Tyhjiä rantoja ja korkeita aaltoja

Sintran lähellä olisi ollut vielä muutama paikka, jotka olisin halunut nähdä. Koska seuraaviksi päiviksi oli luvattu vettä ja oikein urakalla. Päätin yrittää onnea ja matkata sinne, missä niitä pilviä oli säätiedotuksen mukaan vähemmän.

Fiilikseni olivat taas ristiriitaiset. Jättää taakse paikka, jossa olisin voinut olla vielä muutaman päivän. Ja samalla odotin innolla niitä hiekkarantoja, joista olin nähnyt uskomattomia kuvia.

Märät kengät. Mikä ihana tekosyy pakata rinka ja hypätä junaan, joka vei minut etelään.

Guesthouse – Portimão

Saapuminen Portimãohon oli todellinen maisemanvaihdos. En tiennyt, pitikö minun olla hiukan varuillani vai utelias siitä, mitä nurkan takan oikein oli. Kuljin rinkka selässä kohti majapaikkaani, jonka olin edellisenä iltana varannut. Muutaman kilometrin matka taittui nopeasti tyhjiä katuja ihmetellässä. Ei ristin sielua missään. Ei autoja. Ei mitään, mikä olisi kertonut, että kaupungissa on lisäkseni muita ihmisiä.

Minulla oli varattuna kaksi yötä ja myöhemmin varasin vielä yhden lisää. En siksi, että olisin ihastunut Portimãohon. Vaan siksi, koska sade oli saanut minut makaamaan yhden päivän sohvalla. Rehellisesti sanottuna hiukan ketutti. Minä kun olin seurannut säätiedotusta, luottanut siihen kuin sokea opaskoiraan. Ja silti taivaalta tippui vesipisaroita. Vaakatasossa, tietenkin.

Yksi sateinen päivä lyhensi jo lyhyttä lomaani päivällä. En tiennyt, pitikö minun olla onnellinen siitä, että sain oikein luvan kanssa heittää jalat pöydälle ja vain olla. Vai olisiko minun pitänyt potea huonoa omatuntoa siitä, että makasin yhden päivän tekemättä yhtikäs mitään. Nauttia vain tyhjästä majapaikastani, jossa olin ainoa asiakas.

Se oli jännä fiilis. Katsoa lattialla lojuvaa rinkkaa ja selata matkaopasta. Tuntea se seikkailijan into rinnassa ja silti istua pönöttää neljän seinän sisällä. Tunsin itseni oikein seikkailijaksi, sellaiseksi hurjapäiseksi sankariksi joka menee myrskyjen läpi kohti määränpäätä.

Määränpääni taisi olla keittiössä huutava teepannu.

Lagos piti lupauksensa uskomattomista rannoista

Portimão oli keskellä kaikkea niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Tosin haluamisellani ja säällä ei ollut samaa tahtoa. Jouduin tyytymään siihen, että en näe sitä, mitä halusin. En nähnyt edes puoliakaan niistä hienoista hiekkarannoista, joita olin ennen matkalle lähtöä kuvitellut näkeväni.

Portimãon kupeessa sijaitseva Praia da Rockla ranta jätti minut hiukan vaisuksi. Olihan se hieno ja rannalla seisovat kiven järkäleet mahtavia, mutta Austraalian jälkeen se tuntui hiukan vaisulta. Tämä oli vähän niinku aikaisemminkin nähty, yhtä sateisessa ilmassa silloinkin.

Lagosissa, jonne minulla oli reilun tunnin mittainen junamatka sain sentään nauttia auringosta. Ja oikein kunnolla. Luontoäiti oli päättänyt näyttää minulle mahtinsa.

Edellisten rantojen pettymys oli hyvin muistissani ja olin varautunut siihen, että Lagosin taivaisiin hehkutetut rannat jättävät minut kylmäksi.

Ei, ei ne minua kylmäksi jättäneet. Lagos piti lupauksensa ja vei minut seitsemänteen taivaaseen. Melkein. Noh, portille asti.

Ja mikä parasta, tungosta ei ollut!

Lagosin asemalta kuljin pitkää ja hiukan tylsähköä tietä pitkin ikuisuudelta tuntuvan matkan ajan.

Käännyin autotieltä pienelle kujalle, joka ei näyttänyt menevän minnekkään. Tai jos se meni, niin niiden rumien kerrostalojen taakse. En tiedä miksi lähdin kujaa kulkemaan. Mutta onneksi lähdin.

Kujan päässä pysähdyin ja huokaisin. Ääneen. Minun oli vain pakko pysähtyä ja ihailla sitä maisemaa, joka edessäni avautui. Sulkea silmät ja avata ne hitaasti. Katsoa ja ihmetellä. Todeta se, että en ole aikoihin yhtä kaunista rantaa nähnyt.

En tiedä kauanko siellä rannan yläpuolella olevalla kallion rinteellä oikein seisoa pönötin ja katsoin transsissa maisemaa. Mutta en ollut ainoa. Jokainen, joka oli perässäni samaa kujaa pitkin kävellyt, seisoi yhtä lamaantuneena. Kädet roikkuivat sivulla ja tovin kuluttua aivot saivat lähetettyä viestin niille halvaantuneille käsille, että pitäisi muutes muutama valokuva ottaa.

Mainokset

Yö luostarissa

Se oli haaveni, jonka kerroin kaverille. Siitä tuli meidän yhteinen suunnitelma. Yhteinen päämäärämme. Kiipeämme vuorelle ja yövymme luostarissa. Se oli hullu suunnitelmamme, joka kupli vatsanpohjissamme. Se tuntui niin epätodelliselta, kunnes oli aika heittää päiväreput selkäämme ja aloittaa kiipeäminen.

Matka oli tuskainen ja tukala. Jokainen askelma, jonka otin tuntui puristavan minut pienen pieneksi. Kuin olisin taistellut maailmaa vastaan. Se oli matka, joka sai minut litimäräksi ja sydämeni hakkaamaan tuhatta ja sataa.

