Tuhat ja yksi yötä

En olisi vielä ennen lomieni alkua uskonut, että voisin oikeasti rakastua Espanjaan. Ja en vieläkään pysty sitä ihan rehellisesti itselleni myöntämään.

Tuleehan Espanjasta mieleen ne eläkeläiset aurinkotuoleissa. Vyötärölaukkuja saati sitten niitä tennissukkia unohtamatta.

Vaikka en yhen yhteenkään eläkeläiseen matkallani törmänny. Silti se mielikuva on ja pysyy. Yhtä sitkeästi, kuin kesähelteellä kengänpohjaasi tarrautunut purukumi. Se venyy ja paukkuu, mutta ei sitten millään irtoa.

Córdoban Alcázar on keskiaikainen espanjalainen linna. Josta tehtiin vankila vuonna 1821, kunnes 1950-luvulla Espanjan hallitus muutti linnan matkailunähtävyydeksi ja kansalliseksi monumentiksi.

Olen niin moneen otteeseen ihastunut siihen ylvääseen ja avaraan kaupunkikuvaan, jonka vastakohtana ovat kapeat ja sokkeloiset kadut. Se on ollut kuin leikkiä eri maailmojen välillä.

Ja nyt maailmaan tuli kolmas ulottuvuus. Se oli vain hento ripaus itämaista mystiikkaa, mutta se riitti minulle.

Hostellini oli kuin pala satua. Paikka, jossa prinssi löytää prinsessan. Paikka, jossa lampunhenki antaa sinulle kolme toivomusta.

Ja minulle riitti takapihalla istuminen tai kattoterassilla auringonlaskua ihailu. Se oli ohuen ohut mystinen harso, joka erotti päivän yöstä.

La Mezquita on 900-luvulla valmistunut moskeija, joka 1200-luvulta lähtien on ollut kristittyjen hallussa ja joka sittemmin muutettiin katedraaliksi. Espanjan kirkko ja Vatikaani vastustavat sitä, että muslimit rukoilisivat katedraalissa.

Hostellilta ulos astuttua kohtasin vanhankaupungin ja sen sokkeloiset juutalaiskorttelit, joissa aika tuntui pysähtyneet.

Siellä oli maailman tavoittamattomissa. Se oli kuin näkymätön muuri, joka suojasi nykyhetkeltä. En ihmettele lainkaa, miksi vanhakaupunki kuuluu Unescon maailmanperintölistalle.

Vastakohtana kaikelle sille mystisille usvalle tarjosi kaupungissa järjestettävät Feria juhlat.

Koko Andalusiassa juhlittiin Ferioita, joihin olin jo tömännyt Malagassa ollessani, mutta minulla ei ollut Rondan ja Caminito Del Reyn takia aikaa osallistua niihin. Granadassa Feria-alue sijaitsi liian kaukana keskustaa vai pitäisikö sanoa, että minä olin liian laiska menemään sinne, joten jätin sielläkin juhlat välistä.

Koska seurassani oli kaksi Argentiinalaista ja Feria-alue sijaitsi lyhyen matkan päästä hostelliltamme, minulla ei ollut mitään tekosyitä jättää juhlia välistä.

Vaikka jokainen meistä poti pientä flunssan alkua, lähdimme silti urhoollisina seikkailemaan Córdoban kaduille. Etsien ravintolaa, josta pojat olivat aikaisemmin saaneet vihjeen. Siellä olisi kuulemma kaupungin parhaat sapuskat.

En tiedä kuinka monta kertaa harhaan menimme ja kuinka monta kertaa samat kadut kuljimme, mutta pääsimme kuin pääsimmeksin perille. Olisimme olleet nopeampia, mutta kartanlukijana toimi toinen pojista, joka olisi varmaan eksynyt tyhjään autotalliin, ellen minä olisi häntä pelastanut pulasta.

Ravintolasta Feria-alueelle mennessä minä toimin kartanlukijana. Halusin olla perillä ennen auringonnousua.

Toisaalta aamun ensisäteet olisi raivannut kaikki känniset Espanjalaiset tieltäni. Muutenkin Espanjalaiset ovat sellaista kansaa, että ei oikein osaa ennakoida heidän liikkeitäänsä.

Toisaalta, eiköhän jokainen ota ne epämääräiset siksak-askeleet haltuun, kun veressä on promilleja enemmän kuin lasissa.

Erämaa

Istuin hiukan väsyneenä puistonpenkillä. Viereisellä penkillä istuva koditon mies oli onneksi lopettanut nokkahuilulla soittamisen ja suuntasi kaiken energiansa makuupussinsa sullomiseen hiukan rähjäiseen reppuunsa. En tiedä kumpi meistä oli vaivaantuneempi. Minä vai hän. En silti viitsinyt nousta ylös penkiltä ja kävellä puiston toiselle puolelle.

Sierra Nevadan huiput

Sierra Nevadan huiput.

Katselin matkaopastani, johon olin huolellisesti merkannut jokaisen mielenkiintoisen kaupungin, jonne olin ajatellut reissuni aikana keritä. Punaiset laput sivujen ylälaidassa, siististi limittäin näyttivät minulle heti sen oikean kohdan. Samalla järjestelmällisyydellä olin merkannut kaupunkien mielenkiintoisimmat kohteet punaisella tähdellä.

