Erämaa

Istuin hiukan väsyneenä puistonpenkillä. Viereisellä penkillä istuva koditon mies oli onneksi lopettanut nokkahuilulla soittamisen ja suuntasi kaiken energiansa makuupussinsa sullomiseen hiukan rähjäiseen reppuunsa. En tiedä kumpi meistä oli vaivaantuneempi. Minä vai hän. En silti viitsinyt nousta ylös penkiltä ja kävellä puiston toiselle puolelle.

Sierra Nevadan huiput

Sierra Nevadan huiput.

Katselin matkaopastani, johon olin huolellisesti merkannut jokaisen mielenkiintoisen kaupungin, jonne olin ajatellut reissuni aikana keritä. Punaiset laput sivujen ylälaidassa, siististi limittäin näyttivät minulle heti sen oikean kohdan. Samalla järjestelmällisyydellä olin merkannut kaupunkien mielenkiintoisimmat kohteet punaisella tähdellä.

Kaupunki on nimetty granaattiomenan mukaan.

Kaupunki on nimetty granaattiomenan mukaan.

Yllätyin siitä, miten minulla oli vain yksi merkattu kohde koko paikasta. Granada vetää kuitenkin puoleensa turisteja yhtä paljon kuin Seville ja minulla oli vain yksi näkemisen arvoinen paikka. Vain yksi!

Alhambra ja Generalife.
Tai olihan minulla sittenkin kaksi. Vaikka samalla alueella ne näytti kartan mukaan olevan.

Alhambra on maurilaisaikainen Nasridien dynastian aikainen kuninkaiden palatsi

Alhambra on maurilaisaikainen Nasridien dynastian aikainen kuninkaiden palatsi.

En ollut googlettanut koko kaupunkia, enkä juurikaan nähnyt vaivaa sen eteen, että tietäisin mitä täällä kannattaa oikein tehdä. En tiedä miksi olin juuri tämän kaupungin skipannut suunnitteluvaiheessa. Ehkäpä aikani oli aikoinaan loppunut kesken tai sitten olin ollut vain niin väsynyt, että olin vain tyytynyt siihen yhteen punaiseen lappuun sivun ylälaidassa.

Oli miten oli. Minun oli aika ottaa haltuun kaupunki. Sokkona.

Alhambra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Alhambra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Rakastan matkasuunnitelmien tekemistä. Saan siitä suurta nautintoa, kun istun tietokoneen äärellä niskat jumissa yötämyöden etsien mielenkiintoisia kohteita.

Rakastan myös sitä, että en noudata suunnitelmaani, vaan menen jo ensimmäisten päivien jälkeen aivan uusia polkuja.

Rakastan myös sitä, että saavun jonnekkin vain yhden jutun takia ja lähden sieltä pois monta mahtavaa kokemusta rikkaampana.

Ja niin kävi myös Granadassa.

Generalife palatsi oli Nasrid-sulttaanien kesäpalatsi ja maaseutukoti

Generalife palatsi oli Nasrid-sulttaanien kesäpalatsi ja maaseutukoti.

Ensikosketus kaupunkiin oli bussin ikkunasta näkyvät Sierra Nevadan lumihuippuiset vuoret. Vuoret, joita jaksoin aina vaan ihailla. En tiedä, olenko edellisessä elämässäni asunut jossain Alppien juurella vai Nepalin pienessä vuoristokylässä, mutta jollain oudolla tavalla vuoret ovat aina kiehtoneet minua.

Vaikka kaupungin tunnetuimmat nähtävyydet Alhambra ja Generalife olivat vaikuttavia. Koin kuitenkin pienen turistiähkyn. Aivan liikaa turisteja pörräilemässä ympäriinsä. Tuntui kuin kukaan ei oikein tiennyt minne mennä ja mistä ottaa valokuva. Ei minua turistit sinäänsä haittaa, siihen samaan sakkiin minäkin kuulun. Mutta jotenkin täällä sain yliannostuksen niistä. Etenkin eläkeläisistä, joiden mielestä he ovat aina oikeutettuja pääsemään jonon ohitse tai saamaan sen viimeisen vapaan paikan puiston penkiltä.

Generalife kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Generalife kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Ihastuin Albayzin kaupunginosaan, jossa on maurilaisten ajoilta säilyneet kapeat ja mutkittelevat kadut.  Vaikka olen moneen otteeseen eksynyt hetkellisesti kapeille kujille, niin täällä ne kujat olivat aivan omaa luokkaansa. Valkoisiksi maalatut talot ja todella kapeat kujat antoivat uskomattoman vastakohdan muulle kaupungille.

Albayzin kupeessa oli pieni nyppylä, jonka rinteelle oli majoittunut mustalaisia, tai sellaisilta ne minusta tuntuivat. Vaikka nyppylä ei ollut järin korkea, niin maisemat yli kaupungin olivat mielettömät. Ja jos käänsi päätä hiukan vasemmalle, näkyi Sierra Nevada ja tietenkin ne lumihuippuiset vuoret. Sitä pystyi vain pienen pienellä pään liikkeellä huijata itseänsä – että on muka keskellä erämaata. Että minä olen ovela.

Albazyn sokkeloiset kadut kuuluvat Unescon maailmanperitnökohteisiin ja tarjoavat huikeat maisemat.

