Leiki sateessa

Lentokone laskeutui Lissabonin kentälle ja olin hiukan hermona. Matkustaminen Euroopassa kuulosti hiukan pelottavammalta, mitä reissaaminen Aasiassa. Kaikki ne taskuvarkaat, joista kuulin varoituksia ennen lähtöä, terroristeista puhumattakaan. Jotenkin vain Eurooppa tuntui turvattomalta.

Kello läheni puolta yötä ja ajattelin sittenkin ottaa sen taksin metron sijaan. Kai minua oli liikaa peloteltu kauhukuvilla, kun en halunnut keskellä yötä kulkea rinkka selässä tuntemattomassa kaupungissa. Vaikka se maksoikin reippaasti enemmän, mitä metro, niin olkoon.

Hostellini sijaitsi Lissabonin vanhassa kaupungissa, joka koostui pienistä sokkeloisista kujista. Kujista, jonne autolla ei ollut menemistä. Jouduin kuitenkin kävelemään, se siitä taksista. Metroasema olisi ollut saman tien päädyssä, minne taksi minut jätti.

Lissaboni on tunnettu raitiovaunuista

Se hetki, kun astuin taksista ulos ja suljin auton oven. Lähdin kartan osoittamaan suuntaan ja käännyin pieneltä kujalta toiselle. Hymähdin ja nauroin, hymyilin. Hymyilin leveätä hymyä ja puistelin päätäni.

Miten typerä minä olinkaan ollut, kun olin antanut pelolle vallan? Minä tunsin itseni taas reissaajaksi, joka eksyy kapeilla kujilla. Ihmettelee illan vietossa olevia paikallisia, joiden äänestä on kuultavina se onnellisuus ja punaviinin lisäämä euforia.

En tuntenut mitään, mikä olisi saanut minut pelkäämään ja olemaan valmiina pakenemaan. Minä olin turvassa. Minä olin taas elossa. Jumaliste, minä olin elossa.

Menetin sydämeni kaupungille ensimmäisten metrien aikana, vaikka en nähnyt mitään muuta, kuin kujia kujien perään. Minulla oli hyvä fiilis.

Vaikka suurimman osan ajasta, jonka kaupungissa vietin, katselin katuja sateenvarjon alta. Kuljin kengät märkinä paikasta toiseen. Ihailin vastaan tulevia taloja ja liukastelin kaakelikaduilla, kaduilla joille menetin sydämen.

Niinä harvoina hetkinä jolloin pilvet väistyivät auringon tieltä ja valaisi veikeätä kaupunkia uudella valolla, olin halitoissani.

Castelo de São Jorge

Ihastuin kaupungin pieniin sokkeloisiin katuihin ja ylös alas meneviin kujiin. Ihastuin siihen, hiukan ränsistyneeseen ilmeeseen joka kaupunsissa oli. Ihastuin kaupungin vaaleaan ilmeeseen. Tuntui, kuin koko kaupunki olisi ollut yhtä pastellin väriä. Hentoa ja makeata sellaista.

Rakastuin siihen flirttiin, jolla kaupunkia minua kutsui, se oli kuin leikki. Aina nurkan takaa löytyi uusia ihmeitä, uusia syitä hymyillä. Vesisateesta huolimatta.

Mäkinen kaupunki tarjosi paljon näköalapaikkoja

Vaikka kaupungin koluaminen jäi juuri sateiden takia puoliteholle. Niin näin sen, mikä riitti siihen, että jonain päivän on vielä palattava.

Ehkäpä silloin aurinko porottaa täydellä teholla. Sitten minulla on aikaa notkua kaupungin lukuisissa puistoissa ja ihailla näköalapaikoilta kaupunkia auringon laskiessa. Ehkäpä sitten teen sen turistien suosiman metroajelun. Tällä kertaa jätin sen väliin. Samat sateen piiskaamat ikkunat näen ihan VR:n kyydissä.

Mosteiro dos Jerónimos sijaitsee Belémin kaupunginosassa

Olin yllättynyt siitä, miten minä pystyin olemaan niin innoissani yhdestä kaupungista. En ole pitänyt itseäni mitenkään kapunkilomailijana.

