Kuolematon

En uskonut, että päätyisin taas tänne. Kaupunkiin, jossa aikaisemmin olen ollut. Paikkaan, jonne viime kerralla vannoin hampaat irvessä, että en koskaan enään palaa. Ja kas kummaa, sitä kuljettiin paahtavan auringon alla hiestä märkänä rinkka selässä kohti hostellia.

Vaikka rinkkani oli puolet pienempi mitä edeltäjänsä, se tuntui painavan kuin synti. Vaikka tiesin sen, että kiloja on alle se kymmenen, niin ei sitä kevyemmäksi tehnyt.

Kateellisena katselin edessäni kulkevaa korkokenkien tasaisella kapinalla säestettyä tyttöjen ryhmää, jotka niin ihanan kevyen kivasti vetivät perässäänsä sitä matkalaukkua. Kunnes yhdeltä meni rengas rikki. Toiselta pääsi itku ja kolmannelta taisi se kynsi katketa.

Malaga tarjosi hyvät ostosmahdollisuudet

Minä olin nyt täällä. Siinä ei auttanut mikään muu, kuin todeta se, että nyt sitten muutes ollaan täällä. Ja vielä seuraavat kolme päivää.

Päätin yrittää pyyhkiä mielestäni kaikki muistot ja heittäytyä elämään, kuin tämä olisi ollut ensimmäinen kertani täällä. Ja eihän se kuitenkaan onnistunut. Kaikki oli hiukan tuttua. Jos en nyt jokaista katua muistanut, niin ainakin ne suurimmat ostoskeskusket ja kauppakadut.

Mutta niitä minä en tullut ihmettelemään. Olin tullut tänne, koska minulla oli lippu maailman vaarallisimmalle patikointireitille. Tai siis reitille, joka oli ollut maailman vaarallisin reitti.

Toinen syy oli muutaman tunnin junamatkan päässä sijaitseva kaupunki, josta olin taas nähnyt hienoja kuvia. Että minä olin helppo.

Vielä jonain päivänä löydän itseni ties mistä. Minä en tuntenut pelkoa, jos minulla oli jokin määränpää. Oli se sitten ryppyinen lehdestä talteen napattu kuva tai netin uumenista löydetty sadunhohtoinen raunio.

Yksi kuva ja minusta tuli kuolematon.

Enkeli

Kävin Bangkokissa ihailemassa sitä ovea. Sitä pirun ovea, joka tuntui hiukan rahuhoittavan minua, mutta silti sisälläni velloi. Mustat rappuset, joita pitkin huoneeseeni nousin, tuntuivat yhtä ihanilta, kuin viime kerralla. Silti ne olivat vaikeammat mennä ylös. Joka askelma oli raskaampi kuin edellinen.

Bangkok – Khorat

Pyörittelin kädessäni uutta matkaopasta. Se kiilti uutuutta ja sivut olivat tyhjiä. Yritin muistella, mitä olin edelliseen kirjaani merkannut. Mitkä olivat niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Mutta muistini teki tepposen. Tai sitten se oli mieleni, joka armottoman alamollisella äänellä kuiskaili korvaani, että tää on nyt tässä. Ei kahdessa viikossa mitään kerkiä tekemään. Tää on nyt tässä.

Matkaoppaani jonka olin hukannut Myanmarissa, oli ollut täynnä paikkoja, uusia suunnitelmia suunnitelmien perään. Ja nyt edessäni oli uunituore kirja. Se ei ollut sateessa nokkiinsa ottanut kupruinen opus, josta oli kannet melkein irtoamaisillaan.

Lähdin suhaamaan, kuin viimeistä päivää. Ilman mitään järkevää suunnitelmaa.

Prasat Phanom Historical Park

Kävin Khoratissa, jonka lähistöllä oli kaksi temppelialuetta, jotka halusin nähdä. Vaikka ne olivat hienoja ja vaikuttavia, niin silti minulla oli fiilis, että niistä puuttui jotain. Tai sitten olin hukannut jotain. En olut se sama itseni, joka olin ollut kuukautta aikaisemmin.

