Caminito del Rey

Espanja, mitä muka siellä nyt voisi oikei olla? Olenhan siellä jo muutamaan otteeseen käynyt ja se on niin nähty. Piste.

Kuitenkin mieleni alkoi hiljalleen muuttumaan, kun kuulin niin monen hehkuttavan kyseistä maata. Olin sitten Aasiassa tai Austraaliassa, niin aina se perhanan Espanja putkahti esiin. Se oli kuulemma niin suuri maa jolla on niin paljon tarjottavaa. Olihan siellä muutakin kuin Malagan rannat ja Barcelonan vilkkaat kadut.

Oikeasti?

Kyllä. Samaa mieltä oli minun matkaoppaani, jossa oli merkattuja sivuja enemmän kuin kesälomassani päiviä. Yksi paikka oli ylitse muiden. Yksi kohde, jonka ympärille koko lomani rakensin.

Tällä kertaa se ei ollut mikään kiva kuva jossain lehden sivulla. Se oli viedo, joka minulle näytettiin jo vuosia sitten. Vaellusreitti joka tunnetaan nimellä Caminito del Rey.

Caminito del Rey eli kuninkaan polku rakennettiin vuosina 1901-1905 helpottamaan tavaroiden kuljettamista kahdelle voimalaitokselle, jotka sijaitsivat El Chorro – kallionrotkon molemmin puolin.

Vuonna 1920 polku avattiin virallisesti ja Espanjan kuningas Alfonson XIII oli ensimmäinen polusta selviytyjä ja näin ollen sai kunnian nimetä polun. Omaperäisesti, tietenkin.

Yhden tarinan mukaan polun rakentamisesta vastasi kuolemaan tuomitut vangit, jotka taiteilivat yli 400 metristen pystysuorien kallionjyrkänteiden keskellä. Paikoitellen jopa 100 metrin korkeuteen kohoava metrin levyinen ja kolmen kilometrin pituinen polku rakennettiin hiekasta ja sementistä, jota tuki kallioinseinämään upotetut metallipylväät.

Vuosien aikana polun rakenteet rapistuivat. Vaikka polkua ei aikoihin enään sen alkuperäisessä tehtävässä käytetty, niin kiipeilijät ottivat sen omakseen. Se oli vaaralllinen reitti jopa ammattikiipeilijöiden keskuudessa. Polku suljettiin kokonaan  vuonna 2000. Liian moni uhkarohkea teräsmiehen alku syöksyi kuolemaan. Kuninkaan polusta tuli maailman vaarallisin vaellusreitti.

Reitti kunnostettiin ja avattiin uudelleen maaliskuussa 2015. Ja minä kuljin polun vuotta myöhemmin.

Sanosinko, että koko reitti taitaa olla turvallisempi kuin Madridin lentokenttä. Ei nyt sentään metallinpaljastimen lävitse sinne tarvinut mennä, mutta turvallisuus oli todellakin sitä luokaa, että jos sieltä kuolemaan olisi pudonnut, niin sen eteen olisi saanut tehdä töitä ja oikein kunnolla.

Metrin levyinen polku oli muuttunut leveämmäksi ja tukeva verkkoaita piti huolen siitä, että vaikka olisikin sattunut siihen tasaiseen lautalattiaan kompastumaan, niin olisi vielä pysynyt polulla.

Reitin varrelle oli sijoitettu valvontakameroita ja vastaan tuli useita turvallisuudesta vastaavia henkilöitä. Jokaisella polun kävelijällä tuli olla vakoinen kypärä päässä ja selfie-tikut olivat ehdottomasti kielletty.

Alkuperäisen polun jäännökset ja muutamat kallion seinämään hakatut muistolaatat muistuttivat siitä, miten vaarallinen reitti oli vielä muutamia vuosia sitten ollut.

Vaikka polku oli mahtava ja maisevat aivan mielettömiä, niin täytyy sanoa että petyin hiukan. Odotukseni olivat taas niin korkealla ja sitten sieltä tultiin ja ryminällä alas. En nyt sanoisi, että olisin halunut tuntea ”leikitään hengellä ja roikutaan kuoleman kielekkeellä” mutta olisin kuitenkin jotain ”jännitystä” halunut kokea.

Jotenkin sillä hetkellä, kun siellä polulla tepastesi ei oikein tajunnut, kuinka korkealla sitä oikein ollaan. Kun taaksepäin kääntyi katsomaan, niin polkuhan näytti aika rajulta.

Jälkikäteen valokuvia katsellessa polku näyttäytyi aivan toisessa valossa, se oli vaarallisempi. Mutta sillä hetkellä se ei siltä tuntunut.

Vaikka polku ei saanut jalkojani tärisemään ja sydäntäni hakkaamaan olin kuitenkin yhtä hymyä koko päivän ajan. Maisemat ja vielä kerran maisemat. Ei niitä voi oikein sanoin kuvailla.

Se oli täydellinen päivä.

Mainokset

Metsässä

Vaikka Pohjois-Thaimaan suurin kaupunki olisi tarjonnut ajankulua pelkästään kaduilla maleksien ja ravintoloissa notkuen. Kaipasin jotain mitä tehdä. Kaupunki on aina kaupunki. Jo muutaman päivään jälkeen se tuntui jo niin älyttömän tylsältä. Ja se tylsyys alkoi nakertamaan mieltäni.

Koska laiskuus oli ottanut minussa vallan ja suurimman osan ajasta, jonka kaupungissa vietin, olin liikkeellä puoliteholla. En jaksanut lähteä viidakkoseikkailulle, vaikka intoa olisikin ollut. Kroppani oli toista mieltä kanssani. Se halusi helpon ja vaivattoman tavan nähdä jotain.