Vaikka olenkin saman sydän raukkani menettänyt niin Sydneylle kuin Wellingtonille. Napierista puhumattakaan, mutta sehän oli vain pieni kaupunki. Ei mikään miljoona kaupunki, jolla on yhtä hieno ja arvokas historia kuin Lissabonilla.

Mosteiro dos Jerónimos eli Hieronymuksen luostari kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Mainokset

Burma vai Myanmar?

Lentokone laskeutui ja fiilikseni olivat sekavat. Todella sekavat. En tiennyt mikä minua odottaa ja mitkä niistä kuulemistani jutuista on oikein totta.

Onko minulla edessä seikkailu, joka on todellakin seikkailu jokaisesta metristä aina viimeisen askelmaani asti, jonka tuon kiehtovan maan kamaralla teen.

Olin kuullut juttuja niin monia. Joissakin Myanmari kehuttiin taivaisiin ja joissakin taas ihmeteltiin, miksi siellä tuli oikein oltua niin kauan.

Yhdessä tarinassa valiteltiin sitä, miten jokaisen kulman takana huokui se kärsimys ja köyhyys. Miten päivittäin sai pitää itsensä kasassa ettei romahtanut siihen, mitä edessä näkyi. Valuutan kanssa sai olla tarkakana ja USD piti olla ainakin molemmissa taskuissa iso pino, jos aikoi hengissä selvitä.

Automaatteja koko maassa ei ole ja netti on tuntematon käsite. Liikkuminen on aivan älyttömän hankalaa ja vaarallista. Majoitus on aivan liian kallista, ottaen huomioon majapaikkojen kunnon. Ruoka on niin pahaa, että sitä ei voi syödä.

Silti niitä valokuvia on voinut postata 4 tähden ravintolan seisovasta pöydästä, jossa valkoinen pöytäliina hohtaa puhtaampana, kuin kirjoittajan hiukan jo kainaloista kellastunut kauluspaita.

Toisessa tarinassa taas ylistettiin Myanmarilaisia ja heidän ystävällisyyttäänsä. Miten julmuuden keskellä paistoi se onnellisuus ja ilo. Miten pienistä asioista osattiin olla onnellisia ja turisteihin suhtauduttiin lapsenomaisella uteliaisuudella. Miten maa lumosi uudelleen ja uudelleen sillä, miten yllätyksellisiä jokainen päivä oli.

Kolmannessa tarinassa maa haukuttiin jo lyttyyn. Kuulemma turistit ovat jo kerinneet tämänkin paikan valloittaa ja hävittää sen ”oikean” elämän. Elämän, jota on vasta viime vuosina kyetty rakentamaan uudelleen, maan sisäisten vaikeuksien takia. Sama kaveri kirosi vielä sitä, miten missään ei saanut olla rauhassa, kun niitä hiton turisteja oli joka paikassa. Pystyin jo mielikuvissani kuvittelemaan tämän suomalaisen potkivan pieniä Burmalaisia loivassa kaaressa, kuin jalkapalloja kentän halkin.

Ja mikä onkaan se totuus?

Otin muutaman askeleen eteenpäin ja annoin vakava ilmeiselle tädille passini ja yritin hymyillä ilman vastausta. Omasta hymystäni muotoutui väkinnäinen hymy. Jota yritin ylläpitää sen muutaman minuutin, jonka aikana täti teki kaiken tarvittavan ja pisti passiini leiman merkiksi, että terve tuloa.

Lentokentällä minua oli vastassa ainakin neljä automaattia ja muutama rahanvaihtopiste, joissa taskussani olleet Thaimaan bahtit Kyateiksi vaihdoin. Ehkäpä naurettavan surkealla kurssilla, mutta kun muuta vaihtoehtoa valuutan saamiseksi ei ollut.

Ystävystyin passijonossa japanilaisen kanssa, jolla oli sama suunta kuin minulla. Joten päätimme ottaa saman taksin, jotta säästäisimme muutaman dollarin. Siis täällähän puhutaan dollareista, ei Kyateista.

