Tuhat ja yksi yötä

En olisi vielä ennen lomieni alkua uskonut, että voisin oikeasti rakastua Espanjaan. Ja en vieläkään pysty sitä ihan rehellisesti itselleni myöntämään.

Tuleehan Espanjasta mieleen ne eläkeläiset aurinkotuoleissa. Vyötärölaukkuja saati sitten niitä tennissukkia unohtamatta.

Vaikka en yhen yhteenkään eläkeläiseen matkallani törmänny. Silti se mielikuva on ja pysyy. Yhtä sitkeästi, kuin kesähelteellä kengänpohjaasi tarrautunut purukumi. Se venyy ja paukkuu, mutta ei sitten millään irtoa.

Córdoban Alcázar on keskiaikainen espanjalainen linna. Josta tehtiin vankila vuonna 1821, kunnes 1950-luvulla Espanjan hallitus muutti linnan matkailunähtävyydeksi ja kansalliseksi monumentiksi.

Olen niin moneen otteeseen ihastunut siihen ylvääseen ja avaraan kaupunkikuvaan, jonka vastakohtana ovat kapeat ja sokkeloiset kadut. Se on ollut kuin leikkiä eri maailmojen välillä.

Ja nyt maailmaan tuli kolmas ulottuvuus. Se oli vain hento ripaus itämaista mystiikkaa, mutta se riitti minulle.

Hostellini oli kuin pala satua. Paikka, jossa prinssi löytää prinsessan. Paikka, jossa lampunhenki antaa sinulle kolme toivomusta.

Ja minulle riitti takapihalla istuminen tai kattoterassilla auringonlaskua ihailu. Se oli ohuen ohut mystinen harso, joka erotti päivän yöstä.

La Mezquita on 900-luvulla valmistunut moskeija, joka 1200-luvulta lähtien on ollut kristittyjen hallussa ja joka sittemmin muutettiin katedraaliksi. Espanjan kirkko ja Vatikaani vastustavat sitä, että muslimit rukoilisivat katedraalissa.

Hostellilta ulos astuttua kohtasin vanhankaupungin ja sen sokkeloiset juutalaiskorttelit, joissa aika tuntui pysähtyneet.

Siellä oli maailman tavoittamattomissa. Se oli kuin näkymätön muuri, joka suojasi nykyhetkeltä. En ihmettele lainkaa, miksi vanhakaupunki kuuluu Unescon maailmanperintölistalle.

Vastakohtana kaikelle sille mystisille usvalle tarjosi kaupungissa järjestettävät Feria juhlat.

Koko Andalusiassa juhlittiin Ferioita, joihin olin jo tömännyt Malagassa ollessani, mutta minulla ei ollut Rondan ja Caminito Del Reyn takia aikaa osallistua niihin. Granadassa Feria-alue sijaitsi liian kaukana keskustaa vai pitäisikö sanoa, että minä olin liian laiska menemään sinne, joten jätin sielläkin juhlat välistä.

Koska seurassani oli kaksi Argentiinalaista ja Feria-alue sijaitsi lyhyen matkan päästä hostelliltamme, minulla ei ollut mitään tekosyitä jättää juhlia välistä.

Vaikka jokainen meistä poti pientä flunssan alkua, lähdimme silti urhoollisina seikkailemaan Córdoban kaduille. Etsien ravintolaa, josta pojat olivat aikaisemmin saaneet vihjeen. Siellä olisi kuulemma kaupungin parhaat sapuskat.

En tiedä kuinka monta kertaa harhaan menimme ja kuinka monta kertaa samat kadut kuljimme, mutta pääsimme kuin pääsimmeksin perille. Olisimme olleet nopeampia, mutta kartanlukijana toimi toinen pojista, joka olisi varmaan eksynyt tyhjään autotalliin, ellen minä olisi häntä pelastanut pulasta.

Ravintolasta Feria-alueelle mennessä minä toimin kartanlukijana. Halusin olla perillä ennen auringonnousua.

Toisaalta aamun ensisäteet olisi raivannut kaikki känniset Espanjalaiset tieltäni. Muutenkin Espanjalaiset ovat sellaista kansaa, että ei oikein osaa ennakoida heidän liikkeitäänsä.

Toisaalta, eiköhän jokainen ota ne epämääräiset siksak-askeleet haltuun, kun veressä on promilleja enemmän kuin lasissa.

Erämaa

Istuin hiukan väsyneenä puistonpenkillä. Viereisellä penkillä istuva koditon mies oli onneksi lopettanut nokkahuilulla soittamisen ja suuntasi kaiken energiansa makuupussinsa sullomiseen hiukan rähjäiseen reppuunsa. En tiedä kumpi meistä oli vaivaantuneempi. Minä vai hän. En silti viitsinyt nousta ylös penkiltä ja kävellä puiston toiselle puolelle.

