Anteeksi, mitä sanoittekaan?

Levitin kartan pöydälle, jonka toisella puolella ikäiseni mies katsoi minua ruskeilla silmilläänsä. Poskissa oli hento puna, joka kasvoi hiljalleen, mutta varmasti kohti korvia. Hänen olemuksestaansa oli aistittavissa se, että hän ei ymmärtänyt sanakaan, mitä olin hänelle sanonut.

Yritin uudelleen. Hitaasti ja selkeästi. Niin selkeästi kun vain kykenin.

-Missä voin pestä pyykkini?

Tartuin peukalolla ja etusormellani paitaani kiinni ja kysyin uudelleen. Hiukan yksinkertaisemmin. Hitaasti ja kärsivällisesti.

-Pestä vaatteet? Pestä? Vaatteet? Paita? Puhdistaa?

Osoitin hänen selkänsä takan olevaa pesukonetta kysyvällä katseella. Ja hän tuijotti minua vielä kysyvämmällä takaisin.

Ei. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Ja minä en ymmärtänyt häntä. Osasin Espanjaksi vain muutaman sanan ja ne eivät olleet soveliaita tähän tilaanteeseen.

Suljin silmäni ja mietin, että antaa olla. Voinhan suihkussa pestä muutaman paidan, kuten olen tähän asti tehnyt. No problem.

Mies katsoi minua. Tuntui, että hän ei nähnyt hostellin aulassa mitään muuta kuin minut. Ja niillä pelokkaan uteilliailla silmillä hän tapitti minua, odottaen tuomiota. Käännänkö hänelle selkäni ja poistun omaan huoneeseeni kartta tiukasti käsissäni, vai avaisinko suuni uudelleen ja päästäisin ilmaan uusia kysymyksiä.

En tiennyt mitä olisin tehnyt. Rikonko hiljaisuuden vai en. Poistunko paikalta vai yritänkö vielä uudelleen.

En tiennyt, oliko tiskin takana seisova pesukone rikki vai ei. Oliko se pelkkä koriste. Vai oliko se ainoastaan henkilökunnan käytössä.

Kaupungin ainoa pesula, jonne olin aikaisemmin saanut ohjeet sijaistsi niin kaukana, että se ei ollut muutaman paidan arvoinen reissu.

Suoristin hiukan jo ryppyistä karttaani. Sivelin sitä, kuin juuri pedattua sänkyä.

Kuulin miten mies nielaisi. Sen voima tuntui helistävän ikkunoita. Minua kadutti. Miksi olinkaan alkanut kiusaamaan tuota mies parkaa. Miksi?

-Posti. Kirje. Paketti. Viesti.

Kädet heiluivat miehen pään ympärillä, kuin huonossa komediassa jossa Espanjalaisista esitetään hassun hauskaa parodiaa. Hän ei kyennyt sanomaan muuta kuin, No entiendo! No entiendo!

Se oli kuin loitsu, huono sellainen. Minä en kadonnut minnekkään. En edes muuttunut pienemmäksi.

img_2638

Uskon, että elämään astuu henkilöitä juuri oikeaan aikaan. Joidenkin on määrä kulkea rinnallasi ikuisesti ja toisten vain hetken. Ja tuo nainen, korkeisiin korkoihin sonnustautunut nainen vieraili elämässäni vain muutaman minuutin. Mutta helvetin tärkeiden sellaisten.

Hänellä oli lahja, hän kykeni puhumaan kielillä. Espanjalla sekä Englannilla. Mikä taivaanlahja hän oikein olikaan.

Halki pimeyden

Inle Lakelle saapuminen muutaman päivän vealluksen jälkeen oli eräänlainen shokki. Kaupungissa oli meneillään festarit ja se ihmispaljous oli todella hämmentävä.

Väsymys painoi ja jalkoja kolotti. Minulla ei ollut juuri voimia koluta yhtä Myanmarin suosituinta turistikohdetta läpikotaisin. Tyydyin vain kaupungin kaduilla hitaaseen löntystelyyn ja suunnittelemani polkypyöräretki sai jäädä vain suunnitelmaksi.

Koska vaellukseni loppui venematkalla läpi Inle Laken, en nähnyt mitään järkevää syytä tehdä uudelleen uutta veneretkeä järvelle. Retkeä josta olin kuullut vain pelkkää hyvää.

Vaikka kokemani venematka oli kirjailisesti vain läpikulkumatka, niin se oli antanut minulle niin paljon. Se oli ollut niin älyttömän kaunis. Vaikka en nähnyt auringon nousua ja paikallisia kalastajia kuin muutaman, en ollut valmis riskeeraamaan sitä, että kokemani venematka menettäisi sen hohdon.

Laiskana ja jalat turtana kokeilin Burmalaista hierontaa, joka oli enemmän kuin pettymys. Tai sitten olen vain tavallista vaativampi hierontojen suhteen.

Vaikka hieronta sai naurettavan alhaiset pisteet ja toisinaan se muistutti siltä, että joku olisi nyppinyt minua kuin pullataikinaa. Se teki silti ihmeitä kipeille jaloilleni. Tai ainakin niin sain itseni kuvittelemaan.