Yksi USD = 1 285 Kyat / 0,87€ (12.11.kurssilla) ja kuulemani mukaan halvemmaksi tulee, jos maksaa dollareina. Tällä kertaa taksi tuli halvemmaksi maksaessani sen kyateille. Eihän mitään muutakaan minulla olisi ollut helposti käden ulottuvilla.

Taksin hinta, 8000 Kyat TAI 8 USD. Tosin minähän maksoin tästä vaan puolet.

Ennen maahan saapumista olin Facebookista lukenut vinkin, että taksi kannattaa ottaa lentokentän ulkopuolelta. Niin sen saa 7 USD. Toivon todellakin, että minun reissuni ei tule olemaan kiinni siitä yhdestä dollarista, jonka joku voisi negatiivisesti ajatella minun hävinneen.

Hymy

Kaikki meni ehkä liian hyvin ottaen huomioon, että kohteena oli Sukhothain bussiasema ja minun kokemukseni paikasta. Asemalle saavuttua minut otettiin avosylin vastaan ja kyseltiin iloisen hymyn kera minne olen matkalla. Ehkäpä selässä roikkuva rinkkani oli antanut vittumaisille työntekijöille aihetta hymyyn tai sitten heillä oli vain tänään parempi päivä kuin eilen.

Minut ohjattiin heti oikealle lippuluukulle ja lipun osto sujui kuin tanssi, bussiasemalla minua vastaan tullut mies oli jo pysäyttänyt bussin jonka kyytin hyppäsin. Säästyin odottamiselta ja siltä kiukulta, jota olin jo aamutuimaan mielessäni mananut kun tiesin, että taas minua odottaa Sukhothain asema.

Tällä kertaa en ollut ainoa ulkomaalainen bussissa, mutta olin ainoa turisti joka hyppäsi pois kyydistä Lampangin kohdalla. Kaupungin, jonka olin valinnut vain välietapiksi, paikaksi jossa nukkua yö jos toinenkin ja sitten jatkan matkaa kohti pohjoista.

Kaupungin kartat eivät olleet parhaassa kunnossa

Kaupungin kartat eivät olleet parhaassa kunnossa

Katselin kädessäni olevaa karttaa ja olin väsynyt. Jumalauta olin väsynyt ja hikinen. Aseman kupeesta kävely hostellille oli ollut suurempi urakka, kuin olin sen kuvitellut olevani. Kolmisen kilometriä rinkka selässä ja paahtava aurinko oli vienyt tästä neidistä kaikki mehut. Ja bussiasemalla songataunin kyytin hyppääminen ei ollut vienyt minua sinne, minne olin halunut. Olihan kuski jättänyt minut väärän hostellin eteen, vaikka olikin ennen kyytiin hyppäämistä vakuutellut tietävän missä hostellini oikein on.

En tiedä miten olin taas onnistunut valitsemaan hostellin, jonne songataun kuski ei minua osannnut viedä ja työntekjät eivät juurikaan englantia puhuneet.

Levitin karttani hostellin tiskille ja vastaukseksi kysymyksiini sain ”en puhu englantia, mutta voin soittaa sinulle taksin”

En minä nyt sitä taksia halunut, halusin vain tietää mistä voin vuokrata polkupyörän. Halusin tietää missä oikein olen. Ei siinä auttanut ystävällisen työntekijän ele antaa minulle puhelin käteen, jotta saisin jutella henkilön kanssa joka puhui hiukan paremmin englantia kuin hän. Ei siellä puhelimen toisessa päässä minua osattu auttaa tai saati kertoa edessäni olevasta kartasta mitään. Mutta olisin saanut hänenkin kauttaan tilattua taksin, jos sen olisin halunut.

Lampangin kulttuurikatu

Päätin lähteä, kävellä kartassa osoittamaan info pisteeseen, jos sieltä saisin hiukan apua. En tiedä miksi valikoin hiukan pidemmän reitin, kaarevien pikkukujien rykelmän, sen suoran ja ison päätien sijaan.

Aurinko porotti ja minä hikoilin, olin tuskissani. Helle teki minut väsyneeksi ja voimattomaksi ja päällimmäisenä ajatuksenani oli vielä se kiukku, joka teki tuhoja mielelleni.

