Euforia

Sade oli loppunut ja aurnkoi yritti näyttäytyä jostain sieltä pilvien raosta aina välillä siinä onnistuen. Pyöritin kädessäni karttaa ja yritin paikantaa itseäni. Mieltäni kutkutti jännitys, katsoin liikennettä ja sitten minun pyörääni. Kyllä minä siihen pystyn, tokaisin itselleni hiljaa mielessäni ja hyppäsin pyöräni selkään.

Ensimmäinen ja toinen risteys menivät kuin leikki, kolmannella piti hiukan jo pohtia, mitä autoa alan seuraamaan halutessani kääntyä vasemmalle. Neljännellä kerralla tunsin itseni voittajaksi. Jännitys oli muuttunut huumaavaksi euforiaksi ja jokainen vastaantulija saattoi nähdä nauravat kasvot ja onnellisen minäni.

Vaikka liikenne ei ollut yhtä kaoottista, kuin Bangkokissa niin paikoitellen se oli hiljaisten sivuteiden jälkeen kaoottisuuden huipentuma, kun risteyksestä pääsi jokaiseen ilmansuuntaan ja autoja oli tuktukeista isoihin kuorma-autoihin, hännällä minä ja mopot.

Kiitin hiljaa mielessäni, että olin pitänyt silmäni auki Balilla ollessani ja ottanut oppia kuskin tavasta kiilata autojen ohitse aina sinne etummaiseksi asti, kiitin hiljaa mielessäni sitä, että olin saanut aikaisemmin kokea Aasialaisen liikenteen ja tavan vaihtaa kaistaa tai tehdä U-käännös.

Vaikka allani ei ollut pörisveä mopo ja edessäni ei ollut kuskia jota rustistaa, minä polkasin vauhtia hiukan lujempaa ja lähdin seuraamaan valkoista autoa, ryhdikkäästi ja päättäväisesti menin risteyksestä kuin muutkin ja hiljalleen hivuttauduin tien reunaa pitkin kulkemaan, antaen autojen hurauttaa ohitseni.

Se vapauden tunne, jonka koin oli aivan jotain omaa luokkaansa. Se, miten minä näin paremmin kaupunkia pyörän selästä kuin kävellen, oli huumaavaa. Vaikka päämääränäni oli aina jokin temppeli tai raunio, olisin voinut vaan pyöräillä paikasta toiseen, katsoen mitä vastaan tulee ja ihailla pieniä kujia. Ihmetellä vastaantulevia puutarjoa tai puistoja joiden siimeksissä komeili muutama raunio muistuttamassa siitä, millainen kaupunki Ayutthaya oli aikoinaan, ennen Burmalaisten maahan hyökkäämistä ja sen lopullista tuohoa vuonna 1767.

Vaikka liikkuminen pyörällä oli helppoa ja nopeata, yksi päivä ei minulle riittänyt kaiken sen näkemiseen mitä halusin nähdä. Pyöräilyn vauhdista humaltuneena päätin vuokrata pyörän vielä uudestaan ja tutkia ne loputkin paikat, jotka edelliseltä kerralta näkemättä jäi.

Seuraavana päivänä keskityin koluamaan Ayutthayan vanhankaupungin lähettyvillä olevia alueita sekä historiallista puistoa, joka lisättiin Uneson maailmanperintökohteisiin vuonna 1991. Vaikka vauhti ei tällä kertaa päätä huimannut ja taivaalta ropisevat pisarat hidastivat kulkuani, nautin silti jokaisesta hetkestä jonka koin.

Välillä sade yltyi liian rajuksi ja jouduin luovuttamaan, pysähtymään hetkeksi jos toiseksi ja antaa ajan vain kulua. Toisinaan seison yksin katoksen alla, ihaillen sateen kastelemia raunioita ja toisinaan seuranani oli uteliaita paikallisia, jotka kilpaa yrittivät herättää huomioni.

 

Mainokset

Big big girl in a big world

Miten olin kaivannutkaan kaupungin hälinää ja korkeita, pilviä nuolevia taloja. Miten olinkaan kaivannut sitä kaikkea meteliä ja kaaosta jota suurkaupungeissa on. Tuntui oudolta tajuta, miten paljon olin ikävöinyt kerrostaloja, liikennevaloja ruuhkista puhumattakaan. Rakastuin kaupunkiin jo ennen kuin olin dösästä ulos hypännyt.