Kun oli aika lähteä ja vaihtaa maisemaa sattui taas kummia. Ja minä kun luulin, että Baganin jälkeen minulle ei voisi mitään sattua. Ei ainakaan mitään pahempaa.

Koska olin majapaikastani ostanut bussilipun seuraavaan määränpäähäni, siihen sisältyi majapaikasta nouto. Näin säästyin ylimääräiseltä säätämiseltä. Ehkäpä lippu tuli näin ostettuna hiukan kalliimmaksi, mutta en jaksanut siitä välittää. Euro tai kaksi enemmän, se ei kaatanut minun matkabudjettiani.

Istuskelin majapaikkani edessä ja katselin kelloa. Minut olisi pitänyt noutaa jo puolituntia sitten. Hetkeä aikaisemmin majapaikkani isäntä oli pyöritellyt käsissäänsä bussilippuani ja soittanut muutaman puhelun. Sanaakaan sanomatta hän oli paikalta poistunut.

Katselin hiekkatiellä käveleviä paikallisia. Aurinko teki laskua ja päivä oli vaihtumassa yöksi. Minä olin levoton. Katsoin kelloani uudelleen ja yritin saada synkiksi muuttuneet ajatukseni hiukan aurinkoisimmiksi.

Lattia narisi isännän jakojen alla. Narina loppui kun hän saapui viereeni. Hetken hiljaisuus ja hänen katseestaan olisi sokeakin osannut lukea sen, että nyt ei ihan kaikki taida olla kunnossa.

Hän pyysi uudelleen bussilippuni ja katseli sitä. Ei se miksikään ollut muuttunut, sama paperinen lippu kuin tuntia aikaisemminkin.

Isäntä heitti rinkkani selkäänsä ja kertoi, että auto jonka piti tulla noutamaan minut on matkalla tänne. Mutta helpompaa olisi, jos me kävelisimme bussiasemalle. Säästäisimme näin aikaa. Olihan kadut täynnä juhlivia Burmalaisia.

Hän lähti ripein askelin kohti bussiasemaa. Minä juoksin hänen perässäänsä ja yritin olla eksymättä pimeässä väenpaljouteen. Muutamaan otteeseen kadotin hänet näkökentästäni, mutta onnistuin aina vihreän rinkkani saamaan näkökenttääni ja nopeutin askeleitani.

Bussiasema huokui tyhjyyttä. Vain minä ja majapaikkani isäntä joka jutteli jonkun paikallisen kanssa. En ymmärtänyt sanaakaan. Kunnes minua kehotettiin hyppäämään mopon kyytiin.

Hymähdin ja kysyin miksi. Heitin ihan vitsinä, että unohditteko kokonaan minut? Mopopoika, joka ei ollut tottunut valehtelemaan turisteille vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi että kyllä. He unohtivat sinut.

Suljin silmäni ja mietin että ei tämä voi olla mahdollista. Tämä ei voi olla mahdollista.

Koska mitään muuta mahdollisuutta minulla ei ollut, kuin hypätä mopon kyytiin ja tyytyä siihen, että nyt sitten mennään jonkun muun johdolla kuin minun.

Minulla ei ollut tietoa, lähdemmekö seuraamaan bussia, jonka kyytiin minun piti aikoja sitten nousta. Vai ajammeko tien varteen ja hommaamme minulle uuden bussin. Minun piti vain luottaa siihen, että mopokuski tiesi mitä tehdä.

Matka, jonka mopolla taitoimme oli kaikesta huolimatta mukava. Vaikka jossain mielessäni oli taas se kiukku tekemässä tepposia. Silti hymyilin. Minä ja mopo. Pimeä tie ja taivaalla täydellinen tähtitaivas.

Kuljimme puiden reunustamaa tietä pitkin. Vasemmalla puolellellani virtasi joki, joka oli saanut valaistuksen juhlan kunniaksi. Tien vierusta oli täynnä kojuja, joista nenääni kantautui uskomattomia tuoksuja.

Jos minua ei olisi unohdettu, en olisi nähnyt juhlivia Burmalaisia ja kuullut raikuvia nauruja. En olisi kiitänyt halki pimeyden ihaillen valaistua jokea. En olisi tuntenut lämpöisen tuulen nuolevan kasvojani ja tuntenut sitä, miltä tuntuu olla matkalla jonnekkin. Jonnekkin, joka ei kuulunut suunnitelmaan. Silti se tuntui jollain oudolla tavalla puskevan euforiaa suoniini.

Reilun tunnin päästä mopo pysähtyi ja seisoin taas keskellä maantietä. Puita pimeydeltä en nähnyt, mutta ei se haitannut. Minun ei tarvinnut niitä nähdä, minä tiesin että täällä ei ole mitään muuta kuin minä ja maantie. Mopokuskini ja pari paikallista odottamassa seuraavaa bussia.

Kome tuntia sitten minun olisi pitänyt istahtaa bussin kyytin. Kolme tuntia sitten. Ja vasta nyt minä nousin bussin kyytiin.

Jotain onnea matkassani sentään oli. Olin seuraavassa määränpäässäni kolme tuntia myöhemmin. Olin perillä vasta aamu viideltä.