Olin jostain kumman syystä jättänyt lenkkarini rinkkani uumeniin ja kuvitellut pystyväni siihen varvastossuillani. Olinhan kuullut että osa noususta on rappusia ja rappusia, kunnes olisi edessä pieni polku jonka kunto oli loistava.

No rappusia oli. Niitä todellakin oli. Ja se polku, polkuhan se oli. Mutta kun koko matka oli yläviistoon ja hikiset jalkani eivät sandaaleissani pysyneet. Oli helpompaa heittää ne reppuun ja kulkea kuten paikalliset. Tai osa heistä.

Huipulla meitä oli vastassa hiljainen ja pieni luostari jossa yövyimme ohuen ohuilla bambumatoilla. Siellä oli meidän lisäksemme muutama munkki ja heidän oppipoikia. Se oli kaikessa yksinkertaisuudessa kaunis paikka.

Kylmä ämpärisuihku tuntui vain antavan energiaa väsyneeseen kehooni ja kova lattia tuntui turvalliselta nukkua. Munkkien hiljainen laulu oli kuin kauniista elokuvasta, jota ei ollut uskoa todeksi. Se oli kuin unta. Kaunista satua jonka keskellä minä ja kaverimme olimme.

Aamulla heräsimme vaimeisiin rukouskutsuihin ja ihailimme auringon esiin saapumista. Se oli niin ainutlaatuista, jota en olisi koskaan uskonut kokevani. Se oli niin äärimmäisen kaunista ja hentoa. Kuin ohuen ohuesta silkkipaperista taiteltu joutsen, jonka tuuli heittää lentoon.

Aamiaisen jälkeen oli edessä paluu alas, jonka teimme vuoren toista puolta pitkin. Se oli hiukan helpompaa, kuin ylöspäin meno. Olihan aikainen aamu ja ilma oli vielä ihan siedettävän ihana. Sanoisinko raikkaan viileä.

Vaikka edellisenä iltana olin ollut väsynyt, jalkani menivät kovaa kyytiä alas. Muutamaan otteeseen oli aikaa pysähtyä ja ihailla maisemia, kunnes taas mentiin ja lujaa.

Meillä oli kiire. Meidän piti ehtiä bussiin, jonka jälkeen molemmat taas jatkaisivat omaa matkaansa.

Kalaw to Inle Lake

Kelloni herätti minut aikaisin aamulla ja katselin lattialla lojuvaa rinkkaani. Rinkaa, jonne olin sullonut kaiken mitä tulevalla vaelluksellani en tarvitse. Trekin järjestäjät olivat luvanneet matkatavaroiden kuljetuksen määränpäähämme.

Kiristin metallivaijerilla rinkan suuaukon kiinni. Varmistaakseen sen, että kukaan ulkopuolinen ei sen sisältöön käsiksi pääse. Vaijeri oli metrin pituinen, mutta se taipui moneksi.

Yöbusseissa ollessani olen saanut matkatavarani kiinnitettyä penkkiin, antaen minulle levollisemmat yöunet. Tai hostelleissa, joissa säilytyslokerikkoa ei ole ollu, olen saanut tavaroiden paikoillaan pysymisen turvattua todella huomaamattomasti. Ja tällä kertaa se sulki rinkkani täydellisesti.

Päiväreppuni tuntui ihanan kevyeltä. Olihan siellä vain vaihtovaatteet. Ja tietenkin kaikista tärkeimmät tavarat, joita en uskaltanut rinkkaani jättää.

Vaellus ei ollut fyysisesti mitenkään erityisen rankka. Tietenkin vaativia nousuja oli, sekä tukalassa kuumuudessa kävely oli rankkaa, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeata.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme reilut 6- 7 tuntia ja seuraavana päivänä 4 tuntia. En tiedä, paljonko kilometrejä karttui, mutta olisin voinut vielä jatkaa vaellusta päivällä jos toisellakin.

Kuljimme keskellä peltoja. Menimme niiden lävitse tai kiersimme ne kohteliaasti.

Törmäsimme eläimiin ja paikallisiin viljeliöihin, jotka hetkeksi keskeyttivät työnsä. Loivat hennon hymyn ja jatkoivat työntekoa, kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan.

Lapset olivat taas oma lukunsa. Milloinka meitä oli vastassa iloinen ja hymyilevä porukka, joiden silmät säihkyivät ja kädet heiluivat, kuin puiden oksat tuulessa. Toisinaan meitä oli vastassa ujoja ja hiljaisia lapsia, jotka jähmettyivät paikoilleen ja silmät pyöreinä ihmettelivät meitä.

Ohitimme matkallamme pieniä kyliä, jotka olivat erilaisia kuin Myanmarin kaupungit. Ne olivat paikkoja, jossa tuntui että aikaa ei ole olemassa. Tai jos oli, se poikkesi täysin kaupungin kiireestä ja hälinästä.

Kylissä huomasin taas jälleen kerran sen, miten yksinkertaista Burmalaisten elämä on. Ja miten vähään he ovat tyytyväisiä.

Vaikka maaseudulla se ”vähän” oli paljon vähemmän, mitä esimerkiksi vilkkaassa suurkaupungissa Yangonissa, niin molemmissa paikoissa oli aistittavissa se onnellisuus ja tyytyväisyys siihen hetkeen, jossa juuri tällä hetkellä eletään.

Vaikka heidän elämänsä ei ole helppoa. Se on rankaa työtä ilman kesälomia ja viikonloppuja. Se on päivittäistä taistelua. Silti he näyttivät olevan onnellisia. He olivat onnellisia siitä mitä heillä oli.

Oli se sitten kaalin viljelyä tai korien punontaa. Oli edessä uuvuttava matka viereiseen kylään myymään satoa tai kärrystä haljennut rengas. Se oli elämää, jonka keskellä oli kuitenkin aikaa nauttia elämän hiljaisuudesta, istahtaa alas ja juoda teetä. Antaa lasten juoksennella ympärilleensä ja kuunnella heidän iloista naurua.