666

664

663

Onhan Uuden-seelannin kaupungit sellaisia pieniä ja hiljaisia ja oloni oli sellainen, kuin olisin viime kuukaudet vähän niinkuin mökkeillyt. Käynyt välillä vähän suuressa kaupungissa pyörähtämässä ja taas palannut hiljaisten katujen keskelle. Toisinaan kaupungit olivat olleet sellaisia, että oli koko ajan fiilis, että nyt sitä sitten eletään keskellä tehdasaluetta ja kas kummaa se maaseutu sitten alkoikin jo nurkan takaa. Ei ollut siis ihme, että olin innoissani Uuden-Seelannin pääkaupungissa, jossa oli sen tehdasalue asutuksen lisäksi myös muunlaisia kaupunginosia, joita olin tavannut myös Aucklannissa sekä Napierissa ollessani.

645

646

Ensimmäset päivät olin nirvanassa, nautin siitä hälinästä mitä ympärilläni oli, nautin uusista tuulista ja tuoksuista joita tulvi nenääni jokaisesta korttelista. Kuin olisin lähtenyt ulkomaille, kuin olisin ollut jossain muualla kuin Uudessa-Seelannissa. Kuitenkin raikas ilma ja horisontissa kohoavat vuoret muistuttivat minua siitä, että täällä sitä ollaan, Uudessa-Seelannissa, maailman toisella puolen.

655

Kaupunki huokui elämmää ja yksi graffittiseinä sai minut hymyilemään, yksi kortteli keskellä keskustan vilkkaita katuja antoi aina, siitä ohitse mentäessä hyvän syyn hymyillä. Luottaa siihen, että elämä tarjoaa jännitystä ja nautintoja pahoista päivistä puhumattakaan.

650

649. Opera house lane - katu

Tietenkin vertaan Wellingtonia Aucklandiin, koska molemmissa kaupungeissa on nyt sitten käyty ja molemmat ovat niitä Uuden-Seelannin suurkaupunkeja. Aucklandi oli todellakin erilainen kaupunki kuin Wellington, täällä huokui sellainen rento ja huoleton meininki, kaduilla olevat muusikot ja puistoissa päiväänsä kuluttavat ihmiset tuntuivat rennommilta, jotenkin se jatkuva kiire ja suorittaminen oli tuntematon käsite. Vaikka kaduilla näki niitä bisnesmiehiä salkut kädessä, niin  heidän kasvoillaan loisti hymy.

Liikenneruuhkassa

Oloni on rauhallinen, sellainen autuaan onnellinen. En vain pysty lopettaa ihailemasta sitä, mitä edessäni näkyy, peltoa ja yksi vuori. Voisin tuijottaa maisemaa kuinka kauan tahansa. Mieli tyynenä ja suupielet kohti korvia. Olen onnen tyttö, mietin mielessäni kuinka monettakohan kertaa, antaen silmien tuijottaa vuorta, sen huippua ja kauniisti alaspäin kaareutuvaa rinnettä. Pilviä, jotka aina jostain kumman syystä kokoontuvat vuoren huipun ympärille, kuin arkiseen aamupalaveriin, jossa käydään päivästä toiseen samat, tylsät asiat.

Havahdun, kun vieressäni istuva, ohjaustankoa hermostuneesti rummuttava kuski tuhisee ja päästää suustaansa kirosanoja toisensa perään. Irroitan silmäni vuoresta ja katson eteenpäin ja tuulilasista paljastuu tie ja yksi harmaa auto. Vilkaisen kuskia, jonka kasvoille on noussut punainen väri. Hölmistyneenä hymähdän lyhyen ja ytimekkään kysymyksen, mikä nyt?

En voi lakata nauramasta, sitä naurua, joka kumpuaa suoraan keuhkoista, antaen äänihuulien tehdä tehtävänsä, nauraa niin että poskeni menevät koholle ja tunnen, kuinka jonkainen kasvolihakseni tekee töitä, saadessaan nauruni pulppuamaan vielä syvempää keuhkoistani, suoraan sydämmestäni asti.

Tiedän, ei pitäisi nauraa mutta minkä minä sille voin.

Kuski katsoo minua vuorostaan hölmistyneenä, hän rypistää kulmiaansa ja kysyy mitä nyt?

Se on vain yksi auto, meidän edessämme on vain yksi auto. Ei tämä mikään liikenneruuhka ole, meidän edessämme on vain yksi auto!