Minulla ei ollut mitään kiinnostusta kaivaa kameraani repun uumenista ja ikuistaa niitä polkuja, joita tallasin usvassa.

Vaikka Khorat oli miellyttävä kaupunki, en jaksanut nähdä sitä vaivaa, että minulla olisi ollut paikasta jotain muutakin muistoja, kuin päiväkirjani merkinnät ja ajan saatossa haalistuvat muistikuvat.

Se, miten liikuin paikasta toiseen oli niin epämääräisen epäselkeätä. Kuin olisin menettänyt kyvyn ajatella järkevästi, taloudellisesti ja ajallisesti.

Phimai Historical Park

Phimai Historical Park

Istuin Chanthaburin bussiasemalla ja olin niin hukassa, kuin ihminen vaan voi olla. Olin väsyneempi kuin aikoihin ja edellisen yön pari nukuttua tuntia lisäsi univelkojani. Olin taas mennyt sen halvimman majapaikan perässä.

Yritin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Ajatuksia, joista sain ylös vain yhden sanan. Sanan, joka ei edes kuvannut sitä tunnetta, mikä sisälläni hurrikaanin tavoin roihusi.

Olin jo luovuttamassa. Ajattelin, että jos se bussi ei kohta tule, hyppään viereiseen bussiin joka veisi minut takaisin Bangkokkiin. Siellä minua odottaisi ovi, se helvetin ovi. Tai suuntaisin takaisin pohjoiseen, missä minua odottaisi munkkipoika aurinkoisen hymynsä kanssa. Mutta olisinko minä tarpeeksi aurinkoinen tuomaan iloa hänen päiviinsä?

Bussini saapui, reippaasti myöhässä ja minä heitin rinkan selkääni. En ollut varma askeleistani. En muista, olinko tämän reissun aikan tuntenut kertaakaan yhtä haparoivia askeleita. Jos olisin ollut nuorempi, olisin heittänyt rinkkani maahan ja poistunut kiukuspäissäni paikalta. Vihaisena itselle siitä, kun en tiennyt mitä minä teen. Minne hittoon minä olen oikein menossa?

Kuin tyhjästä, eteeni asteli jumalan taideteos, jonka jokainen ääriviiva oli täydellisesti harkittu. Enkeli, joka sai oloni hyväksi ja rennoksi yhdellä hymyllä.

Hymyllä, jonka nähdessäni tiesin, että ei sillä mitään väliä ole minne minä seuraavaksi menen. Kunhan vain menen ja elän elämääni. Sillä ei ole mitään väliä miten hukassa minä olen ollut, se on vain kipua joka muistuttaa minua siitä, miten antoisa tämä vuosi on minulle ollut.

Yksi hymy. Se riitti siihen, että tiesin kuka minä olen ja mistä minä tulen. Yksi hymy ja tiesin minne minä menen.

Lähtö

Pakkasin rinkan ja kokeilin sen painoa. Kirosin. Täällä on puolet sellaisia, joita en enään tarvitse, mutta taas kotona niille on käyttöä. Tulisi aivan liian kalliiksi lähettää ne Suomeen ja olisi aivan typerää heittää pois.

Melbourne

Viimeisen kerran sade otti minut ulkona vastaan ja reippain askelin kävelin ratikkapyskälille ja nousin ratikkaan, joka onnekseni ei ollut täynnä. Sain hetkeksi istahtaa alas ja katsella viimeisen kerran kaupungin katuja, joita minulla oli aivan liian vähän aikaa tutkia.

Viime viikkojen sateet olivat pitäneet minut suurimmaksi osaksi hostellilla. Vaikka en löytänyt sitä, miksi Melbournea on hehkutettu, sain hiukan levätä ja valmistautua uuteen seikkailuun, josta olin jo Cairnissa ollessani haaveillut.

Melbourne

Oli aika vaihtaa maisemaa, vaikka minulta jäi länsirannikko koluamatta, niin en katunut päästöstäni, että olin lentoliput ostanut. Vaikka minulla olisi ollut aikaa siihen, että olisin vielä senkin nähnyt, niin se olisi tullut aivan liian kalliiksi.

Vaikka haaveilema Tasmania jäi vain mystiseksi saareksi kartalla, niin minua ei harmittanut. Minä voin aina palata.

