Liftaten kotiin

Ei siinä osannut pelätä. Ei siinä ollut aikaa pelätä. Jälkeenpäin mietittynä, minulle olisi voinut käydä kuinka pahasti tahansa.

Minulla oli vain hiukan rahaa ja paperinen kartta. Reissussa kulunut muistivihkoni ja lämpöhalvauksen saanut huulirasvani.

Ja minä oli liian pelkuri Uudessa-Seelannissa liftaamaan. Nyt minulla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin laittaa naamalleni se iloinen hymy ja kerätä jostain ehtymättömien voimieni varastosta roppakaupalla itseluottamusta ja tien varteen seisomaan.

Pyin Oo Lwin

Pyin Oo Lwin

Olin saapunut Puin Oo Lwin:iin koska halusin tehdä sen kuuluisan junamatkan. Myanmarin tunnetuin silta, Gokteik Viaduct oli rakennettu vuonna 1901 ja se keräsi turisteja puoleensa kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Ja minä olin yksi heidän joukossa.

Aamulla olin lähtenyt kiireellä ja unohtanut kaiken hostellini sängylle. Siellä oli kännykkäni ja lompakkoni. Sinne oli jäänyt passini ja kaikki, mitä olisin oikeasti päivän aikana tarvinnut. Repussani oli muutama pussi auringonkukansiemeniä ja vettä. Niillä minä pärjäsin. Muistivihkoni oli onnekseni siellä, missä sen aina pidin. Pienessä taskussa nenäliinojen seassa. Ja tällä kertaa se pelasti minut ryppyisen kartan kera.

Juna-asemalla lippuani ostaessani tajusin sen, mitä minulle oli oikein tapahtunut. Minulla ei ollut aikaa palata hostelliin, koska sitten en olisi kerinnyt junaan.

Minulta vaadittiin passia lipun ostoon ja onnistuin kuin onnistuin vakuuttamaan lipunmyyjän siitä, miksi minulla ei ollut esittää passiani. Kerroin, että en uskaltanut kanniskella sitä mukanani, mutta minulla on passin tiedot ylhäällä. Näytin muistikirjassa olevia numeroita. Siinä oli passini lisäksi viisumini numero. Ne riittivät siihen, että sain lipun.

Onneksi olin lennolla Yangoniin kirjoittanut nämä numerot ylös. Onneksi niin olen aina tehnyt. Muka jotain laiskuutta, kun ei tartte paassia kaivella rinkasta esiin, kun kirjautuu hostelliin sisälle. Tai niin muualla, mutta eihän se täällä ole kertaakaan riittänyt. Yleensä he haluavat nähdä koko passin täydessä komeudessa.

Juna oli vanha. Jollain tavalla se huokui kunnioitusta. Se kolisi ja piti meteliä. Junan penkit olivat kuin vanhat ränsistyneet nojatuolit, nojatuolit joihin oli hyvä uppoutua. En tiedä millaisia penkkejä junan muissa vaunuissa oli, mutta itse istuin ykkösluokassa. Se oli ainoa paikka, jonne olin lipun saanut ostettua.

Juna liikkui hitaasti ja välillä nytkähteli. Toisinaan se tuntui pommpivan ja hyllyille sidotut matkalaukut pysyivät paikoillaan nyörien varassa. Ennen junan lähtöä, olin ihmetellyt miksi junan henkilökunta oli kehoittanut matkustajia sitomaan matkatavaransa hyvin huolellisesti.

Reilun tunnin matkan jälkeen juna pysähtyi. Se piti korjata. Henkilökunta ryömi junan alle ja teki mitä tehtävissä oli. Uteiliaimmat matkustajat olivat hypänneet ulos junasta ihmettelemään mitä oli oikein menossa. Ja minä tietenkin heidän joukossaan.

Metallinen silta tuli näkökenttäämme ja se näytti niin orvolta ja alastomalta keskellä vihreitä kallioita. Se näytti siltä, kuin se ei olisi kuulunut sinne, missä se oli.

Matkustajat ryntäilivät junan puolelta toiselle, saaden edes pienen vilauksen sillasta ikuistettua. Itse istuin junassa ns väärällä puolella. Sillä puolella, joka oli viimeisenä täyttynyt turisteista.

Vaikka minulle oli sanottu, että ei siltä puolelta siltaa kokonaan näe, niin minäpäs näinkin sen. En tiedä oliko kyseessä pitkää pitempi kaulani vai se, että minulle oikeasti riitti se, että näin sen muutamaan otteeseen kunnolla. Ei minun tarvinut nähdä sitä kokoajan.

