Yangon Circle line

Nousimme junaan ja istahdimme alas. En tiennyt mitä oikein tulevan piti, mutta olin innoissani ja silti hiukan epävarma, oliko tämä sittenkään hyvä idea. Tehdä Yangonin ympäri kulkeva junamatka, jota oli matkaoppaassa kehuttu tähtitieteellisiin mittoihin.

Minä ja kaverini olimme ainoat turistit asemalla, jotka junaan hyppäsivät. Olin kuvitellut, että meitä uteliaita länsimaalaisia olisi ollut hiukan enemmän. Olihan matka yksi must to do juttu Yangonissa, jos haluaa nähdä sitä ns. oikeata elämätä. Mutta mikä se oikea elämä oikein on, jos sen vain näkee hitaasti kulkevan junan kyydissä?

Juna liikkui hitaasti ja pysähtyi taukoamatta asemilla, joista sisään hyppäsi uusia matkustajia toisten sieltä jäädessä pois. Me kaksi istuimme, kuin mutaan juuttuneet ajotukit liikkahtamatta. Vain silmämunamme pyörivät päässämme, kuin hedelmäpelien hedelmät peleisssä, joita eläkeläiset pelaavat suuren voiton toivossa.

Aika kului ja me pääsimme jo hieman rennompaan olotilaan. Se fiilis, että ollaan nyt sirkuksessa ja katsellaan niitä outoja juttuja, joista olimme kuulleet huhuja oli hävinnyt. Se oli todella kiusallinen fiilis. Hostellilla kaveri oli vielä heittänyt vitsin, että pitäiskö ostaa vähän popcornia. Onneksi 3d-laseista ei mitään mainittu. Olisi muuten ollut vielä kiusallisempi fiilis.

Junassa kulki edestakaisin kaupustelijoita. Naisia kantaen isoja hedelmäkoreja päänsä päällä, miehiä betelpähkinöiden kanssa tai muita onnea yrittäviä kaupustelijoita, joilta olisi voinut ostaa melkein mitä tahansa, mitä mieleen juolahtaa.

Sää vaihtui auringonpaisteesta rankkasateeksi. Metalliset verhot vedettiin ikkunoiden suojaksi, samalla ne pimensivät koko vaunun. Avoin ovi oli ainoa valonlähde ja nopeasti kulkevat maisemat maalautuivat vain epämääräiseksi vihreäksi viivaksi silmieni edessä.

Kaikki oli hiljaista, ainoastaan junan kolina piti meidät varmana siitä, että me liikumme. Me olemme matkalla takaisin sinne, mistä junaan hyppäsimmekin.

Sateen loputtua metalliset verhot tekivät tilaan taas valolle ja vaunut täyttyivät elämästä, puheensorinasta ja uusista kasvoista, jotka olivat pimeyden aikana seuraamme liittyneet.

Se oli kuin uusi aamu. Uusi hetki, jolloin onnellisuus oli syntynyt ja se pimeys, joka oli vienyt kaiken hyvän mennessään oli hävinnyt. Jokainen hymyili ja asemilla kaupustelijat vilkuttivat leveämmän hymyn kera, yrittäen saada edes yhden asiakkaan junasta. Lapset vilkuttivat ja me vilkutimme takaisin.

Tuuli puhalsi kasvojani ja laittoi hiukseni lentoon. Hengitin sisään ja ulos, sateen jälkeistä ilmaa ja nautin junan kolinasta ja edessäni näkyvästä rautatiestä, jota kuljimme hitaasti mutta varmasti eteenpäin.

Kuten saduissa, niin tosielämässäkin on niitä paholaisia, pimeyden sanansaattajia, joiden estradille astuttua kaikki kauneus häviää ja jäljelle jää vain tyhjyys. Rinnassa hakkaava sydän ja kyynel silmänurkassasi. Silmät suljettua pisara on saanut kaverin jos toisenkin.

Se oli ohikiitävä hetki, joka oli liian pitkä ollakseen totta. Mutta liian hidas, jotta en sitä olisi mieleeni tallentanut.