Kuski ei taida tajuta, kuinka hölmöltä hänen kiroilunsa korvaani kuulostaa, menettää hermonsa yhden ainoan auton takia, kirota sitä, miten vihaa ruuhkia ja liikennettä. Kehtasi vielä kysyä onko Suomessa yhtä pahoja ruuhkia. Taisi luulla, että suomi tyttö näkee jotain, mitä ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. En viitsinyt sanoa, että meillä on pahempia, kunnon ruuhkia, joissa autot eivät liikuu mihinkään, mitä nyt me saimme kuitenkin körrötellä tämän hopeisen värisen auton takana, ihan nopeusrajoituksen mukaisesti.

Yllätyksiä

Siinä se sitten oli, ensimmäinen kosketus Kiinaan, kosketus joka taas romutti ne ennakkoluulot jotka asustivat mielessäni.

5

EXIT = päätön mies menossa ovesta sisään. Muistisääntönsä kullakin..

En oikein osaa sanoa millaiseksi Kiinan olin kuvitellut, mutta se ei todellakaan ollut sitä. Ja toisaalta Kiina oli täysin sellainen kuin sen olin kuvitellut. Todella hämmentävää. Suurin asia mistä yllätyin oli tupakointi. Olin todellakin kuvitellut, että Kiina on maa, jossa poltetaan kokoajan ja joka paikassa. Ehei, ei ainakaan täällä.

Kun kaduille katsoi, näki juuri sen, minkälaiseksi Kiinan olin kuvitellut. Ahtaita katuja täynnä ihmisiä, myyntikojuja toistensa perään, hassuja kulkuneuvoja sekä uskomaton hälinä ja meteli, johon meni tovi tottua.

Suitsukkeiden tuoksua, joka sekoittui mitä ihmeellisempiin ruokakojujen ruokiin. Toisinaan nuuhki ilmaa silmät suljettuina, nauttien maukkaista tuoksuista ja toisinaan taas pyrki pidättämään hengitystä sen sekunnin jos toisenkin.

Toisinaan kadut olivat leveitä ja selkeitä. Luoden aivan eri maailman mitä aikaisemmin oli kohdannut.

1

2

Guangzhoussa olimme tosin vain kaksi yötä, ja näinä päivinä se mitä näin, sijoittui suurimmaksi osaksi hostellin lähikaduille ja suurempien tursitikohteiden läheisyyteen.

Luulin Hongkongissa kohdanneeni ruuhkaiset metrot, mutta ei. Täällä sitä ängettiin väkisin metroon ja vedettiin vielä mahaa sisäänpäin, jotta ovet menevät kiinni. Jos ei mennyt, tönittii takanaolevia surrutta vielä tiiviimmäksi paketiksi. Aivan kamalaa ja samala kamalan ihanaa! Onneksi liikuimme rinkkojen kanssa näiden ruuhka-aikojen ulkopuolella. Onneksi! En tiedä olisinko silloin vääntänyt itkua vai en. Luultavasti olisin.

4

Guangxio Temppeli oli tuttua ja turvallista tyyliä

Ilmanlaatu tai sitten vain liikaa tupakkaa, mutta keuhkoissani tuntui oudolta, nenääni poltti ja välillä oli vaikea saada hengitettyä. Paikka paikoin taas ei ollut mitään ongelmia, mutta horisontissa häämöttävä usva kertoi sen, että ilma ei ehkä ollut sitä maailman puhtainta hengittää.

Kattoa koristavat keramiikkafriisit olivat vaikuttavia

Kattoa koristavat keramiikkafriisit olivat vaikuttavia

1890 -luvulla rakennettu Chenin klaanin temppeli poikkesi täysin muista näkemistäni temppeleistä, juuri siksi se varmaankin teki minuun niin suuren vaikutuksen. Paikka oli aivan mielettömän upea.

Ensimmäinen askel vapaudessa

Edessä oli uusi maa, uudet kujeet ja uusi valuutta. Lentokentän wc:n peilistä paljastui väsyneet kasvoni, jota väkisin naamalleni vääntämä hymy ei peittänyt.

Matkakumppanini oli yhtä väsynyt kuin minä ja kaiken lisäksi tämä reissu oli hänelle toinen kerta, kun hän astui jalalla aasian mantereelle. Ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun loma ei pitänyt sisällään rannalla löhöilyä ja halvasta oluesta humaltumista.