Ja siksi lähdinkin järjestetylle matkalle Doi Inthanon kansallispuistoon, joka oli taas näitä minun, ”pakko nähdä” paikkoja, koska olin jossain nähnyt hienon kuvan paikasta.

Vaikka retki oli sinälläänsä hieman pettymys ja muut ryhmäläiset lauloivat sitä samaa alamollista sävelmää taivaalta tippuvien vesipisaroiden säestämänä, nautin kuitenkin siitä mitä näin.

Olisihan aurinko taivaalla tuonnut reissuun enemmän hymyä ja naurua, mutta eihän sitä aina saa mitä tilaa. Ja tällä kertaa sain vain sen, mitä olin netin uumenista löytänyt. Sain nähdä omin pikku silmin sen, mitä olin kuvissa ihaillut.

Päivä alkoi aikaisin aamulla ja loppui siinä auringon laskiessa. Vaikka päivä sujui ehkäpä naurettavan helposti ja vaivattomasti, niin minulle jäi fiilis, että ei tälläiset järjestetyt reissut enään taida olla niitä minun juttujani. Minä en saanut kiksejä siitä, että autolla mentiin paikasta toiseen. Liiankin helppoa.

Vaikka olenkin lukuisaan otteeseen kironnut bussiasemilla, kun olen halunut selvittää bussia määränpäähän, niin ne ovat saaneet kuitenkin minussa sen seikkailija minän valtaan. Sen sisäisen tutkimusmatkailijan, jolle se oikean bussin löytäminen on kuin lottovoitto. Se on jotain, joka saa ardealiinin kuplimaan suonissani kuin virvoitusjuoman lasissani.

Vaikka päivä oli parempi kuin hostelliin makoilemaan jääminen, jäin kuitenkin harmittelemaan sitä, että miksi en sittenkään lähtenyt muutaman päivän mittaiselle vaellukselle Chiang Main kauniiseen ympäristöön.

Ehkäpä sitten seuraavalla kerralla. Ainakin minulla on hyvä syy palata takaisin.

Darwin to Adelaide osa V

Olin kuulut juttua mystisestä ja oudosta Coober Pedyststä, kaupungista jossa kaikki on maan alla ja siellä rahaa on kuin roskaa, olettaen että on käynyt hyvä tuuri ja onnistunut löytämään opaaleja.

Olin muutamaan otteeseen googlen kuvahaulla katsellut, minkäläinen kylä minut ottaa vastaan ja näky ei ollut mikään järisyttävän kaunis ja paikan päällä ollessani oli pakko todeta se, että google oli jälleen kerran oikeassa. Kaupunki oli todella ruma ja erittäin outo. Karmiva, jos niin voin sanoa.

Maanalaiset rakennukset olivat itselleni todella ahdistavia ja kuiva ilma sai oloni tukalaksi. Illalla oli taaas aika painua nukkumaan ennen muita ja todettava se, että kuumeeni oli palannut.

Vaikka kaupunkia en jaksanut pahemmin tutkia, niin sinne saapuminen ja kaiken sen tyhjyyden näkeminen oli kiehtovaa. Vaikka kaupunki oli jotain todella kamalaa niin silti sitä ei voinut lakata ihmettelemästä. Se oli todella sekava fiilis. Ihmetellä ja inhota jotain paikkaa, josta halusi mahdollisimman nopeasti pois.

Olin onnellinen, että yövyimme täällä vain yhden yön, yhden yön maanalaisessa hostellissa, jonka ilma oli todella kuivaa että aamulla sain köhiä keuhkoni pihalle ja kaivaa repun uumenista hengitysteitä avaavia lääkkeitä.

Kuivasta autiomaasta matkustaminen kohti vihreätä ja kukkulaista Quornia oli häkellyttävä näky. Se miten yhden päivän aikana näkee todellisen maiseman vaihdoksen oli outoa. Yleensä sitä on tottunut siihen, että lentokoneen laskeuduttua sinua kohtaa uusi ja erikoinen maa, jossa uudet tuoksut ottavat sinut avosylin vastaan. Ja nyt se kaikki tapahtui silmieni edessä.

Miten aavikko hehkui lämmöstä ja jossain siellä kaukana näytti olevan järvi, järvi joka seurasi minua sitä mukaan mitä bussimme liikkui. Kangastus. Silti niin toden tuntuinen.

Aamumme Quornissa alkoi taas aikaisin, kuten jokaisena päivänä. Jälleen edessä oli pieni aamukävely, kuten aikaisempinakin päivinä.

Tällä kertaa kuljimme vihreän metsän keskellä  ja punaisena hohtava kuiva erämää oli vain muisto eilisestä. Alligator gorge jatkoi samaa ylväiden kallioiden muodostelmaa, mihin olin jo edellisinä päivinä kerinnyt ihastua.  Silti se näky, joka minut kohtasi tuntui jollain oudon tapaa tutulta. Vaikka kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Jotenkin se, kun pomppi kiveltä toiselle, varoen kastelemasta kenkiä toi mieleeni lapsuuden kesät suomen metsissä, vaikka maisemat olivat aivan toiset.

Aamuinen kävelylenkki oli tapansa mukaan kolmen ja neljän tunnin mittainen. Aamulenkki, joka tarjosi mahtavia maisemia ja uusia kokemuksia, kävelylenkki, joka oli tämän reissun viimeinen.