Siinä oli lapsi ja toinenkin. Aikuinen mies ja kaksimetrinen puukeppi. Yksi huitaisu ja toinen. Huutoa ja karjuntaa. Uusi isku ja sitten kaikki hiljeni.

Kaveri tarttui olkapäähäni ja kysyi olenko kunnossa. En tiedä olinko suutani avannut ja huutanut LOPETTAKAA. En tiedä, olinko nousut penkiltä ylös ja huutanut vielä lujempaa.

En tiedä, oliko se vain mieleni ääni, joka oli huutanut tärykalvoni hajalle. Minä tärisin. Kaveri katsoi minua ja oli yhtä kalpea kuin minäkin. Hänkään ei ollut osannut odottaa sitä, mitä me saimme todistaa keskellä kirkasta päivää hiukan hämärän junan vaunussa. Aikuinen mies hakkaamassa isolla puukepillä kahta lasta.

Ei se tekoa oikeuttanut, että he olivat kodittomia. Ei se tekoa oikeuttanut, että he olivat yrittäneet aikusten lailla myydä hedelmiä. Mutta kuulemma tämä oli sitä oikeata elämää, jota me olimme tulleet katsomaan ja nähneet jotain, jota kuulemma moni turisti ei näe. Paikallisten ilmeistä päätellen hekään eivät sitä ihan päivittäen näe, niin monen kasvot olivat laillani valkoiseksi valahtaneet ja kädet silmien suojaksi lentäneet.

Mutta jos ei ole valmis ottamaan maata ja sen kulttuuria vastaan sellaisena kuin se sinulle tarjotaan, niin ole hyvä ja osta lentolippu muualle. Se oli paikallisen vastaus minulle, kun yrittin selvittää miksi junassa tapahtui mitä siellä tapahtuikaan.

Ja minä luulin, että kulttuurilla tarkoitetaan aivan jotain muuta, kuin lapsien hakkaamista.

Mainokset

Darwin to Adelaide osa I

Kuumeni oli koholla ja korvani tukossa, yritin kuunnella mitä matkaoppaamme mikrofoniin puhui, tuloksetta. Hyvä kun kuulin vieressäni istuvan puheen. Nojasin ikkunaa vasten ja toivoin että oloni kohenisi. Autossa oli kuuma ja ilmastointi hurisi täysillä. Hetken kuluttua palelin ja kaivoin repusta hupparin ylleni, muut katsoivat minua kummissaan, hikikarpalot otsillaan.

Maisemaa koristi termiittikeot. Toisinaan ne olivat pieniä, ehkäpä metrin korkuisia ja toisinaan ne olivat miestä pidempiä.

Bussi oli melkein täynnä, 15 toisilleen tuntematonta henkilö odottivat väsyneenä, mutta innokkaana mitä tulevat päivät pitävät sisälläänsä. Ja minä toivon ihmettä, parantumista -tuloksetta.

Florence Falls

Ensimmäisen lounaan aikana meistä oli jo muodostunut todellinen tiimi. En tiedä miten ihmeessä meillä kaikilla oli samanlainen huumorintaju ja kyky pilke silmäkulmassa vittuilla toisillemme. Minulla oli käynyt tuuri, olin saanut loistavan porukan, porukan jossa naurussa ei säästelty ja huumorin laadulla ei kerskailtu.


Matkamme jatkui kohti Litchfieldin kansallispuistoa, jossa myös ensimmäisen yön vietimme, kiltisti teltoissa nukkuen. Nukkuminen oli hiostavaa ja omalta osaltani myös pätkittäistä. Milloinka heräsin siihen, että oli aika kaivaa repusta oloani kohentavia lääkkeitä ja milloinka taas heräsin siihen, että olin hiestä märkänä ja itikat surisivat korvissani.

Kansallispuiston kasvillisuus yllätti minut täysin. Se miten paikka paikoin oli todella kuivaa ja hetken kuluttua taas älyttömän vihreätä. Toisinaan puut olivat korkeita kuin pilvenpiirtäjät ja toisinaan pieniä, kitukasvuisen oloisia reppanoita, jotka hädin tuskin ylettyivät polviini asti.