Kaupunki on nimetty granaattiomenan mukaan.

Kaupunki on nimetty granaattiomenan mukaan.

Yllätyin siitä, miten minulla oli vain yksi merkattu kohde koko paikasta. Granada vetää kuitenkin puoleensa turisteja yhtä paljon kuin Seville ja minulla oli vain yksi näkemisen arvoinen paikka. Vain yksi!

Alhambra ja Generalife.
Tai olihan minulla sittenkin kaksi. Vaikka samalla alueella ne näytti kartan mukaan olevan.

Alhambra on maurilaisaikainen Nasridien dynastian aikainen kuninkaiden palatsi

Alhambra on maurilaisaikainen Nasridien dynastian aikainen kuninkaiden palatsi.

En ollut googlettanut koko kaupunkia, enkä juurikaan nähnyt vaivaa sen eteen, että tietäisin mitä täällä kannattaa oikein tehdä. En tiedä miksi olin juuri tämän kaupungin skipannut suunnitteluvaiheessa. Ehkäpä aikani oli aikoinaan loppunut kesken tai sitten olin ollut vain niin väsynyt, että olin vain tyytynyt siihen yhteen punaiseen lappuun sivun ylälaidassa.

Oli miten oli. Minun oli aika ottaa haltuun kaupunki. Sokkona.

Alhambra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Alhambra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Rakastan matkasuunnitelmien tekemistä. Saan siitä suurta nautintoa, kun istun tietokoneen äärellä niskat jumissa yötämyöden etsien mielenkiintoisia kohteita.

Rakastan myös sitä, että en noudata suunnitelmaani, vaan menen jo ensimmäisten päivien jälkeen aivan uusia polkuja.

Rakastan myös sitä, että saavun jonnekkin vain yhden jutun takia ja lähden sieltä pois monta mahtavaa kokemusta rikkaampana.

Ja niin kävi myös Granadassa.

Generalife palatsi oli Nasrid-sulttaanien kesäpalatsi ja maaseutukoti

Generalife palatsi oli Nasrid-sulttaanien kesäpalatsi ja maaseutukoti.

Ensikosketus kaupunkiin oli bussin ikkunasta näkyvät Sierra Nevadan lumihuippuiset vuoret. Vuoret, joita jaksoin aina vaan ihailla. En tiedä, olenko edellisessä elämässäni asunut jossain Alppien juurella vai Nepalin pienessä vuoristokylässä, mutta jollain oudolla tavalla vuoret ovat aina kiehtoneet minua.

Vaikka kaupungin tunnetuimmat nähtävyydet Alhambra ja Generalife olivat vaikuttavia. Koin kuitenkin pienen turistiähkyn. Aivan liikaa turisteja pörräilemässä ympäriinsä. Tuntui kuin kukaan ei oikein tiennyt minne mennä ja mistä ottaa valokuva. Ei minua turistit sinäänsä haittaa, siihen samaan sakkiin minäkin kuulun. Mutta jotenkin täällä sain yliannostuksen niistä. Etenkin eläkeläisistä, joiden mielestä he ovat aina oikeutettuja pääsemään jonon ohitse tai saamaan sen viimeisen vapaan paikan puiston penkiltä.

Generalife kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Generalife kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Ihastuin Albayzin kaupunginosaan, jossa on maurilaisten ajoilta säilyneet kapeat ja mutkittelevat kadut.  Vaikka olen moneen otteeseen eksynyt hetkellisesti kapeille kujille, niin täällä ne kujat olivat aivan omaa luokkaansa. Valkoisiksi maalatut talot ja todella kapeat kujat antoivat uskomattoman vastakohdan muulle kaupungille.

Albayzin kupeessa oli pieni nyppylä, jonka rinteelle oli majoittunut mustalaisia, tai sellaisilta ne minusta tuntuivat. Vaikka nyppylä ei ollut järin korkea, niin maisemat yli kaupungin olivat mielettömät. Ja jos käänsi päätä hiukan vasemmalle, näkyi Sierra Nevada ja tietenkin ne lumihuippuiset vuoret. Sitä pystyi vain pienen pienellä pään liikkeellä huijata itseänsä – että on muka keskellä erämaata. Että minä olen ovela.

Albazyn sokkeloiset kadut kuuluvat Unescon maailmanperitnökohteisiin ja tarjoavat huikeat maisemat.

Albayzin sokkeloiset kadut kuuluvat Unescon maailmanperitnökohteisiin ja tarjoavat huikeat maisemat.

Lähtöpäivänä tajusin kuinka paljon minulta olikaan jäänyt näkemättä. Ehkäpä olisin päässyt sinne maurilaiseen kylpylään, ellen olisi jäänyt juttelemaan huonetoverini kanssa Pyha Jaakobin pyhiinvaellusreitistä. Hän oli juuri kulkenut sen 730km ja minä olin vasta alkanut unelmoimaan siitä. Vielä jonain päivänä minä sen teen. Ja sitten minun ei tarvitse itseäni huijata, silloin minä olen jossain keskellä ei mitään.

