänellä kuiskaili korvaani, että tää on nyt tässä. Ei kahdessa viikossa mitään kerkiä tekemään. Tää on nyt tässä.

Matkaoppaani jonka olin hukannut Myanmarissa, oli ollut täynnä paikkoja, uusia suunnitelmia suunnitelmien perään. Ja nyt edessäni oli uunituore kirja. Se ei ollut sateessa nokkiinsa ottanut kupruinen opus, josta oli kannet melkein irtoamaisillaan.

Lähdin suhaamaan, kuin viimeistä päivää. Ilman mitään järkevää suunnitelmaa.

Prasat Phanom Historical Park

Kävin Khoratissa, jonka lähistöllä oli kaksi temppelialuetta, jotka halusin nähdä. Vaikka ne olivat hienoja ja vaikuttavia, niin silti minulla oli fiilis, että niistä puuttui jotain. Tai sitten olin hukannut jotain. En olut se sama itseni, joka olin ollut kuukautta aikaisemmin.

Minulla ei ollut mitään kiinnostusta kaivaa kameraani repun uumenista ja ikuistaa niitä polkuja, joita tallasin usvassa.

Vaikka Khorat oli miellyttävä kaupunki, en jaksanut nähdä sitä vaivaa, että minulla olisi ollut paikasta jotain muutakin muistoja, kuin päiväkirjani merkinnät ja ajan saatossa haalistuvat muistikuvat.

Se, miten liikuin paikasta toiseen oli niin epämääräisen epäselkeätä. Kuin olisin menettänyt kyvyn ajatella järkevästi, taloudellisesti ja ajallisesti.

Phimai Historical Park

Phimai Historical Park

Istuin Chanthaburin bussiasemalla ja olin niin hukassa, kuin ihminen vaan voi olla. Olin väsyneempi kuin aikoihin ja edellisen yön pari nukuttua tuntia lisäsi univelkojani. Olin taas mennyt sen halvimman majapaikan perässä.

Yritin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Ajatuksia, joista sain ylös vain yhden sanan. Sanan, joka ei edes kuvannut sitä tunnetta, mikä sisälläni hurrikaanin tavoin roihusi.

Olin jo luovuttamassa. Ajattelin, että jos se bussi ei kohta tule, hyppään viereiseen bussiin joka veisi minut takaisin Bangkokkiin. Siellä minua odottaisi ovi, se helvetin ovi. Tai suuntaisin takaisin pohjoiseen, missä minua odottaisi munkkipoika aurinkoisen hymynsä kanssa. Mutta olisinko minä tarpeeksi aurinkoinen tuomaan iloa hänen päiviinsä?

Bussini saapui, reippaasti myöhässä ja minä heitin rinkan selkääni. En ollut varma askeleistani. En muista, olinko tämän reissun aikan tuntenut kertaakaan yhtä haparoivia askeleita. Jos olisin ollut nuorempi, olisin heittänyt rinkkani maahan ja poistunut kiukuspäissäni paikalta. Vihaisena itselle siitä, kun en tiennyt mitä minä teen. Minne hittoon minä olen oikein menossa?

Kuin tyhjästä, eteeni asteli jumalan taideteos, jonka jokainen ääriviiva oli täydellisesti harkittu. Enkeli, joka sai oloni hyväksi ja rennoksi yhdellä hymyllä.

Hymyllä, jonka nähdessäni tiesin, että ei sillä mitään väliä ole minne minä seuraavaksi menen. Kunhan vain menen ja elän elämääni. Sillä ei ole mitään väliä miten hukassa minä olen ollut, se on vain kipua joka muistuttaa minua siitä, miten antoisa tämä vuosi on minulle ollut.

Yksi hymy. Se riitti siihen, että tiesin kuka minä olen ja mistä minä tulen. Yksi hymy ja tiesin minne minä menen.

Mainokset

Day trip

Yksi valokuva ja olin taas matkalla sinne mistä se oli otettu. Että minä olen niin helppo tapaus.

En jaksanut lähteä busseilla suhamaan, joten otin majapaikasta valmiin retken, no jos edestakaista kyytiä voi edes retkeksi kutsua.

Mt. Popa oli lyhyen matkan päästä Baganista. Se oli aivan erilainen kuin Bagan, jonka hiekkaiset tiet olivat turistien peitossa. Bagan oli se paikka josta saattoi löytää sen turismin, jolla Myanmaria oli kehuttu ja toisinaan myös kirottu.

Vaikka en ollut ainoa turisti Mt. Popalla, siellä oli erilainen fiilis kuin Baganissa. Hälinä ja meteli tuntui herättävän minut jollain uudella tavalla. Olinhan leijunut jossain hyvänolon usvassa sen ajan, mitä Baganissa olin temppeleitä kierrellyt.

Vaikka mt. Popa ja sen korkeudessa sijaitseva temppeli ei ollut kaunein minkä olen nähnyt, se oli silti vierailun arvoinen paikka.

Myanmarin temppelit olivat aivan erilaisia, mitä olin aikaisemmin Aasian matkoillani kohdannut. Thaimaasta tuttu järjestelmällisyys ja siisteys oli kaukainen muisto.