Siltaa ylittäessä katsoin lumoutuneena ulos ikkunasta. Alla näkyi rotko ja muutama metallinen keppi. Niiden oli pidettävä meidät hengissä. Ja ne kestivät. Onneksi.

Ja tämän takia olin istunut hyppivän junan kyydissä kolme tuntia. Hiukan huvitti. Mutta turistinahan on tehtävä se mitä turisteilta vaaditaan.

Hyppäsin seuraavalla asemalla pois junasta ja otin mopotaksin moottoritien viereen. Sinne junassa tapaamani paikallinen oli minua kehoittanut menemään. Sieltä saisin kyydin takaisin sinne, mistä olin aamulla reissulleni lähtenyt.

Aikaa siihen meni ja muutamaan otteeseen vaihdoin autoa, mutta perille pääsin. Jos olisin aamulla tiennyt mikä seikkailu minulla oli oikein edessä, olisin ehkä asemalta palannut takaisin hostellille. Ja tehnyt junamatkan seuraavana päivänä. Toisaalta, silloin olisin menettänyt ne kokemukset, jotka päivän aikana koin. Vaikka ne eivät missään vaiheessa suunnitelmiini kuuluneet.

Mainokset

Yangon Circle line

Nousimme junaan ja istahdimme alas. En tiennyt mitä oikein tulevan piti, mutta olin innoissani ja silti hiukan epävarma, oliko tämä sittenkään hyvä idea. Tehdä Yangonin ympäri kulkeva junamatka, jota oli matkaoppaassa kehuttu tähtitieteellisiin mittoihin.

Minä ja kaverini olimme ainoat turistit asemalla, jotka junaan hyppäsivät. Olin kuvitellut, että meitä uteliaita länsimaalaisia olisi ollut hiukan enemmän. Olihan matka yksi must to do juttu Yangonissa, jos haluaa nähdä sitä ns. oikeata elämätä. Mutta mikä se oikea elämä oikein on, jos sen vain näkee hitaasti kulkevan junan kyydissä?

Juna liikkui hitaasti ja pysähtyi taukoamatta asemilla, joista sisään hyppäsi uusia matkustajia toisten sieltä jäädessä pois. Me kaksi istuimme, kuin mutaan juuttuneet ajotukit liikkahtamatta. Vain silmämunamme pyörivät päässämme, kuin hedelmäpelien hedelmät peleisssä, joita eläkeläiset pelaavat suuren voiton toivossa.

Aika kului ja me pääsimme jo hieman rennompaan olotilaan. Se fiilis, että ollaan nyt sirkuksessa ja katsellaan niitä outoja juttuja, joista olimme kuulleet huhuja oli hävinnyt. Se oli todella kiusallinen fiilis. Hostellilla kaveri oli vielä heittänyt vitsin, että pitäiskö ostaa vähän popcornia. Onneksi 3d-laseista ei mitään mainittu. Olisi muuten ollut vielä kiusallisempi fiilis.

Junassa kulki edestakaisin kaupustelijoita. Naisia kantaen isoja hedelmäkoreja päänsä päällä, miehiä betelpähkinöiden kanssa tai muita onnea yrittäviä kaupustelijoita, joilta olisi voinut ostaa melkein mitä tahansa, mitä mieleen juolahtaa.

Sää vaihtui auringonpaisteesta rankkasateeksi. Metalliset verhot vedettiin ikkunoiden suojaksi, samalla ne pimensivät koko vaunun. Avoin ovi oli ainoa valonlähde ja nopeasti kulkevat maisemat maalautuivat vain epämääräiseksi vihreäksi viivaksi silmieni edessä.

Kaikki oli hiljaista, ainoastaan junan kolina piti meidät varmana siitä, että me liikumme. Me olemme matkalla takaisin sinne, mistä junaan hyppäsimmekin.

Sateen loputtua metalliset verhot tekivät tilaan taas valolle ja vaunut täyttyivät elämästä, puheensorinasta ja uusista kasvoista, jotka olivat pimeyden aikana seuraamme liittyneet.

Se oli kuin uusi aamu. Uusi hetki, jolloin onnellisuus oli syntynyt ja se pimeys, joka oli vienyt kaiken hyvän mennessään oli hävinnyt. Jokainen hymyili ja asemilla kaupustelijat vilkuttivat leveämmän hymyn kera, yrittäen saada edes yhden asiakkaan junasta. Lapset vilkuttivat ja me vilkutimme takaisin.