Sierra Nevadan huiput

Sierra Nevadan huiput.

Katselin matkaopastani, johon olin huolellisesti merkannut jokaisen mielenkiintoisen kaupungin, jonne olin ajatellut reissuni aikana keritä. Punaiset laput sivujen ylälaidassa, siististi limittäin näyttivät minulle heti sen oikean kohdan. Samalla järjestelmällisyydellä olin merkannut kaupunkien mielenkiintoisimmat kohteet punaisella tähdellä.

Kaupunki on nimetty granaattiomenan mukaan.

Kaupunki on nimetty granaattiomenan mukaan.

Yllätyin siitä, miten minulla oli vain yksi merkattu kohde koko paikasta. Granada vetää kuitenkin puoleensa turisteja yhtä paljon kuin Seville ja minulla oli vain yksi näkemisen arvoinen paikka. Vain yksi!

Alhambra ja Generalife.
Tai olihan minulla sittenkin kaksi. Vaikka samalla alueella ne näytti kartan mukaan olevan.

Alhambra on maurilaisaikainen Nasridien dynastian aikainen kuninkaiden palatsi

Alhambra on maurilaisaikainen Nasridien dynastian aikainen kuninkaiden palatsi.

En ollut googlettanut koko kaupunkia, enkä juurikaan nähnyt vaivaa sen eteen, että tietäisin mitä täällä kannattaa oikein tehdä. En tiedä miksi olin juuri tämän kaupungin skipannut suunnitteluvaiheessa. Ehkäpä aikani oli aikoinaan loppunut kesken tai sitten olin ollut vain niin väsynyt, että olin vain tyytynyt siihen yhteen punaiseen lappuun sivun ylälaidassa.

Oli miten oli. Minun oli aika ottaa haltuun kaupunki. Sokkona.

Alhambra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Alhambra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Rakastan matkasuunnitelmien tekemistä. Saan siitä suurta nautintoa, kun istun tietokoneen äärellä niskat jumissa yötämyöden etsien mielenkiintoisia kohteita.

Rakastan myös sitä, että en noudata suunnitelmaani, vaan menen jo ensimmäisten päivien jälkeen aivan uusia polkuja.

Rakastan myös sitä, että saavun jonnekkin vain yhden jutun takia ja lähden sieltä pois monta mahtavaa kokemusta rikkaampana.

Ja niin kävi myös Granadassa.

Generalife palatsi oli Nasrid-sulttaanien kesäpalatsi ja maaseutukoti

Generalife palatsi oli Nasrid-sulttaanien kesäpalatsi ja maaseutukoti.

Ensikosketus kaupunkiin oli bussin ikkunasta näkyvät Sierra Nevadan lumihuippuiset vuoret. Vuoret, joita jaksoin aina vaan ihailla. En tiedä, olenko edellisessä elämässäni asunut jossain Alppien juurella vai Nepalin pienessä vuoristokylässä, mutta jollain oudolla tavalla vuoret ovat aina kiehtoneet minua.

Vaikka kaupungin tunnetuimmat nähtävyydet Alhambra ja Generalife olivat vaikuttavia. Koin kuitenkin pienen turistiähkyn. Aivan liikaa turisteja pörräilemässä ympäriinsä. Tuntui kuin kukaan ei oikein tiennyt minne mennä ja mistä ottaa valokuva. Ei minua turistit sinäänsä haittaa, siihen samaan sakkiin minäkin kuulun. Mutta jotenkin täällä sain yliannostuksen niistä. Etenkin eläkeläisistä, joiden mielestä he ovat aina oikeutettuja pääsemään jonon ohitse tai saamaan sen viimeisen vapaan paikan puiston penkiltä.

Generalife kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Generalife kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Ihastuin Albayzin kaupunginosaan, jossa on maurilaisten ajoilta säilyneet kapeat ja mutkittelevat kadut.  Vaikka olen moneen otteeseen eksynyt hetkellisesti kapeille kujille, niin täällä ne kujat olivat aivan omaa luokkaansa. Valkoisiksi maalatut talot ja todella kapeat kujat antoivat uskomattoman vastakohdan muulle kaupungille.