Siinä se sitten oli, valkoinen muuri ja oviukosta näkyvä temppeli. Pysähdyin ja kurkkasin sisään, piha näytti autiolta. Otin askeleen ja toisenkin. Kaivoin hikisin käsin kamerani esille, jotta saisin kuvattua kauniin valkoisen rakennuksen jonka kullan hohtoiset suipot kärjet saivat minut lumoihinsa. Kiukkuni oli hävinnyt.

Havahduin siihen, että edessäni seisoi nuori munkkipoika, pidellen kädessään puista harjaa. Hiukan uteliaana hän katsoi minua ja silmät säkenöivät elinvoimasta, valkoiset hampaat paljastuivat leveän hymyn joukosta.

Tuntui kuin molemmat meistä olisivat tuijottaneet toisiaan, kuin jotain ihmettä. Jotain, josta ei saanut silmiänsä irti. Jotain, joka sai suun vielä leveämmälle hymylle.

Ystävyytemme alkoi haparoilla, uteliailla kysymyksillä kuka minä olen ja mistä minä tulen. Kysymyksillä, joihin olen matkani aikana niin moneaan otteeseen vastannut. Kysymyksiin, jotka olen itsekkin niin moneen otteeseen suustani ilmoille päästänyt.

Kysymykset, jotka antoivat siivet uusille kysymyksille ja uusille sanoille. Tuntui kuin edessäni olisi ollut poika, joka olisi halunut tietää kaiken elämästäni, jokaisesta askeleesta matkallani. Hän halusi tietää minne mennen ja mitä teen. Hän halusi tietää kaiken ja vielä enemmän.

Istuimme temppelin varjossa, suojassa auringolta ja lähempänä muita munkkeja, joiden korvat olivat pingottuneet äärimmilleen kuullakseen jokaisen sanan, jonka suustamme päästämme. Samaan aikaan se tuntui hiukan kiusallisesta, kun tiesin että lukemattomat silmäparit tarkkailevat minua ja samalla se tuntui niin normaalilta. Kuin olisin ollut kahvilla kaverini kanssa, mitä nyt istuin temppelin suojassa, yrittäen saada kännykkääni temppelin nettiä toimimaan.

Kello kävi ja minulla oli fiilis että on aika nousta ja lähteä. Oli aika kiittää juttutuokiosta ja toivottaa hyvää päivän jatkoa. Poika hymyili ja yritti istua hyvin ryhdikkäänä, valkoiset maitohampaat tai tuskimpa ne enään maitohampaita olleet mutta sellaisilta ne näyttivät hiukan vapisevien huulien lomitse, huulien jotka yrittivät maalata kasvoille aurinkoisen hymyn.

Poika kysyi, tulenko huomenna uudelleen, tulethan?

En tiedä, mitä muuta olisin voinut vastata, kuin että tulen.

The city flirting with me

Koska ennakkovalmisteluni olivat mitä olivat Sydney, tuo Austraalian suurin kaupunki oli kokonaisuudessaan aivan uutta ja kiehtovaa. Tiesin sen, että täällä jossain on se kuuluisa oopperatalo, jonka valkoiset kaarevat seinät houkuttelevat lukemattomia turisteja ikuistamaan itsensä sen juurella, ja niin tein minäkin. Ja siihen se tietoni koko kaupungista sitten loppuikin. Kuvista olin nähnyt sillan sekä eläintarhan, jossa ylisöpöt koalat halailevat puita ja näyttävät niin lutusilta että.

Vuonna 1973 valmistunut oopperatalo valittiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 2007 merkittävänä 1900-luvun monumenttina, joka edustaa luovuutta sekä arkkitehtoniselta että rakennussuunnittelun kannalta.

Ensimmäiset päivät menivät palloillessa kaduilla ja nauttien siitä hälinästä mitä ympärilläni oli. Olin nirvanassa, olin elossa. En voinut olla yhtään onnellisempi. Ehkäpä Aucklandiin saapumista varjosti liian kauan jet lagi, joka vei voimat tutustua uuteen maahaan sillä innolla, mitä täällä tein. Tai sitten se oli tieto siitä toimivasta julkisesta liikenteestä, jolla pääsee melkein minne vain. Pelkkä metrokartan näkeminen sai minut huumaan.