Albayzin sokkeloiset kadut kuuluvat Unescon maailmanperitnökohteisiin ja tarjoavat huikeat maisemat.

Lähtöpäivänä tajusin kuinka paljon minulta olikaan jäänyt näkemättä. Ehkäpä olisin päässyt sinne maurilaiseen kylpylään, ellen olisi jäänyt juttelemaan huonetoverini kanssa Pyha Jaakobin pyhiinvaellusreitistä. Hän oli juuri kulkenut sen 730km ja minä olin vasta alkanut unelmoimaan siitä. Vielä jonain päivänä minä sen teen. Ja sitten minun ei tarvitse itseäni huijata, silloin minä olen jossain keskellä ei mitään.

Caminito del Rey

Espanja, mitä muka siellä nyt voisi oikei olla? Olenhan siellä jo muutamaan otteeseen käynyt ja se on niin nähty. Piste.

Kuitenkin mieleni alkoi hiljalleen muuttumaan, kun kuulin niin monen hehkuttavan kyseistä maata. Olin sitten Aasiassa tai Austraaliassa, niin aina se perhanan Espanja putkahti esiin. Se oli kuulemma niin suuri maa jolla on niin paljon tarjottavaa. Olihan siellä muutakin kuin Malagan rannat ja Barcelonan vilkkaat kadut.

Oikeasti?

Kyllä. Samaa mieltä oli minun matkaoppaani, jossa oli merkattuja sivuja enemmän kuin kesälomassani päiviä. Yksi paikka oli ylitse muiden. Yksi kohde, jonka ympärille koko lomani rakensin.

Tällä kertaa se ei ollut mikään kiva kuva jossain lehden sivulla. Se oli viedo, joka minulle näytettiin jo vuosia sitten. Vaellusreitti joka tunnetaan nimellä Caminito del Rey.

Caminito del Rey eli kuninkaan polku rakennettiin vuosina 1901-1905 helpottamaan tavaroiden kuljettamista kahdelle voimalaitokselle, jotka sijaitsivat El Chorro – kallionrotkon molemmin puolin.

Vuonna 1920 polku avattiin virallisesti ja Espanjan kuningas Alfonson XIII oli ensimmäinen polusta selviytyjä ja näin ollen sai kunnian nimetä polun. Omaperäisesti, tietenkin.

Yhden tarinan mukaan polun rakentamisesta vastasi kuolemaan tuomitut vangit, jotka taiteilivat yli 400 metristen pystysuorien kallionjyrkänteiden keskellä. Paikoitellen jopa 100 metrin korkeuteen kohoava metrin levyinen ja kolmen kilometrin pituinen polku rakennettiin hiekasta ja sementistä, jota tuki kallioinseinämään upotetut metallipylväät.

Vuosien aikana polun rakenteet rapistuivat. Vaikka polkua ei aikoihin enään sen alkuperäisessä tehtävässä käytetty, niin kiipeilijät ottivat sen omakseen. Se oli vaaralllinen reitti jopa ammattikiipeilijöiden keskuudessa. Polku suljettiin kokonaan  vuonna 2000. Liian moni uhkarohkea teräsmiehen alku syöksyi kuolemaan. Kuninkaan polusta tuli maailman vaarallisin vaellusreitti.

Reitti kunnostettiin ja avattiin uudelleen maaliskuussa 2015. Ja minä kuljin polun vuotta myöhemmin.

Sanosinko, että koko reitti taitaa olla turvallisempi kuin Madridin lentokenttä. Ei nyt sentään metallinpaljastimen lävitse sinne tarvinut mennä, mutta turvallisuus oli todellakin sitä luokaa, että jos sieltä kuolemaan olisi pudonnut, niin sen eteen olisi saanut tehdä töitä ja oikein kunnolla.

Metrin levyinen polku oli muuttunut leveämmäksi ja tukeva verkkoaita piti huolen siitä, että vaikka olisikin sattunut siihen tasaiseen lautalattiaan kompastumaan, niin olisi vielä pysynyt polulla.

Reitin varrelle oli sijoitettu valvontakameroita ja vastaan tuli useita turvallisuudesta vastaavia henkilöitä. Jokaisella polun kävelijällä tuli olla vakoinen kypärä päässä ja selfie-tikut olivat ehdottomasti kielletty.

Alkuperäisen polun jäännökset ja muutamat kallion seinämään hakatut muistolaatat muistuttivat siitä, miten vaarallinen reitti oli vielä muutamia vuosia sitten ollut.

Vaikka polku oli mahtava ja maisevat aivan mielettömiä, niin täytyy sanoa että petyin hiukan. Odotukseni olivat taas niin korkealla ja sitten sieltä tultiin ja ryminällä alas. En nyt sanoisi, että olisin halunut tuntea ”leikitään hengellä ja roikutaan kuoleman kielekkeellä” mutta olisin kuitenkin jotain ”jännitystä” halunut kokea.

Jotenkin sillä hetkellä, kun siellä polulla tepastesi ei oikein tajunnut, kuinka korkealla sitä oikein ollaan. Kun taaksepäin kääntyi katsomaan, niin polkuhan näytti aika rajulta.

Jälkikäteen valokuvia katsellessa polku näyttäytyi aivan toisessa valossa, se oli vaarallisempi. Mutta sillä hetkellä se ei siltä tuntunut.

