Caminito del Rey

Espanja, mitä muka siellä nyt voisi oikei olla? Olenhan siellä jo muutamaan otteeseen käynyt ja se on niin nähty. Piste.

Kuitenkin mieleni alkoi hiljalleen muuttumaan, kun kuulin niin monen hehkuttavan kyseistä maata. Olin sitten Aasiassa tai Austraaliassa, niin aina se perhanan Espanja putkahti esiin. Se oli kuulemma niin suuri maa jolla on niin paljon tarjottavaa. Olihan siellä muutakin kuin Malagan rannat ja Barcelonan vilkkaat kadut.

Oikeasti?

Kyllä. Samaa mieltä oli minun matkaoppaani, jossa oli merkattuja sivuja enemmän kuin kesälomassani päiviä. Yksi paikka oli ylitse muiden. Yksi kohde, jonka ympärille koko lomani rakensin.

Tällä kertaa se ei ollut mikään kiva kuva jossain lehden sivulla. Se oli viedo, joka minulle näytettiin jo vuosia sitten. Vaellusreitti joka tunnetaan nimellä Caminito del Rey.

Caminito del Rey eli kuninkaan polku rakennettiin vuosina 1901-1905 helpottamaan tavaroiden kuljettamista kahdelle voimalaitokselle, jotka sijaitsivat El Chorro – kallionrotkon molemmin puolin.

Vuonna 1920 polku avattiin virallisesti ja Espanjan kuningas Alfonson XIII oli ensimmäinen polusta selviytyjä ja näin ollen sai kunnian nimetä polun. Omaperäisesti, tietenkin.

Yhden tarinan mukaan polun rakentamisesta vastasi kuolemaan tuomitut vangit, jotka taiteilivat yli 400 metristen pystysuorien kallionjyrkänteiden keskellä. Paikoitellen jopa 100 metrin korkeuteen kohoava metrin levyinen ja kolmen kilometrin pituinen polku rakennettiin hiekasta ja sementistä, jota tuki kallioinseinämään upotetut metallipylväät.

Vuosien aikana polun rakenteet rapistuivat. Vaikka polkua ei aikoihin enään sen alkuperäisessä tehtävässä käytetty, niin kiipeilijät ottivat sen omakseen. Se oli vaaralllinen reitti jopa ammattikiipeilijöiden keskuudessa. Polku suljettiin kokonaan  vuonna 2000. Liian moni uhkarohkea teräsmiehen alku syöksyi kuolemaan. Kuninkaan polusta tuli maailman vaarallisin vaellusreitti.

Reitti kunnostettiin ja avattiin uudelleen maaliskuussa 2015. Ja minä kuljin polun vuotta myöhemmin.

Sanosinko, että koko reitti taitaa olla turvallisempi kuin Madridin lentokenttä. Ei nyt sentään metallinpaljastimen lävitse sinne tarvinut mennä, mutta turvallisuus oli todellakin sitä luokaa, että jos sieltä kuolemaan olisi pudonnut, niin sen eteen olisi saanut tehdä töitä ja oikein kunnolla.

Metrin levyinen polku oli muuttunut leveämmäksi ja tukeva verkkoaita piti huolen siitä, että vaikka olisikin sattunut siihen tasaiseen lautalattiaan kompastumaan, niin olisi vielä pysynyt polulla.

Reitin varrelle oli sijoitettu valvontakameroita ja vastaan tuli useita turvallisuudesta vastaavia henkilöitä. Jokaisella polun kävelijällä tuli olla vakoinen kypärä päässä ja selfie-tikut olivat ehdottomasti kielletty.

Alkuperäisen polun jäännökset ja muutamat kallion seinämään hakatut muistolaatat muistuttivat siitä, miten vaarallinen reitti oli vielä muutamia vuosia sitten ollut.

Vaikka polku oli mahtava ja maisevat aivan mielettömiä, niin täytyy sanoa että petyin hiukan. Odotukseni olivat taas niin korkealla ja sitten sieltä tultiin ja ryminällä alas. En nyt sanoisi, että olisin halunut tuntea ”leikitään hengellä ja roikutaan kuoleman kielekkeellä” mutta olisin kuitenkin jotain ”jännitystä” halunut kokea.