Asuin Info-pisteessä, jossa kolmannella kerralla käytyäni vanha täti jo tunnsiti minut ja leveän hymyn kera kertoi paikkoja, joita kannattaa mennä katsomaan, ja mitä tapahtumia kaupungissa oikein on. Ja minä imin itseeni tietoa, kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Tuntui kuin minulla olisi miljoona vaihtoehtoa ja mikä parasta, kaikki toteutettavissa.

6

Jaksoin päivästä toiseen ihailla keltaista julkisivua ja vihreitä parvekkeita. Onneksi hostellini oli kadun päässä.

Aurinkoiset päivät Sydneyssä olivat mielettömiä ja humalluin toimivasta julkisesta liikenteestä ja imin itseeni uusia tuoksuja. Pitkästä aikaa taisin olla tyypillisen turistin perikuva kartta kädessä ja kamera toisessa.

Rakastin sitä, miten kulttuurit kohtasivat täällä. Rakastin kiinalaista kaupungin osaan, joka hiljalleen sulautui ympärillä olevaan vilkkaaseen keskustaan ja korkeuksiin kurkottaviin pilvenpiirtäjiin. Miten hiljalleen katukuva muuttui betoniseksi liike-keskukseski, josta saattoi bongata ne pörssimeklarit ja kuitenkin ympärillä oli havaittavissa kiireettömyys ja kaunis vihreä luonto.

8

Chinatown

Uuden-Seelannin jälkeen minulla oli olo, että olisin ollut jollakin pienellä mökkipaikkakunnalla ja elänyt pienessä mökissä, suloisesti neljän seinän sisällä tiedottomana mitä ulkomaailmassa tapahtuu ja vilkaissut itseäni peilistä ehkä kerran päivässä, jos silloinkaan. Nautin siitä vapaudesta, jonka Uudessa-Seelannissa koin, siitä että ei kiinnittänyt juuri mitään huomiota siihen, miltä näyttää ja onko hiukset hyvin. Ja Sydneyhyn saavuttua minulla oli fiilis, että olisin juuri aamulla ryöminyt ihmisten ilmoille jostain likaisesta viemäristä.

Kaikki ne kauppakeskukset ja hohtavat valot, joiden loisteessa mallinuket keimailivat uuttutta kiiltävien vaatteiden kera. Tyylikkäät naiset korkeineen korkoineen ja laitettuineen hiuksineen, kaikki ne miehet hyvin istuvissa puvuissa joivat enemmän, kuin tyylikkään näköisenä kahvia terassilla ja nauttivat aurinkoisesta maisemasta Ray-Banien lävitse.

Yritin takoa itselleni, että en tarvitse uusia vaatteita, vanhat ovat vielä ihan hyviä, mitä nyt kuluneita ja kulahtaneita. En kuitenkaan raaskisi niitä pois heittää ja lisäkilot rinkassani eivät tuntuneet houkuttelevilta. Silti sorruin siihen, shoppailuun.

En ollut ainoa, jolla oli sama ongelma. Tapasin hostellissa tytön, joka oli laillani Uudessa-Seelannissa ollut ja nyt hän katsoi itseänsä peilistä, yritti etsiä jotain päälle pantavaa. Jotain, jolla kehtaisi mennä edes ruokakauppaan.

5

Se oli hyvin ristiriitaista. Vielä viimeviikolla olin sinut itseni kanssa ja minua ei yhtään kiinnostanut miltä näytän. Ja nyt seisoin peilin edessä kuin 10 vuotta sitten, pohdiskellen sopiiko nämä vaatteet keskenään ja näytänkö minä ihan juntilta.
Vielä viime viikolla olin enemmän kuin tyytyväinen itseeni ja nyt peilistä tuijotti se mörkö, jota en halunut tuntea.