Ihanasti hukassa!

Minulla oli vuorostaan sama kysyvä katse. Katse, joka paljasti sen, että en ole paikallinen. Olen turisti, joka on ehkä eksynyt kapeille kujille ja hukannut sydämen suuren kaupungin leveille kaduille.

Näytin siltä, että en tiennyt missä olen, mutta rakastin sitä, missä olin.

Plaza de Espana

Plaza de Espana

Plaza de España rakennettiin vuonna 1928 kaupungin iberoamerikkalaista maailmannäyttelyä varten

Plaza de España rakennettiin vuonna 1928 kaupungin iberoamerikkalaista maailmannäyttelyä varten

Olen aikaisemminkin ollut suurissa kaupungeissa. Olen ollut niin Sydneyssä kuin Singaporessa. Olen eksynyt Melbournessa ja hukannut ajantajuni Bangkokissa. Mutta täällä se suuruus tuntui todellakin suurelta.

Kun yksi aukio, yksi puisto tuntui olevan suurempi kuin kotikaupunkini. Yksi leveä tie tuntui olevan pidempi kuin junamatkani Helsinkiin. Ja yksi kuja tuntui pursuavan enemmän elämää, kuin koko Suomi.

Uusrenessanssista arkkitehttuurisuuntausta edustavan aukion kerrotaan olevan yksi Espanjan kauneimmista

Uusrenessanssista arkkitehttuurisuuntausta edustavan aukion kerrotaan olevan yksi Espanjan kauneimmista

Kaikki tuntui olevan suurta ja tarkoin harkittua. Talot olivat mahtipontisia ja puistot suuria ja näyttäviä. Pilevnpiirtäjät eivät nousseet korkeuksiin ja langettaneet varjoja pitkin katuja.

Suurien ja leveiden teiden lisäksi täälläkin saattoi eksyä niiden pienten ja kapeiden kujien labyrinttiin, jotka kuitenkin hetkessä selvitti. Sitä oppi, mistä tuli kääntyä vasemmalle ja mistä taas oikealle. Mikä oli se kahvila, jonka ohi kuljettiin kunnes oli aika jättää suuruus taakse ja pujahtaa toiseen maailmaan.

Alcázar eli kuninkaallinen palatsi kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Alcázar eli kuninkaallinen palatsi kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Palatsi oli alkujaan maurien linnoitus jota laajennettiin useaan otteeseen.

Palatsi oli alkujaan maurien linnoitus jota laajennettiin useaan otteeseen.

Vaikka nähtävää kaupunki olisi tarjonnut yllin kyllin, huumannuin siitä elämästä, joka ympärilläni kuhisi. Se oli jotain, jota en ollut aikoihin nähnyt. Se tuntui niin uskomattomalta. Kuin koko kaupunki olisi tehty elämistä varten. Ja jokainen totteli sitä suuri hymy kasvoillaansa.

Vaikka en aina tiennyt mitä nurkan takana oli, kuljin ihmeen päättäväisesti. Kuin olisin tiennyt minne minun piti mennä ja missä minun piti pysähtyä. Istahtaa alas ja leputtaa väsyneitä jalkoja. Juoda kuppu kuumaa kahvia ja nauttia siitä tunteesta joka minut oli vallannut.

Alcázar on yksi parhaista mudéjar-arkkitehtuurin esimerkeistä

Alcázar on yksi parhaista mudéjar-arkkitehtuurin esimerkeistä

Miten kaikki tuntuikaan niin hyvältä. Kuin olisin palannut jonnekkin jossa joskus oli ollut kotini. Kuin olisin palannut lapsuuteni kaupunkiin, jossa kaikki oli muuttunut. Ei ollut enään sitä S-markettia hautausmaan kupeessa. Ei mitään, mikä olisi rakentanut muistoissa olleen kaupungin eläväksi silmieni eteen. Mutta silti se tuntui jotenkin tutulta ja turvalliselta.

Ja hyvällä tavalla niin vieraalta.

Satulinna

Olin matkaopastani selatessani saanut sellaisen kuvan, että Sintra on vain pieni kylä jollain mäennyppylällä ja siellä sun täällä olisi muutama, ihan kivan näköinen rakennus. Noh, Sintrahan sijaitsi pienellä mäennyppylällä. Jos puhutaan vain historiallisesta keskuksesta ja uuttaa ja uljasta aluetta emme tähän kivaan ja pieneen kompaktiin karttaan lähde tunkemaan. Ja kyllähän siellä nyt se muutama, ihan kivan näköinen talokin oli.

Quinta da Regaleira

Todellisuudessa Sintra oli muutakin kuin yksi nyppylä, jonka rinteillä komeili muutama talo. Se levittäytyi hiukan laajemmalle alueelle, mitä olin osannut uskoa ja paikasta toiseen siirtymisessä meni aikaa. Koska en halunut ottaa turistibussia, jolla olisi kivasti päässyt paikasta toiseen. Ahneena olin päättänyt taitaa kaiken matkan jalan. Oli etäisyyttä se kilometri tai enemmän. Minä ja minun suuret suunnitelmat. Onneksi sade oli yön aikana lakannut ja sain nauttia jokaisesta askeleesta minkä kuljin, kengät kuivina.