Useimmiten niistä oli maali hilseillyt ja aika tehnyt tuhoja. Ne olivat rikkinäisiä ja likaisia. Kuin hylättyjä paikkoia, joista ei pidetä huolta. Toisinaan kultaukset olivat varisseet tuulen mukana maahan ja toisinaan vain kultainen huippu oli ainoa asia, jota oli kunnossa pidetty.

Temppeleissä oli aistittavissa se, että minä naisena olin jotain vähempi arvokkaampaa kuin miehet. Minulla ei ollut oikeutta mennä tiettyihin alueisiin. Silti minulta oltiin valmiita ottamaan yhtä muhkeita lahjuksia, kuin miehiltä.

Katsoin valkoisen maalin hilseilemää seinää, jossa home oli alkanut valtaamaan sitä hitaasta mutta päättäväisesti. Katson likaisia halkeamia. Katsoin ympärillä olevia huonekaluja. Jotka oli vain jätetty siihen, kuin niille ei olisi löydetty mitään muuta paikkaa. Se oli kuin varasto, ilman seiniä. Ne olivat vain siinä, tuulen ja auringon armoilla.

Kaivoin kamerani esille ja yritin saada sen kauneuden ikuistettua. Ehkä en siinä onnistunut, mutta onnistuin katsomaan maailmaa taas eri kulmasta. Joskus se homekkin on kaunista.

Onni

Minä olin onnekas. Sateet olivat sinä aamuna loppuneet, kun bussi jätti minut 7km päähän kaupungista. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta ja allani oli polkupyörä. Yksi hiton pyörä ja minä olin enemmän kuin onnellinen.

Edellisenä iltana näin auringonlaskun ja aamulla sen nousun. Leijailin jossain taivaan ja avaruuden välimaastossa.

Vaikka aamupalalla ampiainen tuli ja pisti minua rinnan yläpuolelle, en antanut sen masentaa minua. Vaikka rintaa pisti ja sydän hakkasi tavanomaista kiivaammin, en jaksanut siitä välittää. Minulla ei ollut aikaa viilentää punaista aluetta jääpaloilla, joita majapaikkani henkilökunta minulle pienessä paniikissa tarjosikin.

Päivä meni hujauksessa ja minulta jäi niin paljon näkemättä. Kuumuus verotti voimiani ja polkupyörällä paikasta toiseen liikkuminen oli todella uuvuttavaa. Ehkäpä siksi minä olin niitä harvoja, jotka menivät paikasta toiseen pyörällä. Jos olisin edellisenä iltana tiennyt mikä minulla on edessä, olisin kiltisti sen sähköpyörän vuokrannut.

Mutta minä en lannistunut. Join litratolkulla vettä ja pysähdyin kojuista haukkaamaan pientä purtavaa. Ja matka jatkui. Bagan oli kuin kadotettu maailma ja minä olin sen löytäjä.

Kuljin pieniä sivuteitä pitkin ja kolusin niiden päädyissä olevat temppelit. Kiersin ne hitaasti ja hartaasti. Tutkin ehkä jokaisen polun liiankin tarkasti, koska aikani loppui.

Näin niin paljon ja varmaankin yli puolet temppeleistä jäi näkemättä. Olisin voinut olla täällä vaikka ikuisuuden. Kiivetä vain jonkun temppelin huipulle ja antaa katseen vaeltaa. Ihailla sitä maisemaa, mikä eteeni avautui.

Vaikka matkani ei tänne ollut helppo, minä pääsin tänne.

Se tunne, kun tajuaa, että minä olen se, joka on tämän kaiken takana. Minä ja minun jalkani sekä lukemattomat unelmat.

Uusi elämä. Uusi aamu

Otsalamppuni veteli viimeisiä. Silti pistin sen päähäni ja hyppäsin pyörän selkään. Edessä olisi taas sama tie, jota olin edellisenä iltana kulkenut. Edessäni oli sama määränpää, jossa sydämeni oli saanut uutta verta pumpattavaksi.

Kaveri polki edessä ja minä hiukan hänen takanaan. Otsalamppuni ei valaissut juuri mitään ja kaverin sitä vähemmän. Hän ei tajunnut pitää valokeilaa maata vasten. Ja minä olin liian kaukana, jotta hän olisi huutoni kuullut.

Aurinko alkoi värjäämään taivaankantta, tuoden esille punaisen eri sävyt. Keltainen leikki taivaalla ja minä olin onnellisempi kuin eilen.

Usva peitti maan ja sen siimeksissä kohoili temppeleitä. Näky oli maaginen. Niin epätodellinen. Kuin olisin ollut jossain sadussa, missä prinsessa löytää prinssin.

Minulla ei ollut tarvetta jutella. Minulla ei ollut ääntä saati sanoja. Minulla oli kaikki silmieni edessä, mikä ruokki sieluani. Minulla oli melkin kaikki, mitä sillä hetkellä saatoin toivoa.