Heillä oli murheita, mutta murheet eivät musertaneet heitä.

Yövyimme pienessä kylässä, paikallisten kotona. Koti oli yksinkertainen, perinteinen bambusta valmistettu talo, jonka sisälle noustiin rappusia pitkin. Alakerta oli varasto, jossa säilytettiin karjalle viljaa tai muuta, jota sisälle ei viitsitty viedä.

Asunnossa oli kaksi huonetta. Keittiö ja iso huone, jonka katossa roikkui yksi hehkulamppu. Lattialla oli vieri vieressä patjoja. Niissä meidän oli määrä nukkua.

Yö oli viileä ja kostea. Onneksi olin ottanut lenkkarit sisälle yön ajaksi, niin minun ei tarvinnut aamulla pistää märkiä kenkiä jalkaani.

Ihoni oli kananlihalla ja toivoin auringon paistetta enemmän kuin kunnon kahvia. Ihoni oli nihkeä ja tahmainen. Hyttysmyrkyn ja aurinkorasvan sekoitus ei tuntunut miellyttävältä. Siihen lisättynä edellisen päivän hiki.

En edes halunnut tietää, kuinka pahalta saatoin haista. Olin edellisenä iltana jättänyt suihkun väliin, koska aurinko oli jo laskenut ja kylmä ämpärisuihku ei kuulostanut kivalta. En halunut palella yhtään enempää, mitä olin jo alkanut palelemaan.

Onneksi olin ottanut takin ja huivin mukaan. Pitkät housut sekä useammat sukat. Vielä päivällä en uskonut, että tarvitsisin lämpöisen kerraston. En olisi uskonut hengityksen höyryävän. Enkä olisi uskonut nukahtavani heti silmäni suljettua. Ja herääväni siihen, kun kukko kiekuu pihalla.

Hiukan kankein askelin lähdimme taas liikkeelle ja hetken kuluttua elimistö lämpeni ja matka taittui taas tuttuun ripeään tahtiin. Tai minä ja toinen oppaistamme kuljimme muuhun ryhmään nähden hiukan ripeämmin. Tosin saimme näin aina pitää muutaman minuutin tauon odotellessa muita.

Ryhmässäni oli lisäkseni kuusi saksalaista ja toisinaan minulla oli hiukan ulkopuolinen olo. Vaikka totaallista ulkopuolelle jäämistä en matkani aikana kokenut. Porukka puhui englantia, kun oli aika pysähtyä. He ottivat minut erittäin hyvin huomioon. Vaikka aluksi pelkäsinkin sitä, mitä olin kohdannut Austraaliassa olessani, että he eivät puhuisi mitään muuta, kuin saksaa. Onneksi pelkoni osoittauti vääräksi.

Koska ryhmäni koostui pariskunnista, minulle jäi aikaa jutella toisen oppaamme kanssa. Ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin.

Yritin opetella paikallista kieltä ja opinkin muutamia tärkeitä sanoja, joilla takasin se, että oppaamme olivat yhtä hymyä matkamme ajan. Itselleni uuden ja vieraan kielen opettelu ei ole koskaan ollut helppoa. Mutta kuitenkin pari sanaa paikallisella kielellä olen aina halunut oppia. Ihan vaan uteliaisuuttani ja kohteliaisuuttani.

Ja nyt tiedän, mitä sanoa kun minulla on nälkä tai jano. Tai kun haluan pysähtyä tai jatkaa matkaa. Ehkäpä ensi kerralla en ala tekemään ruokatilaustani Indonesiaksi, kuten alkumatkasta minulle kävi. En kyllä tiedä mitä kana tai nuudeli Burmaksi on, mutta osaan sanoa, että haluaisin syödä ja juoda jotain. Ja tietenkin sen tärkeimmän, eli kiitoksen.

Numeroiden opettelu oli aivan liian vaiketa ja osaanhan minä aina sormillani näyttää haluanko yhden vai kaksi annosta.

Vaelluksen viimeinen osa oli venematka läpi Inle Laken, joka tuli minulle todella yllätyksenä. En missään vaiheessa ollut sisäistänyt sitä, että me menemme halki järven veneellä.

Se oli kuin toinen maailma. Se oli jotain niin erilaista mitä olin parin päivän aikana nähnyt. Se lumosi minut täysin.

Vaikka aurinko ei tehnyt nousua ja kalastajia näimme järvellä vain muutaman, olin aivan haltioissani. Se oli aivan mieletöntä.

Istuimme puisen veneen pohjalla, nojaten veneen reunaan. Jalat olivat yli kaiteen ja paikoitellen viileä vesi virkisti väsyneitä jalkojamme. Hymyilimme. Kaikki näyttivät onnellisilta.

Venematka, se oli täydellinen lopetus täydelliselle vaellukselle.

Kalawissa oli tarjolla useita vaelluksen järjestäjiä ja itse käännyin Sam’s familyn puoleen, joka tuntui jo ensimmäisellä tapaamisellamme luotettavalta.

Ehkäpä olisin jostain toisesta paikasta saanut vaelluksen hiukan halvemmalla, mutta kerta ensimmäiseen paikkaan mennessä olin jo tuntenut oloni hyväksi, en jaksanut nähdä vaivaa hintojen vertailussa. Olisin ehkäpä säästänyt sen muutaman euron, mutta se ei ollut mielestäni sen arvoista.

Hinta vaellukselle oli sen mukaan, montako henkeä rynhmään kuului. Suurin ryhmäkoko oli 6 henkilöä, mutta minun ryhmääni kuului 7. Me teimme poikkeuksen ja järjestäjät vielä kysyivät meiltä käykö se, että teemme vaelluksen suuremmassa ryhmässä, mitä he yleensä järjestävät.

Kenelläkään ei ollu sitä mitään vastaan. Muuten ryhmästämme olisi poistunut pariskunta, jotka olisivat tehneet valelluksen kahdestaan ja se tuntui hiukan mälsältä. Olihan meillä alkanut muodostua jo hyvä yhteishenki.