Matkalla Montserraten palatsiin

Sintran keskusta kuhisi turisteja, kuin muurahaispesä muurahaisia. Jos olisi istahtanut kahville ja seurannut hetken heidän askeleita, olisin päässyt jyvälle siitä, minkälaista kahdeksikkoa he oikein kulkivat.

Mutta minulla ei ollut siihen aikaa. Suuntasin askeleeni kohti Montserrataen palatsia, jonne oli matkaa se neljä kilometriä. Vaikka matkaa olikin paljon, mutkitteleva tie määränpäähän oli juuri sitä, mitä sillä hetkellä saatoin toivoa. Sain tyhjentää matkani aikana ajatuksissa myllertäneet ajatukset ja uppoutua vain siihen maalaismaisemaan, joka edessäni avautui.

Paluumatkalla jo hiukan kirosin sitä, mihin olin muutamaa tuntia aikaisemmin ryhtynyt, mutta nopeasti se mieleni leppyi kun katselin edessäni näkyvää tietä ja ohiajavan bussin takavaloja. En olisi mistään hinnassa halunut istua siellä.

Montserraten palatsi

Toinen koetos oli kipuaminen Maurilaislinnaan, jonne olin valinnut metsän siimeksissä kulkevan polun. Vaikka kuumuus ja kostea ilma tekikin matkasta raskaamman, mitä olin sen kuvitellut vielä reitin alussa olevan. Aluksi tarkoitukseni oli vain kivuta ihan sinne linnan juurelle ja jatkaa sitten sieltä matkaa Penan palatsiin. Mutta löysin kuin löysinkin itseni sieltä linnan muureilta maisemaa ihastelemassa.

Maurilaislinna

Tuntui että Sintra oli pieni labyrintti, jonka sai hallintaan hetkessä. Silti sieltä löysi Lissabonin tavoin uusia kujia ja lukuisia rappusia. Aina eteeni tupsahti tienpätkä, jota ihailin. Tai talo, jonka maali oli lohkeillut ja ikkunan karmit ruostuneet. Elin pienessä satulinnassa, jossa oli kirkkaita värjeä ja ajan saatossa kulahtaneita taloja. Kaikki oli just täydellistä. Ei sen enempää. Just täydellistä.

Penan palatsi

Mieltäni ei lannistanut kaupungin turistimaisuus. Minä en jaksanut siihen energiaani tuhlata. Pakenin turistiravintoloita pakoon hostellilleni, jossa vanhanaikaisessa keittiössä keitin kupin kahvia ja päivän päätteksi eksyin matkalla ruokakauppaan ja päätin poiketa pitsalle. Se oli elämäni paras pitsa, tai sitten nälkä oli kasvanut liian suureksi.

Leiki sateessa

Lentokone laskeutui Lissabonin kentälle ja olin hiukan hermona. Matkustaminen Euroopassa kuulosti hiukan pelottavammalta, mitä reissaaminen Aasiassa. Kaikki ne taskuvarkaat, joista kuulin varoituksia ennen lähtöä, terroristeista puhumattakaan. Jotenkin vain Eurooppa tuntui turvattomalta.

Kello läheni puolta yötä ja ajattelin sittenkin ottaa sen taksin metron sijaan. Kai minua oli liikaa peloteltu kauhukuvilla, kun en halunnut keskellä yötä kulkea rinkka selässä tuntemattomassa kaupungissa. Vaikka se maksoikin reippaasti enemmän, mitä metro, niin olkoon.

Hostellini sijaitsi Lissabonin vanhassa kaupungissa, joka koostui pienistä sokkeloisista kujista. Kujista, jonne autolla ei ollut menemistä. Jouduin kuitenkin kävelemään, se siitä taksista. Metroasema olisi ollut saman tien päädyssä, minne taksi minut jätti.

Lissaboni on tunnettu raitiovaunuista

Se hetki, kun astuin taksista ulos ja suljin auton oven. Lähdin kartan osoittamaan suuntaan ja käännyin pieneltä kujalta toiselle. Hymähdin ja nauroin, hymyilin. Hymyilin leveätä hymyä ja puistelin päätäni.

Miten typerä minä olinkaan ollut, kun olin antanut pelolle vallan? Minä tunsin itseni taas reissaajaksi, joka eksyy kapeilla kujilla. Ihmettelee illan vietossa olevia paikallisia, joiden äänestä on kuultavina se onnellisuus ja punaviinin lisäämä euforia.

En tuntenut mitään, mikä olisi saanut minut pelkäämään ja olemaan valmiina pakenemaan. Minä olin turvassa. Minä olin taas elossa. Jumaliste, minä olin elossa.

Menetin sydämeni kaupungille ensimmäisten metrien aikana, vaikka en nähnyt mitään muuta, kuin kujia kujien perään. Minulla oli hyvä fiilis.

Vaikka suurimman osan ajasta, jonka kaupungissa vietin, katselin katuja sateenvarjon alta. Kuljin kengät märkinä paikasta toiseen. Ihailin vastaan tulevia taloja ja liukastelin kaakelikaduilla, kaduilla joille menetin sydämen.