Albayzin kupeessa oli pieni nyppylä, jonka rinteelle oli majoittunut mustalaisia, tai sellaisilta ne minusta tuntuivat. Vaikka nyppylä ei ollut järin korkea, niin maisemat yli kaupungin olivat mielettömät. Ja jos käänsi päätä hiukan vasemmalle, näkyi Sierra Nevada ja tietenkin ne lumihuippuiset vuoret. Sitä pystyi vain pienen pienellä pään liikkeellä huijata itseänsä – että on muka keskellä erämaata. Että minä olen ovela.

Albazyn sokkeloiset kadut kuuluvat Unescon maailmanperitnökohteisiin ja tarjoavat huikeat maisemat.

Albayzin sokkeloiset kadut kuuluvat Unescon maailmanperitnökohteisiin ja tarjoavat huikeat maisemat.

Lähtöpäivänä tajusin kuinka paljon minulta olikaan jäänyt näkemättä. Ehkäpä olisin päässyt sinne maurilaiseen kylpylään, ellen olisi jäänyt juttelemaan huonetoverini kanssa Pyha Jaakobin pyhiinvaellusreitistä. Hän oli juuri kulkenut sen 730km ja minä olin vasta alkanut unelmoimaan siitä. Vielä jonain päivänä minä sen teen. Ja sitten minun ei tarvitse itseäni huijata, silloin minä olen jossain keskellä ei mitään.

Rotko

Katselin kelloa ja kiristin askeleitani. Minun on ehdittävä junaan. Minulla ei ollut varaa missata sitä. Olihan Espanjan junaverkosto kattava ja junia lähti melkein joka kymmenes minuutti. Mutta sinne, minne minä olin menossa, junia kulki vain muutama päivässä.

Valon vaihtuessa punaisesta vihreään lähdin suosiolla juoksemaan. Asema näkyi jo. En tiennyt, kauanko aikaa lipunostoon menisi. Jos ongelmia ei tulisi, selviäisin siitä muutamassa minuutissa. Ja sitten jäisi aikaa tasata hengitys ja ostaa jotain matkaevästä. Mutta Espanjahan on tunnettu siitä, että kaikki ei mene niin kevyen helposti, kuten on kuvitellut niiden menevän.

Onni oli puolellani. Ei kielimuuria. Ei ongelmia. Minulla oli lippu taskussa ja aikaa jäi reilut kome minuuttia.

Istahdin junan pehmeälle penkille ja yritin saada rinnassani pomppivan sydämeni hiukan rauhoittumaan. Vielä muutama minuutti ja sitten taas mentäisiin. Suljin silmäni ja heräsin vajaan tunnin päästä uudelleen.

Edessäni istuva japanilainen turisti piteli kaksinkäsin kiinni kamerastaansa. Vastasin hänen hymyynsä samalla unenpöpperöisiä silmiäni turhan voimakkaasti hieroen. Eihän niin saisi tehdä. Siitähän tulee vielä yksi ryppy lisää.

Siinä se sitten oli. Rotko. Jep. Yksi rotko, jonka takia taas kuljin muutaman tunnin. Yksi hiton rotko ja muutama talo sen rinteessä. Miten naurettavalta se kuulostikaan.

Ronda, yksi Andalusian vanhimmista kaupungeista kerää vuosittain tuhansia turisteja ihailemaan yhtä rotkoa. Jylhiä maisemia ja valkoista kylää. Ei se nyt niin naurettava paikka loppujen lopuksi ollutkaan.

Ei ihme että aikoinaan Nobel-kirjailija Ernesto Hemingway mieltyi Rondaan. Kyllä minäkin olisin saanut opuksen jos toisenkin kirjoitettua. Jos vain olisi ollut aikaa jäädä kaupunkiin pidemmäksi aikaa.

Kyllä minäkin olisi alas saanut yhden jos toisenkin kannullisen sangriaa ja saanut aikani kulumaan pelkästää ihailemalla Rondan kaunista maisemaa. Toisinaan olisin hukannut ajantajuni kapeilla kujilla etsien sitä leipomoa, josta olin edellisenä päivänä ostanut uunituoretta leipää.

Harmi vain, että en nähnyt kaupunkia auringon laskiessa. Kuulemma El Toro-rotko olisi ollut henkeäsalpaavan kaunis.

Toisaalta hyvä niin. Olisi suomi ollut ihmeissään, kun tämä neiti olisi vetäissyt ässän hihasta ja läväyttänyt pöytään uuni tuoreen Nobel palkitun kirjan.

Ja maikkareiden uutisissa kertonut kirjan synnyksi vain muutaman loikoilupäivän Espanjan auringon alla. Jossa aikaa oli enemmän, kuin tarpeeksi päästää mielikuvitus lopullisesti lentoon.