Samalla tuli ikävä vanhaan elämääni ennen tätä reissuani. Elämääni, jossa minulla oli paljon hameita ja kauniita paitoja. Uudet kengät ja muutama käsilaukku, joita saatoin mieleni mukaan vaihdella. Ja nyt minulla oli vain parit shortsit ja legginsit, farkut joita vihasin ja yhdet lökärit. Tavaratalosta löydetyt t-paidat, jotka olivat hintaansa nähden ihan kivoja. Pari hupparia ja villasukat.

Olin elävä ihmiskoe siitä, mitä mielessä voi tapahtua yhden päivän aikana. Mitä suurkaupunki ja lukuisat ostoskeskusket tekevät mielelle. Miten mainokset saavat sinut ajattelemaan toisin, mitä oikeasti haluatkaan. Miten aloin himoita tarjouksessa olevaa hiustenkuivaajaa vaikka tähän asti ilman sellaista olen hyvinkin pärjännyt.

Aloin katsomaan toisia ihmisiä ja verrata heitä itseeni, miten sitä tunsin itseni niin mitättömäksi. Riittämättömäksi kulahtaneissa vaatteissani ja ehkäpä reissaamisen väsyttämistä kasvoistani, joissa silmiäni ei koristaneet jumallatomat tekoripset ja punaa vailla olevat huuleni eivät saanet kenenkään katsetta vangiksi.

7

Vaikka en liidellyt muodin huipulla ja kävelyäni kaduilla ei säestänyt tasainen korkojen kopina, kuljin silti pää pystyssä ja hymy korvissa. Vaikka toisinaan mieleni oli maassa ja itsetunto jäänyt toiselle mantereelle, niin minulla oli silti syytä hymyillä. Jostain kumman syystä minulla oli fiilis, että koko kaupunki flirtailee kanssani. Ja minä pistin parastani takaisin. Ilman huulipunaa, tietenkin.

Horros

En ole koskaan kuullut, että kukaan olisi sanonut, saati sitten missään kirjoittanut mitään negatiivista siitä, että uskalsi pakata rinkan ja lähteä. Kuulemma se on vain yksi päätös ja sen jälkeen elämä on yhtä juhlaa. Seikkailu, jolle lähtemistä ei koskaan ole katunut.

Siinä minä sitten olin, Aucklandissa potien jumalatonta jet lagia ja oloni oli helvetin surkea. Ensimmäisinä päivinä en juurikaan nukkunut ja ruoka ei maistunut. Palelti ja väsytti, päässä humisi ja yökötti. Painajaiset kummittelivat mielessäni ja itsevarmuuteni oli täysi nolla. Olin kuin uitettu koira, joka ulvoo kuutamolla, odottaen sitä yhtä tähdenlentoa, joka antaisi mahdollisuuden toivoa parempaa huomista.

Minun ei tehnyt mieli jutella kenenkään kanssa, halusin olla yksin ja samalla halusin ihmisiä ympärille, vaihtaa kuulumisia ja nauraa. Mennä jonnekkin ja tehdä jotain kivaa.

Se tunteiden myrksy, mitä koin ensimmäisten päivien aikana, tuli täysin yllätyksenä. En olisi koskaan uskonut sitä, että voin seisoa keskellä Aucklandin keskustaa ja henkisesti lyyhistyä maahan, itkeä suuria kyyneleitä ja seuraavalla hetkellä leijailla niiden vaaleanpunaisten pilvien matkassa, onnesta soikeana.

4. Auckland 2-10.12.2014

Aucklannin tunnetuin rakennus, Sky Tower on 328m korkea

Yllätyin myös siitä, miten huonetoverini tai oikeastaan kaikki hostellin asukkaat tiesivät tasan tarkaan miltä minusta tuntui, jokainen heistä oli kokenut sen saman. Toisilla se oli kestänyt päivän tai kaksi, toisilla taas viikon jos toisenkin.

Oli se sitten jet lagi tai kulttuurishokki, mutta minulta meni tovi ymmärtää se, että olen todellakin täällä, maailman toisella puolella. Minä olen täällä ilman paluulippua. Ilman velvoitteita tai mitään selityksiä kenellekkään mitä teen ja minne menen. Teen juuri niin kuin minä haluan tehdä.