Olisin vain toivonut äitini rinnalleni. Siihen viereeni seisomaan ja katselemaan maailman kauneinta auringonnousua, jonka olen elämässäni nähnyt.

Olisin niin toivonut, että hän olisi juuri tämän hetken kanssani jakanut. Ei kukaan muu, kuin äitini. Olisin niin halunut, että hän näkisi sen mitä minä näen. Hän kokisi sen, mitä minä koin.

Vaikka äitini veteli varmaan samaan aikaan päiväunia kotonaan, hän oli silti vierelläni, ajatuksissani kauniissa.

Suljin silmäni. Pystyin melkein muistamaan miltä se tuntui, kun hän pistää hiussortuvani takaisin korvani taakse. Samalla sipaisee poskeani hellästi. Kuten hänellä oli tapana tehdä, kun olin lapsi.

Etenkin sinä yhtenä hetkenä, jonka muista kaikista parhainten. Hetkenä, jolloin tajusin sen, että äidithän rakastavat lapsiaan.

Sun goes down

Hyppäsin polkupyörän selkään ja huikkasin kädellä kiitokset kojun pitäjälle. Minulla olisi 24h aikaa, kunnes pyörä olisi palautettava. Minulla oli taas allani uljas ratsu. En voinut olla onnellisempi.

Vaihteeksi kädessäni oli kartta. Tällä kertaa se oli ehkäpä parasta laatua, mitä olin matkani aikana käteeni saanut. Katsoin kelloa ja sitten siirsin katseeni taivaalle. Minulla on tunti aikaa. Minä kerkiän ihan hyvin.

Edessäni oli pitkä tie ja toisinaan puiden siimeksistä kohosi temppeleitä. Vatsanpohjassani nipisteli. Olin juuri siellä, minne olen aina halunut päästä. Olen täällä. Mieleni olisi tehnyt huutaa ja levittää kädet sivuille. Pidin silti käteni tiukasti ohjaustangossa kiinni ja kuljin vauhdilla eteenpäin. Minulla ei ollut aikaa pysähtyä ja ihailla temppelitä. Minulla ei ollut varaa kadottaa hampaitani tai murtaa käsiäni. Minun piti keritä määränpäähäni.

Aurinko alkoi tekemään laskua kun pysähdyin temppelin eteen. En ollut ainoa, joka oli tullut katsomaan auringonlaskua. Ympärilläni oli lukuisia turisteja ja kaupustelijoita. Se oli huvittavaa. Aikaisemmin en ollut juuri ketään turistia lisäkseni nähnyt ja nyt tuntui, että kaikki olivat täällä. Todistamassa yhtä luonnon kauneinta näytelmää.

Pistin sandaalini reppuun, en kuitenkaan olisi niitä löytänyt enään pimeyden laskeuduttua muiden kenkäparien joukosta. Kietaisin sarongin lanteilleni ja lähdin kiipeämään ylös. Temppelin rappuset olivat hiukan hankalat nousta ylös. Ne olivat jyrkät ja askelmat olivat ainakin puolimetriä korkeita. Tai siltä ne tuntuivat. Jouduin pitämään sarongista kiinni, kuin hieno neiti ja toisella kädellä metallisesta kaiteesta, joka piti minut pystyssä.

Pidin katseeni kiinni rappusissa ja jaloissani. Olisin halunut pysähtyä ja kurkata olkapääni taakse. Mutta minä olin vahva. Vasta sitten, kun olen ihan huipulla asti. Vasta sitten.

Yksi pitkä sisäänhengitys ja toinen ulos. Hengitys joka puhdisti keuhkoni. Yksi hengitys ja se antoi minulle kaiken, mitä olin matkallani halunut kokea. Suljin silmät ja avasin ne. Suljin uudelleen ja hymyilin.

Se näky, joka temppelin huipulta avutui oli jotain niin todella kaunista. Tunsin sen päästä varpaisiin asti. Sitä ei voi selittää, miltä se tuntui kun olin siellä, minne olen aina halunut päästä. Katsoin juuri sitä maisemaa, jonka olin aikoinani jonkun lehden sivuilta talteen repäissyt. Seisoin juuri siellä, mistä olin vuosia unelmoinut.

Minulla ei ollut sanoja. Minulla oli vain silmäni ja sydän. Ne olivat pakahtumaisillaan onnesta.

Vaikka kamerani veteli viimeisiä, en välittänyt siitä. Minulle riitti se, että kykenin kaiken näkemäni tallentamaan sydämeeni.

Turtuminen

Olin odottanut Chiang Maihin saapumista, olinhan innoissani lukenut kaupungin lukuisista temppeleistä.

Olin kuin lapsi joulua edeltävänä päivänä. Jännityksestä soikeana. Lapsi, joka ei saanutkaa sitä kauan toivomaansa lahjaa. Tai sitten olin lapsi, joka sai tahtonsa läpi. Sai sen, mitä oli kinunut aamusta iltaan ja vielä siinä välissä. Lapsi, joka huomasi, että ei se uusi ole vanhaa parempi.