1

Lentokentältä hyppäsimme uupuneina bussiin ja viimeiset unihiekat ropisivat silmistäni, kun rystyset valkoisina sain pitää kaiteesta kiinni, jotta en olisi rinkan kanssa lentänyt keskelle käytävää, siihen malliin kuski kaahaili. Vaikka olin saanut edellisiltä reissuiltani kokea sen, mitä aasiassa liikene voi olla, niin tämä kyyti tuli täytenä yllätyksenä. En tiedä vaikuttiko se, että kuskina oli pieni vanha nainen ja hänen ajotapansa oli jotain muuta, mitä häneltä olisi voinut odottaa. Taisin odottaa jotain possujunan tapaista körröttelyä.

Bussikyyditä selvinneenä astuimme vilkaalle kadulle ja hetkeksi valtasi pieni epätoivo. Missä helvetissä me nyt oikein olemme? Mistään katukylteistä ei saanut selvää ja kartta kädessäni ei auttanut, koska en osanut paikantaa meitä.
Taisimme paikallisten silmissä olla todella huvittava näky, seisoa rinkat selässä ja pyöriä hitaasti pientä ympyrää silmien haravoiden tutkan lailla ympärillä olevia kylttejä, löytäen edes jotain tuttuja kirjaimia, joista muodostaa sanoja jotka molemmat ymmärrämme.

3

Onneksi silmä tottui nopeasti alkushokin jälkeen löytämään englanninkieliset katujennimet ja muut opasteet. Hetken kuluttua hymähdin itsekseni miten yhdessä sekunnissa ihminen voi lamaantua ja toisessa taas tuntea turvallisen tunteen, kun tajuaa olevansa taas kartalla. Tieto siitä, missä on ja minne päin on mentävä toi autuaallisen helpotuksen.

4

Päivät olivat lämpimiä ja illan saapuessa ihoni nousi kananlihalle ja hampaat löivät yhteen hitaasti mutta varmasti.

Vaikka ensimmäinen kosketus Hongkongin liikenteeseen oli hiukan raju, niin liikkuminen oli todella helppoa. Järjestelmällistä, oudon selkeätä. Vaikka metrokäytävillä kaikui muisto menneisyydestä ja seinät eivät kiiltäneet Singaporen tavoin puhtaudesta, niin yleisilme oli siisti.

5

Sakea usva peitti näkyvyyttä jättäen mielikuvan varaan sen, miten kaunista täällä olisi voinut olla. Satama ja korkeuksiin kohoavat kukkulat, paikat joiden kauneutta sain vain ihailla matkaoppaiden kuvista.

Kadut olivat leveitä ja selkeitä, sekä sekaisia sokkeloita, joista ei juurikaan saanut mitään selkoa. Korkeuksiin kohoavat pilvenpiirtäjät, jotka auringon laskeuduttua loistivat kilpaa neonvalon hohteessa jättäen varjoonsa ränsistyneet kerrostalot joiden kerroksia en edes kyennyt laskemaan.

Kaupunki herää eloon

Krung Theep eli Enkelten kaupunki on paljastanut kasvonsa, ja minä pidän. Pidän ja paljon.

image11

image15

image21

Kokemukseni Aasiasta sijoittuvat vain Indonesiaan, Singaporeen ja Intian Goalle, joten loin mielikuvani Bangkokista niiden perusteella, sekä nähtyjen kuvien ja kuultujen juttujen perusteella.

Kuvittelin kaaottisen, meluisan ja äänekkään liikenteen. Sotkuiset kadut ja haisevat kujat. Ja ne huorat, eiköhän ne kuulu jokaisen mielikuvaan Thaimaasta.

image19

image12

image13

Olen todella yllättynyt, odotin jotain muuta. Odotin jotain, jotain mitä tämä ei ole. Mielikuvani Bangkokista oli aivan erilainen, mitä nyt olen saanut nähdä.
Liikenne on kaoottista, mutta hallittua sellaista. Kadut eivät lainehdi paskassa. Roskiksia on melkein joka kadun kulmassa, ja useimmiten ne roskatkin ovat sinne laitettu.

image14

image17

Vanha kaupunki on likipitäen sellainen, kuin olin kuvitellut, mutta uusi kaupunki oli jotain muuta. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, en odottanut niin sivistynyttä paikkaa. En osannut mielikuvissani kuvitella mitään vastaavaa, mikä nyt näin jälkikäteen naurattaa. Sorruin itsekkin samaan ansaan, josta olen yrittänyt saada muita pois. Kuvitella nyt Aasian metropolia, miljoonakaupunkia paskaiseksi kylän pahaseksi, jossa ei ole sivistystä muualla kuin kirjastossa.