Tuuli puhalsi kasvojani ja laittoi hiukseni lentoon. Hengitin sisään ja ulos, sateen jälkeistä ilmaa ja nautin junan kolinasta ja edessäni näkyvästä rautatiestä, jota kuljimme hitaasti mutta varmasti eteenpäin.

Kuten saduissa, niin tosielämässäkin on niitä paholaisia, pimeyden sanansaattajia, joiden estradille astuttua kaikki kauneus häviää ja jäljelle jää vain tyhjyys. Rinnassa hakkaava sydän ja kyynel silmänurkassasi. Silmät suljettua pisara on saanut kaverin jos toisenkin.

Se oli ohikiitävä hetki, joka oli liian pitkä ollakseen totta. Mutta liian hidas, jotta en sitä olisi mieleeni tallentanut.

Siinä oli lapsi ja toinenkin. Aikuinen mies ja kaksimetrinen puukeppi. Yksi huitaisu ja toinen. Huutoa ja karjuntaa. Uusi isku ja sitten kaikki hiljeni.

Kaveri tarttui olkapäähäni ja kysyi olenko kunnossa. En tiedä olinko suutani avannut ja huutanut LOPETTAKAA. En tiedä, olinko nousut penkiltä ylös ja huutanut vielä lujempaa.

En tiedä, oliko se vain mieleni ääni, joka oli huutanut tärykalvoni hajalle. Minä tärisin. Kaveri katsoi minua ja oli yhtä kalpea kuin minäkin. Hänkään ei ollut osannut odottaa sitä, mitä me saimme todistaa keskellä kirkasta päivää hiukan hämärän junan vaunussa. Aikuinen mies hakkaamassa isolla puukepillä kahta lasta.

Ei se tekoa oikeuttanut, että he olivat kodittomia. Ei se tekoa oikeuttanut, että he olivat yrittäneet aikusten lailla myydä hedelmiä. Mutta kuulemma tämä oli sitä oikeata elämää, jota me olimme tulleet katsomaan ja nähneet jotain, jota kuulemma moni turisti ei näe. Paikallisten ilmeistä päätellen hekään eivät sitä ihan päivittäen näe, niin monen kasvot olivat laillani valkoiseksi valahtaneet ja kädet silmien suojaksi lentäneet.

Mutta jos ei ole valmis ottamaan maata ja sen kulttuuria vastaan sellaisena kuin se sinulle tarjotaan, niin ole hyvä ja osta lentolippu muualle. Se oli paikallisen vastaus minulle, kun yrittin selvittää miksi junassa tapahtui mitä siellä tapahtuikaan.

Ja minä luulin, että kulttuurilla tarkoitetaan aivan jotain muuta, kuin lapsien hakkaamista.

Kipeä

Makasin sängylläni ja voimat olivat kadonneet. Käsissäni oli jo kolmas särkylääkepakkaus, jonka viimeisen pillerin suuhuni heitin. Kuumetta oli reilut 39 astetta ja huomenna olisi lento Darwiniin. Korviani särki ja nenäni oli tukossa, rintaan pisti ja hengittäminen tuntui vaikealta. Kello oli jo aivan liian pajon, jotta olisin lääkäriin voinut mennä.

Lääkäriin, jonne meno olin jo pitkittänyt kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa olin ollut kipeänä, kaksi viikkoa, jolloin kuumeni oli noussut taivaisiin muutaman päivän ajaksi ja laksenut kuin salama kirkkaalta taivaalta, antaen minulle päivän tai kaksi leikkiä tervettä, kunnes oli aika taas painua peittojen alle ja täristä kylmän nihkeässä horroksessa.

Lento Darwiniin oli yhtä helvettiä ja päivät, jotka kuumassa ja hiostavan kosteassa kaupungissa vietin. Lääkäri oli määrännyt minulle kasan lääkkeitä, jotka pistivät korvani lukkoon muutamaksi päiväksi ja tuvottivat kehoni päivä päivältä vain enemmän.

Ja minulla oli vielä edessä reilun kahden viikon mittainen reissu Darwinista Adelaideen asti. Ei naurattanut yhtään, kun lähtöaamuna kuume ei tuntunut kadonneen minnekkään ja aamupalaksi olin muutaman pyöreän pillerin popsinut.

Aluksi olin suunnitellut hyppääväni Austarian halki kulkevaan junaan ja jäänyt aina pois suurimpien nähtävyyksien kohdalla. Ongelmaksi muodotui se, että juna kulkisi kerran viikossa ja joutuisin kuitenkin ottamaan osaa retkiin, jotta olisin päässyt näkemään ne paikat, jotka halusin nähdä.