Niinä harvoina hetkinä jolloin pilvet väistyivät auringon tieltä ja valaisi veikeätä kaupunkia uudella valolla, olin halitoissani.

Castelo de São Jorge

Ihastuin kaupungin pieniin sokkeloisiin katuihin ja ylös alas meneviin kujiin. Ihastuin siihen, hiukan ränsistyneeseen ilmeeseen joka kaupunsissa oli. Ihastuin kaupungin vaaleaan ilmeeseen. Tuntui, kuin koko kaupunki olisi ollut yhtä pastellin väriä. Hentoa ja makeata sellaista.

Rakastuin siihen flirttiin, jolla kaupunkia minua kutsui, se oli kuin leikki. Aina nurkan takaa löytyi uusia ihmeitä, uusia syitä hymyillä. Vesisateesta huolimatta.

Mäkinen kaupunki tarjosi paljon näköalapaikkoja

Vaikka kaupungin koluaminen jäi juuri sateiden takia puoliteholle. Niin näin sen, mikä riitti siihen, että jonain päivän on vielä palattava.

Ehkäpä silloin aurinko porottaa täydellä teholla. Sitten minulla on aikaa notkua kaupungin lukuisissa puistoissa ja ihailla näköalapaikoilta kaupunkia auringon laskiessa. Ehkäpä sitten teen sen turistien suosiman metroajelun. Tällä kertaa jätin sen väliin. Samat sateen piiskaamat ikkunat näen ihan VR:n kyydissä.

Mosteiro dos Jerónimos sijaitsee Belémin kaupunginosassa

Olin yllättynyt siitä, miten minä pystyin olemaan niin innoissani yhdestä kaupungista. En ole pitänyt itseäni mitenkään kapunkilomailijana.

Vaikka olenkin saman sydän raukkani menettänyt niin Sydneylle kuin Wellingtonille. Napierista puhumattakaan, mutta sehän oli vain pieni kaupunki. Ei mikään miljoona kaupunki, jolla on yhtä hieno ja arvokas historia kuin Lissabonilla.

Mosteiro dos Jerónimos eli Hieronymuksen luostari kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Enkeli

Kävin Bangkokissa ihailemassa sitä ovea. Sitä pirun ovea, joka tuntui hiukan rahuhoittavan minua, mutta silti sisälläni velloi. Mustat rappuset, joita pitkin huoneeseeni nousin, tuntuivat yhtä ihanilta, kuin viime kerralla. Silti ne olivat vaikeammat mennä ylös. Joka askelma oli raskaampi kuin edellinen.

Bangkok – Khorat

Pyörittelin kädessäni uutta matkaopasta. Se kiilti uutuutta ja sivut olivat tyhjiä. Yritin muistella, mitä olin edelliseen kirjaani merkannut. Mitkä olivat niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Mutta muistini teki tepposen. Tai sitten se oli mieleni, joka armottoman alamollisella äänellä kuiskaili korvaani, että tää on nyt tässä. Ei kahdessa viikossa mitään kerkiä tekemään. Tää on nyt tässä.

Matkaoppaani jonka olin hukannut Myanmarissa, oli ollut täynnä paikkoja, uusia suunnitelmia suunnitelmien perään. Ja nyt edessäni oli uunituore kirja. Se ei ollut sateessa nokkiinsa ottanut kupruinen opus, josta oli kannet melkein irtoamaisillaan.

Lähdin suhaamaan, kuin viimeistä päivää. Ilman mitään järkevää suunnitelmaa.

Prasat Phanom Historical Park

Kävin Khoratissa, jonka lähistöllä oli kaksi temppelialuetta, jotka halusin nähdä. Vaikka ne olivat hienoja ja vaikuttavia, niin silti minulla oli fiilis, että niistä puuttui jotain. Tai sitten olin hukannut jotain. En olut se sama itseni, joka olin ollut kuukautta aikaisemmin.

Minulla ei ollut mitään kiinnostusta kaivaa kameraani repun uumenista ja ikuistaa niitä polkuja, joita tallasin usvassa.

Vaikka Khorat oli miellyttävä kaupunki, en jaksanut nähdä sitä vaivaa, että minulla olisi ollut paikasta jotain muutakin muistoja, kuin päiväkirjani merkinnät ja ajan saatossa haalistuvat muistikuvat.

Se, miten liikuin paikasta toiseen oli niin epämääräisen epäselkeätä. Kuin olisin menettänyt kyvyn ajatella järkevästi, taloudellisesti ja ajallisesti.

Phimai Historical Park

Phimai Historical Park

Istuin Chanthaburin bussiasemalla ja olin niin hukassa, kuin ihminen vaan voi olla. Olin väsyneempi kuin aikoihin ja edellisen yön pari nukuttua tuntia lisäsi univelkojani. Olin taas mennyt sen halvimman majapaikan perässä.

Yritin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Ajatuksia, joista sain ylös vain yhden sanan. Sanan, joka ei edes kuvannut sitä tunnetta, mikä sisälläni hurrikaanin tavoin roihusi.

