Pala paratiisia

Olin venematkalla tutustunut minua vanhempaan naiseen. Hänelläkin oli avoinna kaikki se, mitä seuraavaksi tapahtuu, kun veneemme kolahtaa rantaan.

Hän oli juuri lopettanut työnsä Uudessa-Seelannissa ja seuraava määränpää hänellä oli Intia. Sinne hän oli menossa ystävänsä kanssa opettelemaan joogaa. Kunnes olisi aika palata Englantiin, sinne mistä hän oli 7 vuotta sitten lähtenyt.

En tiedä mikä sattuma pelissä oli, mutta kaikki tuntui niin oudolta. Hän oli juuri aloittamassa elämää, josta minä olin hiukan salaa haaveillut. Hän oli juuri asunut 7 vuotta maassa, jonne minä olin osan sydäntäni jättänyt. Ja hänellä oli paluu kotiin, kuten minullakin. Minulla tosin aikaisemmin kuin hänellä.

Rantaan saavuttua päätimme hypätä saman tuktukin kyytiin ja käydä kysymässä samasta hostellista vapaita huoneita. Ja siitä yhteinen, neljän päivän mittainen reissumme sitten alkoi.

Me olimme ihme kaksikko, kuin yö ja päivä. Silti samaan suuntaan jollain käsittämättömällä yhteisenergialla puhalsimme.

Saimme kaiken elämään mikä ympärillämme oli. Saimme ympärillemme kaaoksen, joka oli kaunis sellainen. Me olimme kuin kaksi kauan kadoksissa ollutta ystävää, jotka viimein kohtasivat ja eivätkä oikein tienneet kumpi puhuu ensin ja kumpi kuuntelee. Emme mekään tienneet. Me vain menimme ja elimme. Nauroimme kuin viimeistä päivää ja nautimme kaikista niistä kommelluksista, jotka eteemme tuli.

Hostellimme oli ränsistynyt, ehkäpä parhaat päivänsä nähnyt kolmikerroksinen majapaikka, joka oli kaikessa kaoottisuudessaansa aivan mielettömän ihana.

Se oli ensimmäinen paikka, joka Napierin jälkeen tuntui kodilta. Se oli ihana sokkelo, josta ei aina löytänyt etsimäänsä.

Rakastin narisevia rappusia, joita oli ihana mennä ylös ja alas. Ihastuin pieneen parvekkeeseen, josta saattoi ihmetellä alla avautuvaa elämää ja kuunnella katujen hälinää.

Uusi kaverini ja hostellini oli saanut minussa uutta energiaa pursuamaan ja sitähän pursusi oikein yli äyräiden. Minulla olisi ollut vaikka kuinka paljon onnea jaettavana sitä haluaville.

Tuntui hiukan surulliselta törmätä muihin turisteihin, joiden ilmeet eivät hiponeet lähellekkään sitä onnellisuutta, jota minä koin. He olivat vain sulkeneet silmänsä siltä kauneudelta miltä Hpa-ani heille tarjosi. He olivat sokeutuneita siihen, miten turismilta koko paikka vaikutti, vaikka se ei siltä omaan silmääni vaikuttanut.

Täällä oli ehkäpä ravintoloissa sekä pienissä kahviloissa ruokalistat myös englanniksi ja muutama paikka, joista saattoi mopon vuokrata. Mutta ei se minusta tehnyt paikasta turistihelvettiä.

Sama valonjuhla jatkui täälläkin, josta olin saanut jo hiukan ensimakua Inle Lake:lla ollessani. Se oli aivan uskomattoman kaunista, miten koko paikka muuttui auringon laskeuduttua.

Ovien ja ikkunoiden eteen oli laitettu kynttilöitä. Joen varsi oli valaistu tuhansilla valoilla ja puiden oksilla riippui hentoja paperisia lyhtyjä. Ihmisiä oli liikkellä älyttömän paljon ja se sai minun pääni vielä enemmän pyörälle.

Minä ja kaverini vaelsimme kaduilla ja ihmettelimme näkemäämme. Kävimme paikallisessa tempelissä katsomassa juhlivia paikallisia ja kuljimme massan mukana suut sepposen selällään. Se oli niin maagista. Se oli niin outoa. Se oli aivan uskomattoman hienoa.

700

Ison ja asfaltoidun päätien kun jätti jälkeensä ja suuntasi kohti kapeita hiekkaisia teitä ei voinut olla hymyilemättä. Vaikka kohteenamme oli aina jokin niistä Hpa-anin ympäristössä olevista luolista, niin eksyimme matkallamme useaan otteeseen ja löysimme paikkoja, joita edes kartassamme ei ollut.