Pyykkipäivä

Aistin sen jo kadulla, mutta silti pysähdyin oven eteen ja yritin rimpoa sitä auki. Kurkkia pimeään huoneeseen ja taas kokeilla ovea, josko se olisi sittenkin auki. Kiinni se oli ja kiinni se pysyi.

Katsoin kelloani ja tuhahdin. Se oli viisi ja paikan piti mennä kiinni kuudelta. Istahdin tien laitaan ja katsoin ympärilleni. Sitten vielä kelloani ja lukossa olevaa ovea.

Kultainen kellotorni on yksi Chiang Rain tunnetumpia maamerkkejä

Kultainen kellotorni on yksi Chiang Rain tunnetumpia maamerkkejä

Nälkä murisi vatsassani, mutta ei minulla nyt olisi aikaa lähteä etsimään sitä maukasta nuudelikeittoa, jolla olin eilen tajuntani räjäyttänyt. Minun oli saatava pyykkini.

Kello kävi ja aika kului. Aurinko alkoi tekemään laskua ja linnut lentelivät taivaalla, kuin merkkinä, että tämä on heidän viimeinen tanssinsa ja sitten on aika painua nukkumaan.

Vastapäisen putiikin omistaja alkoi tekemään lähtöä, sulkemaan liikkeensä tiloja. Havahduin ylös ja rohkaisin mieleni. Jospa hän tietää missä pesulan omistaja oikein on.

Hän hyppäsi moponsa selkään vaikka yritin estellä, hetken päästä hän palaisi takaisin ja pahoitteli, että ei lötänyt rouvaa temppelistä. Toinen sanoi hänen olevansa markkinoilla ja lähti sanaakaan sanomatta etsimään rouvaa markkinoiden humusta. Tuloksetta.

En heidän tarvinut häntä etsiä kaupungin kujilta, minä vain halusin tietää palaisiko hän tänään vielä takaisin. Vai onko minun luovutettava ja painuttava hostellilleni ja aamulla aikaisin riennettävä takaisin. Siinä toivossa, että saan pyykkini, ennen kuin bussini lähtee.

Markkinoilta löysi halvemmalla hedelmiä, mitä turisteille suunnatuilla yömarkkinoilla

Markkinoilta löysi halvemmalla hedelmiä, mitä turisteille suunnatulla yömarkkinoilla

Aika kului ja istuin yksin kadulla. Olin päättänyt odottaa. Vaihtukoon jo hämärtynyt ilta yöksi. Minä odotan.

Viereisen putiikin pitäjät astuivat ulos ja tekivät kotiin lähtöä. Varovaisesti yritin saada heidän huomionsa, mutta kysymyksiini en saanut vastausta. He eivät puhuneet englantia. Rouva ojenti käteeni puhelimen, johon oli näppäillyt liikken omistajan numeron.

Puhelin tuuttasi ja tuuttasi. Kunnes tuttu ääni vastasi. En voinut olla hymyilemättä. Rouva lupasi palata mitä pikemmin paikalle. Hän oli ollut niillä markkinoilla, joilta vastapäätä olevan putiikin omistajan poika ei ollut häntä löytänyt.

Minä sain pyykkini ja vatsani keittoa joka maistui paremmalta kuin edellisenä iltana.

Ehkäpä se ensimmäinen pyykkipaikka ei olisi ollut paras vaihtoehto

Ehkäpä se ensimmäinen pesula ei ollut se paras pesula

Matka

Katsoin kelloani, minulla on vielä muutama minuutti aikaa ehtiä ajoissa. Otin muutaman juoksu askeleen ja hiukan ennen valkoisia portteja pysähdyin. Olin jo hiestä märkä ja aamu vasta valkenemassa.

Jos en olisi sopinut lähteväni retkelle, olisin vielä tähän aikaan unten mailla, tyytyväisenä hostellihuoneessani jossa kiva pieni tuuletin viilentäisi oloani mukavasti. Vaikka tunsin sen, miten villatakkini liimautui selkääni kiinni, olin tyytyväinen. Olin juuri ottamassa askelia muurien sisälle, vaikka olinkin jo lämpöhalvauksen äärellä.

Poika oli minua vastassa ja hän näytti hiukan jännittyneeltä. Hän pyöritteli kaapunsa hihaa edes takaisin, kuin varmistaakseen kunnon kiristysotteella sen, että se ei minnekkään tipahda. Vaikka olemuksesta oli aistittavissa jännitys, saatoin jopa kuulla rinnan alla sykkivän sydämen kiivaan jyskeen, silti hänen kasvollaan paistoi aurinko.

Poika oli innoissaan ja jos ei olisi ollut jännityksestä jäykkänä, olisi varmaankin hyppinyt tasajalkaa viis veisaamatta siitä, tippuuko kaapu yltä vai ei.

Tottakai hän oli aikaisemmin tehnyt reissuja yli Lampangin rajojen. Totta kai hän oli siellä aikaisemminkin käynyt, minne meidän oli tarkoitus mennä. Tottakai hän tietää miten maassa matkustetaan maan tavalla.