En tiedä, vaikuttiko oloni siihen, vai odotinko vain todellakin jotain paljon enemmän kuin koin, mutta kansallispuisto ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, kuin muihin. Olihan paikka toki hieno ja vaikuttava, mutta jotenkin jäi fiilis, että olisin kaivannut jotain enemmän.

Vaikka kansallispuisto ei saanut minua vakuuttuneeksi, niin illan viimeinen ohjelma, veneretki sademetsän uumenissa sai minut ihmetyksen partaalle. Se oli aivan mieletöntä. Se fiilis, kun vene lipuu pitkin jokea ja ympärillä näkyvät eläimet jatkavat elämäänsä, kuin meitä ei olisikaan olemassa. Rannalla makoilevat krokotiilit näyttivät muovisilta ja vaarattomilta, että oli oikeasti vaikea tajuta se, että ne ovat petoja eikä mitään muovileluja.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme Kakadun kansallispuistoon, jonka kasvillisuus oli samanlaista, kuin aikasempana päivänä näkemäni kansallispuiston kasvillisuus. Mutta täällä koin sen, miltä tuntuu seisoa nöyränä tyttönä jonkin suuren edessä, eikä voi kun ihmetellä ja ihastella sitä, mitä maailmalla on sinulle tarjota.

Vesiputoukset ja niiden ympärisöt, ne olivat jotain niin älyttömän upeata, miten sitä tuli pydähdeltyä aina muutaman metrin jälkeen ja suu auki ihailtua maisemaa, joka minut ympäröi. Vaikka en kokenut olevani terve, en voinut vastustaa uimaan menoa ja kallioilla kiipeilyä.

Kakadun kansallispuistossa on paljon Aboriginallien taidetta ja itse pääsin näkemään kalliomaalauksia Ubirr-alueella, jossa oli hyvin säilyneitä, punaisella väriaineella maalattuja maalauksia. Vaikka kalliomaalaukset omaan silmääni näyttivät samanlaisilta, kuin muutkin näkemäni kalliomaalaukset, niin sitä oli jotenkin vaikeata tajuta, että nämä on tehty tänne aikoja sitten, nämä ovat jotain todella ainutlaatuista taidetta jolla on historiallinen arvo, eikä mitään edellisen yön känniläisten tuherruksia seinällä.

Kakadun kansallispuisto on Unescon maailmanperintöluettelossa eräs harvoista kohteista, joka on mainittu sekä kulttuurisen että ympäristöllisen arvonsa vuoksi

Päivän pääteeksi menimme katsomaan auringonlaskua Nardab- näköalatasanteelle, jossa sitä tunsi itsensä niin pieneksi. Tätä juuri olinkin odottanut. Täydellinen päivä ja täydellinen päivän lopetus. Juuri tämän takia minä rinkkani aikoinani selkääni heitin.

Hetki jolloin maailma muuttui isoksi ja minä pieneksi

Illalla kömmin makuupussiini ja ympärillä surisevat otökät eivät saaneet minua enään niin raivonpartaalle, kuin edellisenä iltana, vaika vituttaviahan ne olivatkin. Sammutin otsalampun ja laitoin muutaman pillerin suuhuni. Nukahdin kuumuudesta huolimatta yllättän nopeasti ja tällä kertaa nukuin paremmin, kuin edellisenä yönä.

 

Tanssia ja ilotulituksia

Huonetoverini joivat ringissä viiniä ja minä istuin sängylläni. Me kaikki olimme lähdössä ulos, mutta minä omille menoilleni, omiin juhliin, joissa ilmaisia drinkkejä ei vaaleanpunaisella rannekkeella saanut ja puolialastomia naisia ei tanssinut pöydillä herättäen nuorissa miehenaluissa sitä suunnatonta halua koskea heidän märkää ihoa, ihoa jonka joku oli sangollisella vettä kastellut.

Minä olin menossa katsomaan tanssia, jossa oli vähäpukeisia ihmisiä ja kuumia rytmejä. Minä olin menossa CIAF tapahtuman Open Night party bileisiin, bileisiin joista en tiennyt mitä odottaa.