Great Ocean road

Vaikka Uusi-Seelanti kummitteli mielessäni, en ostanut lippuja sinne, vaikka Bali huuti aamusta iltaan nimeänsä, jätin sinnekkin liput ostamatta.

Minä halusin mennä Myanmariin, mutta ajattelin, että sinne suoraan lentäminen olisi ollut ehkä liian suuri kulttuurishokki, joten ostin lentoliput Thaimaaseen. Siellä minulla olisi aikaa taas tottua Aasiaan ja sen tapaan elää ja reissata.

Vaikka Thaimaa ei ole koskaan ollut minulle se ”aivan pakko päästä” kohde, olin tyytyväinen valintaani, vaikka lentokoneessa lukemani lehti muistutti minua kymmenisen sivun verran siitä, miten mahtava ja kiehtova Bali oikein on.

Great Ocean road

Autraaliaan saapuessani kädessäni komeili uuttuutta kiiltävä Lonely Planet ja nyt käsissäni oli jo hiukan kuluneelta näyttävä matkaopas, joka oli vanhaan tuttuun tyyliini merkitty musitilapuilla ja lukemattomilla tähdillä ja ympyröillä. Minulla oli suunnitelma miten kuukauden päivät Thaimaassa menen. Ja tunsin suurta nautintoa katsellessani matkaopasta, jonka lukemattomat post-in laput kertoivat minulle siitä, että minun ei tarvinnut murehtia mitään. Se oli minun turvani.

Kuten ystäväni kerran muinoin sanoi, kunnon suunnittelu antaa tilaa sille, että voi ottaa iisisti ja nauttia siitä mitä huominen tuo tullessaansa kun ei tarvitse murehtia, miten minnekkin pääsee.

Great Ocean road

Toisten mielestä se on taas aivan liian tylsä tapa matkustaa, seurata nyt orjallisesti jotain, jonka on suunnitellut näkemättä ja kokematta mitä paikan päällä on. Mutta kuka sanoi, että suunnitelmaa ei ole tehty rikottavaksi? Ei kukaan.

Kipeä

Makasin sängylläni ja voimat olivat kadonneet. Käsissäni oli jo kolmas särkylääkepakkaus, jonka viimeisen pillerin suuhuni heitin. Kuumetta oli reilut 39 astetta ja huomenna olisi lento Darwiniin. Korviani särki ja nenäni oli tukossa, rintaan pisti ja hengittäminen tuntui vaikealta. Kello oli jo aivan liian pajon, jotta olisin lääkäriin voinut mennä.

Lääkäriin, jonne meno olin jo pitkittänyt kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa olin ollut kipeänä, kaksi viikkoa, jolloin kuumeni oli noussut taivaisiin muutaman päivän ajaksi ja laksenut kuin salama kirkkaalta taivaalta, antaen minulle päivän tai kaksi leikkiä tervettä, kunnes oli aika taas painua peittojen alle ja täristä kylmän nihkeässä horroksessa.

Lento Darwiniin oli yhtä helvettiä ja päivät, jotka kuumassa ja hiostavan kosteassa kaupungissa vietin. Lääkäri oli määrännyt minulle kasan lääkkeitä, jotka pistivät korvani lukkoon muutamaksi päiväksi ja tuvottivat kehoni päivä päivältä vain enemmän.

Ja minulla oli vielä edessä reilun kahden viikon mittainen reissu Darwinista Adelaideen asti. Ei naurattanut yhtään, kun lähtöaamuna kuume ei tuntunut kadonneen minnekkään ja aamupalaksi olin muutaman pyöreän pillerin popsinut.

Aluksi olin suunnitellut hyppääväni Austarian halki kulkevaan junaan ja jäänyt aina pois suurimpien nähtävyyksien kohdalla. Ongelmaksi muodotui se, että juna kulkisi kerran viikossa ja joutuisin kuitenkin ottamaan osaa retkiin, jotta olisin päässyt näkemään ne paikat, jotka halusin nähdä.