Mutta hän ei ole koskaan aikasemmin poistunut muurien ulkopuolelle, kohti suuria seikkailuja yksin ja nainen vain seuralaisenaan.

Hänellä oli edessä suuremmat askeleet, mitä minä pystyin edes ymmärtämään.

Ja minä en tiennyt, oliko hän minun oppaani vai olinko minä hänen oppaansa, tuki ja turva siihen, että hän kykenee tekemään tämän reissun yksin.

Puolet matkasta jonka määränpäähän teimme istuimme songataunin kuskin kopissa, suojassa muiden katseilta. Siellä pienessä ja ahtaassa kopissa, jossa olin aikaisemminkin munkkien nähnyt istuvan.

Ja taas tunsin sen, mitä Kiinassa matkustaessani yöjunalla Pekingistä Guangzhouhun, liian outoa ollakseen totta. Ja silti jokainen sekuntti jonka elin, oli enemmän kuin totta.

Paluumatkan istuimme lava-auton takana, vain me kaksi. Kuski ei pysähtynyt matkalla kertaakaan poimiakseen ketään kyytiin. Poika näytti onnelisemmalta kuin aamulla, hänen reissunsa oli onnistunut.

Hän oli tehtyn jotain todella suurta ja silti en vieläkään kyennyt ymmärtämään sitä, minkä askeleen hän oli aamulla ottanut, kun poistuimme muurien suojasta.

Elämää ja eläimiä

”Olen täällä ulkona.” Laittoi kaverini viestiä.
”Niin minäkin, missä sinä olet?” Vastasin hetkessä takaisin.
”Hostellin ulko-ovella. Missä sinä?” Kaveri vastasi kysymykseeni.
”Niin minäkin, siis millä hostellilla sä oot?” Pistin viestiä hiukan huvittuneena.

Kaverini oli mennyt minua vastaan väärälle hostellille. Se siitä, että säästetään aikaa ja tavataan hostellillani. Aikaa, jota loppujen lopuksi kului muutaman tunti. Mutta meillä oli aikaa, eläintarha ei vielä moneen tuntiin sulkisi ovia.

En tiedä oliko se punainen takkini vai vain minä ja naamani, mutta jokainen eläin, jonka eläintarhassa näin, käänsi minulle selkänsä. Isoimmat apinat pysyivät kiltisti paikoillaan, mutta peittivät kasvonsa kämmenillä ja hetken kuluttua yrittivät tirkistellä olenko minä vielä näkyvillä, jos olin, niin ne pistivät silmät kiinni ja kädet silmien suojaksi.

Ainoat eläimet, jotka olivat olemassa olostani innoissaan olivat perhoset, jotka kirjaimellisesti hyökkäsivät kimppuuni. Perhostalossa ollessani olin kuin magneetti, joka veti kaikki perhoset puoleensa.

Erikoisen eläintarhassa käynnin jälkeen oli aika taas suunnistaa keskustaan ja tietenkin lähdimme kävelemään väärään suuntaan. Sen siitä saa kun antaa kaverille ohjat käsiinsä ja sokeana luottaa siihen, että hän tietää mukamas oikean reitin.
Minä palasin hostellilleni ja kaveri juna-asemalle, en edes viitsinyt kysyä tietääkö hän aivan varmasti nyt oikean junan johon nousta. Hänen tuurillaansa se ei ole oikea ja aamulla hän herää jossain muualla, mitä alkuperäiseen suunnitelmaan kuului.

Little India

Yöbussissa nukkuminen ei oikein houkuttanut ja päätin tehdä yhden yön stopin Rockhamptonissa, joka ei ehkä sittenkään ollut ehkä maailman paras idea. Seuraava bussi Airlie Beachille lähtisi yhdeltä yöllä. Se siitä fiksusta ideasta.

Tuli sitten käytyä kaupungissa, jossa ei todellakaan ollut mitään tekemistä. Yritin katsella kaupunkia ja löytää siitä jotain kaunista. Jotain, jonka takia hymyillä.

Ilmassa tuoksui lehmänlanta aina paikoitellen ja ruskeana virtaava joki ei juurikaan mieltäni lämmittänyt.

Onnistuin  löytämään kaupungista kauniita taloja joiden pitsireunuksin koristellut parvekkeet toivat mieleeni Intian. Joen rannalla olevat puut toivan mieleeni Intian.

En voinut olla hymyilemättä. Olin onnistunut tehtävässäni.

Hostellilla tapasin tyypin, jonka kyytiin hyppäsin, olihan molemmilla sama suunta ja näin säästyin yötämyöten dösärillä norkoilusta. Vaikka ilmaista yösijaa bussi ei suonukkaan ja väsyynenä raahauduin hostellin sänkyyn, sainpahan nauttia hauskasta seurasta ja ihailla maisemia, sekä kauhistella kuoleita elukoita. Kenguruita, jotka makasivat tien sivussa jalat kousussa taivasta kohti, joillakin oli häntä poissa ja pää halki. Punainen verivana asfaltilla keroi siitä, että törmäyksestä ei ollut kulunut kauaakaan.