Jotenkin sillä hetkellä, kun siellä polulla tepastesi ei oikein tajunnut, kuinka korkealla sitä oikein ollaan. Kun taaksepäin kääntyi katsomaan, niin polkuhan näytti aika rajulta.

Jälkikäteen valokuvia katsellessa polku näyttäytyi aivan toisessa valossa, se oli vaarallisempi. Mutta sillä hetkellä se ei siltä tuntunut.

Vaikka polku ei saanut jalkojani tärisemään ja sydäntäni hakkaamaan olin kuitenkin yhtä hymyä koko päivän ajan. Maisemat ja vielä kerran maisemat. Ei niitä voi oikein sanoin kuvailla.

Se oli täydellinen päivä.

Darwin to Adelaide osa IV

Katsoin ylös ja hieroin unihiekkaa silmistäni. Aurinko teki nousua ja minua väsytti. Ja palelti. Eikös Austraalian keskustan pitänyt olla kuuma, hiostava ja tukala paikka elää.

Aloin nousta kallioon hakattuja rappusia ylös ja ylös. Väsymys väsityi ja puuskutus astui kuvioihin. Yksi tauko ja huikka vettä, sitten jatkan ylös asti, se oli sopimus itseni kanssa.

Yritin tasata hengitystäni ja katsoin eteen ja vielä kerran eteen. Olin hämmästyksestä soikeana. Sanotaan, että sydän jättää yhden lyönnin välistä kohdatessa jotain todella hienoa. Minun sydämeni se jatkoi lyöntiä yhtä tiuhaan tahtiit kuin aikaisemminkin, mutta minä lopetin hetkeksi hengittämisen. En siksi, että en osaisi tai kykenisi hengittämään, vaan siksi, koska näin jotain, mitä en odottanut näkeväni.

Kuten Kata Tjuta tuli minulle yllätyksenä niin Kings Canyon tuli vielä enemmän puskien takaa. Ja ehkäpä siksi, se oli parasta, mitä näin punaisena hehkuvan austraalian keskellä.

Hymähdin ääneen kun muistin kaverini, jolle kerroin rakastavani kiviä ja kallioita. Todellakin, minä rakastan kiviä ja kallioita. Rakastan niitä enemmän, kuin kauniita rantoja ja huojuvia palmuja. Olisin voinut istua Canyonin reunalla ikuisuuden ja katsella miten punainen, hiukan raidallinen kallioin seinämä seisoo tukevasti silmieni edessä, antaen auringon piirellä sen kylkeen kuvioita. Katsella taivaalla kaartelevia lintuja ja antaa raikkaan tuulenvireen viilentää oloani, oloa jonka taivaalle noussut aurinko on saanut jo hiukan tukalaksi.

Kuulemma muutama vuosi sitten pari turistia oli tippunut kallion reunalta alas, yrittäen ottaa sitä parasta selfietä, jolla saada kaverit kateelliseksi. En voi kun ihmetellä, mitä niiden tyttöjen päässä oikein liikkui. Missä se itsesuojeluvaisto oikein oli? Kyllä minäkin olen utelias ja toisinaan löydän itseni paikoista, joissa jälkikäteen ajateltuna, ei olisi ollut ehkä viisasta olla, mutta nyt yrittää tasapainotella kielekkeellä, jonne meno on ehdottomasti kieletty.

Blue Mountains

Taas jälleen olin katsellut sääenusteita ja kytännyt sopivaa päivää, jolloin saan herätä ennen auringon nousua. Väsyneenä, mutta intoa puhkuen suuntasin matkani junalla kohti Katoombaa. Kaupunkia, joka sijaitsee Blue Mountains vuoristossa, jonne lukemattomat turistit saapuvat vain ja ainoastaan metsän ja vuoriston takia.

Blue Mountains

Vuoristo koostuu 1,03 miljoonasta hehtaarista metsäistä maastoa syväänuurretulla hiekkakivitasangolla 60-180 kilometriä Sydneystä kohti sisämaata

30

Alueella kasvaa myö 90 erilaista eukalyptuslajia

Katoomba oli pieni ja hyvin idyllinen kylä parin tunnin junamatkan päästä Sydneyn pilvenpiirtäjistä. Ilma tuoksui raikkaalta ja hengitys huurusi. Pistin kaulahuiviani tiukemmalle ja päätin olla koskematta aurinkorasvaan, jonka olin ihan vaan varmuuden vuoksi mukaani ottanut, turhaa painohan se repussani oli.