Vaelluksella ruokaa oli riittämiin ja söimme tarpeeksi usein. Vettä kannoimme mukanamme vain 1-2 litraa ja matkan varrella oli mahdollisuus ostaa lisää.

Rinkkani odotti määränpäässä ehjänä ja mitään ei ollut hävinnyt. Ei se siltä edes näyttänyt, että kukaan olisi edes yrittänyt sisältöä katsoa.

Moottoritie

Aamulla bussini oli myöshässä. Tai eihän se sellainen iso bussi ollut. Se oli tila-auto, joka korvasi bussin.

Minä sain istua etupenkillä, vallata huolettomasti kaksi paikkaa ja nauttia tiestä, joka eteeni avautui. Olin onnekkaassa asemassa, kun minun ei tarvinnut istua takana, monien muiden lailla tiivisti kuin sillit purkissa.

Edessämme oli tyjä tie, jonka molemmin puolin oli puita ja puita. Toisinaan niitä oli enemmän kuin toisinaan. Sateen kastelema maa teki tuhoja tielle ja minä katselin edessäni avautuvaa tietä lumoutuneena. Se oli parempi kuin televisio.

Kuski ei puhunut englantia. Ei kukaan muukaan. Minä en puhunut paikallista kieltä ja kommunikointi oli vain käsimerkein. Alkeellisten sellaisten.

Hetken luulin jo osuvani naulan kantaan, kun puhuin ruokatauolla Indonesiaa. En tiedä mistä aivojeni takalohkosta olin senkin esiin kaivanut ja nopeasti sen sinne takaisin pistin. Eivä he osanneet sanoa minulle mitään takaisin. Eivät tietenkään, koska he eivät ymmärtäneet. Huvittuneena istahdin alas ja puistelin päätäni. Olinpas minä typerä.

Magween saavuttua olin väsynyt. Bussiasemalta sain mopotaksin majapaikkaani, jossa onnekseni oli vapaita huoneita tarjolla. Koska olin väsynyt jätin kaupungin koluamisen väliin. Tosin ei siihen minulla olisi ollut aikaakaan, kun seuraavana aamuna olisi taas aikainen herääminen ja matka jatkuisi.

Illalla istuin majapaikkani ulkopuolella, sillä yhdellä penkillä joka oli puun alle pistetty. Katselin ohi kulkevia autoja ja kuuntelin yövuoroon saapuneen työntekijän kitaransoittoa. Viimeksi olin Uudessa-Seelannissa, kun sain upputua noihin kauniisiin sävelmiin. En voinut olla hymyilemättä, vaikka taivaalla ei ollutkaan sama tähtitaivas.

Majapaikkani isäntä oli aivan mielettömän ystävällinen. Hän huolehti siitä, että minulla oli kaikki hyvin. Ennen nukkumaan menoani hän oli vielä varmistanut, että olin saanut mahani täyteen ruokaa ja minulla olisi herätys aamua varten valmiina.

Aamulla hän oli keittänyt minulle kahvia ja tarjosi muutaman pikkuleivän.

Joskus niin pieni ystävällisyyden osoitus voi tuntua maailman suurimmalta teolta.

Hymy

Kaikki meni ehkä liian hyvin ottaen huomioon, että kohteena oli Sukhothain bussiasema ja minun kokemukseni paikasta. Asemalle saavuttua minut otettiin avosylin vastaan ja kyseltiin iloisen hymyn kera minne olen matkalla. Ehkäpä selässä roikkuva rinkkani oli antanut vittumaisille työntekijöille aihetta hymyyn tai sitten heillä oli vain tänään parempi päivä kuin eilen.

Minut ohjattiin heti oikealle lippuluukulle ja lipun osto sujui kuin tanssi, bussiasemalla minua vastaan tullut mies oli jo pysäyttänyt bussin jonka kyytin hyppäsin. Säästyin odottamiselta ja siltä kiukulta, jota olin jo aamutuimaan mielessäni mananut kun tiesin, että taas minua odottaa Sukhothain asema.

Tällä kertaa en ollut ainoa ulkomaalainen bussissa, mutta olin ainoa turisti joka hyppäsi pois kyydistä Lampangin kohdalla. Kaupungin, jonka olin valinnut vain välietapiksi, paikaksi jossa nukkua yö jos toinenkin ja sitten jatkan matkaa kohti pohjoista.

Kaupungin kartat eivät olleet parhaassa kunnossa

Kaupungin kartat eivät olleet parhaassa kunnossa

Katselin kädessäni olevaa karttaa ja olin väsynyt. Jumalauta olin väsynyt ja hikinen. Aseman kupeesta kävely hostellille oli ollut suurempi urakka, kuin olin sen kuvitellut olevani. Kolmisen kilometriä rinkka selässä ja paahtava aurinko oli vienyt tästä neidistä kaikki mehut. Ja bussiasemalla songataunin kyytin hyppääminen ei ollut vienyt minua sinne, minne olin halunut. Olihan kuski jättänyt minut väärän hostellin eteen, vaikka olikin ennen kyytiin hyppäämistä vakuutellut tietävän missä hostellini oikein on.

En tiedä miten olin taas onnistunut valitsemaan hostellin, jonne songataun kuski ei minua osannnut viedä ja työntekjät eivät juurikaan englantia puhuneet.

Levitin karttani hostellin tiskille ja vastaukseksi kysymyksiini sain ”en puhu englantia, mutta voin soittaa sinulle taksin”

En minä nyt sitä taksia halunut, halusin vain tietää mistä voin vuokrata polkupyörän. Halusin tietää missä oikein olen. Ei siinä auttanut ystävällisen työntekijän ele antaa minulle puhelin käteen, jotta saisin jutella henkilön kanssa joka puhui hiukan paremmin englantia kuin hän. Ei siellä puhelimen toisessa päässä minua osattu auttaa tai saati kertoa edessäni olevasta kartasta mitään. Mutta olisin saanut hänenkin kauttaan tilattua taksin, jos sen olisin halunut.