Aurinko teki laskua vuorijonon taakse, se värien kaunis leikki taivaalla ja lämmin ilma toi mieleeni Intian. Nojasin penkkiin ja laitoin jalkani tuulilasia vasten ja kerroin kuskille, että mielikuvani Austraaliasta oli aivan erilainen mitä se on. Olin kuvitellut maan litteäksi kuin pannukakku ja siellä keskellä möllättää vain se yksi punainen kivi.

En voinut olla hymyilemättä. Ei voinut kuskikaan.

Seuraavana päivänä levitin sharonkini hiekalle ja katselin rantaa ja hiekkaa, joka ei ollut kaikkein hienointa näkemääni hiekkaa. Kaverini, joihin olin edellisenä iltana hostellilla tutustunut, hymyilivät autuaan onnellista hymyä. Yksi kaveri hymyili leveämmin, olimmehan jo Uudessa-Seelannissa kohdanneet ja jälleennäkeminen oli hauska sattuma.

Annoin katseeni vaeltaa kaarevalla rannalla ja en voinut olla hymyilemättä. Hiekan takana ylväässä rivissä komeilevat palmut ja niiden seassa olevat myyntikojut, joissa heilui hennon tuulenvireen mukana erivärisiä isoja kankaita. Näky toi mieleeni Intian.

Aurinko porotti kuumasti ja ihoani poltti. Olin liian laiska kaivamaan aurinkoasvani esille. Saati avamaan vesipulloani, jonka sisällä oleva vesi varmaankin kiehui.

Katselin uudelleen palmuja ja tuulenvireessa heiluvia kankaita ja merta. Suljin hetkeksi silmäni ja sinkosin valonnopeudella menneisyyteen. Hetken, sen pienen hetken seison kuumalla Goan rannalla.

Käänsi kirjassani uuden sivun, sivun jolla kirjasta kertova nainen lähtee Intiaan.

Sattumaa vai ei, mutta en voinut olla hymyilemättä.

Illalla isuin parvekkeella ja katselin taivaalle, jossa oli täysikuu. Hymyilin. Ollessani Intiassa, taivaalla mollotti sama kaunis pyöreä kuu. Kun kohtasin kaverini Uudessa-Seelannissa, sama kuu oli silloinkin taivaalla.

En voinut olla hymyilemättä.

Viimeisenä päivänä istuimme rannalla, ihailemassa auringonlaskua. Istuimme hiljaa, selät suorin kuin olisimme molemmat nielleet rautatangon, joka esti meitä röhnöttämästä, selät kaarella ja olkapäät eteenpäin kääntyneinä.

Emme sanoneet sanakaan, olimme onnellisia. Onnellisia, että olimme kohdanneet. Huomenna molemmat jatkaisivatt eri suuntiin ja ehkäpä näemme taas uudelleen jonain päivänä. Mutta missä?

Ei ihan justiin

Astuin sisään vanhaan ja parhaat päivänsä nähneeseen bussiin. Ilmastoinnista ei ollut tietoakaan ja penkit olivat jykevästi pulteilla lattiassa kiinni. Punainen tekonahkainen istuin liimasi reiteni tiukasti penkkiin kiinni. Kuskina oli hiukan vanhempi, tummahiuksinen mies, joka piti aurinkolaseja, vaikka aurinko olikin pilvien takana piilossa ja kuskikin taisi siellä osittain lymyillä. Kovasti hän ennen lähtöä meille jotain selitti, oliko aksentti vai väsymykseni niin suuri, että puoliakaan en jutuista selvää saanut.

Päästyämme Nimbiin, istahdin penkille odottelemaan kyytiä hostellille. Kello kävi ja mahani murisi. Kyytiä ei näkynyt ja pilvet olivat väistyneet taivaalta, tuoden auringon esille.  Söin omenaa ja hieroin tuttavuutta kaveriin, jolla oli sama määränpää, kuin minulla ja sama aavistus siitä, että ne on unohtanut meidät.

Kaveri yritti soittaa hostellille ja kysellä kyydin perään, mutta kukaan ei vastannut puhelimeen.

Vajaata tuntia myöhemmin heitimme rinkat selkäämme ja lähdimme kävelemään kohti hostellia. En tiedä, kauanko olimme kävelleet, mutta ikuisuudelta se tuntui siinä paahtavassa helteessä rinkan jumalattomasta painosta johtuen. Aivan kuin jostain tuhannen ja yhden yön sadusta, viereemme pysähtyi valkoinen auto, joka ei kuitenkaan hohtanut uutuutta ja viskellyt keijupölyä ympäriinsä, kuten tarina olisi voinut sadunhohtoisesti jatkua. Kuski veivasi ikkunan auki ja kysyi minne meillä matka. Yhdestä suusta tuli vastauksemme ja kuski kertoi että hänellä on sama suunta ja tarjosi meille kyytiä.

Yllättävän vikkelästi kuski pääsi autosta ulos ja avasi takakontin kokoonsa nähden. Väsyneinä ja onnelliseina pistimme rinkat auton takakonttiin ja sitten totesimme, että me emme sitten taidakkaan kyytiin enään mahtua. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin jatkaa matkaa jalkaisin. Kuksi lupasi jättää rinkkamme jonnekkin näkyvälle paikalle.