Kävelyä "ylätasanteella"

Kävelyä ”ylätasanteella”

Yleensä en osta alueen opaskirjoja, mutta jostain kumman syystä tällä kertaa tein poikkeuksen. Kirjasessa oli kymmenisen sivua, jotka kertoivat alueesta yleisesti ja sekä sen kasvillisuudesta ja eläimistä. Ja tietenkin siellä keskiaukeamalla komeili se kartta.

Viime päivien myrsky oli täälläkin tehnyt tuhoja ja joitakin reitin osuuksia oli jouduttu sulkemaan ja matkalla tuli myös vaastaani  suljettuja reittejä, joista ei edes info pisteessä mainittu mitään.

Reitin aikana opasteet olivat toisinaan olemattomat ja kiitin hiljaa mielessäni sitä, että olin pistänyt muutaman dollarin opasvihkoseen, jonka kartta pelasti minut ja seuraani eksyneen Kanadalaisen.

Aluksi olin suunnitellut vain ihailevan maisemia ns. ylätasanteelta käsin ja kävellyt pienen lenkin myös siellä aivan alhaalla, maatasossa. Kuten jo olen oppinut, aina kaikki ei suju kuin tanssi, kuten ei tälläkään kertaa, ellei sitten päivääni voi verrata sirkustanssiin, jossa pellet hyppivät ilman mitään ennakkovaroituksia toistensa eteen ja kolauttavat päät yhteen saaden aikaan mojovat kuhmut, mustista silmistä puhumattakaan.

31

Blue Mountains alue kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin, joihin se lisättiin vuonna 2000

Koska reitin joitakin osia oli suljettu ja en halunut palata takaisin sinne mistä olin tullut, ainoana vaihtoehtonani oli jatkaa matkaa eteenpäin ja mennä hiljalleen alaspäin, aina sinne maahan asti, ja sitten seuraavassa polkujen risteyksessä pystyisin suunnata matkani takaisin ylös. Niin olin ajatellut, mutta sieltähän löytyi vain kyltti joka kertoi että alueella ei ole turvallista liikkua kaatuneiden puiden takia. Joten matka jatkui ja jatkui.

Aika kului ja minä aloin Kanadalaisen kanssa kyllästymään ainaiseen talssimiseen keskellä metsää, josta toisinaan löytyi pieniä vesiputouksia, mutta yleisesti ottaen matka oli kuten minkä tahansa metsän keskellä kävelyä. Puita ja puita. Toki täällä puut olivat paljon korkeampia mitä suomen kotimetissä, mutta ei sitäkään erilaisuutta jaksanut tuntitolkulla ihmetellä.

Lopulta päästiin ylös ja en tiedä, montako kilometriä tuli käveltyä ja kuinka monta rappusta lopussa tuli noustua, mutta jalkojeni mielestä aivan liian monta.

Metsästä siirryttiin rämeikköön

Vielä oli edessä yksi pikku kävely. Kerran olin Katoombaan asti tullut, olisihan se nyt ollut ihan typerää olla käymättä vielä ihastelemassa lähistöllä olevaa isoa vesiputousta. Kerran kun sinne pääsi junalla.

Jalkaparkani huusivat hoosianna, kun olin taas valikoinut aivan ihme reitin paikan päälle pääsemiseksi. Väsymys painoi ja kuljin valitsemaani metsäosuutta pitkin. Kello läheni vauhdilla iltaa ja aurinko alkoi tekemään laskua. Ja minä olin keskellä rämeikköä, joka hiljalleen muttui metsäksi. En uskaltanut edes ajatella  hämähäkkejä ja käärmeitä, minulla ei ollut aikaa alkaa epäröimään ja hidastamaan hiukan koomisen ripeätä vauhtiani.

Onneksi pääsin perille ennen lopullista pimentymistä, mutta se vesiputous jonka takia tänne oikeastaan tulin, jäi näkemättä. Olin lähtenyt nousemaan ylös aivan liian aikaisin, mutta sain ihailla auringonlaskua kanjonien värjäydyttyessä punaiseksi.