Kohtasimme paikallisia vijeliöitä ja näimme lukuisia riisipeltoja. Juttelimme paikallisten lasten kanssa ja teimme tuttavuutta papatteja räjäyttävien munkkipoikien kanssa.

Kolusimme lukuisia luolia ja hämmästelimme niiden seinillä olevia Buddhia. Näimme auringonlaskussa lepakkoparvia ja kuljimme pimeätä luolaa päästä päähän.

Istuimme pienellä puisella veneellä ja ihailimme ympärillä avautuvaa maisemaa.

678

Se mitä koin ja näin tuntui niin uskomattomalta. Se oli niin kaunista. Se oli niin uskomatonta. Välillä mietti, että jos sormella piirtäisin ilmaan viivan, niin katoaisiko kaikki tämä. Jos tämä onkin vain jokin kaunis heijastus.

Ei ihme, että paikkaa kehutaan yhdeksi Myanmarin kauneimmaksi paikaksi, jonka koluamiseen tarvitsee sen muutaman päivän ja mopon.

723

Se oli kuin kaunis paratiisi, josta löysi aina jotain uutta ja kiehtovaa, kun hiukan vain väärin luki karttaa ja eksyi tieltä.

Se oli paikka, jossa ajettiin mopolla pimeyden keskellä etsien oikeata tietä takaisin kaupunkiin.

Se oli paikka, jossa pysähdyttiin syömään täydellistä ruokaa ja tekemään tuttavuuttaa paikallisten kanssa.

Se oli paikka, jossa aika hukkui ja elämä tuntui ihanalta.

726

Mainokset

Kaikki on mahdollista – vaikka sitä ei uskoisikaan

Olin jo aikaisemmin leikkinyt ajatuksella, että teen vaelluksen Kalaw to Inle Lake. Mutta en jaksanut siihen enempää aikaani tuhlata, olinhan jo Austraaliassa ollessani lähettänyt vaelluskenkäni kotiin.

Kirosin sitä, miten olinkaan ollut niin typerä, mutta samalla muistin sen, miltä kevyempi rinkka tuntuikaan. Olihan paketissa lähtenyt paljon muutakin matkaan.

Silti se kutkutti mieltäni, kuin avaamaton suklaalevy keittiönkaapissa. Se ei jättänyt minua rauhaan, vaikka kuinka hoin itselleni sen olevan mahdotonta.

Ja ns. vaeltajien mekkaan saapuminen ei auttanut yhtään. Huokuihan Kalawissa erilainen fiilis, kuin missään muussa paikassa, jossa olen ollut. Tännehän tultiin vain vaeltamisen takia.

Silti astuin sisään hämärään ravintolaan, jossa sain lisätietoa vaelluksesta. Koska vaelluskenkiä minulla ei ollut ja edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet maastosta paikoitellen todella vaikea kulkuisen, jouduin tyytymään kahden päivän mittaiseen vaellukseen. Sen kykenisin lenkkareillani tekemään.

Taas olin tyytyväinen siihen, että olin enempiä miettimättä mennyt sinne, minne sydämeni oli minut kuljettanut. Vaikka pieni pisto tuntui rinnassani, kun jouduin tyytymään vain kahden päivän mittaiseen vaellukseen, en voinut olla hymyilemättä.

Koska en ottanut vaellusta heti seuraavalle aamulle, minulla oli hyvin päivä aikaa kierrellä pientä Kalawia ympäriinsä ja käydä katsomassa parin tunnin ajomatkan päässä oleva luola, jossa oli tuhansia Buddhia.

Vaikka itse luola oli hiukan pettymys, niin matka sinne oli enemmän, kuin osasin odottaa. Miten olinkaan kaivannut sitä, että istun mopon kyydissä ja annan maisemien vilistä silmissä. Tuulen heilutella hiuksiani ja tuntea miten mopo kurvaa mutkassa.

Ja en voinut olla nauramatta. Muistin ensimmäisen kertani kun istahdin mopon kyytiin. Se tapahtui Indonesiassa, vilkkaassa Bandungin kaupungissa.

Muistan miten puristin kuskia rystyset valkoisina ja hoin koko pitkän matkan mielessäni ”me kuollaan ihan kohta, me kuollaan ihan kohta.”

Muistan miten jalkani tärisivät, kun hyppäsin mopon kyydistä pois ja kaverini nauroi minkä kykeni. Ja minä yritin rauhoitella itseäni muutamalla tupakalla. Ja paluumatka takaisin keskustaan oli sama mantra päässäni.

En olisi sillä hetkellä uskonut että voin joskus sanoa rakastavani sitä.