Auto lähti ja jätti jälkeensä pöllyävän hiekan. Sinä me kaverin kanssa seisoa pönötimme ja aloimme nauramaan. Mitä hittoa me oikein teimme? Annoimme ventovieraalle rinkkamme ja emme ottaneet edes mitään tietoja ylös, saati sitten rekisterikilpeä.

Rinkkamme nojasivat hostellin seinää vasten ja me huokaisimme helpotuksesta. Oli todellakin huojentavaa nähdä autoa ajanut kaveri loikoilemassa sohvalla ja rinkkamme hiukan hiekkapölyn peitossa, mutta tallessa kuitenkin.

Keskustassa, joka oli nähty jo muutamassa minutissa oli vain paikallisia kuluttamassa päiväänsä leppoinen virne kasvoillaan. Siellä täällä oli muutama turisti, hiukan hitaasti löntystellen eteenpäin tyyväisen rento ilme kasvoillaansa. Keskusta, joka ei minulle juuri mitään tarjonnut, koska en innostunut pilven poltosta, saati niiden maukkaiden keksien popsimisesta, keskusta jossa oli maantasalle palanut museo ja taidekalleria oli kiinni keskellä kirkasta päivää.

216

Jälleen kerran, matkalla hostellille tapahtui kummia, seuraamme ilmestyi kiinalainen nainen. En tiedä, mistä puskan takaa se siihen tielle, aivan eteemme ilmestyi, mutta vaikuttava ilmestys se oli. Hän puhui paljon ja suurin osa meni ohitse, en kyennyt kaikkea ymmärtämään eikä kaverinikaan, joka kulki muutaman metrin meidän jäljessä. Olihan hän herrasmiehenä tarjoutunut kantamaan kiinalaisnaisen laukut, kuulemma tonnin painoiset sellaiset.

Hostellilla lisäksemme oli muutama hassu tyyppi. Kalustukseen taisi kuulua se iso kaveri, joka otti rinkkamme kyytiin jättäen meidät tielle katselemaan loittonevia takavaloja ja yskimään suustamme kuivaa hiekkaa. Kaveri oli hiukan outo, mutta mukava, leppoinen tyyppi joka oli kuulemma siellä asunut jo vuosia. Kaveri, jolta vieraat saivat ostaa pilveä, jos olivat liian laiskoja keskustaan kävelemään.

214. Nimbin 8-10.5-15

Hostellin pihalla istui päivisin vanha mies, aina samassa paikassa lootusasennossa lukien kirjaa. tai sitten vain se kirja oli silmänlumeena. Vanha mies, joka illan hiipuessa laahusti nuotion ääreen ja pisti jointin tulille. En tiedä nukkuiko hän istuvaelteen, mutta siellä se oli vaikka nuotio oli jo sammunut ja kylmä yö saanut minut laittamaan jalkaani villasukat.

Hostellilla oli myös yksi kaveri, joka etsi kännykkäänsä koko sen ajan mitä Nimbissä olin. Milloinka hän makasi takapihalla täydessä koomassa ja vasta tuntien jälkeen vastasi kysymykseeni, kysymykseeni jonka olin jo unohtanut. Kaveri, joka keroi olevansa siellä vielä pari päivää ja jatkaisi matkaansa, mutta luulenpa hänen olevan koko tulevan vuoden siellä. Ei hän minnekkään muista lähteä. Sama kaveri, joka unohti banaanit tiskille ne ostettua, kaveri joka löysi kännykkänsä ja hukkasi sen uudelleen.

Viihdykkeitä tyypilliseen ”hippikommuunin” nähden paikasta löytyi tv sekä pleikkari. Biljardipöytä, josta oli palloja hukassa ja keppi hiukan kärsineen näköinen sekä tikkataulu ilman tikkoja. Viihdykkeet, jotka takasivat sen, että aamusta iltaan naurettiin ihan onnellisuuden voimalla ja hassuille sattumuksille, mitenköhäm olisin oikein nauranut jos mukana olisi ollut jotain vihreätä?

219

Kun oli aika lähteä, sitten se taas tapahtui. Odottaminen ja unohdus. Dösä jonka piti viedä minut takaisin Byron Bayhin oli myöhässä. Tai sitten kuski oli unohtanut.

40 minuttia myöhemmin istahdin väsyneenä samaan bussiin, jolla olin tänne saapunut. Olin vihainen ja turhautunut. Aika, jonka olin varannut siihen, että käyn kaupassa ennen kuin hyppään uuteen bussiin ja jatkan matkaani, oli mennyt siihen, että istua pönötin Nimbin dösärillä.

Bussi bysähtyi ja pistin rinkkani selkään, halasin kaveriani nopeasti ja lähdin juoksemaan toiseen dösään jonka ulkopuolella kuski jo odotteli minua ilman hymyä, naputellen mustekynällä matkustaja luetteloa jossa oli minun nimeni jäljellä.

Istahdin pehmeälle penkille ja yritin tasata hengitystäni, kaveri vilkutti jossain siellä kaukana takana ja en voinut olla hymyilemättä.