Vaikka polku ei saanut jalkojani tärisemään ja sydäntäni hakkaamaan olin kuitenkin yhtä hymyä koko päivän ajan. Maisemat ja vielä kerran maisemat. Ei niitä voi oikein sanoin kuvailla.

Se oli täydellinen päivä.

Rotko

Katselin kelloa ja kiristin askeleitani. Minun on ehdittävä junaan. Minulla ei ollut varaa missata sitä. Olihan Espanjan junaverkosto kattava ja junia lähti melkein joka kymmenes minuutti. Mutta sinne, minne minä olin menossa, junia kulki vain muutama päivässä.

Valon vaihtuessa punaisesta vihreään lähdin suosiolla juoksemaan. Asema näkyi jo. En tiennyt, kauanko aikaa lipunostoon menisi. Jos ongelmia ei tulisi, selviäisin siitä muutamassa minuutissa. Ja sitten jäisi aikaa tasata hengitys ja ostaa jotain matkaevästä. Mutta Espanjahan on tunnettu siitä, että kaikki ei mene niin kevyen helposti, kuten on kuvitellut niiden menevän.

Onni oli puolellani. Ei kielimuuria. Ei ongelmia. Minulla oli lippu taskussa ja aikaa jäi reilut kome minuuttia.

Istahdin junan pehmeälle penkille ja yritin saada rinnassani pomppivan sydämeni hiukan rauhoittumaan. Vielä muutama minuutti ja sitten taas mentäisiin. Suljin silmäni ja heräsin vajaan tunnin päästä uudelleen.

Edessäni istuva japanilainen turisti piteli kaksinkäsin kiinni kamerastaansa. Vastasin hänen hymyynsä samalla unenpöpperöisiä silmiäni turhan voimakkaasti hieroen. Eihän niin saisi tehdä. Siitähän tulee vielä yksi ryppy lisää.

Siinä se sitten oli. Rotko. Jep. Yksi rotko, jonka takia taas kuljin muutaman tunnin. Yksi hiton rotko ja muutama talo sen rinteessä. Miten naurettavalta se kuulostikaan.

Ronda, yksi Andalusian vanhimmista kaupungeista kerää vuosittain tuhansia turisteja ihailemaan yhtä rotkoa. Jylhiä maisemia ja valkoista kylää. Ei se nyt niin naurettava paikka loppujen lopuksi ollutkaan.

Ei ihme että aikoinaan Nobel-kirjailija Ernesto Hemingway mieltyi Rondaan. Kyllä minäkin olisin saanut opuksen jos toisenkin kirjoitettua. Jos vain olisi ollut aikaa jäädä kaupunkiin pidemmäksi aikaa.

Kyllä minäkin olisi alas saanut yhden jos toisenkin kannullisen sangriaa ja saanut aikani kulumaan pelkästää ihailemalla Rondan kaunista maisemaa. Toisinaan olisin hukannut ajantajuni kapeilla kujilla etsien sitä leipomoa, josta olin edellisenä päivänä ostanut uunituoretta leipää.

Harmi vain, että en nähnyt kaupunkia auringon laskiessa. Kuulemma El Toro-rotko olisi ollut henkeäsalpaavan kaunis.

Toisaalta hyvä niin. Olisi suomi ollut ihmeissään, kun tämä neiti olisi vetäissyt ässän hihasta ja läväyttänyt pöytään uuni tuoreen Nobel palkitun kirjan.

Ja maikkareiden uutisissa kertonut kirjan synnyksi vain muutaman loikoilupäivän Espanjan auringon alla. Jossa aikaa oli enemmän, kuin tarpeeksi päästää mielikuvitus lopullisesti lentoon.

Kalaw to Inle Lake

Kelloni herätti minut aikaisin aamulla ja katselin lattialla lojuvaa rinkkaani. Rinkaa, jonne olin sullonut kaiken mitä tulevalla vaelluksellani en tarvitse. Trekin järjestäjät olivat luvanneet matkatavaroiden kuljetuksen määränpäähämme.

Kiristin metallivaijerilla rinkan suuaukon kiinni. Varmistaakseen sen, että kukaan ulkopuolinen ei sen sisältöön käsiksi pääse. Vaijeri oli metrin pituinen, mutta se taipui moneksi.

Yöbusseissa ollessani olen saanut matkatavarani kiinnitettyä penkkiin, antaen minulle levollisemmat yöunet. Tai hostelleissa, joissa säilytyslokerikkoa ei ole ollu, olen saanut tavaroiden paikoillaan pysymisen turvattua todella huomaamattomasti. Ja tällä kertaa se sulki rinkkani täydellisesti.

Päiväreppuni tuntui ihanan kevyeltä. Olihan siellä vain vaihtovaatteet. Ja tietenkin kaikista tärkeimmät tavarat, joita en uskaltanut rinkkaani jättää.

Vaellus ei ollut fyysisesti mitenkään erityisen rankka. Tietenkin vaativia nousuja oli, sekä tukalassa kuumuudessa kävely oli rankkaa, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeata.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme reilut 6- 7 tuntia ja seuraavana päivänä 4 tuntia. En tiedä, paljonko kilometrejä karttui, mutta olisin voinut vielä jatkaa vaellusta päivällä jos toisellakin.