Olin jo luovuttamassa. Ajattelin, että jos se bussi ei kohta tule, hyppään viereiseen bussiin joka veisi minut takaisin Bangkokkiin. Siellä minua odottaisi ovi, se helvetin ovi. Tai suuntaisin takaisin pohjoiseen, missä minua odottaisi munkkipoika aurinkoisen hymynsä kanssa. Mutta olisinko minä tarpeeksi aurinkoinen tuomaan iloa hänen päiviinsä?

Bussini saapui, reippaasti myöhässä ja minä heitin rinkan selkääni. En ollut varma askeleistani. En muista, olinko tämän reissun aikan tuntenut kertaakaan yhtä haparoivia askeleita. Jos olisin ollut nuorempi, olisin heittänyt rinkkani maahan ja poistunut kiukuspäissäni paikalta. Vihaisena itselle siitä, kun en tiennyt mitä minä teen. Minne hittoon minä olen oikein menossa?

Kuin tyhjästä, eteeni asteli jumalan taideteos, jonka jokainen ääriviiva oli täydellisesti harkittu. Enkeli, joka sai oloni hyväksi ja rennoksi yhdellä hymyllä.

Hymyllä, jonka nähdessäni tiesin, että ei sillä mitään väliä ole minne minä seuraavaksi menen. Kunhan vain menen ja elän elämääni. Sillä ei ole mitään väliä miten hukassa minä olen ollut, se on vain kipua joka muistuttaa minua siitä, miten antoisa tämä vuosi on minulle ollut.

Yksi hymy. Se riitti siihen, että tiesin kuka minä olen ja mistä minä tulen. Yksi hymy ja tiesin minne minä menen.

Golden Rock

Aluksi olin suunnitellut kiertäväni paikan kaukaa. Missään vaiheessa se ei tuntunut mitenkään kiinnostavalta. Yksi kullanväriseksi maalattu kivi, mitä kiehtovaa siinä muka oikein olisi? Olin nähnyt sen niin monessa valokuvassa ja se riitti minulle.

Ja silti löysin itseni sieltä. Vaikka en ollut kuullut kenenkään turistin kehuvan sitä. Koska minulla oli aikaa, niin yllätyksekseni olin alkanut ajattelemaan paikalla käymistä. Ajattelin, että pitihän minun nähdä paikka, joka on Myanmarilaisille pyhä.

Paikka, jossa on yksi kivi. Paikka, jonne matkustetaan maan toiselta puolelta. Istutaan bussissa se 20 tuntia ja ikuistetaan itsesä kiven juurelta.

Kylä, jonka kupeessa kyseinen kivi oli, oli kuin mikä tahansa suuren nähtävyyden ympärille rakennettu alue. Koska kyseessä oli paikallisille suuri ja tärkeä paikka, niin suurin osa ns. turistikrääsästä oli tarkoitettu juuri heille.

Kylänpahanen kuten osasinkin odottaa, oli aivan kamala paikka, jossa ei ollut mitään muuta kuin metritolkulla kojuja kojujen perään. Mutta tämänhän osasin jo odottaa, joten mitään suuria pettymyksiä en kokenut.

Itse luostarialue oli omaan makuuni todella masentava. Vaikka kaunis se paikoitellen olikin, niin en pitänyt siitä fiiliksestä minkä se minussa aikaan sai.

Koska olen nainen. Juuri siksi.

Minulla ei ollut oikeutta mennä temppelin tiettyyn osiin, saati edes lähelle sitä kiveä. Sille pyhimmälle tasanteelle, jossa olisin saanut omin pikku kätösin kiveä koskettaa. Se oli vain miehille.

Silti joudin maksamaan pääsylipusta saman verran kuin miehet.

Ymmärrän sen, että turistina en ole tervetullut joihinkin paikkoihin. Tai sen, että en kuuluu tiettyyn uskontokuntaan, niin en pääse jonnekkin. Mutta se, että olen nainen tekee minusta vähäpätoisemmän jumalan edessä. Sitä minä en ymmärrä. Enkä tule koskaan ymmärtämäänkään.

Juttelin tovin paikallisen kanssa, joka tunsi alueen kuin omat taskunsa. Puhuimme Myanmarilaisten uskonnosta ja siitä, miten se vaikuttaa heidän jokapäiväiseen elämään. Miten he pyrkivät elämään elämänsä niin hyvin, että seuraavassa elämässä he eivät synny alempiarvoisempana, kuin mitä he nyt ovat.

Olisin voinut olla hiljaa, mutta en voinut olla kysymättä. Onko se sitten seuraus huonosta elämästä syntyä naisena? Teinkö minä jotain väärin edellisessä elämässäni, kun olen nainen?

Vaihdoimme aihetta nopeasti.

Minä poistuin alueelta näkemättä sitä auringonlaskua, jonka olisin halunut nähdä. Sumu oli peittänyt alueen ja pimeys otti paikan sanaakaan sanomata haltuunsa.

Vaikka mitään suuria elämyksiä en paikassa kokenut, olin kuitenkin iloinen siitä, että siellä tuli sitten käytyä.