Kuolematon

En uskonut, että päätyisin taas tänne. Kaupunkiin, jossa aikaisemmin olen ollut. Paikkaan, jonne viime kerralla vannoin hampaat irvessä, että en koskaan enään palaa. Ja kas kummaa, sitä kuljettiin paahtavan auringon alla hiestä märkänä rinkka selässä kohti hostellia.

Vaikka rinkkani oli puolet pienempi mitä edeltäjänsä, se tuntui painavan kuin synti. Vaikka tiesin sen, että kiloja on alle se kymmenen, niin ei sitä kevyemmäksi tehnyt.

Kateellisena katselin edessäni kulkevaa korkokenkien tasaisella kapinalla säestettyä tyttöjen ryhmää, jotka niin ihanan kevyen kivasti vetivät perässäänsä sitä matkalaukkua. Kunnes yhdeltä meni rengas rikki. Toiselta pääsi itku ja kolmannelta taisi se kynsi katketa.

Malaga tarjosi hyvät ostosmahdollisuudet

Minä olin nyt täällä. Siinä ei auttanut mikään muu, kuin todeta se, että nyt sitten muutes ollaan täällä. Ja vielä seuraavat kolme päivää.

Päätin yrittää pyyhkiä mielestäni kaikki muistot ja heittäytyä elämään, kuin tämä olisi ollut ensimmäinen kertani täällä. Ja eihän se kuitenkaan onnistunut. Kaikki oli hiukan tuttua. Jos en nyt jokaista katua muistanut, niin ainakin ne suurimmat ostoskeskusket ja kauppakadut.

Mutta niitä minä en tullut ihmettelemään. Olin tullut tänne, koska minulla oli lippu maailman vaarallisimmalle patikointireitille. Tai siis reitille, joka oli ollut maailman vaarallisin reitti.

Toinen syy oli muutaman tunnin junamatkan päässä sijaitseva kaupunki, josta olin taas nähnyt hienoja kuvia. Että minä olin helppo.

Vielä jonain päivänä löydän itseni ties mistä. Minä en tuntenut pelkoa, jos minulla oli jokin määränpää. Oli se sitten ryppyinen lehdestä talteen napattu kuva tai netin uumenista löydetty sadunhohtoinen raunio.

Yksi kuva ja minusta tuli kuolematon.

Ihanasti hukassa!

Minulla oli vuorostaan sama kysyvä katse. Katse, joka paljasti sen, että en ole paikallinen. Olen turisti, joka on ehkä eksynyt kapeille kujille ja hukannut sydämen suuren kaupungin leveille kaduille.

Näytin siltä, että en tiennyt missä olen, mutta rakastin sitä, missä olin.

Plaza de Espana

Plaza de Espana

Plaza de España rakennettiin vuonna 1928 kaupungin iberoamerikkalaista maailmannäyttelyä varten

Plaza de España rakennettiin vuonna 1928 kaupungin iberoamerikkalaista maailmannäyttelyä varten

Olen aikaisemminkin ollut suurissa kaupungeissa. Olen ollut niin Sydneyssä kuin Singaporessa. Olen eksynyt Melbournessa ja hukannut ajantajuni Bangkokissa. Mutta täällä se suuruus tuntui todellakin suurelta.

Kun yksi aukio, yksi puisto tuntui olevan suurempi kuin kotikaupunkini. Yksi leveä tie tuntui olevan pidempi kuin junamatkani Helsinkiin. Ja yksi kuja tuntui pursuavan enemmän elämää, kuin koko Suomi.

Uusrenessanssista arkkitehttuurisuuntausta edustavan aukion kerrotaan olevan yksi Espanjan kauneimmista

Uusrenessanssista arkkitehttuurisuuntausta edustavan aukion kerrotaan olevan yksi Espanjan kauneimmista

Kaikki tuntui olevan suurta ja tarkoin harkittua. Talot olivat mahtipontisia ja puistot suuria ja näyttäviä. Pilevnpiirtäjät eivät nousseet korkeuksiin ja langettaneet varjoja pitkin katuja.

Suurien ja leveiden teiden lisäksi täälläkin saattoi eksyä niiden pienten ja kapeiden kujien labyrinttiin, jotka kuitenkin hetkessä selvitti. Sitä oppi, mistä tuli kääntyä vasemmalle ja mistä taas oikealle. Mikä oli se kahvila, jonka ohi kuljettiin kunnes oli aika jättää suuruus taakse ja pujahtaa toiseen maailmaan.

Alcázar eli kuninkaallinen palatsi kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Alcázar eli kuninkaallinen palatsi kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Palatsi oli alkujaan maurien linnoitus jota laajennettiin useaan otteeseen.