Festarialueelle saavuttua huomasin, että kyseessä oli aika hienot bileet, jokainen oli pukeutunut viimeisen päälle ja minä tunsin itseni hiukan alipukeutuneeksi, vaikka olinkin rinkkani uumenista yrittänyt kaivaa ylleni jotain siistiä, jotain muuta, kuin ne päivittäset shortit ja kulahtaneet t-paidat.

Alueella oli tarjolla ilmaista ruokaa ja juomaa. Jos olisin tiennyt sen, että saan täällä vatsani täyteen makoisasta ruoasta, en olisi pika pikaa hostellillani sitä tomaattikeitto suuhuni pistänyt ja kieltäni polttanut. Vaikka nälkä ei kurninut vatsanpohjassani, en voinut kieltäytyä herkullisesta kalasta, joka oli saanut indonesialaisia mausteita kylkeensä.

Tanssiesitykset, jotka näin olivat aivan uskomattoman hienoja. tätä olin odottanutkin, nähdä aitoa oikeata aboriginallista kultuuria tanssin ja taiteen muodossa.

Illan viimeinen esiintyminen oli varattu tämän vuoden Laura-aboriginaali festifaalien voittajaryhmälle ja todellakin, heidän esitys oli jotain sanoin kuvaamattoman hienoa. Se rytmi, jolla tanssia tanssittiin toi mieleeni osittain capoeiran, tuon brasilialaisen kappailulajin, joka on taidokkaasti tanssiksi peitetty.

Illan päätti ilotulitukset taivaalla ja oli aika palata tyytyväisenä hostellille.

Sunnuntaina oli vuorossa CIAF-festareiden päätös juhla, jonne oli ilmainen sisäänpääsy ja mukaani lähti huonetoverini, jonka mukaan ottamista kaduin jo ensimmästen minuttien aikana. Se, miten hän nauraa hykersi aboriginaalien tansseille ja heidän vaatteille.

Minusta tuntui niin pahalle. Ja jotenkin se toisen suhtautuminen pilkallisesti koko tapahtumaan, vei myös omia fiiliksiä. Se mitä olin muutamaa päivää aikaisemmin kokenut, tunui nyt niin tyystin mahdottoalta kokea uudelleen.

Punaista ja mustaa

Ehkä yksi tunnetuimmista Uuden-Seelannin kaupungeista otti minut vastaan epämiellyttävällä ominaistuoksulla, jota ei päässyt pakoon edes hostellilla. Välillä sitä huomasi, että onpas ihanan raikas ilma ja hetken kuluttua se rikin katku taas kantautui sieraimiisi. Tuoksu, josta oppi olla välittämättä ja siitä eroon päästyä osasi olla onnellinen.

IMG_1567

Ensimmäinen vaikutelma, jonka kaupungsta sain, oli hyvinkin positiivinen ja sitä se oli koko sen ajan, mitä siellä vietin. Vaikka flunssa piti minua muutaman päivän vuoteen omana, niin olin yhtä hymyä rikinkatkusta huolimatta.

IMG_1559 2

Museo

Vaikka Uudessa-Seelannissa ollessani olen päivittäin nähnyt Maoreja ja heidän kulttuuriinsa kuuluvia punaisia rakennuksia ja puisia pylväitä, joissa on ihmishahmoa muistuttavia otuksia kielet ulkona ja silmät sepposen selällään, niin täällä kohtasin ensimmäistä kertaa sen, mitä Maorilaisuus on. Ehkäpä se on ollut jotenkin tietoinen valinta, että en ole juurikaan aikaani kuluttanut siihen, että olisin perehtynyt Maorilaisuuteen muissa paikoissa ollessani. Onhan Rotorua maori-pääkaupunki ja nyt oli aika ottaa selville, miksi sitä kieltä näytettiin ja miksi kasvot tatuoitiin hiukan pelottavan näköisillä tatuoinneilla.

