Pidä minut pystyssä

En tiedä, miksi olin herkemmällä päällä kuin yleensä. Edellinen ilta oli mennyt hyvin ja aamulla olin saanut yllätyksenä kupin kahvia ja muutaman keksin, joiden turvin matkani jatkui.

Bussiasemalla vastassani oli bussi, joka näytti hiukan vanhemmalta, kuin mikään bussi mihin olin koko matkani aikana noussut. En pelännyt että se hajoaa matkalla, en pelännyt sen kyytin nousemista, mutta katselin sitä hiukan ihmeissäni. Yksikin väärä sana, olisin purskahtanut itkuun.

Ikkunassa hymyili Mr. Bean ja ajattelin, että kyllä minäkin pystyn jos Mr. Bean pystyy.

Matka oli yksi helvetti. Toivoin, että bussi ei pysähtyisi niin useasti kuin se sen teki. Toivoin, että minun ei tarvitse nousta bussista ulos, se oli minun turvani. Turvani maailmalta, joka sai minut voimaan pahoin. Maailmalta, joka laittoi minut itkemään näkymättömiä kyyneleitä.

Jokaisella pysähdyksellä bussiin tuli uusia ihmisiä lisää, toiset kerjäämään rahaa ja toiset myymään ruokaa. Avoimesta ikkunasta jokainen näki minut ja kädet ojossa ojentelivat avoimia kämmeniä minua kohti.

Tauolla jolloin astuin ulos suojastani, minut ympäröi naiset ja lapset. Heidän kasvonsa ja pieneen kuppiin ojennetut kädet saivat minut pieneen panikkiin, jossa jalkani eivät liikkuneet ja silmäni katsoivat kaukaisuuteen. En voinut antaa heille rahaa, en voinut. Se oli oma sääntöni. Jos olisin alkanut kaivamaan seteleitä taskuni pohjalta, olisin saanut koko kylän ympärilleni. Ja nyt ne kymmenisen ihmistä tuntui olevan liikaa.

Olen aikaisemminkin kohdannut lapsia kädet ojossa. Olen aikaisemminkin saanut naiset kääntämään katseeni minua kohden. Olen aikaisemminkin nähnyt ne silmät, joissa on se yksi pyyntö.

Olen nähnyt huumattuja katulapsia. Olen nähnyt sen, miten kadut tyhjenee aseiden laukauksista. Olen nähnyt äidin kantavan kädetöntä lasta. Olen nähnyt paljon pahempaakin.

Mutta tänään kaikki tuntui niin pahalta. Tuntui, että jalkani eivät kanna. Tuntui, että olisin unohtanut tavan hengittää. Unohtanut jotain, jota ilman en kyennyt elämään. Hukannut silmäni, joilla on kyky nähdä se kauneus ympärilläni. Sulkenut korvani ja tukkinut suuni.

7 kilometriä ennen Bagania bussi pysähtyi ja minua kehoitettiin nousemaan pois. Tämä oli kuulemma minun pysäkkini. Katselin ympärilleni ja näin vain tien. En mitään muuta. Puistelin päätäni ja sanoin ehkä liiankin voimakkaasti että ei. En minä voi tähän jäädä. Ette te voi jättää minua kekselle ei mitään. Te ette voi!

Siitä alkoi kiivas väittely, jossa oli osallisena yksi matkustaja, joka osasi hiukan englantia. Minä heilutin kädessäni bussilippua, jossa oli määränpääksi merkattu Bagan. Mutta kuski oli minua vahvempi ja sanoi, että ei me sinne olla menossa. Bussi ajaa vain kaupungin ohitse.

Tartuin rinkkaani kaksin käsin kiinni ja tomerana sanoin, että en nouse bussista, en todellakaan. Te viette minut sinne, minne minä olen lippuni ostanut.

Tomeruus, joka antoi minulle vain muutaman minutin aikaa ja sitten jo huomasin seisovani yksin keskellä ei mitään. Bussi lähti nytkähdellen matkaan ja minä olin purskahtamaisillaan itkuun.