Palatsi oli alkujaan maurien linnoitus jota laajennettiin useaan otteeseen.

Vaikka nähtävää kaupunki olisi tarjonnut yllin kyllin, huumannuin siitä elämästä, joka ympärilläni kuhisi. Se oli jotain, jota en ollut aikoihin nähnyt. Se tuntui niin uskomattomalta. Kuin koko kaupunki olisi tehty elämistä varten. Ja jokainen totteli sitä suuri hymy kasvoillaansa.

Vaikka en aina tiennyt mitä nurkan takana oli, kuljin ihmeen päättäväisesti. Kuin olisin tiennyt minne minun piti mennä ja missä minun piti pysähtyä. Istahtaa alas ja leputtaa väsyneitä jalkoja. Juoda kuppu kuumaa kahvia ja nauttia siitä tunteesta joka minut oli vallannut.

Alcázar on yksi parhaista mudéjar-arkkitehtuurin esimerkeistä

Alcázar on yksi parhaista mudéjar-arkkitehtuurin esimerkeistä

Miten kaikki tuntuikaan niin hyvältä. Kuin olisin palannut jonnekkin jossa joskus oli ollut kotini. Kuin olisin palannut lapsuuteni kaupunkiin, jossa kaikki oli muuttunut. Ei ollut enään sitä S-markettia hautausmaan kupeessa. Ei mitään, mikä olisi rakentanut muistoissa olleen kaupungin eläväksi silmieni eteen. Mutta silti se tuntui jotenkin tutulta ja turvalliselta.

Ja hyvällä tavalla niin vieraalta.

Tanssi sateessa

Avasin silmäni ja hengitin raikasta, sateen puhdistamaa ilmaa keuhkoihini. Avasin sateenvarjoni ja lähdin kulkemaan eilisestä tuttua reittiä kohti juna-asemaa. Kuljin kevein, mutta reippain askelmin. Minulla ei ollut tietoa millioinka seuraava juna lähtee, mutta eipä se minua juuri haitannutkaan. Selässä oleva rinkka antoi askeleilleni painoa ja tuntui, että kengät liukuivat pahemmin kaakeleilla, mitä edellisenä päivänä. Tai sitten se oli alaspäin viettävä mäki, joka oli antanut uuden haasteen matkalleni.

Hiukan haikein mielin katselin viimeistä kertaa Lissabonin mielttömiä katuja ennen kuin astuin sateen suojaan ja nousin rullaportaita pitkin kohti lipunmyyntitiskiä, josta ostin menolipun Sintraan. Seuraavaan määränpäähäni. Kaupunkiin, josta olin nähnyt uskomattomia valokuvia ja lukenut vielä mahtavampia tarinoita.

Sintra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Sintra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

En tiedä seurasinko minä sadetta vai seurasiko sadepilvet minua, mutta kastumiselta en määränpäässänikään välttynyt.

Ensimmäinen kosketukseni Sintraan oli leveä katu, jonka molemmin puolin oli veikeitä taloja. Hymyilin. Tiesin tulleeni juuri oikeaan paikkaan. Jos vesisateesta huolimatta minulla oli hymy huulilla ja hento hyräily säesti jokaista askelmaani hostellilleni. Tiesin tehneeni juuri oikean ratkaisun, kun olin varannut majapaikan seuraavaksi kahdeksi yöksi.

Vaikka ensimmäisenä päivänä en juuri mitään erikoista kerinnyt nähdä, olin haltioissani. Jos olin menettänyt sydämeni yön pimeinä tunteina Lissabonille, niin Sintralle sen menetin yhtä nopeasti, ellen nopeammin. Vesisateesta huolimatta.

Samanlaiset pienet kadut ja hiukan ränsistyneet talot saivat minut kaupungin pauloihin. Siellä täällä kohoilevat mahtipontiset, mutta niin erikoiset rakennukset kutkuttivat mieltäni ja olin kuin lapsi joulua edeltävänä iltana. Halusin päästä mahdollisimman nopeasti tutkimaan kaupungin jokaisen kadun. Halusin nähdä miltä mystiset palatsit näyttivät lähempää ja mikä maisema avautui Maurien palatsin linnoitukselta, jonka yövalaistusta sain ihailla hostellini pihalta iltaisin.

1800 luvun alussa Byronin paroni eli tuttavallisemmin lordi Byron kertoi kirjeessään ystävälleensä, kirjailijalle Francis Hodgdonille, että Sintra on kaikkein kaunein kaupunki maailmassa. Vaikka lordin sanoihin en ihan täysin pysty samaistumaan, koska minulla on niin paljon maita näkemättä. Voin silti sanoa, että Sintra on yksi kaunein kaupunki, jonka olen tähän astisen elämäni aikana nähnyt.