298

Maori-kylä hiukan keskustan sivulla ja kuumana höyryävä järvi

Kulttuuri jota olin nähnyt päivittäin, toisinaan enemmän kuin toisinaan, tuntui hyvinkin vieraalta. Sanoisinko pelottavalta. Vaikka Rotoruassa vietetyn ajan jälkeen lähdin taas matkaan hiukan viisaampana, niin kulttuuri ei sytyttänyt minua niin, kuten Aasian maiden kulttuurit. Taidan olla enemmän kimaltelevan kullan ja suitsukkeide perään mitä maassa hautuvien lihapatojen ja tatuoitujen, vihaisilta näyttävien ihmisten perään. Siinäpä se taisi tulla. Ensimmäiset fiilikseni kulttuurista ovat olleet aggressiivisuus ja armoton meteli.

Se, miten olin kultuurista saanut todella väkivaltaisen kuvan tuntui oudolta, kun samalla kulttuuri on niin rakastavaista, kulttuuri jossa perhe on kaikki kaikessa. Miten ihoon tatuoidaan äidin ja isän suvun tarinat. Miten kasvoihin hankittavat pelottavat tatuoinnin on ansaittava teoilla, eikä vain rahalla. Miten sen kaiken pelottavuuden takana on kuitenkin se maailman täkein asia, rakkaus lähimmäisiin.

284

287
Rotoruassa oli se hyvä puoli, että siellä oli paljon paikkoja, jotka halusin nähdä ja niiden eteen ei juurikaan tarvinnut nähdä vaivaa. Sai viikon oleskella samassa hostellissa ja aamulla hypätä dösään joka vei aivan uskomattomiin paikkoihin. Vaikka selkäni säästyi jatkuvalta paikanvaihdolta ja jalkani huokasivat helpotuksesta, kun ei tarvinnut muuta tehdä kuin istua, niin rahapussini taisi olla ainoa, joka itki. Kaikkihan maksaa ja paljon. Minä tiesin, että Uusi-Seelanti ei ole halpa maa, ja uskon että jokainen sen on tiennyt, ennen tänne tuloa, mutta jotenkin sen vasta ymmärtää täällä ollessaan, miten helkutin kallista kaikki on. Vaikka ruoka ja majoitus taitavat olla Suomen hinnoissa niin täällä on osattu rahastaa ja kunnolla kaikilla nähtävyyksillä, joiden perässä turistit juoksevat kuin hyeenat saalin perässä.

296

Ja sitten on tietenkin niitä paikkoja jonne pääsisi ilmaiseksi, mutta kun ei ole autoa. Toki sitten on nitä busseja, jotka veisivät minut vaikka kuuhun, jos vain hinnasta sovitaan, mutta sitä joutuu nöyränä tyttönä puremaan hammasta yhteen ja hyväksymään sen tosiasian, että kaikkea ei näe mitä haluaa.

 

Joulu

Kun puhutaan joulusta, minulle tulee ensimmäisenä mieleen lumi ja pimeys, kynttilöiden valaisema piha ja keittiönpöytä, jossa on punainen pöytäliina ja paljon ruokaa. Joululaulut, joita alkaa kuulemaan jo marraskuussa ja tietenkin se joulukuusi.

Lapsena pidin joulusta, pidin ihan älyttömän paljon. Pidin siitä, miten minä ja veljeni menimme mummolaan ja miten minä papan tyttönä sain kaiken huomion itselleni. Tai melkein kaiken, jos serkuksetkin saapuivat jouluviettoon. Vaikka ruokaa en juurikaan syönyt ja varmaankin nirsona tyttönä kaikki oli pahaa, mitä siinä pöydässä oli, niin pidin siitä, että kaikkea ei tarvinnut syödä, joulun kunniaksi sai jättää syömättä. Pidin siitä, miten joulusaunaan mennessä pukuhuoneen ikkuna huurustui ja sai sain oikein luvan kanssa piirtää jotain typeriä koukeroita tai kukkia oven ikkunaan. Taidettiinpa joskus pelata ristinollaakin. Ja mikä parasta, sai valvoa niin myöhään kuin halusi.

Joulupävään herätessäni avasin huoneeni ikkunan ja lumesta ei ollut tietoa. Linnun lauloivat ja taivas näytti pilvettömältä. Luvassa oli aurinkoinen keli ja kiitin itseäni siitä, että olin ostanut uuden hameen jonka puin ylleni, niin minun ei tarvinnut mennä joulunviettoon siinä auringon haalistuttamassa, vuosia vanhassa hameessa, joka ehkä joskus näytti hyvältä päälläni.