En tiedä mitä olisin oikein tehnyt, ellei bussissa englantia puhuva mies olisi ollut ystävällinen ja soittanut majapaikkaani, josta minulle järkättiin kyyti. En edes uskalla kuvitella, kuinka uuduttavaa se olisi ollut, talssia tukalassa helteessä rinkka selässä se 7 km.

Onni oli puolellani, vaikka aamusta alkaen se oli minut oman onneni nojaan jättänyt. Jos se haluasi vain kokeilla voimiani, niin se todellakin laittoi minut roikkumaan kaksin käsin kuilun reunalla. Rystyset valkoisina pidin itseäni hengissä.

Jos tämä oli koettelemus, jonka turvin olen saanut taas uuden voiman. En edes halua kuvitella, mitä minulla on vielä edessä. Mutta jotenkin minulla on fiilis, että tämän päivän jälkeen pystyn mihin tahansa. Pahempaa bussimatkaa ei voi olla luvassa. Ei minua enään kauemmaksi määränpäästä voida jättää. Vai voidaanko?

Minä kun luulin, että kaikki ongelmat bussilippujen ostosta ja oikeaan määränpäähän saapuminen olisi ollut vain joku typerä vitsi, jonka joku turisti oli joskus ilmoille päästänyt. Ei. Ei se ollut mikään vitsi.

Saman sain huomata lentolippujen ostossa. Yksi tuttavani yritti ostaa lentolippuja Baganista Mandalayaniin. Liput hän sai, mutta lento ei mennytkään sinne, minne hän halusi.

Mainokset

Lähtö

Pakkasin rinkan ja kokeilin sen painoa. Kirosin. Täällä on puolet sellaisia, joita en enään tarvitse, mutta taas kotona niille on käyttöä. Tulisi aivan liian kalliiksi lähettää ne Suomeen ja olisi aivan typerää heittää pois.

Melbourne

Viimeisen kerran sade otti minut ulkona vastaan ja reippain askelin kävelin ratikkapyskälille ja nousin ratikkaan, joka onnekseni ei ollut täynnä. Sain hetkeksi istahtaa alas ja katsella viimeisen kerran kaupungin katuja, joita minulla oli aivan liian vähän aikaa tutkia.

Viime viikkojen sateet olivat pitäneet minut suurimmaksi osaksi hostellilla. Vaikka en löytänyt sitä, miksi Melbournea on hehkutettu, sain hiukan levätä ja valmistautua uuteen seikkailuun, josta olin jo Cairnissa ollessani haaveillut.

Melbourne

Oli aika vaihtaa maisemaa, vaikka minulta jäi länsirannikko koluamatta, niin en katunut päästöstäni, että olin lentoliput ostanut. Vaikka minulla olisi ollut aikaa siihen, että olisin vielä senkin nähnyt, niin se olisi tullut aivan liian kalliiksi.

Vaikka haaveilema Tasmania jäi vain mystiseksi saareksi kartalla, niin minua ei harmittanut. Minä voin aina palata.

Great Ocean road

Vaikka Uusi-Seelanti kummitteli mielessäni, en ostanut lippuja sinne, vaikka Bali huuti aamusta iltaan nimeänsä, jätin sinnekkin liput ostamatta.

Minä halusin mennä Myanmariin, mutta ajattelin, että sinne suoraan lentäminen olisi ollut ehkä liian suuri kulttuurishokki, joten ostin lentoliput Thaimaaseen. Siellä minulla olisi aikaa taas tottua Aasiaan ja sen tapaan elää ja reissata.

Vaikka Thaimaa ei ole koskaan ollut minulle se ”aivan pakko päästä” kohde, olin tyytyväinen valintaani, vaikka lentokoneessa lukemani lehti muistutti minua kymmenisen sivun verran siitä, miten mahtava ja kiehtova Bali oikein on.