Leiki sateessa

Lentokone laskeutui Lissabonin kentälle ja olin hiukan hermona. Matkustaminen Euroopassa kuulosti hiukan pelottavammalta, mitä reissaaminen Aasiassa. Kaikki ne taskuvarkaat, joista kuulin varoituksia ennen lähtöä, terroristeista puhumattakaan. Jotenkin vain Eurooppa tuntui turvattomalta.

Kello läheni puolta yötä ja ajattelin sittenkin ottaa sen taksin metron sijaan. Kai minua oli liikaa peloteltu kauhukuvilla, kun en halunnut keskellä yötä kulkea rinkka selässä tuntemattomassa kaupungissa. Vaikka se maksoikin reippaasti enemmän, mitä metro, niin olkoon.

Hostellini sijaitsi Lissabonin vanhassa kaupungissa, joka koostui pienistä sokkeloisista kujista. Kujista, jonne autolla ei ollut menemistä. Jouduin kuitenkin kävelemään, se siitä taksista. Metroasema olisi ollut saman tien päädyssä, minne taksi minut jätti.

Lissaboni on tunnettu raitiovaunuista

Se hetki, kun astuin taksista ulos ja suljin auton oven. Lähdin kartan osoittamaan suuntaan ja käännyin pieneltä kujalta toiselle. Hymähdin ja nauroin, hymyilin. Hymyilin leveätä hymyä ja puistelin päätäni.

Miten typerä minä olinkaan ollut, kun olin antanut pelolle vallan? Minä tunsin itseni taas reissaajaksi, joka eksyy kapeilla kujilla. Ihmettelee illan vietossa olevia paikallisia, joiden äänestä on kuultavina se onnellisuus ja punaviinin lisäämä euforia.

En tuntenut mitään, mikä olisi saanut minut pelkäämään ja olemaan valmiina pakenemaan. Minä olin turvassa. Minä olin taas elossa. Jumaliste, minä olin elossa.

Menetin sydämeni kaupungille ensimmäisten metrien aikana, vaikka en nähnyt mitään muuta, kuin kujia kujien perään. Minulla oli hyvä fiilis.

Vaikka suurimman osan ajasta, jonka kaupungissa vietin, katselin katuja sateenvarjon alta. Kuljin kengät märkinä paikasta toiseen. Ihailin vastaan tulevia taloja ja liukastelin kaakelikaduilla, kaduilla joille menetin sydämen.

Niinä harvoina hetkinä jolloin pilvet väistyivät auringon tieltä ja valaisi veikeätä kaupunkia uudella valolla, olin halitoissani.

Castelo de São Jorge

Ihastuin kaupungin pieniin sokkeloisiin katuihin ja ylös alas meneviin kujiin. Ihastuin siihen, hiukan ränsistyneeseen ilmeeseen joka kaupunsissa oli. Ihastuin kaupungin vaaleaan ilmeeseen. Tuntui, kuin koko kaupunki olisi ollut yhtä pastellin väriä. Hentoa ja makeata sellaista.

Rakastuin siihen flirttiin, jolla kaupunkia minua kutsui, se oli kuin leikki. Aina nurkan takaa löytyi uusia ihmeitä, uusia syitä hymyillä. Vesisateesta huolimatta.

Mäkinen kaupunki tarjosi paljon näköalapaikkoja

Vaikka kaupungin koluaminen jäi juuri sateiden takia puoliteholle. Niin näin sen, mikä riitti siihen, että jonain päivän on vielä palattava.

Ehkäpä silloin aurinko porottaa täydellä teholla. Sitten minulla on aikaa notkua kaupungin lukuisissa puistoissa ja ihailla näköalapaikoilta kaupunkia auringon laskiessa. Ehkäpä sitten teen sen turistien suosiman metroajelun. Tällä kertaa jätin sen väliin. Samat sateen piiskaamat ikkunat näen ihan VR:n kyydissä.

Mosteiro dos Jerónimos sijaitsee Belémin kaupunginosassa

Olin yllättynyt siitä, miten minä pystyin olemaan niin innoissani yhdestä kaupungista. En ole pitänyt itseäni mitenkään kapunkilomailijana.

Vaikka olenkin saman sydän raukkani menettänyt niin Sydneylle kuin Wellingtonille. Napierista puhumattakaan, mutta sehän oli vain pieni kaupunki. Ei mikään miljoona kaupunki, jolla on yhtä hieno ja arvokas historia kuin Lissabonilla.