En tiedä oliko se edellisten päivien aikana kertynyt väsymys, mutta lukuisat temppelit eivät juurikaan minua kiinnostaneet. En jaksanut tehdä kauan suunnittelemaani temppeli kierrosta.

Minä olin jo nähnyt yhden kauneimmista temppeleistä tällä reissulla. Yhden temppelin, jonka lattialla päivät vietin munkkipojan seurassa. Temppelin, jonka jälkeen muut olivat vain, noh temppeleitä, mutta ei mitään muuta.

Pidin silti siitä, että kaduilla kävellessäni ohitin lukemattomia temppelietä, joiden kullan hohtoiset ikkunakarmit saivat taas suupieleni ylöspäin. Nautin suuresti siitä näystä, minkä temppelit katukuvaan toivat. Miksi en olisi nauttinut? Minähän rakastin niitä.

Mutta minulle riitti niiden ihailu. Minulla ei ollut enään tarvetta mennä jokaisen pihalle ja katsella ympärille.

Vaikka ystäväni temppeli ei kullalla pröystäillyt, niin se kosketti minua enemmän, kuin mikään muu näkemäni teppeli.

Kaiken sen rauhan ja seesteisyyden jälkeen, jota Pai:ssa koin, suurkaupunki tuntui todellakin suurelta. Liikenne, jota en ollut nähnyt moneen päivään tuntui kaaottiselta, vaikka olinkin jo oppinut tavan mennä tien ylitse. Olin tottunut siihen väenpaljouteen. Olin oppinut jopa rakastamaan sitä.

Silti olin hiukan hukassa, hiukan hämmilläni kaikesta.

Ja iltaan mennessä olin taas sama vanha mestari, joka löytää parhaimmat paikat syödä. Mestari, joka pääsee kadun yli leikiten ja nauttii siitä kaikesta hälinästä, mitä ympärillä on.

Suuruudestaan huolimatta kaupunki oli rakennettu aivan naurettavan helpoksi liikkua. Riitti, että vilkaisi kerran kartaan ja päähän jäi raakaversio kaupungista.

Vaikka jokaista katua en muistanut ja edellisenä päivänä löytämä ravintola ei koskaan eteeni tupsahtanut, silti sitä aina löysi perille suurempia pähkäilyjä.

Kaupungissa oli rennompi henki mitä vilkaassa pääkaupungissa. Se huolettomuus, jolla turistit ja asukkaat päivänsä kulutti taisi olla osasyynä jatkuvasti kasvavaan turistivirtaan.

Koko kaupunki pursui hostelleja hostellien perään ja välillä tuntui, että olisi tupsahtanut jonnekkin aurinkomatkojen lomarannalle, tosin ilman sitä rantaa.

Bussissa

Nousin bussin kyytiin ja istahdin eteen. Tuoli oli pehmeä ja mukava. Minä hymyilin.

Pyöritin kielen päässä uusia sanoja, joita ystäväni oli edellisinä päivänä minulle opettanut. Lausuin niitä peräjälkeen hiljaa mielessäni, kunnes rohkaisin mieleni ja päätin kokeilla onneani. Osaisinko sanoa ne oikein.

Sanoja, jotka saivat lipunmyyjän hymyilemään. Olin onnistunut, olin osannut sanoa jotain todella kohteliasta paikallisella kielellä.

White temple - Wat Rong Khun

White temple – Wat Rong Khun

Vaikka bussimatka ei ollut pitkä, nautin siitä. En tiedä miksi, mutta aloin rakastamaan jokaista matkaa, jonka busseilla tein. Pidin siitä, miten busseihin noustiin ja lähdön jälkeen lipunmyyjä tuli myymään lippuja, huolehtien että jokainen matkustaja pääsee sinne, minne haluaa.

Toisinaan edessä oli henkilö, jolle englanti oli yhtä utopiaa kuin thai minulle ja toisinaan oli henkilöitä, jotka osasivat ainoata yhteistä kieltämme hiukan peremmin.

Valkoinen temppeli oli helvetin ja taivaan sekoitus

Valkoinen temppeli oli helvetin ja taivaan sekoitus

Pidin siitä, miten lipunmyyjä herätti minut ajatuksistani, kun katselin edessäni ohikiitäviä maisemia. Toisinaan niin tylsiä ja rumia maanteitä tai monikaistaisia mootteriteitä. Toisinaan saatoin nähdä taas hiukan enemmän paikallista elämää, elämää jossa riisipellot ja kauniit talot korvasivat pölyiset ja kovaääniset autot.

Pidin siitä, että olin yleensä ainoa turisti bussissa. Pidin siitä tunteesta joka minussa sai vallan. Olin kuin kuka tahansa paikallinen, vaikka valkoinen ihoni paistoi kilometrien päähän, silti olin osa heitä.

Valkoinen temppeli kimalteli uskomattoman kauniisti auringon säteiden siihen osuessa.

Bussi pysähtyi ja minun oli aika hypätä pois. Jalkojeni maahan koskettettua bussi jo käynnisti suuren moottorin ja jatkoi matkaansa.