Anteeksi mitä?

Istahdin bussiin pienen sählingin jälkeen, olikohan tämä sittenkään oikea dösä? Bussissa vierustoverini kysäisi minne olen menossa, kun pyörittelin saaren karttaa kädessäni ja yritin selvittää, minne olen menossa tai siis minne tämä bussi on oikein menossa. Vastasin että en oikein tiedä, jonnekkin rannlle. Siihen vierustoverini tokaisi sormella osoittaen, missä on saaren kaunein ranta.

Myöhemmin rannalle päästyä piti haukkoa henkeä paikan kauneudesta ja todeta, että poika puhui totta, myöhemmin kun olin kävellyt rannalla hiukan kauemmin ja kiivennyt pientä polkua pitkin vielä kauniimmalle rannalle oli edessäni näky, jota en odottanut. Nudistiranta.

Purskahdin toisen kaverini kanssa nauramaan, sellaista todella tyttömäistä naurua, josta oli havaittavissa onnellisuuden kaikki muodot.  Rannalla oli nopean silmäysken perusteella 90% miehiä ja he olivat mitä suuremmalla todennäköisyydellä homoja. Olin päätynyt homojen piilopaikkaan, jossa vaatteettkin piilotetaan laukun uumeniin, nautitaan pullo kuohuvaa ja eletään täysin rinnoin.

Aaltojen seasta bussissa tapaamani poika jo vilkutteli iloisesti ja huuteli jotain, josta en saanut selvää, mutta onnellisuus oli hänen kasvoillaan aistittavissa, krapulasta jota oli tänne tullut selvittämään, ei näyttänyt olevan mitään jäljellä.

9

Minä halusin pitää vaatteet päälläni ja tutkia muitakin osia saaresta, nautin vain kauniista maisemista ja annoin meriveden kastella jalkani, aaltojen huuhtoa hiekat reisiltäni.

Laivalla palatessani keskustaan törmäsin taas tähän poikaan, jonka olin tavannut saarelle saapuessani. Hän hiukan sopertelevin sanoin kyseli, miten päiväni oli mennyt ja minne olimme menneet rannan jälkeen. En voinut olla hymyilemättä, krapula josta hän aamulla sanoi kärsineensä oli muuttunut taas pieneksi mutta iloiseksi humalaksi. Humalaksi, jonka toipumiseen tarvitaan huomennakin ranta ja aurinko. Pullo skumppaa ja vapaa elämä.

Illalla olin tupakalla hostellin ulkopuolella ja nojasin valkoista tiiliseinää vasten. Poltin tupakkaa ja mietin milloinkahan sormieni välissä on se viimeinen, se jonka jälkeen olen kiukusta kärttyinen ja mieleltäni levottomapi kuin koskaan. Havahduin ajatuksistani kun eteeni pysähtyi auto ja kuski veivasi varovaisesti ikkunaa auki samalla ujosti minua katsellen.

Tumppasin tupakan maahan ja katselin auton takavaloja, pudistin päätäni ja en voinut olla nauramatta ääneen kuskin kysymykselle.  ”Oletko töissä täällä, tällä kadulla”

Oli ensimmäinen kerta, kun minua luultiin huoraksi ja toivottavasti se oli myös viimeinen kerta. Hississä katsoin itseäni peilistä ja mietin, mitä kuski mahtoi ajatella minut nähdessään, nojaamassa hostellin kyltin alla seinään ja polttamassa tupakkaa. Päälläni oli housut ja huppari, meikitön naamani ja hiukset nutturalla kuten aikaisemminkin. Eikös yleensä niillä huorilla ole kirkkaan punaiset huulet hameesta puhumattakaan ja ne piikkikorot, jolla voisi lävistää vaikka krokotiilin, jos sellaisia eteen sattuu kävelemään.

13

Ihan vaan perusjuntti

Kyllä me tonne nyt parissa tunnissa kiivetään, tokaisi kaveri, joka samalla mutusti viimeistä palaansa paahtoleivästä. Murusia rinnukset täynnä ja miele täynnä intoa. Ego suurempi kuin kaupan kylmäallas.

Minä sulloin reppuuni omenoita ja vesipulloani, hymädin, että ei takuulla kiivetä. Kartassa sanotaan, että siihen menee se viitisen tuntia. Siis siihen, että olemme takaisin täällä alhaalla.

Kaveri katsoo minua huvittuneen ilmeen kera ja tokaisee, niinhän se sanoo. Kai se on vaan aika joillekkin perusjunteille, jotka ei koskaan mihinkään liiku.

Mut mehän ollaas sellaisia, siis ei juntteja mut perus jannuja, jotka ei todellakaan joka päivä kiipeä vuorelle. Yritin inttää vastaan, mutta kaveri huitasee kädellä merkin, että tämän neidin on viisasta olla ihan vaan hiljaa.

Kaveri kulki edellä ja minä parisen metriä hänen takanaansa. Aika kului ja osamme vaihtui. Kunnes lopulta oli pysähdyttävä. Hengitettävä ja kaivettava ne vesipullot esille ja haukattava ensimmäiset palaset omenasta.