Kuljimme keskellä peltoja. Menimme niiden lävitse tai kiersimme ne kohteliaasti.

Törmäsimme eläimiin ja paikallisiin viljeliöihin, jotka hetkeksi keskeyttivät työnsä. Loivat hennon hymyn ja jatkoivat työntekoa, kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan.

Lapset olivat taas oma lukunsa. Milloinka meitä oli vastassa iloinen ja hymyilevä porukka, joiden silmät säihkyivät ja kädet heiluivat, kuin puiden oksat tuulessa. Toisinaan meitä oli vastassa ujoja ja hiljaisia lapsia, jotka jähmettyivät paikoilleen ja silmät pyöreinä ihmettelivät meitä.

Ohitimme matkallamme pieniä kyliä, jotka olivat erilaisia kuin Myanmarin kaupungit. Ne olivat paikkoja, jossa tuntui että aikaa ei ole olemassa. Tai jos oli, se poikkesi täysin kaupungin kiireestä ja hälinästä.

Kylissä huomasin taas jälleen kerran sen, miten yksinkertaista Burmalaisten elämä on. Ja miten vähään he ovat tyytyväisiä.

Vaikka maaseudulla se ”vähän” oli paljon vähemmän, mitä esimerkiksi vilkkaassa suurkaupungissa Yangonissa, niin molemmissa paikoissa oli aistittavissa se onnellisuus ja tyytyväisyys siihen hetkeen, jossa juuri tällä hetkellä eletään.

Vaikka heidän elämänsä ei ole helppoa. Se on rankaa työtä ilman kesälomia ja viikonloppuja. Se on päivittäistä taistelua. Silti he näyttivät olevan onnellisia. He olivat onnellisia siitä mitä heillä oli.

Oli se sitten kaalin viljelyä tai korien punontaa. Oli edessä uuvuttava matka viereiseen kylään myymään satoa tai kärrystä haljennut rengas. Se oli elämää, jonka keskellä oli kuitenkin aikaa nauttia elämän hiljaisuudesta, istahtaa alas ja juoda teetä. Antaa lasten juoksennella ympärilleensä ja kuunnella heidän iloista naurua.

Heillä oli murheita, mutta murheet eivät musertaneet heitä.

Yövyimme pienessä kylässä, paikallisten kotona. Koti oli yksinkertainen, perinteinen bambusta valmistettu talo, jonka sisälle noustiin rappusia pitkin. Alakerta oli varasto, jossa säilytettiin karjalle viljaa tai muuta, jota sisälle ei viitsitty viedä.

Asunnossa oli kaksi huonetta. Keittiö ja iso huone, jonka katossa roikkui yksi hehkulamppu. Lattialla oli vieri vieressä patjoja. Niissä meidän oli määrä nukkua.

Yö oli viileä ja kostea. Onneksi olin ottanut lenkkarit sisälle yön ajaksi, niin minun ei tarvinnut aamulla pistää märkiä kenkiä jalkaani.

Ihoni oli kananlihalla ja toivoin auringon paistetta enemmän kuin kunnon kahvia. Ihoni oli nihkeä ja tahmainen. Hyttysmyrkyn ja aurinkorasvan sekoitus ei tuntunut miellyttävältä. Siihen lisättynä edellisen päivän hiki.

En edes halunnut tietää, kuinka pahalta saatoin haista. Olin edellisenä iltana jättänyt suihkun väliin, koska aurinko oli jo laskenut ja kylmä ämpärisuihku ei kuulostanut kivalta. En halunut palella yhtään enempää, mitä olin jo alkanut palelemaan.

Onneksi olin ottanut takin ja huivin mukaan. Pitkät housut sekä useammat sukat. Vielä päivällä en uskonut, että tarvitsisin lämpöisen kerraston. En olisi uskonut hengityksen höyryävän. Enkä olisi uskonut nukahtavani heti silmäni suljettua. Ja herääväni siihen, kun kukko kiekuu pihalla.

Hiukan kankein askelin lähdimme taas liikkeelle ja hetken kuluttua elimistö lämpeni ja matka taittui taas tuttuun ripeään tahtiin. Tai minä ja toinen oppaistamme kuljimme muuhun ryhmään nähden hiukan ripeämmin. Tosin saimme näin aina pitää muutaman minuutin tauon odotellessa muita.

Ryhmässäni oli lisäkseni kuusi saksalaista ja toisinaan minulla oli hiukan ulkopuolinen olo. Vaikka totaallista ulkopuolelle jäämistä en matkani aikana kokenut. Porukka puhui englantia, kun oli aika pysähtyä. He ottivat minut erittäin hyvin huomioon. Vaikka aluksi pelkäsinkin sitä, mitä olin kohdannut Austraaliassa olessani, että he eivät puhuisi mitään muuta, kuin saksaa. Onneksi pelkoni osoittauti vääräksi.

Koska ryhmäni koostui pariskunnista, minulle jäi aikaa jutella toisen oppaamme kanssa. Ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin.

Yritin opetella paikallista kieltä ja opinkin muutamia tärkeitä sanoja, joilla takasin se, että oppaamme olivat yhtä hymyä matkamme ajan. Itselleni uuden ja vieraan kielen opettelu ei ole koskaan ollut helppoa. Mutta kuitenkin pari sanaa paikallisella kielellä olen aina halunut oppia. Ihan vaan uteliaisuuttani ja kohteliaisuuttani.