Lounastaukomme hiljaisessa ja tyhjässä Snowtow:ssa oli hiljainen ja tyhjä. Yritimme vääntää vitsiä, mutta kukaan ei siinä oikein onnistunut. Hartiat lyyhyssä kävelimme kaupungin teitä läpi ja istahdimme hiljaa bussiin, joka tuntui kulkevan liian nopeasti.

Ilmassa oli tunnelma, joka on aina kun jokin hyvä ja mahtava on loppumassa. Kukin meistä Adelaideen päästyä jatkaisi matkaansa oman suunnitelman mukaan. Muutaman kanssa minulla olisi vielä aikaa nauraa Adelaidessa ja toisiin törmäisin Melbournessa, mutta loput jäisivät sille viimeiselle pysäkille, jonne bussi pysähtyi.

Darwin to Adelaide osa IV

Katsoin ylös ja hieroin unihiekkaa silmistäni. Aurinko teki nousua ja minua väsytti. Ja palelti. Eikös Austraalian keskustan pitänyt olla kuuma, hiostava ja tukala paikka elää.

Aloin nousta kallioon hakattuja rappusia ylös ja ylös. Väsymys väsityi ja puuskutus astui kuvioihin. Yksi tauko ja huikka vettä, sitten jatkan ylös asti, se oli sopimus itseni kanssa.

Yritin tasata hengitystäni ja katsoin eteen ja vielä kerran eteen. Olin hämmästyksestä soikeana. Sanotaan, että sydän jättää yhden lyönnin välistä kohdatessa jotain todella hienoa. Minun sydämeni se jatkoi lyöntiä yhtä tiuhaan tahtiit kuin aikaisemminkin, mutta minä lopetin hetkeksi hengittämisen. En siksi, että en osaisi tai kykenisi hengittämään, vaan siksi, koska näin jotain, mitä en odottanut näkeväni.

Kuten Kata Tjuta tuli minulle yllätyksenä niin Kings Canyon tuli vielä enemmän puskien takaa. Ja ehkäpä siksi, se oli parasta, mitä näin punaisena hehkuvan austraalian keskellä.

Hymähdin ääneen kun muistin kaverini, jolle kerroin rakastavani kiviä ja kallioita. Todellakin, minä rakastan kiviä ja kallioita. Rakastan niitä enemmän, kuin kauniita rantoja ja huojuvia palmuja. Olisin voinut istua Canyonin reunalla ikuisuuden ja katsella miten punainen, hiukan raidallinen kallioin seinämä seisoo tukevasti silmieni edessä, antaen auringon piirellä sen kylkeen kuvioita. Katsella taivaalla kaartelevia lintuja ja antaa raikkaan tuulenvireen viilentää oloani, oloa jonka taivaalle noussut aurinko on saanut jo hiukan tukalaksi.

Kuulemma muutama vuosi sitten pari turistia oli tippunut kallion reunalta alas, yrittäen ottaa sitä parasta selfietä, jolla saada kaverit kateelliseksi. En voi kun ihmetellä, mitä niiden tyttöjen päässä oikein liikkui. Missä se itsesuojeluvaisto oikein oli? Kyllä minäkin olen utelias ja toisinaan löydän itseni paikoista, joissa jälkikäteen ajateltuna, ei olisi ollut ehkä viisasta olla, mutta nyt yrittää tasapainotella kielekkeellä, jonne meno on ehdottomasti kieletty.

Darwin to Adelaide osa III

Kello soi aamu kuudelta ja oli aika harjata silmät ristissä hampaita. Eilinen illallinen oli venynyt liian pitkäksi ja kaverin suunnistusvaisto takaisin hostellille ilman karttaa, ei ollut ehkä parhaimmasta päästä.

Ryhmämme hajaantui jälleen ja meitä oli enään jäljellä viisi. Väsyneinä seisoimme hostellin pihalla odottaen bussia, jolla meidän olisi määrä jatkaa matkaamme Adelaideen asti. Bussi kaarsi näyttävästi, mutta reilusti myöhässä pihalle ja poimi meidät kyytiin. Hiukan hölmistyneenä katselimme toisiamme, tässäkö tämä meidän porukkamme sitten oikein on? Onko meitä todellakin vain viisi jatkamassa matkaa?

Etupenkillä istui hiljainen ja hiukan ujolta vaikuttava tyttö, josta tuli ryhmämme kuudes jäsen. Ujous kuoriutui ensimmäisten tuntien aikana ja meillä oli koossa kuuden hengen porukka ja iso bussi oli vain ja ainoastaan varattu meille. Mikä autuus. Jokainen sai valloittaa kaksi penkkiä ja hukkatilaa oli vaikka muille jakaa.

Uluru-Kata Tjutan kansallispuisto kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Kuskimme, joka toimi myös oppaanamme oli hiukan erikoinen tapaus, mutta niin oli ryhmämmekin. Sellainen hullun hauska kuusikko, jolla oli sama taito nauraa itsekullekkin ja siinä sivussa vielä toisille. Jos ei lötynyt mitään järkevää syytä, niin sitä naurettiin silti. Jos ei naurattanut, niin sitten tökittiin kylkeen, että sai edes pienen hymyn toisen kasvoille.

Ja minä olin innossani, olin lähempänä kuin koskaan sitä Austraalian keskellä mollotavaa punaista kiveä, sitä jonka luulin olevan ainoa kivi, siellä punaisen aavikon keskellä. Miten väärässä olinkaan. Miten minä olin edes sellaista saanut pieneen mieleeni?

En viitsinyt kavereille kertoa, millainen mielikuvani Austraaliasta oli ollut ennen tänne saapumista, muutenhan he olisivat kuolleet nauruun, kun muutenkin tuntui, että minä tein tai sanoin aina jotain typerää, koska minä olin aina sen naurun kohteena.