Edessäni oli ensimmäinen joulu ilman tuttua ja turvallista kaavaa. Olin menossa päivälliselle maatilan isännän tädin luokse.

IMG_0997

Olin vieraana talossa, jossa oli parisenkymmentä henkeä. Olin keskellä sukujuhlia ja minut otettiin avosylin vastaan. Se miten ventovieraat ihmiset halasivat ja toivottivat hyvää joulua oli outoa. Minä supisuomalaisena taisin seisoa kuin rautakanki ja yritin hymyillä ja sopeutua siihen, mitä ympärilläni oli. Lapset kiersivät hiukan aikaa ujosti ympärilläni, kuin koira vierasta nuuhkien ja hetken kuluttua olin heillekkin osa porukkaa.

Joulupöytä oli katettu täyteen, kuten suomessakin, mutta herkut olivat aivan toista, mihin olen tottunut. Punaviinin sijaan litkittiin olutta tai mehua. Uuni pauhasi kuumana ja takapihalla miehet grillasivat. Lapset leikkivät vesipyssyillä tai pulahtivat uima-altaaseen uimaan. Ja minullekko pitäisi näistä kemuista tulla mieleen joulu? Pikemminkin juhannus.

Lahjat avattiin ruokailun jälkeen ja rituaali oli aika samanlainen kuin jokaisessa suomalaisessa perheessä, jossa joulupukki ei käy. Yksitellen kuusen alle laitetut lahjat jaettiin saajalle ja kukin availi omaan tahtiin lahjoja.  Vaikka joulutunnelma oli minulla hakusessa, niin ei muilla. Kaikkien naamalla loisti hymy ja onni.

Lahjojen jälkeen oli jälkiruoan aika, joka taas poikkesi siitä, mihin suomessa olin tottunut. Ei ollut pullaa tai joulutorttuja, ei glögiä tai pipareita. Pöytä notkui jäätelöstä, mansikoista, mustikoista, vaahtokarkeista ja suklaaleivoksista. Kuin lastenkutsuilla olisi ollut.

Vaikka tänä jouluna en nähnyt lunta ja tuntenut poskia nipistävää pakkasta, syönyt veljeni tekemää suklaata ja nukkunut aamulla puoleenpäivään asti, olin kuitenkin onnellinen. Pääsin kokemaan joulun, niin kuin paikalliset sen viettävät. Koin taas jotain uutta ja opin ehkäpä arvostamaan hiukan enemmän suomalaista joulua.

Mikä oudointa, kaipasin todellakin sitä pimeyttä ja viileän raikasta ilmaa. Sitä, että ikkunan saa huurtumaan yhdellä kevyellä puhalluksella.

Kiehtova kulttuuri

Bali on henkeäsalpaavan kaunis saari, johon ihastuin jo ensimmäisellä kerralla. Luonto ja uskonto, elämänrytmi sekä ihmiset. Minun paratiisini, jonne toivon jonain päivänä asettuvani, vuodeksi jos toiseksi, ehkä lopullisesti.

Balilla, jossa poiketen muusta Indonesiasta, valtauskontona on balilaisten oma versio hindulaisuudesta, Agama Hindu Dharma. Uskonto on vahvasti esillä jokapäiväisessä elämässä temppeleiden, seremonioiden ja uhrilahjojen muodossa. Uskonto, jota ei opi ymmärtämään viikossa eikä kuukaudessa.

Canang Sari

Canang Sari

Balilla on käytössä kolme eri kalenteria, Saka- ja Pawukon kalenterit sekä meidän käyttämä, kansainvälinen kalenteri.

Saka-kalenteri alkaa balilaisten uudella vuodella, Nyepi-juhlalla jota kutsutaan hiljaisuuden päiväksi. Päiväksi jolloin koko saari hiljenee, pysähtyy ja pimenee. Kalenterissa on kaksitoista kuukautta ja päiviä 30. Toisinaan kalenteriin joudutaan lisäämään päivä tai toinen, jotta Nyepi juhla pysyisi kutakuinkin maaliskuussa.