Darwin

Darwin

Halvimmaksi vaihtoehdoksi tuli hankkia matka Darwinista Adelaideen asti, joka takaksi sen, että näen ne kaikki paikat, jotka olin matkaoppaani karttaan punaisella kynällä ympyröinyt.

Vaikka se kuuluisa ja kauan unelmoimani junamatka jäi kokematta, koin niin paljon, että menetys ei haitannut tippaakaan. Se mitä kaksi viikkoa piti sisälläänsä oli parasta mitä olin koko Austraaliassa oloni aikana kokenut, sairastelustani huolimatta.

En oikeastaan tiedä, minkä troopisen taudin olin itselleni hommannut, vai oliko kyseessä sitten tavallista pahempi flunssa, mutta kaikkiaan koko sairastelu kesti hiukan yli kuukauden. Välillä oli päiviä, jolloin tunsin itseni terveeksi, kunnes taas olo huononi.

Lääkkeitä tuli popsittua sen kahden viikon ajan ja oikeastaan en tiedä minkä hevoskuurin lääkäri minulle oikein antoi, mutta lääkkeiden vaikutukset kehooni ja mieleeni olivat kamalat. Elimistöni turposi kuin mikäkin pallokala ja korvissani suhisi. Toisinaan minua osketti ja huimasi. Onnekseni vatsani sai olla rauhassa.

Lento tuntemattomaan

Nojasin päätäni lentokoneen ikkunaa vasten ja katsoin suurilla silmilläni allani avautuvaa maisemaa, kaupunkia joka ei näyttänyt loppuvan millään. Kaupunkia, jonka takaa aurinko teki nousua ja mietin, että tuolla jossain, jossain noiden lukemattomien talojen joukossa on se minun hostellini, jossain tuolla, on seuraava määränpääni.

Minua väsytti ja hiukan jännitti. Jännitykseni ei ollut sellaista missä perhoset tanssahtelevat kiivaan teknobiisin tahtiin. Minua jännitti, mutta masuni sai olla rauhassa, ei perhosia tai täriseviä käsiä. Ei hermona olemista tai tykyttävää sydäntä.

Lennon aikana en kerinnyt nukkumaan, olihan se siihen aivan liian lyhyt ja minä liian levoton. Tai sitten se oli vieressäni istuva vanha hippi, joka piti minut hereillä, sen verran pistävä oli herran ominaistuoksu. En edes halunnut ajatella, milloin herra oli viimeksi raikkaan suihkun alla käynyt pyörähtämässä.

1

Aikaa oli selata kirjakaupasta ostamaani matkaopastani, opasta jota en ollut ennen lennolle nousua kertaakaan selannut, saati sitten tehnyt mitään suunnitelmia siitä, minne seuraavaksi menen. Minulla oli varattuna seuraaviksi neljäksi yöksi hostelli ja siihen se ennakkosuunnitteluni sitten päättyi.

Yleensä, kun olen menossa jonnekkin, olen selannut matkaoppaan ja merkannut siihen tähdellä paikkoja, joita haluan nähdä, alleviivannut joitain minulle tärkeitä asioita ja ehkäpä vielä laittanut värikkäitä lappusia muistuttamaan minua paikoista, joita en todellakaan halua missata. Ja tietenkin värikoodannut asiat täydelliseen järjestykseen Post-it lappuilla. Ja nyt sylissäni komeili uuttuutta kiiltävä Lonely Planet, kirja jota olin kaupassa ollessani vain selaillut ja kassalle kantanut siksi, koska kirjassa oli todella paljon kuvia. Kuvia, jotka kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kirjassani ei ollut merkintöjä eikä yhden ainoata Posti-it lappua kertomassa, minne mennä ja mitä nähdä.

Olinhan lentoliput hommannut vasta viime viikolla ja kirjan hankkinut toissapäivänä. Sähköpostissani komeili viisumi ja minä istuin lentokoneessa matkalla Sydneyhyn. Ei ihme että vähän jännitti. Vai pitäisikö sanoa pelotti. Oliko tämä sittenkään oikea ratkaisu? En ole koskaan aikaisemmin mitään vastaavaa tehnyt. Hertäteostokset ovat minulle tuttuja, mutta silloin käteeni on jäänyt vaatteita tai suklaata, kipoista ja kupeista puhumattakaan, mutta lentoliput ja uusi maa. Uusi seikkailu. Todellakin. Seikkailu.