Kata Tjuṯa on pyhä aboriginaaleille ja sen Pitjantjajarankielinen nimi Kata Tjuta tarkoittaa ”monta päätä”.

Bussimatkamme Alice Springistä kohti Uluru-Kata Tjutan kansallispuistoon oli pitkä. Tässä vaiheessa on tuskin syytä mainita sitä, miten olin taas kuvitellut sen olevan aivan kivenheiton päässä Alice Springistä.

Uluru-Kata Tjutan kansallispuistossa oli taas aika nukkua leirintäalueella ja viileä, sanoisinko kylmä yö tuli todellakin yllätyksenä. Vaikka olin tuntenut jo Alice Springissä vilunväreitä, niin täällä sitä paleltiin vaikka housuja oli useampi kappale ja villapaidan lisäksi nukuin takki päällä, hanskat kädessä ja huivi kiedottuna pääni ympärille.

Samalla ensimmäinen kokeilu Austraalialaista ”makuupussia” eli Swagiä ei mennyt ihan putkeen. Kuulemma se on erittäin loistava ja mukava tapa nukkua taivas alla, mutta minulla ei tässä asiassa käynyt tuuri. Käperryin makuupussini kanssa syväle Swagiin ja peitin vielä suuaukon, silti hytisin kylmissäni. Mutta tuskipa se telttakaan olisi lämpöisempi paikka ollut nukkua.

Swag on tukevasta, vedenkestävästä kankaasta valmistettu makuupussin tapainen pussukka, jonka sisältä löytyy myös patja.

Kaverit nukkuivat hiukan paremmin kuin minä, ja heidän mielestään ilma oli vain ihanan raikaan viileätä. Ehkäpä se tauti taas kolkutteli olkapäilleni ja muistutti minua siitä, että ei sitä kuolemattomia olla, vaikka päivän on saanut tuntea olevansa enemmän kuin elossa.

Vaikka yö ei ollut ehkä paras kokemani yö, niin onnekseni päivät oli sitäkin parempia. Se suuri ja maaginen kivi oli todellakin suuri ja maaginen. Vaikka olinkin Ulurun nähnyt liiankin monessa kuvassa ja Austraaliaa mainostavassa matkaoppaassa, niin silti sitä jaksoi ihailla.

Auringonlaskun aikana kirkkaan punaiseksi värjäytymisen huomasin vasta myöhemmin, kun katselin illan aikana ottamiani valokuvia. En tiedä lähettikö kivi ryhmällemme jotain erikoista energiaa, vai oliko se lasillinen kuohuvaa syyllisenä siihen, että me olimme todella levottomia ja nauraa räkätimme sen ajan, mitä auringonlaskua ihailimme.

Muut turistit katselivat meitä hiukan huvittuneina, kun otimme omasta mielestämme erittäin fiksuja kuvia Ulurusta ja meistä. Toisinaan kivi oli iso sämpylä jota yritimme syödä ja toisinaan olimme kenguruita jotka pomppivat kiven ympärillä.

Uluru eli Ayers Rock on pyhä vuori aboriginaaleille ja sen kalliolaamaukset kertovat mystisestä uniajasta, joka on aboriginaalien mytologian tärkeimpiä uskomuksia.

Vähemmän mainetta saanut kivimuodostelma Kata Tjuta, joka tunnetaan myös nimellä Mount Olga oli minulle ehkäpä mieleenpainuvampi paikka, kuin Uluru upeista auringonnousuista- ja laskuista huolimatta. Ehkäpä syynä oli se, että en oikein tiennyt mitä minua odottaa.

Vaikka Ulurun ympäristö yllätti minut kasvillisuudella ja sillä, miten kauan siinä oikein meni, kun sen yhden kiven kiersi ympäri, niin Kata Tjutalla tepastelu ja kivimuodostelman ihmettely oli mielekkäämpää, koska siellä saimme kävellä muuallakin, kuin pelkästään aulueen reunustalla.

Vaikka mitään hinkua Ulurulle kiipeämiseen en tuntenut, niin se, että kävellään nyt tätä kiveä ympäri muutaman tunnin ajan tuntui jo vähän tylsältä. Joillakin osuuksilla valokuvaaminen oli kiellettyä ja edessäni kulkevat kiinalaiset turisti olivat hiukan huvittavia, kun alkoivat taas räpsiä kuvia kuin viimeistä päivää kuvaamisen taas ollessa sallittua.

Aboriginaalit haluaisivat kieltää Ulurulle kiipeämisen pyhäinhäväistyksenä, mutta kiipeäminen sen huipulle oli vielä sallittua. Jotenkin se ei vain mene minun päähäni, miten jollekkin kulttuurille pyhää asiaa ei kunnioiteta. Silti Austraalia tekee suurta bisnestä sillä, että saa lukuisia turisteja vuosittain ihmettelemään aboriginaalien kulttuuria ja heidän pyhiä paikkoja.

Punaisena hohtava keskusta ei jättänyt minua kylmäksi mieleltä, vaikka yöt olivat minulle liian kylmiä.

Darwin to Adelaide osa II

Ryhmämme hajosi ja uusia ihmisiä tuli lisää. 15 hengen porukasta meitä oli enään 8 tuttua naamaa ja loput bussissa istuvista oli ventovieraita ja sellaisia ne olivatkin seuraavien päivien ajan.

Koska meistä oli tullut oiva tiimi viimeisten neljän päivän aikana, kai se tuntui muista hiukan vaikealta päästä ryhmäämme sisälle. Tosin muut porukasta koostui aika pitkälti pariskunnista, jotka eivät kylläkään juurikaan tuttavuutta meidän kanssamme hieroneet, hyvä kun edes aamuisin huomeneen vastasivat.