Liftaten kotiin

Ei siinä osannut pelätä. Ei siinä ollut aikaa pelätä. Jälkeenpäin mietittynä, minulle olisi voinut käydä kuinka pahasti tahansa.

Minulla oli vain hiukan rahaa ja paperinen kartta. Reissussa kulunut muistivihkoni ja lämpöhalvauksen saanut huulirasvani.

Ja minä oli liian pelkuri Uudessa-Seelannissa liftaamaan. Nyt minulla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin laittaa naamalleni se iloinen hymy ja kerätä jostain ehtymättömien voimieni varastosta roppakaupalla itseluottamusta ja tien varteen seisomaan.

Pyin Oo Lwin

Pyin Oo Lwin

Olin saapunut Puin Oo Lwin:iin koska halusin tehdä sen kuuluisan junamatkan. Myanmarin tunnetuin silta, Gokteik Viaduct oli rakennettu vuonna 1901 ja se keräsi turisteja puoleensa kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Ja minä olin yksi heidän joukossa.

Aamulla olin lähtenyt kiireellä ja unohtanut kaiken hostellini sängylle. Siellä oli kännykkäni ja lompakkoni. Sinne oli jäänyt passini ja kaikki, mitä olisin oikeasti päivän aikana tarvinnut. Repussani oli muutama pussi auringonkukansiemeniä ja vettä. Niillä minä pärjäsin. Muistivihkoni oli onnekseni siellä, missä sen aina pidin. Pienessä taskussa nenäliinojen seassa. Ja tällä kertaa se pelasti minut ryppyisen kartan kera.

Juna-asemalla lippuani ostaessani tajusin sen, mitä minulle oli oikein tapahtunut. Minulla ei ollut aikaa palata hostelliin, koska sitten en olisi kerinnyt junaan.

Minulta vaadittiin passia lipun ostoon ja onnistuin kuin onnistuin vakuuttamaan lipunmyyjän siitä, miksi minulla ei ollut esittää passiani. Kerroin, että en uskaltanut kanniskella sitä mukanani, mutta minulla on passin tiedot ylhäällä. Näytin muistikirjassa olevia numeroita. Siinä oli passini lisäksi viisumini numero. Ne riittivät siihen, että sain lipun.

Onneksi olin lennolla Yangoniin kirjoittanut nämä numerot ylös. Onneksi niin olen aina tehnyt. Muka jotain laiskuutta, kun ei tartte paassia kaivella rinkasta esiin, kun kirjautuu hostelliin sisälle. Tai niin muualla, mutta eihän se täällä ole kertaakaan riittänyt. Yleensä he haluavat nähdä koko passin täydessä komeudessa.

Juna oli vanha. Jollain tavalla se huokui kunnioitusta. Se kolisi ja piti meteliä. Junan penkit olivat kuin vanhat ränsistyneet nojatuolit, nojatuolit joihin oli hyvä uppoutua. En tiedä millaisia penkkejä junan muissa vaunuissa oli, mutta itse istuin ykkösluokassa. Se oli ainoa paikka, jonne olin lipun saanut ostettua.

Juna liikkui hitaasti ja välillä nytkähteli. Toisinaan se tuntui pommpivan ja hyllyille sidotut matkalaukut pysyivät paikoillaan nyörien varassa. Ennen junan lähtöä, olin ihmetellyt miksi junan henkilökunta oli kehoittanut matkustajia sitomaan matkatavaransa hyvin huolellisesti.

Reilun tunnin matkan jälkeen juna pysähtyi. Se piti korjata. Henkilökunta ryömi junan alle ja teki mitä tehtävissä oli. Uteiliaimmat matkustajat olivat hypänneet ulos junasta ihmettelemään mitä oli oikein menossa. Ja minä tietenkin heidän joukossaan.

Metallinen silta tuli näkökenttäämme ja se näytti niin orvolta ja alastomalta keskellä vihreitä kallioita. Se näytti siltä, kuin se ei olisi kuulunut sinne, missä se oli.

Matkustajat ryntäilivät junan puolelta toiselle, saaden edes pienen vilauksen sillasta ikuistettua. Itse istuin junassa ns väärällä puolella. Sillä puolella, joka oli viimeisenä täyttynyt turisteista.

Vaikka minulle oli sanottu, että ei siltä puolelta siltaa kokonaan näe, niin minäpäs näinkin sen. En tiedä oliko kyseessä pitkää pitempi kaulani vai se, että minulle oikeasti riitti se, että näin sen muutamaan otteeseen kunnolla. Ei minun tarvinut nähdä sitä kokoajan.

Siltaa ylittäessä katsoin lumoutuneena ulos ikkunasta. Alla näkyi rotko ja muutama metallinen keppi. Niiden oli pidettävä meidät hengissä. Ja ne kestivät. Onneksi.

Ja tämän takia olin istunut hyppivän junan kyydissä kolme tuntia. Hiukan huvitti. Mutta turistinahan on tehtävä se mitä turisteilta vaaditaan.

Hyppäsin seuraavalla asemalla pois junasta ja otin mopotaksin moottoritien viereen. Sinne junassa tapaamani paikallinen oli minua kehoittanut menemään. Sieltä saisin kyydin takaisin sinne, mistä olin aamulla reissulleni lähtenyt.