2

Jotenkin se, mitä minulla on edessä tuntui niin oudolta, tämä on jotain niin uutta, mitä olen koskaan aikaisemmin tehnyt. Jollain oudolla tapaa vihasin ja samalla rakastin tätä hetkeä. Kuin lähtisin leipomaan täytekakkua ilman ohjeita ja tietoa siitä, sekoitetaanko taikinaan munat ennen vai jälkeen jauhojen.

Kerran lähdin leikkiin mukaan extempore ajattelin viedä leikin sellaisenaan loppuun, sanaton sopimus itselleni. Sopimus siitä, että nyt mennään minne nenä näyttää ja suunnitelmia ei ole. Etsitään seuraavien kohteiden tietoa vasta myöhemmin ja yritetään elää siinä paikassa ja hetkessä minne on itsensä ängetty.

Ainoa suunnitelma, jonka koneessa tein oli se, että mennään koti pohjoista ja sieltä Darwiniin, jos mahdollista niin junalla mantereen halki takaisin etelään ja sitten katsellaan miten minulla on aikaa ja mitä pankkitilini sanoo. Eli suunnitelma matkan suunnasta on, mutta ei muuta. Ei kaupunkeja tai paikkoja. Ja jos tuntuu siltä, että pitää palata, niin palaan ja jos tuntuu siltä että pitää vaihtaa maataa, niin teen senkin. Elämä ja tämä vuosi, aivan liian lyhyt siihen, että on jossain missä ei viihdy.

3

Uusia tuulia

Istuin starbuckissa juomassa teetä ja lataamassa valokuvia muistitikulleni, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Oli aikaa ajatella ja käydä pään sisällä niitä keskusteluja, joita on lukemattomia kertoja käyty ja tullaan jatkossakin käymään.

Katsellessani ikkunasta ulos ja en voinut olla hymyilemättä, aika jonka olen Auclandissa viettänyt on tuntunut jotenkin erilaiselta, kuin mikään muu päiväni koko Uudessa-Seelannissa. Olen ollut vapaampi, rentoutuneempi ja jollain tasolla enemmän jalat maassa. Olen huomannut joka päivä ihastuvani uudelleen koko kaupunkiin ja löytänyt aivan mielettömän hienoja kujia kahviloineen, joissa tuntuu löytyvän se kaupungin sydän, se elämä, jota ensimmäsinä päivinä täällä ollessani en löytänyt.

En tiedä, katselenko kaupunkia ja oikeastaan koko maata aivan uusin silmin, kun minulla on lentolippu Australiaan. Mietin, teinkö sittenkin liian hätäisen päätöksen, kun päätin ottaa ja lähteä, kohti uutta mannerta, josta en oikeastaan tiedä mitään muuta, kuin sen, että siellä on jumalattomasti myrkyllisiä ötököitä, kenguruista puhumattakaan.

Rehellisesti sanottuna, tuntuu todella haikealta lähteä, koska minulta jäi aivan liian monta paikkaa näkemättä, aivan liian monta rannalla makoilua tekemättä. Mutta voin aina palata, todellakin. Sen minä teen, mutta milloinka, en tiedä. Tiedän vain, että jonain päivänä palaan.

Vaikka mietin, oliko lentolippujen osto ehkäpä liian hätänen päätös, tosin asiaahan olin jo pyöritellyt tovin mielessäni. Jotenkin minulla oli fiilis, että tää maa on jo vähän niinku nähty, nähty siltä osin mitä kykenen sitä näkemään.

12

Ystäväni sanoi, luota sydämen ääneen ja kuuntele sitä, mene minne se johdattaa. Ja nyt se on huutanut kuukausia Autraaliaa, sen kuumia hiekkarantoja ja punaisena hohtavaa kuivaa erämaata, maata joka koskaan aikaisemmin ei ole herättänyt näin suurta intohimoa kuin nyt.

Mene ja tiedä, löydä tai etsi. Jää tai lähde. Mutta jollen mene, en voi tietää.