Oloni alkoi taas olemaan huonompaan suuntaan ja suurimman osan ajasta, jonka bussissa istuimme, minä nojasin päätäni ikkunaa vasten ja nukuin sikeästi kuin lapsi. Kaverit aina herättelivät minua, kun oli aika nousta ulos bussista.

Nitmilukin kansallispuisto meni minulta hiukan ohitse, ei ollut voimia ihailla ja ihmetellä. Kuuma ilma ja kostea sellainen, sai oloni hyvin uupuneeksi ja todella epämukavaksi. Vaikka halusinkin mennä uimaan, niin jätin suosiolla vaatteet päälleni ja istuin kallionkiellekkeellä ja katselin muiden hauskanpitoa.

Toinen koetos oli kipuaminen Baruwei lookoutille, ihailemaan mahtavaa maisemaa ja jylhiä kallioita. Ilmoitustaulun mukaan lämpöä oli se +39 ja siltä se todellakin tuntui. Sydän hakkasi kiivetessä ylös ja ylös. Vesipullosta pinta laski sitä mukaan, mitä minä menin ylöspäin. Ylhäällä oli voittaja fiilis. Alhaalle saapuessa voittajan piti taas kaivaa pillereitä lounaan lisäksi ja matka jatkuin nukkumatin tuudittamana.

Päivän viimeinen pysähdyksemme oli Daly Watersissa, kaupungissa joka oli kuin jokin elokuvan kulissi. Muutama hassu talo ja yksi baari. Ja sitten se meidän leirintäalueemme, siinä tien varressa.

Aamulla oli taas aikainen herätys ja edessä oli päivä taas bussissa istumista. En tiedä, kuinka monta kilometriä päivän aikana oikein kuljimme, mutta puuduttavaa se oli, vaikka osan ajasta nukuinkin.

Maisema alkoi hiljalleen muuttua juuri sellaiseksi, kun olin mielessäni Austraalian keskustan kuvitellut olevan. Punaista hiekkaa ja tyhjyyttä loputtomiin, tosin sitä tyhjyyttä oli vaan paikka paikoin. Siitä huolimatta, että mikään ei ollut sitä, mitä olin kuvitelmissani kuvitellut, nautin todella paljon siitä, mitä näin.

Punaista hiekkaa. Yksi tie ja sitten vielä lisää sitä punaista hiekkaa. Kyllä, saman vaiutuksen se minuun teki, kuin lumi vuoren huipulla.

Karlu Karlu – Devils Marbles

Päivän päätteeksi saavuimme toiseen kaupunkiin, joka jälleen kerran mursi mielikuvani. Olin kuvitellut, että Alice Spring olisi vain pieni, muutaman talon kokoinen kylä, keskellä ei mitään ja jossain siellä olisi tienviitta, joka osoittaisi missä se Uluru oikein on.

Kaupunkihan on reilun 28 605 asukkaan kylä, jossa oli muutakin, kuin ne pari hökkeliä ja tienviitta, joka kertoisi suunnan sille isolle kivelle.

Darwin to Adelaide osa I

Kuumeni oli koholla ja korvani tukossa, yritin kuunnella mitä matkaoppaamme mikrofoniin puhui, tuloksetta. Hyvä kun kuulin vieressäni istuvan puheen. Nojasin ikkunaa vasten ja toivoin että oloni kohenisi. Autossa oli kuuma ja ilmastointi hurisi täysillä. Hetken kuluttua palelin ja kaivoin repusta hupparin ylleni, muut katsoivat minua kummissaan, hikikarpalot otsillaan.

Maisemaa koristi termiittikeot. Toisinaan ne olivat pieniä, ehkäpä metrin korkuisia ja toisinaan ne olivat miestä pidempiä.

Bussi oli melkein täynnä, 15 toisilleen tuntematonta henkilö odottivat väsyneenä, mutta innokkaana mitä tulevat päivät pitävät sisälläänsä. Ja minä toivon ihmettä, parantumista -tuloksetta.

Florence Falls

Ensimmäisen lounaan aikana meistä oli jo muodostunut todellinen tiimi. En tiedä miten ihmeessä meillä kaikilla oli samanlainen huumorintaju ja kyky pilke silmäkulmassa vittuilla toisillemme. Minulla oli käynyt tuuri, olin saanut loistavan porukan, porukan jossa naurussa ei säästelty ja huumorin laadulla ei kerskailtu.


Matkamme jatkui kohti Litchfieldin kansallispuistoa, jossa myös ensimmäisen yön vietimme, kiltisti teltoissa nukkuen. Nukkuminen oli hiostavaa ja omalta osaltani myös pätkittäistä. Milloinka heräsin siihen, että oli aika kaivaa repusta oloani kohentavia lääkkeitä ja milloinka taas heräsin siihen, että olin hiestä märkänä ja itikat surisivat korvissani.

Kansallispuiston kasvillisuus yllätti minut täysin. Se miten paikka paikoin oli todella kuivaa ja hetken kuluttua taas älyttömän vihreätä. Toisinaan puut olivat korkeita kuin pilvenpiirtäjät ja toisinaan pieniä, kitukasvuisen oloisia reppanoita, jotka hädin tuskin ylettyivät polviini asti.

En tiedä, vaikuttiko oloni siihen, vai odotinko vain todellakin jotain paljon enemmän kuin koin, mutta kansallispuisto ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, kuin muihin. Olihan paikka toki hieno ja vaikuttava, mutta jotenkin jäi fiilis, että olisin kaivannut jotain enemmän.