Kais siinä on jotain perää, että lentäen ei sielu pysy matkassa mukana. Minun sieluni on sen verran oikukas tapaus, että se jää matkalla ihmettelemään maailmaa vähän enemmän, mitä seuraisi ripein liikkein minun menoani. Mutta aina se on kotiin löytänyt, toisinaan vaan vähän hitaammin.

 

Ystävällisiä yllätyksiä

Pekingiin saapuminen hieman kuumotti, olihan mielessäni edeleenkin se mielikuva sekavasta ja sotkuisesta Kiinasta, mielikuva joka oli ja pysyi vaikka näinkin Guanzgoussa sen, minkälaista Kiinassa voi olla.

Jo juna-asemalle saavuttua olimme jo hiukan valppaina, jotenkin se pelko ryöstetyksi tulemisesta on vain niin vahva, kun astuu alueelle, joka on täysin tuntematon, etenkin illan vetäytyessä esiin, luoden jopa roskiksille pelottavat varjot.

Suhteellisen helposti kuitenkin löysimme metron, jonka oli määrä viedä meidät lähemmäksi hostelliamme joka sijaitsi hutongissa, eli vanhassa kiinalaisessa korttelissa.

7

Katu jolla hostellimme sijaitsi

En tiedä, kuinka kauan olisimme hostelliamme etsineet, ellei vastaamme olisi kävellyt nuori ja ystävällinen poika, joka apua kysyttyämme lähti saattamaan meitä. Kerran kävelimme koko kolmikko harhaan ja lopulta pääsimme perille.

Aivan uskomaton fiilis. Ventovieras ihminen lähtee opastamaan melkeinpä kädestä pitäen kahta turistia oikealle kadulle. Käyttää kännykkänsä akun loppuun navigoidessa oikeata osoitetta. Hän olisi voinut vain kättä heiluttaen näyttää suunnan minne meidän olisi pitänyt jatkaa matkaa tai pahimmassa tapauksessa kävellä ohitsemma ja leikkiä, että ei ymmärrä englantia.

Aika, jonka Pekingissä vietimme meni suurimmaksi osaksi tunnetuimpien nähtävyyksien ihmettelyyn. Ja se aika jonka kaduilla kävelimme ja imimme itseemme kiinalaista elämää oli juuri hutongeissa pyörimistä. Jotenkin se aika vain hävisi, tuntui että ei tehnyt yhtään mitään ja samalla tuntui, että oli jo liikaakin tehnyt kaikkea ja olisi aika pysähtyä hetkeksi, nauttia päivä tai kaksi pelkästä olemisesta, paikallaan olemisesta.

9

Hostellimme sisäpiha

Äänekäs kansa, sitä se todellakin oli. Kaupassa alakertaan mennessäni kuulin älytöntä älämölöä, mietin jo, että siellä on joku känninen aukomassa päätä tai pari tyyppiä ottamassa yhteen ja kunnolla. Mutta ei. Siellä oli leipätiskin myyjä huutamassa mikrofoniin ja kehumassa luultavasti leivän hyvää laatua ja tarjoilemassa maistiaisia. Outo kieli jota ei ymmärrä, ääni johon ei ole tottunut antoi taas omat luulot, jotka suuren hymyn kera rapisi pitkin lattioita.

Niin sitä viittaa heilautettiin ja pyyhittiin mielikuvat, kuvat jotka olin luonut kuulemien perusteella.

Matkalla paratiisiin

Panda Acehinsta jatkoimme matkaamme Pulau Wehille, saarelle jota on myös pieneksi paratiisiksi kehuttu.

Aluksi suunnittelimme kävelevämme reippaina bussiterminaalin, mutta laiskuus ja lattialla lojuvat rinkat muuttivat suunnitelmamme. Päätimme ottaa taksin, jota emme koskaan ottaneet. Hostellimme eteen ajoi becak, jonka kyytiin hyppäsimme ja nauraen jatkoimme matkaa satamaan. Becak poikkesi Jaavalla näkemistämme becakeista siten, että vaunu jossa matkustajat istuivat, sijaitsi mopon vasemmalla puolella, eikä mopon takana. Onneksi, näin pakokaasut eivät tulleet meidän naamallemme ja saimme nauttia maisemista.