Ainahan voin palata, valita uuden kohteen ja tai jäädä. Elämä on yksi suuri seikkailu ja sen pilaaminen olisi typerää hulluutta jäädä kitkuttelemaan jonnekkin, jossa ei ole löytänyt sitä henkistä tasapainoa, tyyneyttä mielelle ja rauhaa sydämelle.

Silti tuntuu, että olisin jotenkin selityksen velkaa miksi pakkaan rinkan ja lähden. Ystäväni, jotka ei ymmärrä miksi teen kun teen, jotka ihmettelevät miksi en halua olla täällä kauempaa. Miksi maailma polttaa jalkojeni alla ja tuuli ulvoo korvissa, tuoden tuoksuja muista maista vieraista.

Kaiksesta epäröinnistäni huolimatta, olen suunnattoman iloinen siitä, että minulla on se lentolippu Austraaliaan. Oli se sitten karvas pettymys tai vain välietappi kohti uutta mannerta tai vain parin päivän hairahdus, kunnes palaisin nöyränä tyttönä Uuden-Seellanin raikkaan ilman luo ikävästä turtana, niin se ei haittaa. Olen onnellinen kaisesta huolimatta.

Vauhdin huumaa

Istuin mukavasti, jalat tuulilasia vasten ja hiukseni hulmusivat avoimesta ikkunasta tulevan ilmavirran mukana. Kuski näytti hymyilevän ja niin hymyilin minäkin. Allamme oli auto, jonka kyydissä tulevat viikot tulemme viettämään, tuli riitoja tai ei, niin toisen naama on vaan pakko jaksaa katsoa.

Laitoimme musiikkia hiukan kovemmalla ja annoimme auton ahnaasti syödä kilometreja. Meillä oli päämäärä ja kädessä oleva rypistynyt Etelä-saaren kartta oli ainoa suunnan näyttäjä.

Cathedral Gully

Cathedral Gully

Alustavia suunnitelmia olimme tehneet, mutta mitään päiväkohtaista suunnitelmaa emme, meillä oli paikkoja joita molemmat halusivat nähdä ja sitten oli tietenkin lukuisa määrä niitä paikkoja, joita minä halusin nähdä. Haluanhan nähdä kaiken, jokaisen kiven ja kannon ja jos vielä mahdollista niin kääntä vielä ne kivet ympäri. Jouduin tekemään kompromissin, jos matkan varrella on niitä paikkoja, joita haluan nähdä niin pysähdymme ja käymme kattomassa. Olisi kuulemma aivan typerää ajaa jonkun kiven takia satoja kilometrejä, jos sillä suunnalla ei olisi mitään muuta nähtävää. Taisin hiukan nyrpistää nokkaani kun kuski alkoi selittämään uudelleen kuinka typerää se on. Nyökkäsin että ymmärsin. Ymmärsin ihan helvetin hyvin.

Gore Bay, tuo surffareiden kultainen piilopaikka, josta en ollut mitään aikaisemmin kuullut ja vasta siitä ohi ajaessa salaisuus meille paljastui. Hiljainen ranta ja uskomattoman kaunis sellainen. Yksi valkoinen kallion seinämä ja auringossa välkkyvä sinistä sinisempi meri. Kyllä täällä kelpaa laudalla lainehtia vaikka surfata ei osaisikaan. Meillä ei tosin ollut lautoja tai saati taitoa sellaiseen, joten tyydyimme vain ihailemaan rantaa ja nauttimaan siitä, että meillä ei ole minnekkään kiire.

Toinen askel

Keskustelupalstoja lukiessani olin saanut sellaisen kuvan, että jopa pommin salakuljettaminen lentokoneeseen olisi käynyt näppärämmin, mitä viisumin hankkiminen Kiinaan. En tiedä miten muut ovat toimineen, mutta minä toimin ihan ohjeiden mukaan. Olin ottanut mukaani tarvittavat paperit passin valokopiota lukuun ottamatta. Unohduksesta jouduin maksamaan vain vaivaa, kun kävin läheisessä kirjastossa ottamassa uuden kopion. Ilman kädenvääntöä ja ristikuulusteluun joutumista sain viisumin, jonka ansiosta minulla on taas yksi huoli vähemmän.