Vaikka kansallispuisto ei saanut minua vakuuttuneeksi, niin illan viimeinen ohjelma, veneretki sademetsän uumenissa sai minut ihmetyksen partaalle. Se oli aivan mieletöntä. Se fiilis, kun vene lipuu pitkin jokea ja ympärillä näkyvät eläimet jatkavat elämäänsä, kuin meitä ei olisikaan olemassa. Rannalla makoilevat krokotiilit näyttivät muovisilta ja vaarattomilta, että oli oikeasti vaikea tajuta se, että ne ovat petoja eikä mitään muovileluja.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme Kakadun kansallispuistoon, jonka kasvillisuus oli samanlaista, kuin aikasempana päivänä näkemäni kansallispuiston kasvillisuus. Mutta täällä koin sen, miltä tuntuu seisoa nöyränä tyttönä jonkin suuren edessä, eikä voi kun ihmetellä ja ihastella sitä, mitä maailmalla on sinulle tarjota.

Vesiputoukset ja niiden ympärisöt, ne olivat jotain niin älyttömän upeata, miten sitä tuli pydähdeltyä aina muutaman metrin jälkeen ja suu auki ihailtua maisemaa, joka minut ympäröi. Vaikka en kokenut olevani terve, en voinut vastustaa uimaan menoa ja kallioilla kiipeilyä.

Kakadun kansallispuistossa on paljon Aboriginallien taidetta ja itse pääsin näkemään kalliomaalauksia Ubirr-alueella, jossa oli hyvin säilyneitä, punaisella väriaineella maalattuja maalauksia. Vaikka kalliomaalaukset omaan silmääni näyttivät samanlaisilta, kuin muutkin näkemäni kalliomaalaukset, niin sitä oli jotenkin vaikeata tajuta, että nämä on tehty tänne aikoja sitten, nämä ovat jotain todella ainutlaatuista taidetta jolla on historiallinen arvo, eikä mitään edellisen yön känniläisten tuherruksia seinällä.

Kakadun kansallispuisto on Unescon maailmanperintöluettelossa eräs harvoista kohteista, joka on mainittu sekä kulttuurisen että ympäristöllisen arvonsa vuoksi

Päivän pääteeksi menimme katsomaan auringonlaskua Nardab- näköalatasanteelle, jossa sitä tunsi itsensä niin pieneksi. Tätä juuri olinkin odottanut. Täydellinen päivä ja täydellinen päivän lopetus. Juuri tämän takia minä rinkkani aikoinani selkääni heitin.

Hetki jolloin maailma muuttui isoksi ja minä pieneksi

Illalla kömmin makuupussiini ja ympärillä surisevat otökät eivät saaneet minua enään niin raivonpartaalle, kuin edellisenä iltana, vaika vituttaviahan ne olivatkin. Sammutin otsalampun ja laitoin muutaman pillerin suuhuni. Nukahdin kuumuudesta huolimatta yllättän nopeasti ja tällä kertaa nukuin paremmin, kuin edellisenä yönä.

 

Blue Mountains

Taas jälleen olin katsellut sääenusteita ja kytännyt sopivaa päivää, jolloin saan herätä ennen auringon nousua. Väsyneenä, mutta intoa puhkuen suuntasin matkani junalla kohti Katoombaa. Kaupunkia, joka sijaitsee Blue Mountains vuoristossa, jonne lukemattomat turistit saapuvat vain ja ainoastaan metsän ja vuoriston takia.

Blue Mountains

Vuoristo koostuu 1,03 miljoonasta hehtaarista metsäistä maastoa syväänuurretulla hiekkakivitasangolla 60-180 kilometriä Sydneystä kohti sisämaata

30

Alueella kasvaa myö 90 erilaista eukalyptuslajia

Katoomba oli pieni ja hyvin idyllinen kylä parin tunnin junamatkan päästä Sydneyn pilvenpiirtäjistä. Ilma tuoksui raikkaalta ja hengitys huurusi. Pistin kaulahuiviani tiukemmalle ja päätin olla koskematta aurinkorasvaan, jonka olin ihan vaan varmuuden vuoksi mukaani ottanut, turhaa painohan se repussani oli.

Kävelyä "ylätasanteella"

Kävelyä ”ylätasanteella”

Yleensä en osta alueen opaskirjoja, mutta jostain kumman syystä tällä kertaa tein poikkeuksen. Kirjasessa oli kymmenisen sivua, jotka kertoivat alueesta yleisesti ja sekä sen kasvillisuudesta ja eläimistä. Ja tietenkin siellä keskiaukeamalla komeili se kartta.

Viime päivien myrsky oli täälläkin tehnyt tuhoja ja joitakin reitin osuuksia oli jouduttu sulkemaan ja matkalla tuli myös vaastaani  suljettuja reittejä, joista ei edes info pisteessä mainittu mitään.

Reitin aikana opasteet olivat toisinaan olemattomat ja kiitin hiljaa mielessäni sitä, että olin pistänyt muutaman dollarin opasvihkoseen, jonka kartta pelasti minut ja seuraani eksyneen Kanadalaisen.

Aluksi olin suunnitellut vain ihailevan maisemia ns. ylätasanteelta käsin ja kävellyt pienen lenkin myös siellä aivan alhaalla, maatasossa. Kuten jo olen oppinut, aina kaikki ei suju kuin tanssi, kuten ei tälläkään kertaa, ellei sitten päivääni voi verrata sirkustanssiin, jossa pellet hyppivät ilman mitään ennakkovaroituksia toistensa eteen ja kolauttavat päät yhteen saaden aikaan mojovat kuhmut, mustista silmistä puhumattakaan.