Ja nyt tiedän, mitä sanoa kun minulla on nälkä tai jano. Tai kun haluan pysähtyä tai jatkaa matkaa. Ehkäpä ensi kerralla en ala tekemään ruokatilaustani Indonesiaksi, kuten alkumatkasta minulle kävi. En kyllä tiedä mitä kana tai nuudeli Burmaksi on, mutta osaan sanoa, että haluaisin syödä ja juoda jotain. Ja tietenkin sen tärkeimmän, eli kiitoksen.

Numeroiden opettelu oli aivan liian vaiketa ja osaanhan minä aina sormillani näyttää haluanko yhden vai kaksi annosta.

Vaelluksen viimeinen osa oli venematka läpi Inle Laken, joka tuli minulle todella yllätyksenä. En missään vaiheessa ollut sisäistänyt sitä, että me menemme halki järven veneellä.

Se oli kuin toinen maailma. Se oli jotain niin erilaista mitä olin parin päivän aikana nähnyt. Se lumosi minut täysin.

Vaikka aurinko ei tehnyt nousua ja kalastajia näimme järvellä vain muutaman, olin aivan haltioissani. Se oli aivan mieletöntä.

Istuimme puisen veneen pohjalla, nojaten veneen reunaan. Jalat olivat yli kaiteen ja paikoitellen viileä vesi virkisti väsyneitä jalkojamme. Hymyilimme. Kaikki näyttivät onnellisilta.

Venematka, se oli täydellinen lopetus täydelliselle vaellukselle.

Kalawissa oli tarjolla useita vaelluksen järjestäjiä ja itse käännyin Sam’s familyn puoleen, joka tuntui jo ensimmäisellä tapaamisellamme luotettavalta.

Ehkäpä olisin jostain toisesta paikasta saanut vaelluksen hiukan halvemmalla, mutta kerta ensimmäiseen paikkaan mennessä olin jo tuntenut oloni hyväksi, en jaksanut nähdä vaivaa hintojen vertailussa. Olisin ehkäpä säästänyt sen muutaman euron, mutta se ei ollut mielestäni sen arvoista.

Hinta vaellukselle oli sen mukaan, montako henkeä rynhmään kuului. Suurin ryhmäkoko oli 6 henkilöä, mutta minun ryhmääni kuului 7. Me teimme poikkeuksen ja järjestäjät vielä kysyivät meiltä käykö se, että teemme vaelluksen suuremmassa ryhmässä, mitä he yleensä järjestävät.

Kenelläkään ei ollu sitä mitään vastaan. Muuten ryhmästämme olisi poistunut pariskunta, jotka olisivat tehneet valelluksen kahdestaan ja se tuntui hiukan mälsältä. Olihan meillä alkanut muodostua jo hyvä yhteishenki.

Vaelluksella ruokaa oli riittämiin ja söimme tarpeeksi usein. Vettä kannoimme mukanamme vain 1-2 litraa ja matkan varrella oli mahdollisuus ostaa lisää.

Rinkkani odotti määränpäässä ehjänä ja mitään ei ollut hävinnyt. Ei se siltä edes näyttänyt, että kukaan olisi edes yrittänyt sisältöä katsoa.

Matka

Katsoin kelloani, minulla on vielä muutama minuutti aikaa ehtiä ajoissa. Otin muutaman juoksu askeleen ja hiukan ennen valkoisia portteja pysähdyin. Olin jo hiestä märkä ja aamu vasta valkenemassa.

Jos en olisi sopinut lähteväni retkelle, olisin vielä tähän aikaan unten mailla, tyytyväisenä hostellihuoneessani jossa kiva pieni tuuletin viilentäisi oloani mukavasti. Vaikka tunsin sen, miten villatakkini liimautui selkääni kiinni, olin tyytyväinen. Olin juuri ottamassa askelia muurien sisälle, vaikka olinkin jo lämpöhalvauksen äärellä.

Poika oli minua vastassa ja hän näytti hiukan jännittyneeltä. Hän pyöritteli kaapunsa hihaa edes takaisin, kuin varmistaakseen kunnon kiristysotteella sen, että se ei minnekkään tipahda. Vaikka olemuksesta oli aistittavissa jännitys, saatoin jopa kuulla rinnan alla sykkivän sydämen kiivaan jyskeen, silti hänen kasvollaan paistoi aurinko.

Poika oli innoissaan ja jos ei olisi ollut jännityksestä jäykkänä, olisi varmaankin hyppinyt tasajalkaa viis veisaamatta siitä, tippuuko kaapu yltä vai ei.

Tottakai hän oli aikaisemmin tehnyt reissuja yli Lampangin rajojen. Totta kai hän oli siellä aikaisemminkin käynyt, minne meidän oli tarkoitus mennä. Tottakai hän tietää miten maassa matkustetaan maan tavalla.

Mutta hän ei ole koskaan aikasemmin poistunut muurien ulkopuolelle, kohti suuria seikkailuja yksin ja nainen vain seuralaisenaan.

Hänellä oli edessä suuremmat askeleet, mitä minä pystyin edes ymmärtämään.

