Asettuminen – vain hetkeksi

Gisborne, jossa olin vajaan kuukauden ihastutti ja vihastutti. Kaupunki, joka oli ihan kiva, mutta jotain silti puuttui, että se olisi sytyttänyt minua samalla tavalla, kuin Whakatane. Vaikka minulle suotiin hellettä ja palmuja, kaupungin halki kulkeva joki ja taivaallisen kauniilla maisemalla varustettu merenranta, niin jotain puuttui.

264

Ensimmäinen asia jonka näin, kun astuin ulos dösästä – toteemipaalu

Kaupunki oli tuttua ja turvallista, mutta niin äärettömän tylsää Uusi-Seelanti laatua, johon en ole oikein syttynyt. Arkitehtuurissa ei ole juurikaan mitään, mikä minua sytyttäisi. Jostain voi löytää kauniita, vanhoja rakennuksia, joita ihailee hetken, kunnes näkökentässä on taas niitä uusia, ei minkään näköisiä taloja, joista toisinaan minulle tulee mieleen Amerikan villiin länteen sijoittuvat länkkäri elokuvat. Vaikka katukuva, jonka näin joka päivä, muttui tutummaksi ja tutummaksi, niin sitä rakkautta en kohdannut.

Kaupunki joka ottaa ensimmäisenä maailmassa auringonsäteet vastaan tarjosi huikeita maisemia

Kaupunki, joka ottaa ensimmäisenä maailmassa auringonsäteet vastaan tarjosi huikeita maisemia

Kaupungit, joissa olen ollut, ovat olleet pieniä ja hyvin hiljaisia, niin oli tämäkin. Jotenkin sitä ei ole vielä ymmärtänyt, että kello kuuden jälkeen kadut ovat tyhjiä ja melkeinpä ainoat ulkona olijat ovat turisteja, jotka ihmettelevät hiljaisia katuja ja sitä tyhjyyttä mikä on edessä. Puistot ovat autioita ja Suomesta tutut nuorisojengint pussikaljoineen on aivan tuntematon käsite, rannalla lauleskelevat ihmiset nuorion äärellä taitaa vain olla muisto Aasian hiekkatannoista ja kuuman kosteista ilmoista.

Kirjasto ja ilmainen wi-fi takasi sen, että siellä oli aina porukkaa, oli kello mitä tahansa. Jos onni suosi, sain olla hetken rauhassa kunnes joku laski reppunsa maahan ja alkoi skypettämään toiselle puolelle maailmaa tai paikalliset tulivat pelailemaan porukalla pelejä ja satunnaiset kiljahdukset rikkoivat hiljaisuuden, joka oli kaupungin tunnus. Hiljaisuus, jossa pystyit kuulemaan oman hengityksesi.

266

Kirjaston ulkopuolella tuli istuttua lukuisia kertoja, niin istui moni muukin.

Hostellilla ystävät tulivat ja menivät. Ja aina oli edessä se päivä, jota en varmaan koskaan tule rakastamaan, hetki kun on hyvästeltävä uudet ystävät, ystävät joiden kanssa oli viettänyt aivan mielettömän mahtavia päiviä. Kuistilla aamupalaa syödessä oli katsottava soratielle loittonevaa rinkaa ja samalla omiin ajatuksiin uppoutuneena sekoitettiin sitä pahaa pikakahvia, jonka mausta en oppinut pitämään, en maidolla tai ilman. Sokerista puhumattakaan. Jotenkin sitä aina mietti, että huomenna hemmoittelen itseäni ja kipaisen keskustasta hakemassa kunnon kahvia, mutta seuraavana aamuna sitä taas huomasi istuvansa siinä kuistilla, tyytyen siihen mitä kupissa oli.

Aamupala

Aamupala

Elämä samassa hostellissa pidemmän aikaa toi arkeen tietyt rutiinit, pyykinpesut ja kaupassa käynnit. Sitä pystyi suunnittelemaan ruokaostokset tulevalle viikolle ja jopa tekemään hiukan suurempia annoksia tulevia päiviä varten, jolloin mikron piipaus kertoi minulle makoisen lounaani olevan valmista.