34

Hetki, jolloin maailma tuntui isolta ja minä niin pieneltä

Sitä ei voi ylittää

Jotta en olisi aivan turtunut kaupungin vilkkaaseen keskustaan ja rauhallisiin puutarhoihin, otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin tekemään ne, ehkä tunnetuimmat kävelyt. Aika, jonka Sydneyssä vietin, olisi riittänyt siihen, että olisi kerinnyt tehdä kaikki ne kävelyt, jotka olin suunnitellut tekeväni, mutta sää ei ollut puolellani. Vettä ja vettä, miten sitä melkein kaksi viikkoa voi sataa yhtä kyytiä?

En ole koskaan tuijotellut säätiedotuksia siihen malliin, mitä täällä ollessani niitä kyttäsin, kyttäsin mahdollisuutta aikaiseen heräämiseen ja siihen, että pistetään lenkkarit jalkaan ja reppu selkään, unohtamatta sitä kameraa ja karttaa.

17

Cooganna to Bondai beach walkaway on yksi Sydneyn tunnetuimmista kävelyistä ja edellisten päivien myrsky oli saanut rannat autioiksi ja likaisiksi. Jokaisella rannalla oli kaupungin työntekijöitä siistimässä rantoja ja auringonpalvojista ei ollut mitään tietoa.

21

En tiedä miltä meri okeasti näyttää, siis sellaisena tyynenä aurinkoisena päivänä, mutta tänään se oli jotenkin oudon sininen. Sitä ei voinut lakata tuijottamasta. En ole aikaisemmin sen väristä merta nähnyt, saatika rantakallioiden seiniä nuolevia aaltoja. Rohkeimmat surffarit olivat kuitenkin siellä lautojen kanssa ja minä turvallisesti muutaman metrin päässä kielekkeestä ja katselin lumoutuneena meren voimaa.

20

Vaikka kävelyllä oli pituutta se 7km niin ei se siltä matkalta tuntunut, maasto oli helppoa, asfalttia tai lenkkeilijöille tehtyä pehmeätä ramppia. Oikein leppoinen ja todella kaunis kävely, jonka olisin mielelläni tehnyt vielä uudelleen jos vain sää olisi ollut puolellani.

22

Manly scenic walkway oli taas aivan toista luokkaa mitä Cooganna to Bondai beach walkaway. Kun edellisellä kerralla sain tepastella oikein kivasti asfaltilla, niin tällä kertaa kuljin keskellä metsää. Välillä edessäni oli vain vajaan puolen metrin levyinen polku ja toisinaan oli hiukan leveämpi, sekä parempi kävelyalusta, joka oli tehty joissain osuuksissa betonista tai puusta. Vaikka maasto oli toisinaan helppoa menin kuitenkin laskuissani sekaisin siitä, kuinka monta kaatunutta puuta matkani aikana jouduin ylittämään tai kiertämään.

24

Kävelyn ensimmäsiten metrien aikana tuli Uuden-Seelannin luontoa ikävä, kun siellä niitä myrkyllisiä ötököitä ei ollut. Vaikka liskot ja hämähäkit olivat ainoita eteeni tulevia elukoita, olin hiukan hermona, kun mielikuvitukseni laukkasi lujempaa mitä maailman nopein ravihevonen. Yritin rauhoitella mieltäni, että ei täällä mitään tappaja hämähäkkejä ole, jotka hyökkäävät kimppuuni.

25

Se, että myrsky oli kaadellut puita ja tehnyt suuria vesilammikkoja reitilleni piti, silmäni visusti edessäni olevalla polulla, mitä katseeni olisi eksynyt sinne jonnekkin, mistä olisin aivan varmasti bongannut ne iljettävimmän näköiset ötökät ja harkinnut kahdesti takaisin kääntymistä. Onneksi jossain vaiheessa kuljin jo huolettomasti ötökät unahten ja maisemiin upputuneena.

23

Paluumatkan Sydneyn keskustaan tein laivalla, joka kruunasi päivän lopullisesti. Olin väsynyt, mutta onnellinen, takana oli reilun 11km mittainen kävely ja hiestovan nihkeässä ilmastossa se tuntui. Illalla taisin jo nukahtaa ennenkuin pääni kosketti tyynyäni.

26

27