Satamasta lähti Pulau Wehille nopeita ja hitaita laivoja ja valitsimme jälkimmäisen, joka lähti 45 minuuttia aikaisemmin, mitä saamissamme aikatauluissa oli mainittu. Laivamatka kesti pari tuntia ja maksoi 24500 IDR.

Pulau Wehin satamassa odotti lapsia, jotka olivat kiivenneet sataman rakenteisiin ja laivalla olevat miehet heittivät seteleitä mereen, joiden perään lapsen hyppäsivät.

Pulau Wehin satamassa odotti lapsia, jotka olivat kiivenneet sataman rakenteisiin ja laivalla olevat miehet heittivät seteleitä mereen, joiden perään lapsen hyppäsivät.

Perille päästyä jatkoimme matkaamme toiselle puolen saarta jo tutuksi tulleella becak kyydillä ja maisemat jotka matkan aikana näin, lumosi minut täysin. Syvän vihreä viidakko ja turkoosina välkkyvä meri, vapaana juoksentelevat apinat ja kämmenen kokoiset perhoset. Olin tullut pieneen paratiisiin, paratiisiin joka toi mieleeni Lombokin kiemurtelevat kadut.

Olimme taas varanneet etukäteen majapaikkamme Lumba Lumba nimisestä sukelluskeskuksesta, joka osottautui miellyttäväksi paikaksi. Huoneemme oli pieni mutta viihtyisä, katossa oleva tuuletin antoi vain pienen helpotuksen kuuman kostealle ilmalle. Majoitus maksoi 12€/2hlö, aamupala ei sisältynyt hintaan.

image66

Majoitus ja perille pääsy

Bangkokin kansainvälisellä lentokentällä passintarkastus ja ulospääsy sujui jouhevasti, ei uskoisi että kyseessä on Aasian lentoliikenteen keskus.

Lentokentältä hostellille löytäminen sujui ongelmitta, noudatimme vain ohjeita, jotka olimme saaneet hostellivarauksen yhteydessä.

Lentokentän alakerrassa sijaitsevalta junalla-asemalta lähdimme sinisellä linjalla Pahya Thai asemalle 45 THB/hlö ja sieltä otimme taksin hostellille 150 THB 2/hlö

image23

Hostellimme, Born Free Hostel sijaitsi vanhassa kaupungissa Sam Se Soi 6 kadulla, joka oli rauhallinen ja kapea sivukatu Th Samsen tien varrella. Yöstä maksoimme 194 THB/hlö

Hostelli oli siisti ja rauhallinen. Siellä vallitsi rento ja ystävällinen tunnelma. Alakerrassa oli yleiset tilat sekä keittiö, josta löytyi tarvittavat välineet ruoanlaittoon. Dormit oli sijoitettu toiseen ja kolmanteen kerrokseen ja kerrosten välistä löyti peseytymistilat, länsimaalaisen vessan kera.

Huoneemme oli 10 hengen dormi, joka oli siisti ja selkeä. Kerrossängyt olivat tukevaa puuta, patja oli oikein loistava ja tyyny omaan makuun liian kova. Huoneessamme ei ollut ilmastointia, katossa oli tuulettimet ja kerrossänkyjen alapetiin oli asennettu omat pienet tuulettimet. Hostellissa olisi ollut myös tarjolla dormi ilmastoinnilla, jota meille tarjottiin sisään kirjautumisen yhteydessä, mutta emme ottaneet tarjousta vastaan.
Bangkokissa oli todella kuumaa ja kosteata, yöt olivat hankalia. Ainakin minulle. Tuli kyllä moneen otteeseen kirottua ilmastoinnin puutetta.

image24

Aamupala ei sisältynyt huoneen hintaan, sen kävimme syömässä
Nancy’s home nimisessä paikassa, joka sijaitsi lähellä hostelliamme. Aamiainen maksoi 50-75 THB.

image25