Lampangin kulttuurikatu

Päätin lähteä, kävellä kartassa osoittamaan info pisteeseen, jos sieltä saisin hiukan apua. En tiedä miksi valikoin hiukan pidemmän reitin, kaarevien pikkukujien rykelmän, sen suoran ja ison päätien sijaan.

Aurinko porotti ja minä hikoilin, olin tuskissani. Helle teki minut väsyneeksi ja voimattomaksi ja päällimmäisenä ajatuksenani oli vielä se kiukku, joka teki tuhoja mielelleni.

Siinä se sitten oli, valkoinen muuri ja oviukosta näkyvä temppeli. Pysähdyin ja kurkkasin sisään, piha näytti autiolta. Otin askeleen ja toisenkin. Kaivoin hikisin käsin kamerani esille, jotta saisin kuvattua kauniin valkoisen rakennuksen jonka kullan hohtoiset suipot kärjet saivat minut lumoihinsa. Kiukkuni oli hävinnyt.

Havahduin siihen, että edessäni seisoi nuori munkkipoika, pidellen kädessään puista harjaa. Hiukan uteliaana hän katsoi minua ja silmät säkenöivät elinvoimasta, valkoiset hampaat paljastuivat leveän hymyn joukosta.

Tuntui kuin molemmat meistä olisivat tuijottaneet toisiaan, kuin jotain ihmettä. Jotain, josta ei saanut silmiänsä irti. Jotain, joka sai suun vielä leveämmälle hymylle.

Ystävyytemme alkoi haparoilla, uteliailla kysymyksillä kuka minä olen ja mistä minä tulen. Kysymyksillä, joihin olen matkani aikana niin moneaan otteeseen vastannut. Kysymyksiin, jotka olen itsekkin niin moneen otteeseen suustani ilmoille päästänyt.

Kysymykset, jotka antoivat siivet uusille kysymyksille ja uusille sanoille. Tuntui kuin edessäni olisi ollut poika, joka olisi halunut tietää kaiken elämästäni, jokaisesta askeleesta matkallani. Hän halusi tietää minne mennen ja mitä teen. Hän halusi tietää kaiken ja vielä enemmän.

Istuimme temppelin varjossa, suojassa auringolta ja lähempänä muita munkkeja, joiden korvat olivat pingottuneet äärimmilleen kuullakseen jokaisen sanan, jonka suustamme päästämme. Samaan aikaan se tuntui hiukan kiusallisesta, kun tiesin että lukemattomat silmäparit tarkkailevat minua ja samalla se tuntui niin normaalilta. Kuin olisin ollut kahvilla kaverini kanssa, mitä nyt istuin temppelin suojassa, yrittäen saada kännykkääni temppelin nettiä toimimaan.

Kello kävi ja minulla oli fiilis että on aika nousta ja lähteä. Oli aika kiittää juttutuokiosta ja toivottaa hyvää päivän jatkoa. Poika hymyili ja yritti istua hyvin ryhdikkäänä, valkoiset maitohampaat tai tuskimpa ne enään maitohampaita olleet mutta sellaisilta ne näyttivät hiukan vapisevien huulien lomitse, huulien jotka yrittivät maalata kasvoille aurinkoisen hymyn.

Poika kysyi, tulenko huomenna uudelleen, tulethan?

En tiedä, mitä muuta olisin voinut vastata, kuin että tulen.

Toinen asettuminen – kuin koti

En ollut suunnitellut, että olisin ollut Napierissa niin kauan kuin olin. Rehellisesti sanottuna, koko paikka ei edes kuulunut missään vaiheessa suunnitelmiini, kunnes sitten istuin iltaa paikallisen kanssa joka sai minut puhuttua ympäri, muuttamaan mieleni ja harkitsemaan siellä käymistä. Käyntiä joka muutti kaiken.

461

Ensiksi ajattelin, että olisin siellä vain viikon, kävisin joogatunneilla saman opettajan luona kuin olin ollut Gisbornessakin, mutta jotenkin se viikko muuttui kuukaudeksi. Olisin varmaankin ollut vielä toisenkin, jollei levottomuuteni olisi kasvanut niin suureksi mitä se kasvoi. Halusin nähdä mitä nurkan takana on, halusin päästä kohti uusia seikkailuja vaikka elämässäni mitä Napierissa vietin, ei ollut juurikaan valittamista. Minulla oli ystäviä ja pääsiin kolme kertaa viikossa joogaamaan. Sanoisinko täydellistä elämää täydellisessä hostellissa joka jo ensimmäisen viikon jälkeen tuntui kodilta.

457

Napier oli pieni kaupunki merenrannalla kuten muutkin kaupungit joissa olen ollut, silti tämä tuntui jo ensimmäisenä päivänä jotenkin erilaiselta. Ei mikään paratiisi mutta jotain ilmassa oli, jotain joka tuntui todella hyvältä.

549

Kaupunki oli pieni ja sanoisinko hyvin idyllinen, hiljainen tietenkin ilta kuuden jälkeen, mutta täällä se ei tuntunut häiritsevältä. Jotenkin se kuului tähän paikkaan kuin nenä päähän.

Miten sitä tuli kavereiden kassa vietettyä päiviä rannalla, hypittyä aalloilla tai loikoitua päivät pitkät milloin missäkin, nauttien auringosta. Miten sitä porukalla mentiin elokuviin, shoppailemaan tai kahvilaan juomaan parempaa kahvia, kuin makunystyräni saastuttanut pikakahvi. Toisinaan sitä kiivettiin keskellä yötä kaupungin vuorelle ihailemaan täydellistä tähtitaivasta ja laiskoina iltoina tyydyttiin lähirannan helppouteen.