Ja minä en tiennyt, oliko hän minun oppaani vai olinko minä hänen oppaansa, tuki ja turva siihen, että hän kykenee tekemään tämän reissun yksin.

Puolet matkasta jonka määränpäähän teimme istuimme songataunin kuskin kopissa, suojassa muiden katseilta. Siellä pienessä ja ahtaassa kopissa, jossa olin aikaisemminkin munkkien nähnyt istuvan.

Ja taas tunsin sen, mitä Kiinassa matkustaessani yöjunalla Pekingistä Guangzhouhun, liian outoa ollakseen totta. Ja silti jokainen sekuntti jonka elin, oli enemmän kuin totta.

Paluumatkan istuimme lava-auton takana, vain me kaksi. Kuski ei pysähtynyt matkalla kertaakaan poimiakseen ketään kyytiin. Poika näytti onnelisemmalta kuin aamulla, hänen reissunsa oli onnistunut.

Hän oli tehtyn jotain todella suurta ja silti en vieläkään kyennyt ymmärtämään sitä, minkä askeleen hän oli aamulla ottanut, kun poistuimme muurien suojasta.

Lähtö

Pakkasin rinkan ja kokeilin sen painoa. Kirosin. Täällä on puolet sellaisia, joita en enään tarvitse, mutta taas kotona niille on käyttöä. Tulisi aivan liian kalliiksi lähettää ne Suomeen ja olisi aivan typerää heittää pois.

Melbourne

Viimeisen kerran sade otti minut ulkona vastaan ja reippain askelin kävelin ratikkapyskälille ja nousin ratikkaan, joka onnekseni ei ollut täynnä. Sain hetkeksi istahtaa alas ja katsella viimeisen kerran kaupungin katuja, joita minulla oli aivan liian vähän aikaa tutkia.

Viime viikkojen sateet olivat pitäneet minut suurimmaksi osaksi hostellilla. Vaikka en löytänyt sitä, miksi Melbournea on hehkutettu, sain hiukan levätä ja valmistautua uuteen seikkailuun, josta olin jo Cairnissa ollessani haaveillut.

Melbourne

Oli aika vaihtaa maisemaa, vaikka minulta jäi länsirannikko koluamatta, niin en katunut päästöstäni, että olin lentoliput ostanut. Vaikka minulla olisi ollut aikaa siihen, että olisin vielä senkin nähnyt, niin se olisi tullut aivan liian kalliiksi.

Vaikka haaveilema Tasmania jäi vain mystiseksi saareksi kartalla, niin minua ei harmittanut. Minä voin aina palata.

Great Ocean road

Vaikka Uusi-Seelanti kummitteli mielessäni, en ostanut lippuja sinne, vaikka Bali huuti aamusta iltaan nimeänsä, jätin sinnekkin liput ostamatta.

Minä halusin mennä Myanmariin, mutta ajattelin, että sinne suoraan lentäminen olisi ollut ehkä liian suuri kulttuurishokki, joten ostin lentoliput Thaimaaseen. Siellä minulla olisi aikaa taas tottua Aasiaan ja sen tapaan elää ja reissata.

Vaikka Thaimaa ei ole koskaan ollut minulle se ”aivan pakko päästä” kohde, olin tyytyväinen valintaani, vaikka lentokoneessa lukemani lehti muistutti minua kymmenisen sivun verran siitä, miten mahtava ja kiehtova Bali oikein on.

Great Ocean road

Autraaliaan saapuessani kädessäni komeili uuttuutta kiiltävä Lonely Planet ja nyt käsissäni oli jo hiukan kuluneelta näyttävä matkaopas, joka oli vanhaan tuttuun tyyliini merkitty musitilapuilla ja lukemattomilla tähdillä ja ympyröillä. Minulla oli suunnitelma miten kuukauden päivät Thaimaassa menen. Ja tunsin suurta nautintoa katsellessani matkaopasta, jonka lukemattomat post-in laput kertoivat minulle siitä, että minun ei tarvinnut murehtia mitään. Se oli minun turvani.

Kuten ystäväni kerran muinoin sanoi, kunnon suunnittelu antaa tilaa sille, että voi ottaa iisisti ja nauttia siitä mitä huominen tuo tullessaansa kun ei tarvitse murehtia, miten minnekkin pääsee.

Great Ocean road

Toisten mielestä se on taas aivan liian tylsä tapa matkustaa, seurata nyt orjallisesti jotain, jonka on suunnitellut näkemättä ja kokematta mitä paikan päällä on. Mutta kuka sanoi, että suunnitelmaa ei ole tehty rikottavaksi? Ei kukaan.

Darwin to Adelaide osa IV

Katsoin ylös ja hieroin unihiekkaa silmistäni. Aurinko teki nousua ja minua väsytti. Ja palelti. Eikös Austraalian keskustan pitänyt olla kuuma, hiostava ja tukala paikka elää.

Aloin nousta kallioon hakattuja rappusia ylös ja ylös. Väsymys väsityi ja puuskutus astui kuvioihin. Yksi tauko ja huikka vettä, sitten jatkan ylös asti, se oli sopimus itseni kanssa.