31

Blue Mountains alue kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin, joihin se lisättiin vuonna 2000

Koska reitin joitakin osia oli suljettu ja en halunut palata takaisin sinne mistä olin tullut, ainoana vaihtoehtonani oli jatkaa matkaa eteenpäin ja mennä hiljalleen alaspäin, aina sinne maahan asti, ja sitten seuraavassa polkujen risteyksessä pystyisin suunnata matkani takaisin ylös. Niin olin ajatellut, mutta sieltähän löytyi vain kyltti joka kertoi että alueella ei ole turvallista liikkua kaatuneiden puiden takia. Joten matka jatkui ja jatkui.

Aika kului ja minä aloin Kanadalaisen kanssa kyllästymään ainaiseen talssimiseen keskellä metsää, josta toisinaan löytyi pieniä vesiputouksia, mutta yleisesti ottaen matka oli kuten minkä tahansa metsän keskellä kävelyä. Puita ja puita. Toki täällä puut olivat paljon korkeampia mitä suomen kotimetissä, mutta ei sitäkään erilaisuutta jaksanut tuntitolkulla ihmetellä.

Lopulta päästiin ylös ja en tiedä, montako kilometriä tuli käveltyä ja kuinka monta rappusta lopussa tuli noustua, mutta jalkojeni mielestä aivan liian monta.

Metsästä siirryttiin rämeikköön

Vielä oli edessä yksi pikku kävely. Kerran olin Katoombaan asti tullut, olisihan se nyt ollut ihan typerää olla käymättä vielä ihastelemassa lähistöllä olevaa isoa vesiputousta. Kerran kun sinne pääsi junalla.

Jalkaparkani huusivat hoosianna, kun olin taas valikoinut aivan ihme reitin paikan päälle pääsemiseksi. Väsymys painoi ja kuljin valitsemaani metsäosuutta pitkin. Kello läheni vauhdilla iltaa ja aurinko alkoi tekemään laskua. Ja minä olin keskellä rämeikköä, joka hiljalleen muttui metsäksi. En uskaltanut edes ajatella  hämähäkkejä ja käärmeitä, minulla ei ollut aikaa alkaa epäröimään ja hidastamaan hiukan koomisen ripeätä vauhtiani.

Onneksi pääsin perille ennen lopullista pimentymistä, mutta se vesiputous jonka takia tänne oikeastaan tulin, jäi näkemättä. Olin lähtenyt nousemaan ylös aivan liian aikaisin, mutta sain ihailla auringonlaskua kanjonien värjäydyttyessä punaiseksi.

34

Hetki, jolloin maailma tuntui isolta ja minä niin pieneltä

Krapula

Opin kerrankin nauttimaan siitä, mitä minulle tarjottiin, opin elämään hetkessä ja antamaan vain ajan mennä siihen tahtiin mihin se on kulkeakseen. Opin nauttimaan aamuista ja aamiaisesta, jopa siitä, miten jääkylmän suihkun jälkeen aurinko antoi taas lämpöä kylmälle keholleni ja sinisiin huuliini alkoi hiljalleen palautua punainen väri. Opin ja nautin elämästä, mitä se minulle tarjosi.

Lake Rotoroa

Lake Rotoroa

Onneksi, koska sitä pilvillä leijumista ja paratiisimaisemissa oleilua ei sitten kestänyt loputtomiin. Kun oli aika sanoa jäähyväiset paratiisille, edessä oli täysin vastakohta, päiviä jolloin olin onnellinen, mutta sitä kauneutta ympäristö ei minulle suonut. Olin jo kertalleen nähnyt sen, mitä kauneutta Uuden-Seelannin luonto voi tarjota, joten ehkäpä muuten vaan kauniit paikat eivät tuntuneet enään juuri missään. Sitä oli tottunut paljon parempaan. Eihän se täytekakku ilman kynttilöitäkään samalle maistu.

Jostain kummasta syystä päädyimme Westportiin, josta jo olin kuullut muuta, kuin kaunista sanottavaa ja tottahan jokainen sana olikin. Kaupunki oli kamaluuden huipentuma ja auringon laskiessa koko kylä tuntui aavekaupungilta. Olin hämmilläni siitä, miten kaupunki oli saatettu jättää niin huonoon kuntoon ja sama ryhdittömyys heijastui niin asukkaissa kuin kaikessa mitä lyhyellä visiitillä paikassa koin. Jopa huoltoaseman wc oli sen näköinen, että siellä olisi eilen räjäytetty pommi ja kadut näyttivät siltä, mitä uutiskuvissa olen nähnyt kaupunkien näyttävän maanjäristysten jälkeen. Päät painuksissa kulkevat ihmisetkään eivät nostattaneet mitään hyviä fiiliksiä.

Pancake rocks

Pancake rocks

Ei tarvinnut olla mikään taikuri osatakseen lukea, mitä toinen meistä ajatteli. Halusimme pois, ja mahdollisimman kauas. Kuski painoi kaasujalkaa ja antoi auton syöksyä pimeyteen ja antoi auton vasta levätä Punakaikissa, ja minä en pistänyt vastaan. Tällä kertaa minun kiinnostukseni paikasta ja sen ympäristöstä oli täydellinen puhdas nolla. Ei huvittanut jäädä leirintäalueella ja antaa aamun paljastaa mitä muuta alueella olisi ollut. Kylmä hiki virtasi selkäpiitä vasten ja ainoa toiveeni oli päästä mahdollisimman kauas koko paikasta. En muista, olisinko koskaan aikaisemmin kohdannut mitään muuta paikkaa, jossa sama epämielyisä tunne oli vallannut koko kehon, tuoden sen pahan maun suuhun.