555

Napierissa oli myös Art Deco Weekend jolloin koko kylä palasi menneisyyteen. Ja siltä se todellakin tuntui, kuin olisi mennyt ajassa taakse päin. Ainoat jotka eivät pukeutuneet teeman mukaan, taisi olla turistit. Hiukan harmitti, että minulla ei ollut mitään teemaan sopivaa ja en sentään viittinyt rahojani yhden tapahtuman takia tuhlata vaatteisiin, joita tuskin enään päälleni pukisin, joten olin ajassa kirjaimellisesti edessä kulkiessani shorteissa ja t-paidassa.

558

579

577

Vaikka reissuni aikana olen kohdannut lukuisia henkilöitä ja osasta saanut ystäviä, niin täällä sitä porukasta tuli todella läheisiä. Neljä viikkoa samojen henkilöiden kanssa hitsasi yhteen jotain, jota ei hevillä murreta.

IMG_1198

Lähteminen ja sen päätöksen tekeminen että lähden, etenkin sen ääneen sanominen oli viikon harkinnan tulos. Päätös ei ollut todellakaan helppo, tanssia nuoralla ja kerätä rohkeutta siihen että jää tai lähtee. Molemmat olivat vaihtoehtoja, joissa oli niin paljon hyviä puolia. Silti pakkasin rinkan ja aamulla istahdin dösään mieli apeana. Vaikka mieleni oli apea, olin onnellinen että olin saanut tutustua ystäviin jotka heräilivät uuteen aamuun, kun bussi ajeli jo kaukana Napierin valoista.

 

Asettuminen – vain hetkeksi

Gisborne, jossa olin vajaan kuukauden ihastutti ja vihastutti. Kaupunki, joka oli ihan kiva, mutta jotain silti puuttui, että se olisi sytyttänyt minua samalla tavalla, kuin Whakatane. Vaikka minulle suotiin hellettä ja palmuja, kaupungin halki kulkeva joki ja taivaallisen kauniilla maisemalla varustettu merenranta, niin jotain puuttui.

264

Ensimmäinen asia jonka näin, kun astuin ulos dösästä – toteemipaalu

Kaupunki oli tuttua ja turvallista, mutta niin äärettömän tylsää Uusi-Seelanti laatua, johon en ole oikein syttynyt. Arkitehtuurissa ei ole juurikaan mitään, mikä minua sytyttäisi. Jostain voi löytää kauniita, vanhoja rakennuksia, joita ihailee hetken, kunnes näkökentässä on taas niitä uusia, ei minkään näköisiä taloja, joista toisinaan minulle tulee mieleen Amerikan villiin länteen sijoittuvat länkkäri elokuvat. Vaikka katukuva, jonka näin joka päivä, muttui tutummaksi ja tutummaksi, niin sitä rakkautta en kohdannut.

Kaupunki joka ottaa ensimmäisenä maailmassa auringonsäteet vastaan tarjosi huikeita maisemia

Kaupunki, joka ottaa ensimmäisenä maailmassa auringonsäteet vastaan tarjosi huikeita maisemia

Kaupungit, joissa olen ollut, ovat olleet pieniä ja hyvin hiljaisia, niin oli tämäkin. Jotenkin sitä ei ole vielä ymmärtänyt, että kello kuuden jälkeen kadut ovat tyhjiä ja melkeinpä ainoat ulkona olijat ovat turisteja, jotka ihmettelevät hiljaisia katuja ja sitä tyhjyyttä mikä on edessä. Puistot ovat autioita ja Suomesta tutut nuorisojengint pussikaljoineen on aivan tuntematon käsite, rannalla lauleskelevat ihmiset nuorion äärellä taitaa vain olla muisto Aasian hiekkatannoista ja kuuman kosteista ilmoista.

Kirjasto ja ilmainen wi-fi takasi sen, että siellä oli aina porukkaa, oli kello mitä tahansa. Jos onni suosi, sain olla hetken rauhassa kunnes joku laski reppunsa maahan ja alkoi skypettämään toiselle puolelle maailmaa tai paikalliset tulivat pelailemaan porukalla pelejä ja satunnaiset kiljahdukset rikkoivat hiljaisuuden, joka oli kaupungin tunnus. Hiljaisuus, jossa pystyit kuulemaan oman hengityksesi.

266

Kirjaston ulkopuolella tuli istuttua lukuisia kertoja, niin istui moni muukin.

Hostellilla ystävät tulivat ja menivät. Ja aina oli edessä se päivä, jota en varmaan koskaan tule rakastamaan, hetki kun on hyvästeltävä uudet ystävät, ystävät joiden kanssa oli viettänyt aivan mielettömän mahtavia päiviä. Kuistilla aamupalaa syödessä oli katsottava soratielle loittonevaa rinkaa ja samalla omiin ajatuksiin uppoutuneena sekoitettiin sitä pahaa pikakahvia, jonka mausta en oppinut pitämään, en maidolla tai ilman. Sokerista puhumattakaan. Jotenkin sitä aina mietti, että huomenna hemmoittelen itseäni ja kipaisen keskustasta hakemassa kunnon kahvia, mutta seuraavana aamuna sitä taas huomasi istuvansa siinä kuistilla, tyytyen siihen mitä kupissa oli.

Aamupala

Aamupala

Elämä samassa hostellissa pidemmän aikaa toi arkeen tietyt rutiinit, pyykinpesut ja kaupassa käynnit. Sitä pystyi suunnittelemaan ruokaostokset tulevalle viikolle ja jopa tekemään hiukan suurempia annoksia tulevia päiviä varten, jolloin mikron piipaus kertoi minulle makoisen lounaani olevan valmista.

Toiset päivät eivät millään kuluneet ja toiset menivät ohitse aivan liian nopeasti. Miten sitä toisinaan istuttiin porukalla olohuoneessa katsoen ikivanhaa komediaa ja ilmassa oli se yhteenkuuluvuuden tunne. Toisinaan porukka vaihtui tiuhaan tahtiin ja harmaat kasvot kulkivat paikasta toiseen sanomatta sanaakaan.