Yritin tasata hengitystäni ja katsoin eteen ja vielä kerran eteen. Olin hämmästyksestä soikeana. Sanotaan, että sydän jättää yhden lyönnin välistä kohdatessa jotain todella hienoa. Minun sydämeni se jatkoi lyöntiä yhtä tiuhaan tahtiit kuin aikaisemminkin, mutta minä lopetin hetkeksi hengittämisen. En siksi, että en osaisi tai kykenisi hengittämään, vaan siksi, koska näin jotain, mitä en odottanut näkeväni.

Kuten Kata Tjuta tuli minulle yllätyksenä niin Kings Canyon tuli vielä enemmän puskien takaa. Ja ehkäpä siksi, se oli parasta, mitä näin punaisena hehkuvan austraalian keskellä.

Hymähdin ääneen kun muistin kaverini, jolle kerroin rakastavani kiviä ja kallioita. Todellakin, minä rakastan kiviä ja kallioita. Rakastan niitä enemmän, kuin kauniita rantoja ja huojuvia palmuja. Olisin voinut istua Canyonin reunalla ikuisuuden ja katsella miten punainen, hiukan raidallinen kallioin seinämä seisoo tukevasti silmieni edessä, antaen auringon piirellä sen kylkeen kuvioita. Katsella taivaalla kaartelevia lintuja ja antaa raikkaan tuulenvireen viilentää oloani, oloa jonka taivaalle noussut aurinko on saanut jo hiukan tukalaksi.

Kuulemma muutama vuosi sitten pari turistia oli tippunut kallion reunalta alas, yrittäen ottaa sitä parasta selfietä, jolla saada kaverit kateelliseksi. En voi kun ihmetellä, mitä niiden tyttöjen päässä oikein liikkui. Missä se itsesuojeluvaisto oikein oli? Kyllä minäkin olen utelias ja toisinaan löydän itseni paikoista, joissa jälkikäteen ajateltuna, ei olisi ollut ehkä viisasta olla, mutta nyt yrittää tasapainotella kielekkeellä, jonne meno on ehdottomasti kieletty.

Blue Mountains

Taas jälleen olin katsellut sääenusteita ja kytännyt sopivaa päivää, jolloin saan herätä ennen auringon nousua. Väsyneenä, mutta intoa puhkuen suuntasin matkani junalla kohti Katoombaa. Kaupunkia, joka sijaitsee Blue Mountains vuoristossa, jonne lukemattomat turistit saapuvat vain ja ainoastaan metsän ja vuoriston takia.

Blue Mountains

Vuoristo koostuu 1,03 miljoonasta hehtaarista metsäistä maastoa syväänuurretulla hiekkakivitasangolla 60-180 kilometriä Sydneystä kohti sisämaata

30

Alueella kasvaa myö 90 erilaista eukalyptuslajia

Katoomba oli pieni ja hyvin idyllinen kylä parin tunnin junamatkan päästä Sydneyn pilvenpiirtäjistä. Ilma tuoksui raikkaalta ja hengitys huurusi. Pistin kaulahuiviani tiukemmalle ja päätin olla koskematta aurinkorasvaan, jonka olin ihan vaan varmuuden vuoksi mukaani ottanut, turhaa painohan se repussani oli.

Kävelyä "ylätasanteella"

Kävelyä ”ylätasanteella”

Yleensä en osta alueen opaskirjoja, mutta jostain kumman syystä tällä kertaa tein poikkeuksen. Kirjasessa oli kymmenisen sivua, jotka kertoivat alueesta yleisesti ja sekä sen kasvillisuudesta ja eläimistä. Ja tietenkin siellä keskiaukeamalla komeili se kartta.

Viime päivien myrsky oli täälläkin tehnyt tuhoja ja joitakin reitin osuuksia oli jouduttu sulkemaan ja matkalla tuli myös vaastaani  suljettuja reittejä, joista ei edes info pisteessä mainittu mitään.

Reitin aikana opasteet olivat toisinaan olemattomat ja kiitin hiljaa mielessäni sitä, että olin pistänyt muutaman dollarin opasvihkoseen, jonka kartta pelasti minut ja seuraani eksyneen Kanadalaisen.

Aluksi olin suunnitellut vain ihailevan maisemia ns. ylätasanteelta käsin ja kävellyt pienen lenkin myös siellä aivan alhaalla, maatasossa. Kuten jo olen oppinut, aina kaikki ei suju kuin tanssi, kuten ei tälläkään kertaa, ellei sitten päivääni voi verrata sirkustanssiin, jossa pellet hyppivät ilman mitään ennakkovaroituksia toistensa eteen ja kolauttavat päät yhteen saaden aikaan mojovat kuhmut, mustista silmistä puhumattakaan.

31

Blue Mountains alue kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin, joihin se lisättiin vuonna 2000

Koska reitin joitakin osia oli suljettu ja en halunut palata takaisin sinne mistä olin tullut, ainoana vaihtoehtonani oli jatkaa matkaa eteenpäin ja mennä hiljalleen alaspäin, aina sinne maahan asti, ja sitten seuraavassa polkujen risteyksessä pystyisin suunnata matkani takaisin ylös. Niin olin ajatellut, mutta sieltähän löytyi vain kyltti joka kertoi että alueella ei ole turvallista liikkua kaatuneiden puiden takia. Joten matka jatkui ja jatkui.