Pancake rocks

Pancake rocks

Seuraavat päivät Westportin jälkeen tuntui, kuin olisimme matkanneet keskellä sumua, vähän alakuiloisina siitä, että olimme jättäneet taaksemme sen paratiisin ja edessämme avartuvat vuoret ja karut maisemat tuntuivat niin julmilta. Vaikka maisemat olivat kauniita, tunui silti todella tyhjälle. Missä se kimmeltävä meri on? Missä se kullankeltainen autio ranta ja taivaalla tuikkivat tähtöset?

Kuin molemmat olisivat poteneet Abel Tasman krapulaa. Olotilaa voisi verrata siihen, mitä minä aikoinani koin, ensimmäisen kerran Indonesiassa käynnin jälkeen, tosin laimennettuna tällä kertaa. Onneksi.

Matkalla Arthur's Pass:iin

Matkalla Arthur’s Pass:iin

Tuntui hassulta, seisoa keskellä vuoria ja katsella aivan uskomattoman kauniita maisemia, mutta jotain sieltä sisimmistä puuttui, jokin tyhjä pala siellä oli, kun ei osannut olla niin onnellinen, kuin olisi ehkä pitänyt olla. Välillä oli fiilis, että tää ei tunnu missään. Minä olen täällä näin ja nämä maisemat eivät tunnu missään. Minun pitäisi olla aivan hoo moilasena, mutta en ollut. Ei ollut kaverinikaan. Mutta kaveri tiesi miltä minusta tuntui, hänestä tuntui aivan samalta.

Whataraoa river

Whataraoa river

Krapula hellitti ja pääsin taas siihen taivaalliseen nirvanaan, jossa niska kipeänä tähysteltiin korkeuksiin ja ihmeteltiin vuoria, niitä paikoillaan pysyviä korkeita kiviskasoja, joiden lumo on aivan omaa luokkaansa. Ehkäpä vuoret ovat minulle huumetta, kuin alkoholi alkoholistille. Kerran päässyt sen makuun, niin siitä ei hevillä luovuta, vaikka toisinaan se ei tuokkaan sitä lämpöä ja autuaan onnellista oloa, niin sitä seuraavana päivänä se kuitenkin tulee. Se ei petä koskaan. Ja vuoret, ne ei petä koskaan.

Kultaista hiekkaa

Olin jälleen kerran huumassa, siinä hyvänolon euforiassa jossa aika ja ajantaju menettää merkityksen. Sitä ei tiedä paljonko kello on ja missä päin on etelä pohjoisesta puhumattakaan.

Auringonnousua ihailemassa

Auringonnousua ihailemassa

Istuin puisella penkillä ja katselin samalla leirintäalueella yöpyviä pariskuntia. Miten heillä oli isopi auto ja paremmat varusteet kuin meillä. Miten heillä on takana kuukausia ja edessä vielä viikkoja. Miten he näyttivät niin onnellisilta. Samanlainen typerä omahyväinen virne kasvoilla kuin minulla, samalla lailla auringon paahtama keho kuin minulla ja sama kiirettömyyden tunne kuin minulla.

Katselin heitä ja mietin omia isovanhempiani. Mietin suomalaista kesämökkikulttuuria ja sitä miten nyt taisin vasta ymmärtää, mitä omat isovanhempani elämältäänsä oikein halusivat, kun joka kesä liikuttiin pienen asuntovaunun kanssa ympäri Suomea. Miten lapsena sitä tuli vihattua ja toisinaan taas rakastettua kun päivät pitkät elettiin keskellä metsää tai jossain järven rannalla, miten laiturilla maattiin mato-ongen kanssa yrittäen saada kala ilman syöttiä, miten sitä poimittiin mustikoita sormet sinisinä ja illalla mentiin nukkumaan keho hyttysten puremia täynnä.

Auringosta nauttimista

Auringosta nauttimista

Hymähdin ääneen kun kaverini kysyi mitä mietin. Tuntui niin oudolta, istua Uudessa-Seelannissa Abel Tasmanin leirintäalueella ja tajuta se suomalaisuuden ydin. Yksin ja yhdessä, keskellä ei mitään nauttia vain rauhallisesta elämästä.

Olin onnellinen, olin todellakin onnellinen ja niin oli kaverinikin. Se mitä parin viime päivän aikana olin nähnyt ja kokenut tuntui antavan anteeksi kaikki ne pahat päivät, joita olen täällä ollessani saanut kohdata. Jos nyt minun olisi pitänyt pakata rinkka ja palata kotiin, olisin tehnyt sen hymyssäsuin. Tuntui kuin olisin nähnyt kaikista kauneimman palan maailmaa, kaikista kauneimman palan Uutta-seelantia.

835

Suunnitelmissa oli tehdä päivävaelluksia ja piipahtaa kansallispuistoin muillakin rannoilla, mutta jotenkin sitä emme saaneet aikaiseksi kuin yhden kävelyn läheiselle vesiputoukselle. Nautimme siitä, että löhöilimme kullankeltaisella rannalla ja annoimme olomme vajota vielä syvemmälle huuman pehmeisiin aaltoihin. Antaen päivien kulua ja auringon päivettää kehojamme. Illalla ihailimme auringonlaskua ja odotimme ensimmäisten tähtien saapumista näkyviin. Miten hiljalleen taivas muuttui tähtimereksi, josta onnekkaimpina öinä saatoin nähdä jopa kahdeksan tähdenlentoa.

838