Toisinaan lipunmyyjä neuvoi minua minne minun tulee mennä ja toisinaan se oli vain osoitus kädellä, että mene tuonne. Toisinaan hän piti minua kiinni kädestä, ennen kuin antoi luvan hypätä ulos.

Hän varmisti sen, että en jää autojen alle. Hän oli etsinyt liikenteen seasta oikean raon ja antanut minulle luvan ylittää tie.

Hän oli näyttänyt minulle taas sitä ystävällisyyttä millä Thaimaalaisia on kehuttu ja minä kokeilin taas onneani. Lausuin uuden sanan, sanan joka sai lipunmyyjän entistä enemmän hymyilemään.

Valkoinen temppeli avasi ovet 1997 vieraille

Keltainen

Olin Lampangissa kauemmin, mitä olin suunnitellut olevani. Ja olisin ollut vielä kauemminkin, ellei aika olisi juossut ja muistuttanut minua siitä, että minulla on vielä paikkoja nähtävänä, ennen lentoani Myanmariin.

Ihastuin kaupungin vanhaan osaan ja sen kauniisiin puutaloihin. Ihastuin siihen, että sinne pääsi pakoon kiireistä ja sanoisinko hieman rumahkoa keskustaa.

Ihastuin siihen, miten päivät kuluivat temppelillä munkipojan seurassa. Ihastuin koko paikkaan ja kaupunginhan piti alustavan suunnitelman mukaan olla vain yksi levähdyspaikka, paikka jossa ei kummempia tapahdu.

Astuessani sisään valkoisten muurien ympäröimään hiljaiseen sisäpihaan, kerkesin yleensä hetken katsella ympärilleni. Kunnes jostain nurkan takaa, silmissäni vilahti oranssia. Ystäväni juoksi minua vastaan, leveän hymyn kera.

Muutaman metrin päästä minusta, hän pysähtyi ja ryhdistyi. Kuin olisi tasannut hengityksen ja leikkinyt, että ei tässä nyt mitään ole juostu, ihan vaan kevyen viileästi tänne käveltiin. Mitä nyt samalla yrittää vaivihkaa kaapuansa suoristaa.

Mitä enemmän vietimme aikaa yhdessä tuntui, että väliltämme lähti ne viimeisetkin ”tässä on munkki ja tässä on turisti” muodollisuudet.

Ensimmäisinä kertoina hän istui tyylikkään rauhallisesti risti-istunnossa kuunnellessaan tarinoitani, samalla huultansa purren. Yrittäen olla nauramatta, vaikka hytkyvä vartalo paljasti silmien lisäksi sen, että tiukkaa teki pysyä kasassa.

Juttelimme milloin mistäkin, musiikista tai elokuvista. Hän olisi voinut kuunnella aamusta iltaan tarinoitani reissustani, kaikesta siitä, mitä minulle on sattunut ja tapahtunut. Joskus hän makasi mahallaan temppelin lattialla käsillä päätäänsä kannatellen ja pyysi minua vielä kertomaan lisää.

Muutamaan otteeseen hän yritti opettaa minulle thaita ja siinäkin taisi olla se nauru suurimpana osallistujana, kuin itse thai kieli. Opin kuitenkin muutaman sanan ja taisinpa lausuakkin ne aivan oikein, koska hymy ei pojan kasvoilla muuttunut nauruksi.

Kirjoittaminen sai meidät molemmat nauramaan ja oikein kunnolla. Hän nauroi minun käppyröilleni, koukeroille joista ei tiennyt mitä niiden piti oikein esittää. Kaunista ja kiehtovaa thai-kieltä vai oliko se sittenkin 3-vuotiaan ensimmäinen sutasu paperille.

Hän kertoi minulle elämästään munkkina ja siitä miten rutiinit pyörittävät arkea. Hän kertoi minulle, miten vaikeata se aluksi oli. Ja toisinaan se tuntuu vieläkin vaikealta.

Miten nälkä kurnii vatsassa,mutta ei saa syödä. On vain juotava vettä ja toivottava, että vatsassa asuva peto hiljenisi ja olisi aamun asti kiltisti.

Hänen äänensä värähti ja hän sanoi minulle, miten vaikeata se on, kun haluaisi edes tämän verran huijata, mutta kun ei saa. Hän kohotti kätensä ilmaan, etusormi oli melkein peukalossa kiinni, vain pienen pieni rako oli havaittavissa.

Toisinaan hänen on ollut ihan vaan vähän pakko huijata. Ihan vaan näin vähän, hän siristi silmiänsä ja yritti katsoa melkein olemattoman reiän välistä maailmaa. Hiljaa toisti sanansa, ” mutta kun ei saisi”.

Hän ei koskaan kertonut minulle sitä, haluaisiko hän elää tavallista elämää vai ei. Hän vain kertoi, että jos hän ei jatka munkkina olemista, hän haluaa englannin opettajaksi, opettajaksi nuorille munkeille. Temppeli oli hänen kotinsa ja sitä hän halusi sen jatkossa olevankin.