Darwin

Darwin

Halvimmaksi vaihtoehdoksi tuli hankkia matka Darwinista Adelaideen asti, joka takaksi sen, että näen ne kaikki paikat, jotka olin matkaoppaani karttaan punaisella kynällä ympyröinyt.

Vaikka se kuuluisa ja kauan unelmoimani junamatka jäi kokematta, koin niin paljon, että menetys ei haitannut tippaakaan. Se mitä kaksi viikkoa piti sisälläänsä oli parasta mitä olin koko Austraaliassa oloni aikana kokenut, sairastelustani huolimatta.

En oikeastaan tiedä, minkä troopisen taudin olin itselleni hommannut, vai oliko kyseessä sitten tavallista pahempi flunssa, mutta kaikkiaan koko sairastelu kesti hiukan yli kuukauden. Välillä oli päiviä, jolloin tunsin itseni terveeksi, kunnes taas olo huononi.

Lääkkeitä tuli popsittua sen kahden viikon ajan ja oikeastaan en tiedä minkä hevoskuurin lääkäri minulle oikein antoi, mutta lääkkeiden vaikutukset kehooni ja mieleeni olivat kamalat. Elimistöni turposi kuin mikäkin pallokala ja korvissani suhisi. Toisinaan minua osketti ja huimasi. Onnekseni vatsani sai olla rauhassa.

Kuppi teetä ja pullo kirkasta

Oli aika sanoa Pekingille hyvästit ja hypätä junan kyytiin, palata Hongkongiin. Sinne mistä kaikki alkoi.

825

21 tuntia junassa meni yllättävän nopeasti. Olin varautunut puuduttavaan matkaan, jossa kerkiän lukea ja järjestellä matkan aikana ottamat valokuvat ja hiukan valmistautua tulevaan. Ja tietenkin nukkua. Milloinka sitä oppii sen, että mikään ei mene niin kuin on sen suunnitellut menevän?

829

Junamatkasta tuli jotain muuta, kuin olin sen olettanut olevan. Paljon parempaa, jotain minkä kokee vain kerran elämässä. Jotain, jota ei oikein uskonut todeksi, jotain mitä jaksoi ihmetellä siinä illan mittaan, hymyillä ja todeta, että onpas sitä taas jouduttu ihmeellisen tapahtuman keskelle.

828

Astuessani vaunuun, jossa meidän oli seuraavat 21 tuntia määrä matkustaa, meitä odotti vanhako paikallinen mies, mies joka ei puhunut sanaakaan englantia, mutta sanottavaa hänellä oli ja paljon. Siinä sitä oltiin hiukan ihmeissämme, kun juttua tuli mutta mitään ei ymmärretty. Ainoa yhteinen kieli, minkä jokainen meistä ymmärsi oli elekieli. Ja sekin oli valitettavasti niukkasanaista.

Vaunussa oli neljän pedin lisäksi pyöytä, jolla oli vanhukset matkajuomat siististi rivissä. Kaksi pulloa paikallista viinaa ja teetä. Ennen kuin olimme edes asettuneet aloillemme, kaivaneet omat eväämme repuistamme ja valmistautuneet tulevaan, meille jo tarjottiin teetä ja toinen kirkkaista pulloista.

834
Ennen kuin teelehdet olivat kerinneet vajota mukiemme pohjaan, oli kädessämme mandariineja ja pullo kirkasta avattu, juotu ensimmäiset huikat ja toivotettu elekielellä hyvää matkaa.

Vanhus kaivoi laukun esiin ja avasi sen, näyttäen että hänellä on pulloja enenmmänkin, kun vaikutimme hiukan epäileviltä siitä, että koko pullo oli meille. Tai lähinnä kaverilleni, olihan hän mies ja minä nainen. Ja miehethän juovat keskenään, oli maa tai kulttuuri mikä tahansa.

847

Myöhemmin seuraamme liittyy paikallinen nainen, aluksi luulin hänen olevan neljäs makuuvaunumme asukkaista, mutta myöhemmin paljastui, että hän oli vain kävellyt käytävällä ja nähnyt avonnaisesta ovesta meidät ja ajatellut että me saattaisimme tarvita tulkin.