Aikaa siihen meni ja muutamaan otteeseen vaihdoin autoa, mutta perille pääsin. Jos olisin aamulla tiennyt mikä seikkailu minulla oli oikein edessä, olisin ehkä asemalta palannut takaisin hostellille. Ja tehnyt junamatkan seuraavana päivänä. Toisaalta, silloin olisin menettänyt ne kokemukset, jotka päivän aikana koin. Vaikka ne eivät missään vaiheessa suunnitelmiini kuuluneet.

Onni

Minä olin onnekas. Sateet olivat sinä aamuna loppuneet, kun bussi jätti minut 7km päähän kaupungista. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta ja allani oli polkupyörä. Yksi hiton pyörä ja minä olin enemmän kuin onnellinen.

Edellisenä iltana näin auringonlaskun ja aamulla sen nousun. Leijailin jossain taivaan ja avaruuden välimaastossa.

Vaikka aamupalalla ampiainen tuli ja pisti minua rinnan yläpuolelle, en antanut sen masentaa minua. Vaikka rintaa pisti ja sydän hakkasi tavanomaista kiivaammin, en jaksanut siitä välittää. Minulla ei ollut aikaa viilentää punaista aluetta jääpaloilla, joita majapaikkani henkilökunta minulle pienessä paniikissa tarjosikin.

Päivä meni hujauksessa ja minulta jäi niin paljon näkemättä. Kuumuus verotti voimiani ja polkupyörällä paikasta toiseen liikkuminen oli todella uuvuttavaa. Ehkäpä siksi minä olin niitä harvoja, jotka menivät paikasta toiseen pyörällä. Jos olisin edellisenä iltana tiennyt mikä minulla on edessä, olisin kiltisti sen sähköpyörän vuokrannut.

Mutta minä en lannistunut. Join litratolkulla vettä ja pysähdyin kojuista haukkaamaan pientä purtavaa. Ja matka jatkui. Bagan oli kuin kadotettu maailma ja minä olin sen löytäjä.

Kuljin pieniä sivuteitä pitkin ja kolusin niiden päädyissä olevat temppelit. Kiersin ne hitaasti ja hartaasti. Tutkin ehkä jokaisen polun liiankin tarkasti, koska aikani loppui.

Näin niin paljon ja varmaankin yli puolet temppeleistä jäi näkemättä. Olisin voinut olla täällä vaikka ikuisuuden. Kiivetä vain jonkun temppelin huipulle ja antaa katseen vaeltaa. Ihailla sitä maisemaa, mikä eteeni avautui.

Vaikka matkani ei tänne ollut helppo, minä pääsin tänne.

Se tunne, kun tajuaa, että minä olen se, joka on tämän kaiken takana. Minä ja minun jalkani sekä lukemattomat unelmat.

Uusi elämä. Uusi aamu

Otsalamppuni veteli viimeisiä. Silti pistin sen päähäni ja hyppäsin pyörän selkään. Edessä olisi taas sama tie, jota olin edellisenä iltana kulkenut. Edessäni oli sama määränpää, jossa sydämeni oli saanut uutta verta pumpattavaksi.

Kaveri polki edessä ja minä hiukan hänen takanaan. Otsalamppuni ei valaissut juuri mitään ja kaverin sitä vähemmän. Hän ei tajunnut pitää valokeilaa maata vasten. Ja minä olin liian kaukana, jotta hän olisi huutoni kuullut.

Aurinko alkoi värjäämään taivaankantta, tuoden esille punaisen eri sävyt. Keltainen leikki taivaalla ja minä olin onnellisempi kuin eilen.

Usva peitti maan ja sen siimeksissä kohoili temppeleitä. Näky oli maaginen. Niin epätodellinen. Kuin olisin ollut jossain sadussa, missä prinsessa löytää prinssin.

Minulla ei ollut tarvetta jutella. Minulla ei ollut ääntä saati sanoja. Minulla oli kaikki silmieni edessä, mikä ruokki sieluani. Minulla oli melkin kaikki, mitä sillä hetkellä saatoin toivoa.

Olisin vain toivonut äitini rinnalleni. Siihen viereeni seisomaan ja katselemaan maailman kauneinta auringonnousua, jonka olen elämässäni nähnyt.

Olisin niin toivonut, että hän olisi juuri tämän hetken kanssani jakanut. Ei kukaan muu, kuin äitini. Olisin niin halunut, että hän näkisi sen mitä minä näen. Hän kokisi sen, mitä minä koin.

Vaikka äitini veteli varmaan samaan aikaan päiväunia kotonaan, hän oli silti vierelläni, ajatuksissani kauniissa.

Suljin silmäni. Pystyin melkein muistamaan miltä se tuntui, kun hän pistää hiussortuvani takaisin korvani taakse. Samalla sipaisee poskeani hellästi. Kuten hänellä oli tapana tehdä, kun olin lapsi.

Etenkin sinä yhtenä hetkenä, jonka muista kaikista parhainten. Hetkenä, jolloin tajusin sen, että äidithän rakastavat lapsiaan.