Joinakin päivinä oli vaan niin vetämätön olo, että nyhjötti koko päivän hostellin pihalla kirjaa lukiessa, tai sitten energiaa oli olla liikkeessä aamusta iltaan. Toisinaan kaipasi omaa rauhaa ja sitähän hostellilla oli vaikea saada. Aina joku tuli huoneeseen, kun halusit vain maata ja tuijottaa kattoa, antaa aivojen käydä tyhjällä ja ajatusten lähteä seilaamaan suurille merille ilman päämäärää.

249

YHA-hostelli

Joogani loppui ja oli aika pakata rinkka, olla tällä kertaa se, jota jäädään kaipaamaan, jotain joka jätti tyhjän pedin jälkeensä.

Lähtöaamuna sängyltäni löytyi kirje, jota lukiessa en voinut tuntea muuta kuin iloa, hymyillä sellaista teinimäistä hymyä. Ei sydämiä eikä suuria rakkaudentunnustuksia, vain kirje, jossa kiitettiin siitä kaikesta, mitä yhdessä koimme, kiitettiin siitä, miten minuun oli ilo tutustua. Join pahan aamukahvini leveän hymyn kera ja taittelin kirjeen kalenterin väliin.

Oli aika lähteä ja nousin bussiin uutta intoa puhkuen.

 

Elämää hostellissa

Hostellille saapuminen ja naisten dormiin sijoittuminen muistutti minua siitä, mitä minulla on oikein edessä. Lukemattomia öitä huoneissa, joissa on tuntemattomia ihmisä ja jokaisella on omat tavat ja menot. Miten paikasta toiseen liikkuminen ja vieraassa sängyssä nukkuminen tulee olemaan uuvuttavaa ja samalla se suola, miksi tähän ryhdyin. Koskaan ei voi tietää mitä seuraava päivä tuo tulleessaansa. Minkälaisia huonetoverini ovat ja miten hyvin missäkin paikassa viihdyn.

Olen aina tykännyt enemmän sekadormeista mitä naisten dormeista. Miehet osaavat olla huomaavaisempia ja siistimpiä. Tavarat eivät ole levitettynä joka paikkaan ja toisten kunnioitus on aivan jotain muuta, verrattuna naisten kekseiseen kunnioitukseen.

Olin huoneessani ainoa länsimaalainen ja seuranani neljä kiinalaista antoi minulle ensikosketuksen siitä, millaista on jakaa huone heidän kanssaa. Miten valot läväytetään päälle keskellä yötä, kun joku haluaa alkaa lukemaan kirjaa tai miten elokuvaa katsotaan ilman kuulokkeita yötä myöten. Miten hiuksia aletaan kuivamaan aamuyöllä ja aamulla nukutaan puoleen päivään asti.

Miten utelitaita ollaan menoista ja annetaan vinkkejä minne mennä ja mitä tehdä. Kerrotaan avoimesti kiinalaisesta kultuurista ja siitä, mitä ei missään nimessä kannata tehdä.

Suomalainen elämä ja tapamme herätätti kysymyksiä

Suomalainen kulttuuri herätti kysymyksiä.

Guangzhouhin saavuttua päästäni oli hävinnyt se usva, joka Hongkongissa vaivasi. Aloin hiljalleen ymmärtämään minkä askeleen olin oikein ottanut. Vapaus.

Illan hämärtyessä hyppelehdin kapealla kiinalaisella kujalla kohti hostelliani. Olin enemmän kuin innoissani.

Kiina ja nettisensuuri. Tunsin kadottaneeni yhteyden muuhun maailmaan. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, oloni oli orpo kun en päässyt facebookin tai päivittämään blogiani. Puhelin ei toiminut ja viestin lähettäminen kotipuoleen oli aivan turhaa.

Noh, oli ainakin aikaa lukea kirjoja ja tuhota rinkasta painoa.

Ero

Ja niin kaikki loppuu aikanaan, kuten minun ja ystäväni yhteinen matkamme. Olimme matkustanee yhdessä 33 päivää ja tuntui väärältä, että lentokentällä tiemme erkanivat. Minun matkani jatkui Thaimaahan ja ystäväni Malesiaan. Minne aika oikein katosi? Juurihan me lähdimme ja nyt edessä oli viimeinen yhteinen matkamme, matka lentokentälle.

img_8734

Autossa oloni tuntui haikealta, ohittaa tutuksi tullut huoltoasema ja viilettää mutkittelevaa vuoristotietä, tietä jota pitkin olin aikaisemmin kulkenut mopon kyydissä takamus hellänä. Aluksi pelkäsin Balin liikennettä ja mopon kyydissä istumista, mutta nyt, kuten viime vuonnakin, rakastin sitä. Tuntea se, miten mopo kaartaa mutkissa ja puihkelehtii liikenteen seassa. Tarrautua kiinni kuskiin ja antautua vauhdin huumaan. Fiilis, että on elossa. Vain minä ja kuski, matkalla jonnekkin.

Mutta ei, minä istuin turvallisesti auton takapenkillä ystäväni oikealla puolella.

Tällä kertaa emme ottaneet turistibussia, vaan maksoimme ystävällemme ja hänen kaverillensa saman verran, mitä turistibussi olisi maksanut. Maksoimme mieluummin ihmisille, jotka tunnemme, mitä raha-ahneelle bussikuskille, joka tuskinpa olisi matkan aikana pysähtynyt syömään kanssamme aamiaista ja juomaan kupin kuumaa teetä. Saati sitten kantanut rinkkani lentokentälle ja toivottanut hyvää matkaa halauksien kera.

© Varjossa +39

Apinat valtasivat automme

Liian vähäisten yöunien ja uuvuttavan matkustuspäivän jälkeen löysin itseni Bangkokin lentokentältä, josta otin junan Hualamphonin asemalle. Junan lähtöä sain odotella reilut 20 minuuttia, jona aikana kerkesin koota ajatuksiani ja polttaa muutaman tupakan juoden kylmää jääteetä, teetä johon olin tullut riippuvaiseksi.

