Rumah sakit

Aluksi olimme suunnitelleet menevämme Pulau Wehin jälkeen Takengonin ja Ketamben kautta Bukit Lawangiin, mutta päädyimme muuttamaan suunnitelmaamme, sillä aika ei näyttänyt riittävän aivan kaikkeen mitä olimme suunnitelleet näkevämme. Tiesimme sen, että liikkuminen Sumatralla on hidasta ja hankalaa, mutta jotenkin se ei vain suunnitteluvaiheessa iskeytynyt tajuntaamme täydellä voimalla. Joten päätimme, että otamme Banda Acehinista yöbussin Medaniin ja sieltä jatkaisimme matkaa Bukit Lawangiin.

Mutta tulikin mutkia matkaan. Emme hypänneet bussiin vaan jäimme kolmeksi yöksi Banda Acheniin. Vaikka halusinkin nähdä tätä kaupunkia enemmän, mitä viime kerralla näin, olisin niin mieluusti hypännyt siihen bussiin.

Ystäväni sairastuminen turistiripuliin ja paikallisessa sairaalassa käynti pysäytti matkamme.

Paikallinen sairaala oli sokkeloinen ja yllättävän iso, ensiapuun emme olisi löytäneet ilman apua. Onneksemme henkilökunta oli ystävällistä ja valmiita auttamaan, vaikka aina sitä yhteistä kieltä ei ollut.

Vastaanottotiskiltä oli suora näkyvyys sairaalaan ja hoidettavien potilaiden sekaan, joka teki minut hieman vaivautuneeksi. Istua siinä, pienellä jakaralla ja odottaa pääsyä ystäväni luokse. Väistellä vierestä kannettavia paareja, joissa yhdessä makasi nuori poika, poika jonka tiesin jo yhdellä vilkaisulla tehneen lähempää tuttavuutta mopon ja asfaltin kanssa.

Meille tutuksi tulleet valkoiset käytävät odotuspenkkeineen ja lehtipinoineen oli täällä tuntematon käsite, ihmiset odottivat sairaalan ulkopuolella sisälle pääsyä ja kiirelliset tapaukset taidettiin suoraan kiikuttaa paareilla hoitoon. Ja me, ihonväri oli lippu ohi jonojen.

image67

Kun minut lopulta ohjattiin ystäväni luokse, hänet laitettiin tiputukseen ja hänelle annettiin myös suonensisäisesti lääkettä vatsan rauhoittamiseksi. Verikokeiden ottaminen ja tipan kiinnittäminen näytti näin ulkopuolisen silmin ihan ammattilaisen työltä.

Kun ystäväni olotila helpottui oli minun vuoroni jäädä sänkyyn makamaan. Pahoinvointia ja oksentelua. Ja niin koitti minun vuoroni olla sairaalassa potilaana. Tällä kertaa saavuimme sairaalaan illalla, joten emme päässetkään niin helposti sivuovista sisälle, kuten viime kerralla, mutta ihonvärimme oli taas lippu ohi jonojen.

Olen kiitollinen että pääsin nopeasti sisälle ja sain pussilisen lääkkeitä. Silti minua jäi vaivaamaan se, miten etulyöntiasemassa olenkaan. Ties kuinka monta naista lapsineen jäi ovien taakse odottamaan vuoroa, vuoroa jonka minä heiltä vein. Minä, rikkaana länsimaalaisena pitkitin jonkun tuskaa, jotain suurempaa vaivaa, kuin minun pahoinvointini. Tiedän, että en saisi ajatella asiaa sen enempää, maalaila kauhukuvia suljettujen silmieni taakse.

image68

Kolme päivää Banda Acehinssa romutti kaiken kauniin, mitä olin tästä paikasta sanonut. Tällä kertaa yövyimme keskustassa, hotellissa jonka olimme valinneet Lonely Planetista ilmastoinnin ja oman wc:n takia.

En tiedä johtuiko se siitä, että me molemmat olimme todellakin huonossa hapessa, vai siitä että uskonto johon en ole juurikaan tutustunut, kaikui kaiuttimista korviini aamusta iltaan. Uskonto joka tuo tietämättömyyttäni mieleeni itsemurhapommittajat. Kaduilla ihmiset olivat todella tökeröitä ja ruokakojujen pitäjät eivät houkutelleet meitä iloisella hymyllä syömään. Aikaisemmin kohtaamamme ihmiset keskustan ulkopuolella olivat aivan erilaisia, iloisia ja nauravia.

Mainokset