Hän kertoi minulle Buddhalaisuudesta ja siitä, mitä se hänelle merkitsi. Hän vastasi lukemattomiin kysymyksiini ja minä olisin voinut vuorostaan kuunnella hänen tarinoitansa aamusta iltaan.

Kun katsoin häntä näin edessäni pojan, ystävän. Vaikka poltetun oranssin värinen kaapu oli ensimmäinen asia, jonka silmäni reagoivat, näin edessäni aurinkoisen, hymyilevän pohjan. Pojan jonka hyväntuulisuus olisi herättänyt henkiin kuolleetkin.

Se kauneus, jolla hän katsoi maailmaa oli jotain tavattoman ainutlaatuista. Se, miten hän jaksoi ihailla ohi lentävää perhosta tai nuuhkia kukkasia silmät suljettuina. Miten viattoman hauraalta hän välillä tuntui.

Silti hänen silmisään oli aistittavissa se tuska ja suru, jos päädyimme monien siltojen kautta puhumaan maailman tilasta tai tapahtumista, joita oli Bangkokissa viimeaikoina tapahtunut. Kuin hän olisi itse saanut ne luodit kehoonsa, joilla viattomia oli tapettu.

Vaikka tiesin sen, että edessäni oli nuori munkkipoika, niin minä olin se sama oma itseni, joka olen muidenkin ihmisten edessä. Nauroin jos nauratti, hymyilin jos hymyilytti. Kerroin tyhmiä juttujani, kuten aina. Ja mikä parasta, minä en kokenut oloani missään vaiheessa vaivaantuneeksi. Minun ei tarvinnut olla mitään, mikä ei luontevalta tuntunut.

Tuntui silti hassulta, että en voinut ojentaa kädessäni olevaa esinettä hänelle. Minun piti laittaa se ensiksi pöydälle tai lattialle, jotta hän voi ottaa sen. Me emme voineet istua vierekkäin tai saati sitten ojentaa auttavaa kättä, kun tasapainoilimme kallioilla. Kättä, jonka kuitenkin ojentaa automaattisesti huomatessa toisen tarvitsevan tukea.

Tuntui niin väärältä, että en voinut halata ja sanoa näkemiin kun viimeisen kerran näimme. Minä vain hyppäsin keltaisen auton kyydistä pois ja nyökkäsin päätäni, hymyilin. Katseemme kohtasivat ja poika hymyili, hiukan hiljaisellä äänellä toivotti minulle hyvää matkaa.

”Jos emme näe enään tässä elämässä, niin minä etsin sinut seuraavassa elämässä”

Viimeinen lause, jonka hänen suustansa kuulin jäi hyvän biisin lailla päähäni soimaan. Heitin rinkan selkääni ja suuntasin matkani lippuluukulle.

Vilkaisu taakse ja keltainen songataun oli hävinnyt.

Hiki pukkasi pintaan ja oloni oli surullinen. Olin juuri menettänyt ystävän, ystävän jonka kohtaaminen oli jotain tavattoman suurta, jotain jota en olisi koskaan uskonut kohdalleni osuvan.

Vaikka kymmenisen minuttia sitten hän oli saattanut minut bussiasemalla minä jo ikävöin häntä. Suljin silmäni ja muistin hänen hymyilevät silmät ja nauravan suun. Taisinpa lähettää muutaman kiitoksen ajatuksissani matkaan.

Bussi lähti liikkeelle ja taakseni istahti vanha munkki. Hänellä oli samanlainen kaapu ylläänsä ja vanhemmat silmät, mutta yhtä hymyilevät kuin ystävälläni. Munkki ei sanakaan englantia puhunut, mutta huolehti minusta koko pitkän matkan. Milloinka minun piti käydä vessassa tai ostamassa lisää juotavaa. Hän piti huolen, että olin kyydissä ennen kuin bussi lähti liikkeelle.

Hän jäi yhden pysähdyksen ennen minua pois. Lähtiessään hän ojenti kämmenelleni keltaisia kukkia ja kehoitti minun nuuhkimaan niitä.

 

Matka

Katsoin kelloani, minulla on vielä muutama minuutti aikaa ehtiä ajoissa. Otin muutaman juoksu askeleen ja hiukan ennen valkoisia portteja pysähdyin. Olin jo hiestä märkä ja aamu vasta valkenemassa.

Jos en olisi sopinut lähteväni retkelle, olisin vielä tähän aikaan unten mailla, tyytyväisenä hostellihuoneessani jossa kiva pieni tuuletin viilentäisi oloani mukavasti. Vaikka tunsin sen, miten villatakkini liimautui selkääni kiinni, olin tyytyväinen. Olin juuri ottamassa askelia muurien sisälle, vaikka olinkin jo lämpöhalvauksen äärellä.

Poika oli minua vastassa ja hän näytti hiukan jännittyneeltä. Hän pyöritteli kaapunsa hihaa edes takaisin, kuin varmistaakseen kunnon kiristysotteella sen, että se ei minnekkään tipahda. Vaikka olemuksesta oli aistittavissa jännitys, saatoin jopa kuulla rinnan alla sykkivän sydämen kiivaan jyskeen, silti hänen kasvollaan paistoi aurinko.