Aika kului ja minä aloin Kanadalaisen kanssa kyllästymään ainaiseen talssimiseen keskellä metsää, josta toisinaan löytyi pieniä vesiputouksia, mutta yleisesti ottaen matka oli kuten minkä tahansa metsän keskellä kävelyä. Puita ja puita. Toki täällä puut olivat paljon korkeampia mitä suomen kotimetissä, mutta ei sitäkään erilaisuutta jaksanut tuntitolkulla ihmetellä.

Lopulta päästiin ylös ja en tiedä, montako kilometriä tuli käveltyä ja kuinka monta rappusta lopussa tuli noustua, mutta jalkojeni mielestä aivan liian monta.

Metsästä siirryttiin rämeikköön

Vielä oli edessä yksi pikku kävely. Kerran olin Katoombaan asti tullut, olisihan se nyt ollut ihan typerää olla käymättä vielä ihastelemassa lähistöllä olevaa isoa vesiputousta. Kerran kun sinne pääsi junalla.

Jalkaparkani huusivat hoosianna, kun olin taas valikoinut aivan ihme reitin paikan päälle pääsemiseksi. Väsymys painoi ja kuljin valitsemaani metsäosuutta pitkin. Kello läheni vauhdilla iltaa ja aurinko alkoi tekemään laskua. Ja minä olin keskellä rämeikköä, joka hiljalleen muttui metsäksi. En uskaltanut edes ajatella  hämähäkkejä ja käärmeitä, minulla ei ollut aikaa alkaa epäröimään ja hidastamaan hiukan koomisen ripeätä vauhtiani.

Onneksi pääsin perille ennen lopullista pimentymistä, mutta se vesiputous jonka takia tänne oikeastaan tulin, jäi näkemättä. Olin lähtenyt nousemaan ylös aivan liian aikaisin, mutta sain ihailla auringonlaskua kanjonien värjäydyttyessä punaiseksi.

34

Hetki, jolloin maailma tuntui isolta ja minä niin pieneltä

Pala paratiisia

En ollut koskaan aikaisemmin kokenut mitään vastaavaa, mitä koin nyt. Olin huumassa, mieleni ja koko kehoni oli rento ja sydämeni oli pakahtua onnesta, siitä hyvänolon tunteesta, joka saa mielen usvaiseksi ja naamalle sellaisen kestohymyn. Oloani voisin verrata siihen, mitä jooga saa minussa aikaiseksi ja toisaalta huumani oli aivan jotain niin täysin erilaista, jotain jolle en löydä sanoja.

Picton

Picton

Maisemat ja aurinko. Hyvä musiikki ja mahatava seura. Vapaus ja elämä. Ei se taida mitään pötypuhetta olla, kun sanotaan, että elämä on parasta huumetta. Olin huumassa. Olin elossa.

770

The Queen Charlotte drive

775

Vapaus pysähtyä milloinka haluaa ja missä haluaa. Pulahtaa uimaan ja lekotella viltillä antaen auringon paahtaa kehoasi ja turruttaa mieli. Elämä, voisiko se oikeasti olla yhtään parempaa?

777

Momorangi Campground

 

Vauhdin huumaa

Istuin mukavasti, jalat tuulilasia vasten ja hiukseni hulmusivat avoimesta ikkunasta tulevan ilmavirran mukana. Kuski näytti hymyilevän ja niin hymyilin minäkin. Allamme oli auto, jonka kyydissä tulevat viikot tulemme viettämään, tuli riitoja tai ei, niin toisen naama on vaan pakko jaksaa katsoa.

Laitoimme musiikkia hiukan kovemmalla ja annoimme auton ahnaasti syödä kilometreja. Meillä oli päämäärä ja kädessä oleva rypistynyt Etelä-saaren kartta oli ainoa suunnan näyttäjä.

Cathedral Gully

Cathedral Gully

Alustavia suunnitelmia olimme tehneet, mutta mitään päiväkohtaista suunnitelmaa emme, meillä oli paikkoja joita molemmat halusivat nähdä ja sitten oli tietenkin lukuisa määrä niitä paikkoja, joita minä halusin nähdä. Haluanhan nähdä kaiken, jokaisen kiven ja kannon ja jos vielä mahdollista niin kääntä vielä ne kivet ympäri. Jouduin tekemään kompromissin, jos matkan varrella on niitä paikkoja, joita haluan nähdä niin pysähdymme ja käymme kattomassa. Olisi kuulemma aivan typerää ajaa jonkun kiven takia satoja kilometrejä, jos sillä suunnalla ei olisi mitään muuta nähtävää. Taisin hiukan nyrpistää nokkaani kun kuski alkoi selittämään uudelleen kuinka typerää se on. Nyökkäsin että ymmärsin. Ymmärsin ihan helvetin hyvin.

Gore Bay, tuo surffareiden kultainen piilopaikka, josta en ollut mitään aikaisemmin kuullut ja vasta siitä ohi ajaessa salaisuus meille paljastui. Hiljainen ranta ja uskomattoman kaunis sellainen. Yksi valkoinen kallion seinämä ja auringossa välkkyvä sinistä sinisempi meri. Kyllä täällä kelpaa laudalla lainehtia vaikka surfata ei osaisikaan. Meillä ei tosin ollut lautoja tai saati taitoa sellaiseen, joten tyydyimme vain ihailemaan rantaa ja nauttimaan siitä, että meillä ei ole minnekkään kiire.