Mosteiro dos Jerónimos eli Hieronymuksen luostari kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

En minä sitä nähnyt

Istahdin katukivetykselle puiden varjoon. Yritin viilentää oloani vedellä, joka tovi sitten oli ollut kylmää.

Kuumuus oli tukala ja kaupungin vilkaat kadut saivat pääni pyörälle. Katupöly tukki nenäni ja olin taas ihmeissäni. Viimeiset viikot olin viettänyt pienissä kaupungeissa ja nyt edessäni oli iso suurkaupunki, joka oli ehkäpä rumin näkemäni paikka koko maassa.

Viereeni istahti ikäiseni paikallinen mies ja me aloimme juttelemaan. Ja tovin kuluttua huomasin istuvani hänen moponsa kyydissä. Olimme tehneet sopimuksen, että hän on päivän kuskinani ja minä säästyn paikasta toiseen kävelyltä.

Olin aikaisemmin kysellyt majapaikastani mopotaksin hintaa U-Bein Bridgelle ja nyt minulla oli kuski, jolle maksoin puolet vähemmän. Ei ollut hullumpi diili.

Kuthodaw Pagoda

Paikallinen kierteli kanssani ne nähtävyydet jotka halusin nähdä ja kertoi myös paikan historiaa. Hän vastaili lukemattomiin kysymyksiini ja tuntia tai kahta myöhemmin me juttelimme kuin vanhat kaverukset.

Koska nenäni oli tukossa katupölystä ja ääni hiljentynyt kuivasta ilmasta, kuskini luuli minun olevan todella pahasti kipeä. Vaikka yritinkin hänelle selitellä hiljaisella äänelläni, että ei tässä mitään hätää ole. Hän ei ottanut sanojani todesta, vaan hankki minulle lääkkeitä kohentamaan oloani. Hän huolehti siitä, että join päivän aikana tarpeeksi ja muistin syödä. Se oli outoa.

Sillalle päästyä ja siellä illallista syödessämme auringonlasku meni ohitse. Olimme niin uppoutuneet keskusteluun, että missasin sen, miksi Mandalayaniin olin tullut. Näin vain viimeiset auringonsäteen leikit veden pinnalla ja rannalle saapuvat veneet.

Totta helvetissä se hiukan harmitti. Olin odottanut sillan näkemistä auringonlaskun aikaan. Olin odottanut näkeväni sen, miten vesi muuttuu kullan väriseksi ja silta hohtaa tummana taustalla.

Vaikka olinkin pettynyt en jollain oudolla tavalla osannut olla kärtyisän pettynyt. Olin saanut viettää mahtavan päivän paikallisen kanssa ja kuullut tarinoita niin monia.

Vaikka olinkin säästynyt paikasta toiseen kävelemiseltä, olin illalla hostelliin saavuttua todella väsynyt. Kiireinen ja meluisa kaupunki oli vienyt minusta kaiken energian.

Illalla heitin naamaan lääkkeet, jotka olin päivällä saanut. En tiedä oikein mitä ne olivat, mutta aamulla olin enemmän kuin terve. Tai sitten yli 8 tunnin yöunet olivat tehneet ihmeitä väsyneelle keholleni.

Ihmettelyä

Kuljeksin pitkin Yangonin katuja. Pelkästä uteliasuudesta käännyin vasemmalle tai oikealle. Toisinaan minulla oli kädessäni kartta ja sen mukaan kuljin paikasta toiseen. Seuraten punaisia ympyröitä, joita olin siihen edellisiltana merkinnyt.

Kuljin yllättävän huolettomasti ja rennosti. En osannut pelätä mitään ja minulla ei ollut edes fiilistä, että pitäisi pelätä. Kaikki tuntui olevan hyvin, vaikka mielessäni puhalsi uudet tuulet, joita en ollut aikaisemmin kohdannut.

Katselin ympärilleni ja yritin analysloida kaikkea näkemääni. En tiedä, miksi sen sen teen. Mutta niin teen uusissa paikoissa huomaamattani. Ja tällä kertaa kiinnitin siihen erityisen paljon huomiota, koska en saanut analyysiäni valmiiksi. En edes päässyt siihen mututuntumaan.

Yritin etsiä kaupungista, kulttuurista ja ihmisistä jotain tuttua, jotain johon verrata. Yritin löytää hiukan Thaimaata, mutta sitä löytyi vain ruokakauppojen maustehyllyiltä. Indonesia oli ehkäpä hitusen lähempänä, mutta sekin jäi liikennevaloissa reippaasti jälkeeni.