Automme näytti pieneltä, mutta näkökentässä se silti oli. Ylhäälle näytti olevan vielä saman verran matkaa, mitä alhaalta katsottuna se näytti. Olimme kävelleet ikuisuuden, tai siltä se tuntui. Polku mutkitteli sellaisia kaaria, että suoraa tietä olisimme jo ainakin puolessa välissä. Ellemme jo huipulla. Naurahdin. Olimme kävelleet jo tunnin. Päätin olla ihan vaan hiljaa, enkä masentaa kaveria, joka pyyhki hikeä otsaltaansa.

Nousu huipulle oli vaativa ja aikaa vievä. Etenkin tälläisiltä perusjunteilta, jotka ei koskaan mihinkään liiku, kuten kaveri kolmea tuntia aikaisemmin oli ohimennen sanonut.

Maisemat, jotka huipulta avautuivat olivat salvata hengityksen. Voiko näin kaunista näkyä olla? Voiko oikeasti näin kaunista paikkaa olla? Ja tänne pääsee ihan kuka tahansa, jopa perusjuntti, joka vaan jaksaa ja viitsii hurauttaa autolla parkkipaikalle ja sitten vain pinkasta ylös huipuille.

En tiedä kauanko me siellä huipulla olimme, istuimme hiljaa ja mutustimme banaania ja eilisestä jääneet kookossuklaan loput, tuon suussasulavan herkun, jonka perään me molemmat kuolaamme. Vaikka kuinka sitä sovimme kauppaan mennessä, että tällä kertaa suklaata ei osteta, niin kuitenkin se kookos-suklaalevy sinne kärryn pohjalle ilmestyy.

Pikajuoksija

Katsoimme toisiamme hiukan hölmistyneen ja huvittuneen ilmeen kera, kuin pelaisimme leikkiä, kumpi pystyy pitämään pokkansa kauemmin. Repesin ja kaveri tuli perässä. Vedet valuivat silmistäni ja puristin käsilläni vatsaani, en saanut lopetettua alkanutta naurukohtaustani.

Seisoimme rannalla, jossa ei ollut kivien ja aaltojen lisäksi mitään muuta, takanamme oli parkkipaikka jossa oli vain meidän automme ja muutamat ohikulkijat katsoivat meitä hiukan huvittuneina, miksi me oikein nauraa räkätimme.

Tällää ei taida olla oikeasti olla mitään, tokaisin ystävälleni joka ei saanut sanaakaan suustaansa, vain naurua ja epämääräistä mongerrusta. Täällä ei todellakaan ole mitään.

760

Niin, ellemme halua maksaa itseämme kipeiksi siitä, että näemme valaita. Emme sitä haluneet, joten pakenimme kovaa tuulta karkuun lämpöiseen autoon ja päätimme ajaa hurauttaa Kaikourasta kohti pohjoista ja yöpyisimme, kunnes löytäisimme hiukan kauniimman ja lämpöisemmän paikan.

Matkalla maisemat olivat todella karuja ja silti kauniita. Vain merta ja kalliota, merta ja rannalla olevia kivenjärkäleitä. Minä nautin karuista maisemista ja mutkittelevasta tiestä ja kaveri painoi kaasua siihen malliin, että hän ei juurikaan niistä syttynyt, tai sitten vain väsy alkoi painamaan niin paljon, että hänellä oli vain mielessä yöpymispaikan löytäminen, jostain muualta kuin myrskyävän meren ääreltä. Tai sitten nälkä, tuo ihana tekosyy joka saa toisinaan ihmiset niin kärttyisisksi, että tekisi mieli änkeä se koko patonki kerralla suuhun.

758

Teimme kuitenkin pysähdyksen, kun alahuuleni alkoi taas väpättämään nähtyäni liikennemerkin, joka ilmoitti, että täällä on hylkeitä. Vaikka en kyseisestä liikennemerkistä kuvaa saanutkaan, niin sainpahan nähdä noita otuksia läheltä ja ehkäpä aivan liiankin läheltä. Ja kaverini sai taas uuden syyn nauraa, kun minä juoksen karkuun noita isoja, ruskeilta makkaroilta näyttäviä otuksia sen minkä kintuistani pääsen. Tai, minä siis juoksin ja nämä makkarapötköt vain makasivat paikoillaan ja murisivat siihen malliin, että sydämeni löi hiukan nopeampaan tahtiin kuin normaalisti. Ei siinä tullut mietittyä lähteekö ne perääni vai ei.

En ollut huomannut niiden olemassa oloa, kun pompin kiveltä toiselle sillein kivasti keijumaisen kevyesti samalla hyräilleen päässäni soivaa biisiä ja samalla yritin löytää niitä makkaroita näkökenttääni, ja siinä niitä sitten oli. Karjuivat kuin mitkäkin leijonat ja minä taisin kiljua kuin mikäkin ipana.

Seuraavalla kerralla liikennemerkin nähtyäni taisin vain ottaa hiukan mukavemman asennon penkissä, toivoin että auto ei pysähdy ja  kuski avaa suutaansa, sanomalla jotakin tavanomaisen näsäviisasta.