Great Ocean road

Autraaliaan saapuessani kädessäni komeili uuttuutta kiiltävä Lonely Planet ja nyt käsissäni oli jo hiukan kuluneelta näyttävä matkaopas, joka oli vanhaan tuttuun tyyliini merkitty musitilapuilla ja lukemattomilla tähdillä ja ympyröillä. Minulla oli suunnitelma miten kuukauden päivät Thaimaassa menen. Ja tunsin suurta nautintoa katsellessani matkaopasta, jonka lukemattomat post-in laput kertoivat minulle siitä, että minun ei tarvinnut murehtia mitään. Se oli minun turvani.

Kuten ystäväni kerran muinoin sanoi, kunnon suunnittelu antaa tilaa sille, että voi ottaa iisisti ja nauttia siitä mitä huominen tuo tullessaansa kun ei tarvitse murehtia, miten minnekkin pääsee.

Great Ocean road

Toisten mielestä se on taas aivan liian tylsä tapa matkustaa, seurata nyt orjallisesti jotain, jonka on suunnitellut näkemättä ja kokematta mitä paikan päällä on. Mutta kuka sanoi, että suunnitelmaa ei ole tehty rikottavaksi? Ei kukaan.

Horros

En ole koskaan kuullut, että kukaan olisi sanonut, saati sitten missään kirjoittanut mitään negatiivista siitä, että uskalsi pakata rinkan ja lähteä. Kuulemma se on vain yksi päätös ja sen jälkeen elämä on yhtä juhlaa. Seikkailu, jolle lähtemistä ei koskaan ole katunut.

Siinä minä sitten olin, Aucklandissa potien jumalatonta jet lagia ja oloni oli helvetin surkea. Ensimmäisinä päivinä en juurikaan nukkunut ja ruoka ei maistunut. Palelti ja väsytti, päässä humisi ja yökötti. Painajaiset kummittelivat mielessäni ja itsevarmuuteni oli täysi nolla. Olin kuin uitettu koira, joka ulvoo kuutamolla, odottaen sitä yhtä tähdenlentoa, joka antaisi mahdollisuuden toivoa parempaa huomista.

Minun ei tehnyt mieli jutella kenenkään kanssa, halusin olla yksin ja samalla halusin ihmisiä ympärille, vaihtaa kuulumisia ja nauraa. Mennä jonnekkin ja tehdä jotain kivaa.

Se tunteiden myrksy, mitä koin ensimmäisten päivien aikana, tuli täysin yllätyksenä. En olisi koskaan uskonut sitä, että voin seisoa keskellä Aucklandin keskustaa ja henkisesti lyyhistyä maahan, itkeä suuria kyyneleitä ja seuraavalla hetkellä leijailla niiden vaaleanpunaisten pilvien matkassa, onnesta soikeana.

4. Auckland 2-10.12.2014

Aucklannin tunnetuin rakennus, Sky Tower on 328m korkea

Yllätyin myös siitä, miten huonetoverini tai oikeastaan kaikki hostellin asukkaat tiesivät tasan tarkaan miltä minusta tuntui, jokainen heistä oli kokenut sen saman. Toisilla se oli kestänyt päivän tai kaksi, toisilla taas viikon jos toisenkin.

Oli se sitten jet lagi tai kulttuurishokki, mutta minulta meni tovi ymmärtää se, että olen todellakin täällä, maailman toisella puolella. Minä olen täällä ilman paluulippua. Ilman velvoitteita tai mitään selityksiä kenellekkään mitä teen ja minne menen. Teen juuri niin kuin minä haluan tehdä.

Kais siinä on jotain perää, että lentäen ei sielu pysy matkassa mukana. Minun sieluni on sen verran oikukas tapaus, että se jää matkalla ihmettelemään maailmaa vähän enemmän, mitä seuraisi ripein liikkein minun menoani. Mutta aina se on kotiin löytänyt, toisinaan vaan vähän hitaammin.