Junamatka sujui hyvin, katselin väsyneenä, mutta intoa puhkuen maisemia ja nautin todellakin siitä, että sain istua junan penkillä kunnellen kiskojen kolinaa. Aamulla tuntemastani apeasta mielestä ei ollut murustakaan jäljellä. Huomasin jopa hymyilevän todella leveällä, hampaat paljastavalla hymyllä.

img_8954

Junalippu 20 THB

Junassa ei ollut tungosta

Junassa ei ollut tungosta

Olin varannnut seuraaviksi kolmeksi yöksi hostellin Chinatownista pelkästään sijainnin takia, kaikki se mitä halusin nähdä, sijaitsi kävelymatkan päästä sieltä. Hinnat olivat korkeampia mitä vanhassa kaupungissa, mutta eivät kuitenkaan aivan älyttömän kalliita. Olin valmis maksamaan sen muutaman euron enemmän, jotta sain yöpaikan sieltä, mistä sen halusinkin.

Chinatown oli juuri sitä mitä nimi kertoo, tuntui pikemmin siltä, että olisin ollut Kiinassa mitä Thaimaassa.

Hostellissa yö n. 8€

Hostellissa yö n. 8€

Tuntui oudolta olla yksin, olinhan jo kerinnyt tottumaan siihen, että vieressäni on ystävä jonka kanssa voi jutella tai olla vain hiljaa jos siltä tuntuu. Ja nyt olin hiljaa, en siksi että minusta tuntui siltä, että on parempi pitää suu kiinni, vaan siksi, koska ei ollut ketään kenen kanssa jutella. Vaikka tuntui haikealta erota ystävästä, olin kuitenkin innoissani siitä, että jatkoin matkaani yksin. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin.

Yksin matkaa tehdessä on omat hyvät ja huonot puolensa, onneksi kolme päivää näytti vain ne hyvät puolet. Muistan liiankin hyvin viime vuodelta ne hetket, kun kaipasi sitä ystävää siihen vierelle. Ja tietenkin ne hetket, jolloin nautin siitä, että lähdin yksin. Se fiilis, että on voittanut itsensä, omat pelkonsa on aivan jotain älyttömän koukuttavaa.

Ystävän kanssa sinulla on aina joku, jolle puhua, joku jonka kanssa lähteä syömään ja joku, joka auttaa jos itse ei kykene tekemään jotain. Ystävä luo turvaa tuntemattomille kaduille ja antaa uskoa siihen, että me pärjätään yhdessä. Ystävän kanssa hostelli jonka seinillä juoksee torakoita ei tunnu niin kamalalta murjulta, mitä yksin siellä ollessa se olisi voinut tuntunut. Ystävän kanssa matkatessa liikkuminen ja majoittuminen on halvempaa. Ravintolassa voi tilata sen ison oluen puoliksi ja nauraa paikallisille ilman, että pitää selitellä miksi nauraa.

Uusia tuulia

Lake Tobalta oli aika lähteä. Paikka sai aikaan todella ristiriitaisia tunteita. Sitä inhosi ja samalla tuntui haikealta lähteä.

Tuk Tuk ei ollut mieleeni, ne tyhjät hotellit ja ravintolat loivat aavemaisen kuvan, kuin rutto olisi raivannut kaiken elävän, jättäen jälkeensä auringossa haalistuneet kyltit muistuttamaan siitä loistosta, mitä siellä joskus oli.

Kaduilla kulki muutamia turisteja ja harvat heistä jaksoivat hymyillä. Paikalliset sulautuivat samaan alakuloon ja sitkeimmät heistä jaksoivat huutaa peräämme, myyden sieniä tai pilveä. Se oletus, että turistit tulevat tänne vain huumeiden takia riepoi.

Itse Samosir saari oli kaunis ja olisin voinut jäädä vielä pariksi päiväksi. Vuokrata mopon ja kierrellä saarta uudestaan, ehkäpä tällä kertaa olisimme päässeet sille vesiputoukselle, jonka näimme jo tullessamme Tuk Tukiin. Mutta matkan on jatkuttava.

Jatkoimme matkaamme turistibussilla kohti pientä viidakkokylää. Kohentunut oloni toi hymyn kasvoilleni ja sain taas otteen siitä reissufiiliksestä, vaikka matka kestikin reilut 8 tuntia. Se fiilis, kun on matkalla kohti uutta ja tuntematonta. Sisällä velloaa lämpöisiä aaltoja ja teksi mieli nostaa kädet ilmaan, pyöriä kasvot kohti taivasta ja huutaa. Huutaa pelkästä onnesta.

Turistibussi 160000 IDR/hlö

Turistibussi 160000 IDR/hlö

Bukit Lawang oli aivan uskomattoman ihana paikka. Kuin paratiisi ilman hiekkarantaa. Vihreä viidakko ja kylän halki kulkeva joki oli jotain uskomatonta, jotain mitä jaksoi katsoa ja katsoa.

Joen molemmin puolin oli turisteille rakennettu majapaikkoja ja ravintoloita, joista osa oli tyhjillään, mutta ne eivät huokuneet sitä surua ja kaiken hyvän loppua, mitä Tuk Tukissa.

Niin päivisin kuin iltaisin joki keräsi paikallisia peseytymään ja kuluttamaan aikaa. Joki,  joka paikka paikoin virtasi hiljaa ja toisaalla teki loivan mutkan antaen aalloille vauhtia.

image7

image

Yövyimme kaksi yötä Rainforest gueshousessa, joka oli halpa ja oikein viihtyisä paikka, henkilökunta oli iloista porukkaa, joilta löytyi heti kättelyssä se Indonesialainen huumori josta pidän. Kyky nauraa itselle ja muille, kyky nauraa aivan kaikelle.

75000 IDR/2 hlö

75000 IDR/2 hlö

Kuten Lake Toballa, täälläkin olisin vonut viettää pari päivää enemmän. Jotenkin se aika vain tuntuu vähenevän, vaikka reissun alussa tuntuu siltä, että aikaahan on vaikka kuinka paljon.