Vuorotellen kopittelin Egyptiä ja Intiaa käsissäni, mutta ne tippuivat pölyiselle hiekalle. Tyjät kämmeneni loistivat puhtaudella silmiini ja olin ihmeissäni. Katselin viivojani kädessäni, kuin olisin osannut tulkita, mitä elämänviivani minulle kertoo.

Edessäni avautui maa, joka oli jotain todella uutta ja vierasta, jotain mitä en ollut aikaisemmin kohdannut.

Tätä olinkin odottanut. Menen jonnekkin, mistä minulla ei ole mitään tietoa. Ei juurikaan näkemiä valokuvia, joden pohjalta olisin osannut luoda omat ennakkovalmisteluni paikasta. Ei  tuttujen puheita. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ainoastaan netistä löytämät blogit ja keskustelupalstojen tarinat.

Se fiilis, joka valtasi minut oli mieletön. Luulin saaneeni kokea jotain suurta ja mahtavaa Thaimaassa. Mutta tämä mitä koin, oli jotain niin uutta ja erikoista. Jotain jolle en löydä sanoja.

Ihastelin paikallisten naisten vaatteita. Miten kauniilta he näyttivätkään värikkäissä hameissa.

Ihmettelin miesten käyttämää hametta, hametta jonka saattoi nähdä melkein joka toisella vastaan tulevalla miehellä yllään ikään katsomatta. Niin outoa, mutta niin kaunista.

 

Turtuminen

Olin odottanut Chiang Maihin saapumista, olinhan innoissani lukenut kaupungin lukuisista temppeleistä.

Olin kuin lapsi joulua edeltävänä päivänä. Jännityksestä soikeana. Lapsi, joka ei saanutkaa sitä kauan toivomaansa lahjaa. Tai sitten olin lapsi, joka sai tahtonsa läpi. Sai sen, mitä oli kinunut aamusta iltaan ja vielä siinä välissä. Lapsi, joka huomasi, että ei se uusi ole vanhaa parempi.

En tiedä oliko se edellisten päivien aikana kertynyt väsymys, mutta lukuisat temppelit eivät juurikaan minua kiinnostaneet. En jaksanut tehdä kauan suunnittelemaani temppeli kierrosta.

Minä olin jo nähnyt yhden kauneimmista temppeleistä tällä reissulla. Yhden temppelin, jonka lattialla päivät vietin munkkipojan seurassa. Temppelin, jonka jälkeen muut olivat vain, noh temppeleitä, mutta ei mitään muuta.

Pidin silti siitä, että kaduilla kävellessäni ohitin lukemattomia temppelietä, joiden kullan hohtoiset ikkunakarmit saivat taas suupieleni ylöspäin. Nautin suuresti siitä näystä, minkä temppelit katukuvaan toivat. Miksi en olisi nauttinut? Minähän rakastin niitä.

Mutta minulle riitti niiden ihailu. Minulla ei ollut enään tarvetta mennä jokaisen pihalle ja katsella ympärille.

Vaikka ystäväni temppeli ei kullalla pröystäillyt, niin se kosketti minua enemmän, kuin mikään muu näkemäni teppeli.

Kaiken sen rauhan ja seesteisyyden jälkeen, jota Pai:ssa koin, suurkaupunki tuntui todellakin suurelta. Liikenne, jota en ollut nähnyt moneen päivään tuntui kaaottiselta, vaikka olinkin jo oppinut tavan mennä tien ylitse. Olin tottunut siihen väenpaljouteen. Olin oppinut jopa rakastamaan sitä.

Silti olin hiukan hukassa, hiukan hämmilläni kaikesta.

Ja iltaan mennessä olin taas sama vanha mestari, joka löytää parhaimmat paikat syödä. Mestari, joka pääsee kadun yli leikiten ja nauttii siitä kaikesta hälinästä, mitä ympärillä on.

Suuruudestaan huolimatta kaupunki oli rakennettu aivan naurettavan helpoksi liikkua. Riitti, että vilkaisi kerran kartaan ja päähän jäi raakaversio kaupungista.

Vaikka jokaista katua en muistanut ja edellisenä päivänä löytämä ravintola ei koskaan eteeni tupsahtanut, silti sitä aina löysi perille suurempia pähkäilyjä.

Kaupungissa oli rennompi henki mitä vilkaassa pääkaupungissa. Se huolettomuus, jolla turistit ja asukkaat päivänsä kulutti taisi olla osasyynä jatkuvasti kasvavaan turistivirtaan.

Koko kaupunki pursui hostelleja hostellien perään ja välillä tuntui, että olisi tupsahtanut jonnekkin aurinkomatkojen lomarannalle, tosin ilman sitä rantaa.