Kiina, tuo lapsuuteni salaperäinen maailma kaarevineen kattoineen ja hassuineen kirjaimineen on askeleen lähempänä. Maa, joka jakaa mielipiteet, toiset halajavat takaisin ja toisia ei edes kiinnosta jalallakaan astua koko maahan. Ja nähtäväksi jää, mitä mieltä minä olen siellä käytyäni.

IMG_0235

Viisumi 60€

Kiinaan tutustumisen aloitan Hongkongista, joka on Kiinan erityishallintoalue, jolla on niin oma valutta kuin peruslakinsa. Emämaa Kiina hoitaa alueen ulko-ja turvallisuuspolitiikan. Macao on Kiinan toinen erityishallintoalue, jonne myös Hongkongin tavoin pääsee ilman viisumia. Koska passissani komeilee Kiinan viisumi, suuntaan matkani myös näiden erityishallintoalueiden ulkopuolelle.  Tai niin olisi tarkoitus.

Alustavan suunnitelman mukaan Hongkongista menisin junalla muutamaksi päiväksi Guanzhouhun, josta jatkaisin matkaani luotijunalla Pekingiin. Pekingissä olisi tarkoitus olla vajaa viikkoa ja palata takaisin Hongkongiin yöjunalla. Hongonkista lennot Pekingiin ja takaisin olisi ollut samoissa hinnoissa kuin junamatkat, ja näin matkan alussa seikkailumieltä on vaikka muille jakaa, siksi valikoin matkustustavaksi junan. Ja siinähän kerkiää nähdä myös paljon muutakin kuin lentokentän lähtö-ja tuloaulat. Voi olla että junassa mieli muuttuu ja tulee kirottua sitä, että piti olla taas niin ahne, että halusin kokea junalla matkustamisen kiinassa. Tai sitten olen vain entistä onnellisempi siitä, että valikoin juuri junassa istumisen lentokoneen sijaan.

Lyhyen Kiinan valloituksen jälkeen suuntaan matkani kohti Uutta-Seelantia. Paikkaa josta odotan todella paljon. Mutta se, miten siellä menen ja tulen on vielä auki. Rehellisesti sanottuna, minulla ei ole mitään hajua, mitä ensimmäisten päivien jälkeen teen. Olen lukenut matkaoppaita ja suunnitellut päässäni alustavaa reittiä miten kuljen maan päästä päähän. Mutta ne ovat vain alustavia suunnitelmia päässäni, paperille en ole suunnitelman suunnitelmaa raapustanut. Uskon, että aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tulleessaansa. En jaksa sen suhteen murehtia.

Jos kaikki menee oikein hyvin ja minulla on rahaa, niin suuntaan jossain vaiheessa Fijille ja Tongalle, sekä poikkean myös Australiassa. Tosin eihän sitä voi tietää miten tulee käymään. Olenko koko vuoden Uudessa-Seelannissa ja haavet palmujen alla loikoilusta Tongalla jää kokematta, tai sitten otan hatkat ja ensimmäisen kuukauden jälkeen löydän itseni Balilta joogaopettajan paperit kourassa.

Rumah sakit

Aluksi olimme suunnitelleet menevämme Pulau Wehin jälkeen Takengonin ja Ketamben kautta Bukit Lawangiin, mutta päädyimme muuttamaan suunnitelmaamme, sillä aika ei näyttänyt riittävän aivan kaikkeen mitä olimme suunnitelleet näkevämme. Tiesimme sen, että liikkuminen Sumatralla on hidasta ja hankalaa, mutta jotenkin se ei vain suunnitteluvaiheessa iskeytynyt tajuntaamme täydellä voimalla. Joten päätimme, että otamme Banda Acehinista yöbussin Medaniin ja sieltä jatkaisimme matkaa Bukit Lawangiin.

Mutta tulikin mutkia matkaan. Emme hypänneet bussiin vaan jäimme kolmeksi yöksi Banda Acheniin. Vaikka halusinkin nähdä tätä kaupunkia enemmän, mitä viime kerralla näin, olisin niin mieluusti hypännyt siihen bussiin.