Nyepinä ei käytetä valoja, viihdykkeitä tai matkusteta minnekkään. Hiljaisuus johtuu siitä, että pahat demonit ylittävät saaren päivän aikana. Kun kaikki pysyvät kodeissaan ja saari on hiljainen, demonit luulevat saaren olevan autio ja suuntaavat muualle. Päivä aloittaa uuden, paremman vuoden.

Pawuko-kalenteri on 210 päivän pituinen, jossa ei lasketa vuosilukuja. Samanaikaisesti pyörii eripituisia viikkoja, joista tärkeimpiä ovat viiden- ja seitsemän päivän mittaiset viikot. Viikoissa on erinimisiä päiviä ja kun tietyt tärkeät päivät parista, eripituisesta viikosta osuvat kohdakkain pidetään seremoniat. Yhden kuukauden pituus on yleisesti 35 päivää ja kuukausia on vain kuusi. Pawuko-kalenteriin liittyy tunnetut juhlapyhät, Galungan ja Kuningan.

Penjor, muisto juhlasta

Penjor, muisto juhlasta

Kutalla penjori oli paremmassa kunnossa

Kutalla penjori oli paremmassa kunnossa

Galungan-päivänä kuolleiden sukulaisten henget palaavat vierailemaan koteihinsa ja nykyisten asukkaiden tehtävänä on kunnioittaa kyseisiä henkiä rukoilemalla ja tarjoamalla heille uhrilahjoja. Kotien eteen, teiden varsille pystytetään bambuista rakennettuja, kauniisti koristeltuja penjoreita, joihin kiinnitetään hegeille tarkoitettuja lahjoja. Galunganin jälkeen on Kuningan, jolloin henget palaavat takaisin taivaaseen. Penjoreita ei raivata pois juhlan jälkeen, vaan ne jätetään paikoilleen. Onneksi, koska ne ovat tavattoman kauniita.

Penjoriin ripustettu lahjoja

Penjoriin ripustettu lahjoja

Bali on täynnä temppeleitä ja alttareita, niin isoja kuin pieniäkin, joita on joka paikassa, niin kodeissa kuin hotelleissa, riisipelloilla ja metsissä. Sekä järvien että meren rannoilla.

Temppelin sisäänkäynti, Lovina

Temppelin sisäänkäynti, Lovina

Aling Aling vesiputouksella.

Aling Aling vesiputouksella.

ja hotellilla..

ja hotellilla..

Temppeleissä sekä seremonioissa paikalliset pukeutuvat perinteisiin asuihin. On myös temppelialueita, joissa he käyvät muuten vaan, kuluttamassa aikaa tai näyttämässä turisteille paikkoja, jolloin he eivät käytä perinteisiä asuja. Silti turistien on kunnioitettava tapoja, jos sitä heiltä vaaditaan, vaikka paikallinen kulkisikin vieressäsi farkut jalassa. Turisteille riittää lantiolle sidottu sarong.

Perinteisessä asussa miehillä on päässä päähine (udeng) ja kevyt kauluspaidan tapainen paita (safari). Miehet eivät käytä housuja vaan kietaisuhametta muistuttava hametta (sarong), jonka päälle on laitettu vielä toinen hame (saput). Joissain tapauksissa miehillä näkee kauluspaidan sijaan pelkän t-paidan.

Naiset eivät käytä päähinettä, mutta heillä on päällään pusero (kebaya) ja sen ympärille on kiedottu huivi (selendang) ja pelkkä sarong. Myös naisia tavataan perinteisissä asuissa, jossa paidan tilalla on t- paita.

Ubud, kuninkaallisen perheenjäsenen hautajaiset. Kuva vuodelta 2013.

Ubud, kuninkaallisen perheenjäsenen hautajaiset. Kuva vuodelta 2013.

Ubud, kuninkaallisen perheenjäsenen hautajaiset. Kuva vuodelta 2013.

Ubud, kuninkaallisen perheenjäsenen hautajaiset. Kuva vuodelta 2013.