Poika oli innoissaan ja jos ei olisi ollut jännityksestä jäykkänä, olisi varmaankin hyppinyt tasajalkaa viis veisaamatta siitä, tippuuko kaapu yltä vai ei.

Tottakai hän oli aikaisemmin tehnyt reissuja yli Lampangin rajojen. Totta kai hän oli siellä aikaisemminkin käynyt, minne meidän oli tarkoitus mennä. Tottakai hän tietää miten maassa matkustetaan maan tavalla.

Mutta hän ei ole koskaan aikasemmin poistunut muurien ulkopuolelle, kohti suuria seikkailuja yksin ja nainen vain seuralaisenaan.

Hänellä oli edessä suuremmat askeleet, mitä minä pystyin edes ymmärtämään.

Ja minä en tiennyt, oliko hän minun oppaani vai olinko minä hänen oppaansa, tuki ja turva siihen, että hän kykenee tekemään tämän reissun yksin.

Puolet matkasta jonka määränpäähän teimme istuimme songataunin kuskin kopissa, suojassa muiden katseilta. Siellä pienessä ja ahtaassa kopissa, jossa olin aikaisemminkin munkkien nähnyt istuvan.

Ja taas tunsin sen, mitä Kiinassa matkustaessani yöjunalla Pekingistä Guangzhouhun, liian outoa ollakseen totta. Ja silti jokainen sekuntti jonka elin, oli enemmän kuin totta.

Paluumatkan istuimme lava-auton takana, vain me kaksi. Kuski ei pysähtynyt matkalla kertaakaan poimiakseen ketään kyytiin. Poika näytti onnelisemmalta kuin aamulla, hänen reissunsa oli onnistunut.

Hän oli tehtyn jotain todella suurta ja silti en vieläkään kyennyt ymmärtämään sitä, minkä askeleen hän oli aamulla ottanut, kun poistuimme muurien suojasta.

Kartalla

Minua ei hymyilyttänyt yhtään, kun kuljin kohti Sukhothain bussiasemaa. Eilinen oli vielä tuoreessa muistissa.

Ja se tapahtui jälleen, kuin eilinen olisi eletty uudelleen. Sama vääntö ja kääntö siitä, että sain tietää mistä ja milloin bussi lähtee haluamaani paikkaan. Tosin tällä kertaa minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa, voin odottaa tunnin kauemmin bussia tai hypätä songataunin kyytiin ja sääsäisin näin sen ylimääräisen tunnin. Odottamiselta en kuitenkaan välttynyt, vaikka valitsinkin songataunin, joka on Thaimaan yleisin kulkuneuvo.

Muutaman tunnin matkalla songataun ei ollut se paras ja mukavin kulkuneuvo. En tiedä, oliko se nyttyräni, jonka joka aamu tapani mukaan päähäni pyöräytin, vai oliko se tavallista matalakattoisempi songataun, mutta taakse nojaaminen ja ryhdikkäänä istuminen oli sula mahdottomuus. Jouduin olemaan koko pitkän matkan hiukan kyyryssä, nojamaan kyynärpäilläni reisiäni vasten ja istumaan kylki kyljessä muiden matkustajien kanssa.

En tiedä miten ihmeessä sen tein, mutta nuokuin koko matkan ajan. En tietenkään mitään syvää ja levollista unta, mutta aina auton pysähdyttä heräsin pienestä horroksesta, tehden tilaa uusille matkustajille tai nauttien siitä tilasta, mitä yksi lähtiessään teki penkkirivilleni.

Songataun eli lava-auto jossa istumapaikat sijaitsevat auton lavalla johon on pystytetty mallista riippuen kaksi tai kolme penkkiriviä. Lavat ovat yleensä katettuja ja näin ollen sateessa ei matkustajat kastu. Songataun on bussia halvempi matkustamismuoto ja Thaimaan yleisin kulkuneuvo

Songataun eli lava-auto, jossa istumapaikat sijaitsevat auton lavalla, johon on pystytetty mallista riippuen kaksi tai kolme penkkiriviä. Lavat ovat yleensä katettuja ja näin ollen sateessa matkustajat ei kastu.

Auto pysähtyi ja kuski karjaisi jotain. Jotain, joka oli merkkinä että tämä on minun pysäkkini. Nousin ylös ja otin repun käteeni. Siinä meni ehkä liian kauan, koska kuski karjaisi uudelleen, ei mitenkään ystävälliseen sävyyn, että tämä on minun pysäkkini.

En edes viitsinyt mitään vastata, hyppäsin ulos ja maksoin kyytini hiemän äreälle naiselle, joka painoi kaasua, ennen kuin kerkesin edes ympärilleni katsoa ja rekisteröidä missä minä oikein olen.

Maantietä ja maantietä. Sitäpä juuri. Eikä mitään muuta. Ei mitään, mikä olisi merkkinä, että tähän pyähtyisi bussi tai edes songataun, joka oli minut tähän tien sivuun jättänyt. Ei matkani varrella näkemiä katoksia, joissa matkustajat odottavat seuraava kulkuneuvoa seuraavaan määränpäähän, ei mitään. Paitsi puita ja puita.