Ystäväni sairastuminen turistiripuliin ja paikallisessa sairaalassa käynti pysäytti matkamme.

Paikallinen sairaala oli sokkeloinen ja yllättävän iso, ensiapuun emme olisi löytäneet ilman apua. Onneksemme henkilökunta oli ystävällistä ja valmiita auttamaan, vaikka aina sitä yhteistä kieltä ei ollut.

Vastaanottotiskiltä oli suora näkyvyys sairaalaan ja hoidettavien potilaiden sekaan, joka teki minut hieman vaivautuneeksi. Istua siinä, pienellä jakaralla ja odottaa pääsyä ystäväni luokse. Väistellä vierestä kannettavia paareja, joissa yhdessä makasi nuori poika, poika jonka tiesin jo yhdellä vilkaisulla tehneen lähempää tuttavuutta mopon ja asfaltin kanssa.

Meille tutuksi tulleet valkoiset käytävät odotuspenkkeineen ja lehtipinoineen oli täällä tuntematon käsite, ihmiset odottivat sairaalan ulkopuolella sisälle pääsyä ja kiirelliset tapaukset taidettiin suoraan kiikuttaa paareilla hoitoon. Ja me, ihonväri oli lippu ohi jonojen.

image67

Kun minut lopulta ohjattiin ystäväni luokse, hänet laitettiin tiputukseen ja hänelle annettiin myös suonensisäisesti lääkettä vatsan rauhoittamiseksi. Verikokeiden ottaminen ja tipan kiinnittäminen näytti näin ulkopuolisen silmin ihan ammattilaisen työltä.

Kun ystäväni olotila helpottui oli minun vuoroni jäädä sänkyyn makamaan. Pahoinvointia ja oksentelua. Ja niin koitti minun vuoroni olla sairaalassa potilaana. Tällä kertaa saavuimme sairaalaan illalla, joten emme päässetkään niin helposti sivuovista sisälle, kuten viime kerralla, mutta ihonvärimme oli taas lippu ohi jonojen.

Olen kiitollinen että pääsin nopeasti sisälle ja sain pussilisen lääkkeitä. Silti minua jäi vaivaamaan se, miten etulyöntiasemassa olenkaan. Ties kuinka monta naista lapsineen jäi ovien taakse odottamaan vuoroa, vuoroa jonka minä heiltä vein. Minä, rikkaana länsimaalaisena pitkitin jonkun tuskaa, jotain suurempaa vaivaa, kuin minun pahoinvointini. Tiedän, että en saisi ajatella asiaa sen enempää, maalaila kauhukuvia suljettujen silmieni taakse.

image68

Kolme päivää Banda Acehinssa romutti kaiken kauniin, mitä olin tästä paikasta sanonut. Tällä kertaa yövyimme keskustassa, hotellissa jonka olimme valinneet Lonely Planetista ilmastoinnin ja oman wc:n takia.

En tiedä johtuiko se siitä, että me molemmat olimme todellakin huonossa hapessa, vai siitä että uskonto johon en ole juurikaan tutustunut, kaikui kaiuttimista korviini aamusta iltaan. Uskonto joka tuo tietämättömyyttäni mieleeni itsemurhapommittajat. Kaduilla ihmiset olivat todella tökeröitä ja ruokakojujen pitäjät eivät houkutelleet meitä iloisella hymyllä syömään. Aikaisemmin kohtaamamme ihmiset keskustan ulkopuolella olivat aivan erilaisia, iloisia ja nauravia.

Melkein

Vihreä, hiukan maailmaa nähnyt rinkkani nojaa huolettomasti seinää vasten. Huomenna se näkee taas enemmän, kuten minäkin.

Reissun ensimmäiset päivät vietämme Bangkokissa, josta lennämme Sumatralle, Banda Acehiin. Tarkoituksenamme on käydä Pulau Wehillä sukeltamassa ja siirtyä sieltä hiljalleen kohti Lake Tobaa. Sumatralta otamme suunan kohti Balia ja Lombokkia.

Viisi viikkoa. Sen pitäisi riittä, mutta tiedän, että se ei riitä.