Juna jyskytti eteenpäin, vanhuksen ja kaverini pullot hupenivat, hiljalleen tasaiseen tahtiin. Välillä juotiin pieni huikka yhtä aikaan ja pistettiin pullot vierekkäin, jotta nähdään onko pinta samassa tasossa, jos oli, niin hymyiltiin ja vanhus selitti tovin jotain, mitä me emme ymmärtäneet.

Vanhus selitti paljon vanhasta kiinalaisesta lääketieteestä, siitä mitä kehon osia tulee painaa tai hieroa, jos on jotain vaivoja, kuten esim. selkä kipeänä. Nainen käänsi miehen puheesta sen mitä kykeni, välillä haettiin sanakirjasta sitä oikeata sanaa.

846

Miesten poistuessa tupakalle, nainen kysyi minulta, onko Suomessa pajonkin miehiä jotka käyttävät alkoholia ja paljon. Kuulemma Kiinassa tämä on hyvin yleinen ongelma ja siihen liittyvä väkivalta. Kuin häpeissään kysymyksen aihetta, hän kysyi sen hiukan vaivautuneesti ja hiljaa kuiskaten, vilkuillen oviaukkoon ettei vain kukaan kuule. Naisen silmät aukenivat ja pää nousi, kun kerroin, että Suomessa on aivan samoja ongelmia kuin täälläkin. Tieto siitä, että Kiina ei paini yksin alkoholiongelmien kanssa toi naisen kasvoille helpottuneen ilmeen. En tiedä miksi.

Kello läheni puolta yötä ja miesten pullot olivat tyhjiä. Oli aika siirtyä nukkumaan.

Maatessani sängylläni, tunsin sen miten, juna kolisi ja peti hiukan heilui. En voinut olla hymyilemättä. Takana aivan uskomattoman hieno päivä, hetki jota en tule koskaan unohtamaan, eikä myöskään kaverinikaan.

Junan kolinaa kuunnellessa mieleeni tuli aika, jolloin olin ystäväni kanssa reilaamassa pitkin Eurooppaa.
Emme oikein tienneet mihin ryhdyimme, olihan päätös junan kiskoille lähteminen yhden kostean ryyppyillan idea. Lähdimme ilman mitään tietoa siitä, minne menemme ja mitä teemme. Meillä oli matkassa ainoastaan kirjastosta lainattu Euroopan hostellit, joka oli pari vuotta vanha painos. Karttana oli VR:n jakama euroopan kartta, jossa näkyi vain suurimmat rautatiet. Ei muuta. Taisi meiltä jäädä niin paljon kaikkea makeata näkemättä ja samalla näimme niin paljon asioita, joita emme olisi nähneet ja kokeneet, jos meillä olisi ollut edes jokin järkevä suunnitelma matkallemme. Mutta reissu oli aivan helkutin siisti!

Junalla Kiinan puolelle

Aamuruuhkassa metrolla suhaaminen rinkkojen kanssa ei ollut ehkä se paras kokemus mitä reissusta käteen jäi, mutta tulipahan se taas koettua. Sitä kirosi rinkan painoa ja mietti tulenko oikeasti tulevan vuoden aikana näitä kaikkia tavaroita tarvitsemaan?

Ennen junaan pääsyä liput ja passit katsottiin muutamaan otteeseen, rinkat läipivalaistiin ja lopulta vielä jonotettiin junaan pääsyä. Väsyttävää mutta helppoa. Naurettavan helppoa.

Onneksi junassa oli aikaa levätä, kerätä voimia ja nauttia tasaisesta kyydistä. Aika luksusta, jos niin voi sanoa. Vessa oli länsimaalaista tyyliä ja pelkoni lattiasta ammottavasta aukosta oli turha.

IMG_9706

Junasta noustessamme, ennen Kiinan puolelle astumista meidän passit tarkastettiin taas ja rinkat läpivalaistiin, ja minä tietenkin olin jonglöörauspalloillani saanut tullimiehen hieromaan käsiä omahyväisesti yhteen ja ajatellen tyyvysäisenä narauttavansa taas yhden typeryksen, joka yrittää tuoda hedelmiä maan rajojen sisäpuolelle vaikka se on ehdottomasti kiellettyä.

Se ilme, kun tullivirkailija sujauttaa kumihanksat käteensä ja pyytää minua avaamaan rinkan. Se sekunnin murto-osa, kun ilme värähtää omahyväisestä pettymyksen ihmettykseksi. Kädessä pyöritettiin värikkäitä palloja, jotka nopeasti pistettiin paikoille ja muovihanskat revittiin käsistä samalla paikalta nopeasti poistuttua.

Hymy oli herkässä. Siis minulla.