Heitin repun selkääni ja lähdin kävelemään kartan osoittamaan suuntaan. Kiitin onneani, että olin ladannut kaupungin kartan kännykkääni, kartan joka toimii ilman internet yhteyttä. Se oli jo minut moneen otteeseen pelastanut ja niin se pelasti minut tälläkin kertaa.

Kamphaeng Phetin historiallinen puisto kuuluu Unescon maailmanperintö kohteisiin

Saavuin Kamphaeng Phetin historiallisen puiston portille ja olin enemmän kuin onneissani nähdessäni siellä lipunmyyjän. Ihmisen, jolta saisin vastaukset lukuisiin kysymyksiini.

Lipunmyyjä ei osannut kertoa minulle, miten pääsen takaisin Sukhothaihin, hän ei osannut kertoa, kuinka kauan aikaa minulla olisi aluetta tutkia. Hän vain pyöritteli päätänsä ja toisteli, että hän ei puhu englantia.

Yritin uudelleen hitaasti ja rauhallisesti, hiukan yksinkertaisemmin esittää kysymykseni ja sama pään pyöritys tuli vastauksekseni.

Vastauksena rukouksiini paikalle saapui yksi puiston työntekijöistä, joka puhui hiukan englantia ja ymmärsi kysymykseni, tosin hän ei niihin osannut vastata. Hän kuitenkin tarjoutui antamaan minulle kyydin info-pisteeseen, jossa saisin vastaukseni kysymyksiini.

Infopisteessä sain tietää, että bussit eivät pysähdy kyseiselle tielle, minne minut oli jätetty. Ainoa tapa päästä takaisin Sukhothaihin on mennä keskustaan, jonne on matkaa viitisen kilometriä.

Kyselin, että voisivatko he soittaa minulle tuktukin, joka tulisi sitten hakemaan minut, kun olen saanut kierrokseni valmiiksi.

Ei, emme voi. Mutta voimme soittaa bussiasemalle ja kysyä milloinka viimeinen bussi lähtee.

En ollut ihan tyytyväinen saamaan vastaukseen, mutta kiitin heitä ja sanoin haluavani tietää milloinka viimein bussini lähtee.

Puhelu tuntui kestävän ikuisuuden ja samalla mietin miten ihmeessä pääsen kaupunkiin. Lähdenkö samantien kävelemään sinne ja jätän tämän paikan tutkimisen välistä. Olisin varmaan alkanut itkemään, jos olisin ollut yksin, piilossa muiden katseilta. Olin odottanut juuri tänne puistoon saapumista ja vanhojen, makaavien Buddhien näkemistä.

Neiti laski luurin alas ja sanoi, että minulla on aikaa kaksi tuntia. Bussi lähtee kahden ja puolen tunnin kuluttua, mutta tule takaisin tänne kolmeksi, niin me annamme sinulle kyydin sähköautolla bussiasemalle.

Leukani loksahtivat auki ja neiti kysyi, ymmärsinkö mitä hän oli minulle sanonut ja kysyi onko tämä okei. Kiitin ja nyökkäsin. Sanoin, että se on enemmän kuin okei.

Katselin karttaa, josta en ymmärtänyt yhtään mitään ja sitten vilkaisin toista kartaa, joka sanoi minulle yhtä vähän kuin toinenkin. Hyppäsin pyörän selkään ja aloin polkemaan kuin hullu. Minulla on vajaa kaksi tuntia aikaa ja alue on iso. Minulla ei ole selkeätä karttaa ja paikat, jotka haluan nähdä ovat tuolla ja tuolla, ripoteltuna sinne sun tänne ja minä en edes kyennyt kartasta lukemaan, millä tiellä minä juuri nyt olen.

Aika kului lentäen ja kaiken nähneenä ja pohjelihakset kipeinä palautin polkupyöräni portille, josta sen olin vuokrannut ja palasin kävellen info psiteeseen. Olisin taas saanut mopokyydin, mutta kieltäydyin ystävällisesti. Kyllä minä nyt pystyn sen 100 metriä kävelemään.

Olin hiestä märkänä ja istahdin tasan kello kolme sähköauton kyytiin ja hymyilin. Vastaan tuli aikaisemmin näkemäni munkit jotka hymyilivät ja varmaankin ihmeissään miettivät, minne minä olen oikein menossa. Aikaisemmin olin pyörää taluttaen kysellyt heiltä reittiä makaavien Buddhien luokse ja nyt oli sähköauton kyydissä.

Wat Phra Kaeo

Wat Phra Kaeo

Bussissa istuessani en lakannut ihmettelemästä sitä, mitä päiväni oikein sisälti. Miten olin saanut kohdata sen ystävällisyyden jolla Thaimaalaisia on kehuttu ja tietenkin sen epäselvyyden millä Thaimaalaisia on kirottu. Ynnäilin päivän menojani ja huomasin, että unohdin siinä kaiken hälinän keskellä maksaa polkupyöräni vuokran.