Toiset päivät eivät millään kuluneet ja toiset menivät ohitse aivan liian nopeasti. Miten sitä toisinaan istuttiin porukalla olohuoneessa katsoen ikivanhaa komediaa ja ilmassa oli se yhteenkuuluvuuden tunne. Toisinaan porukka vaihtui tiuhaan tahtiin ja harmaat kasvot kulkivat paikasta toiseen sanomatta sanaakaan.

Joinakin päivinä oli vaan niin vetämätön olo, että nyhjötti koko päivän hostellin pihalla kirjaa lukiessa, tai sitten energiaa oli olla liikkeessä aamusta iltaan. Toisinaan kaipasi omaa rauhaa ja sitähän hostellilla oli vaikea saada. Aina joku tuli huoneeseen, kun halusit vain maata ja tuijottaa kattoa, antaa aivojen käydä tyhjällä ja ajatusten lähteä seilaamaan suurille merille ilman päämäärää.

249

YHA-hostelli

Joogani loppui ja oli aika pakata rinkka, olla tällä kertaa se, jota jäädään kaipaamaan, jotain joka jätti tyhjän pedin jälkeensä.

Lähtöaamuna sängyltäni löytyi kirje, jota lukiessa en voinut tuntea muuta kuin iloa, hymyillä sellaista teinimäistä hymyä. Ei sydämiä eikä suuria rakkaudentunnustuksia, vain kirje, jossa kiitettiin siitä kaikesta, mitä yhdessä koimme, kiitettiin siitä, miten minuun oli ilo tutustua. Join pahan aamukahvini leveän hymyn kera ja taittelin kirjeen kalenterin väliin.

Oli aika lähteä ja nousin bussiin uutta intoa puhkuen.

 

Mainokset

Elämää hostellissa

Hostellille saapuminen ja naisten dormiin sijoittuminen muistutti minua siitä, mitä minulla on oikein edessä. Lukemattomia öitä huoneissa, joissa on tuntemattomia ihmisä ja jokaisella on omat tavat ja menot. Miten paikasta toiseen liikkuminen ja vieraassa sängyssä nukkuminen tulee olemaan uuvuttavaa ja samalla se suola, miksi tähän ryhdyin. Koskaan ei voi tietää mitä seuraava päivä tuo tulleessaansa. Minkälaisia huonetoverini ovat ja miten hyvin missäkin paikassa viihdyn.

Olen aina tykännyt enemmän sekadormeista mitä naisten dormeista. Miehet osaavat olla huomaavaisempia ja siistimpiä. Tavarat eivät ole levitettynä joka paikkaan ja toisten kunnioitus on aivan jotain muuta, verrattuna naisten kekseiseen kunnioitukseen.

Olin huoneessani ainoa länsimaalainen ja seuranani neljä kiinalaista antoi minulle ensikosketuksen siitä, millaista on jakaa huone heidän kanssaa. Miten valot läväytetään päälle keskellä yötä, kun joku haluaa alkaa lukemaan kirjaa tai miten elokuvaa katsotaan ilman kuulokkeita yötä myöten. Miten hiuksia aletaan kuivamaan aamuyöllä ja aamulla nukutaan puoleen päivään asti.

Miten utelitaita ollaan menoista ja annetaan vinkkejä minne mennä ja mitä tehdä. Kerrotaan avoimesti kiinalaisesta kultuurista ja siitä, mitä ei missään nimessä kannata tehdä.

Suomalainen elämä ja tapamme herätätti kysymyksiä

Suomalainen kulttuuri herätti kysymyksiä.

Guangzhouhin saavuttua päästäni oli hävinnyt se usva, joka Hongkongissa vaivasi. Aloin hiljalleen ymmärtämään minkä askeleen olin oikein ottanut. Vapaus.

Illan hämärtyessä hyppelehdin kapealla kiinalaisella kujalla kohti hostelliani. Olin enemmän kuin innoissani.

Kiina ja nettisensuuri. Tunsin kadottaneeni yhteyden muuhun maailmaan. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, oloni oli orpo kun en päässyt facebookin tai päivittämään blogiani. Puhelin ei toiminut ja viestin lähettäminen kotipuoleen oli aivan turhaa.

Noh, oli ainakin aikaa lukea kirjoja ja tuhota rinkasta painoa.