Tuhat ja yksi yötä

En olisi vielä ennen lomieni alkua uskonut, että voisin oikeasti rakastua Espanjaan. Ja en vieläkään pysty sitä ihan rehellisesti itselleni myöntämään.

Tuleehan Espanjasta mieleen ne eläkeläiset aurinkotuoleissa. Vyötärölaukkuja saati sitten niitä tennissukkia unohtamatta.

Vaikka en yhen yhteenkään eläkeläiseen matkallani törmänny. Silti se mielikuva on ja pysyy. Yhtä sitkeästi, kuin kesähelteellä kengänpohjaasi tarrautunut purukumi. Se venyy ja paukkuu, mutta ei sitten millään irtoa.

Córdoban Alcázar on keskiaikainen espanjalainen linna. Josta tehtiin vankila vuonna 1821, kunnes 1950-luvulla Espanjan hallitus muutti linnan matkailunähtävyydeksi ja kansalliseksi monumentiksi.

Olen niin moneen otteeseen ihastunut siihen ylvääseen ja avaraan kaupunkikuvaan, jonka vastakohtana ovat kapeat ja sokkeloiset kadut. Se on ollut kuin leikkiä eri maailmojen välillä.

Ja nyt maailmaan tuli kolmas ulottuvuus. Se oli vain hento ripaus itämaista mystiikkaa, mutta se riitti minulle.

Hostellini oli kuin pala satua. Paikka, jossa prinssi löytää prinsessan. Paikka, jossa lampunhenki antaa sinulle kolme toivomusta.

Ja minulle riitti takapihalla istuminen tai kattoterassilla auringonlaskua ihailu. Se oli ohuen ohut mystinen harso, joka erotti päivän yöstä.

La Mezquita on 900-luvulla valmistunut moskeija, joka 1200-luvulta lähtien on ollut kristittyjen hallussa ja joka sittemmin muutettiin katedraaliksi. Espanjan kirkko ja Vatikaani vastustavat sitä, että muslimit rukoilisivat katedraalissa.

Hostellilta ulos astuttua kohtasin vanhankaupungin ja sen sokkeloiset juutalaiskorttelit, joissa aika tuntui pysähtyneet.

Siellä oli maailman tavoittamattomissa. Se oli kuin näkymätön muuri, joka suojasi nykyhetkeltä. En ihmettele lainkaa, miksi vanhakaupunki kuuluu Unescon maailmanperintölistalle.

Vastakohtana kaikelle sille mystisille usvalle tarjosi kaupungissa järjestettävät Feria juhlat.

Koko Andalusiassa juhlittiin Ferioita, joihin olin jo tömännyt Malagassa ollessani, mutta minulla ei ollut Rondan ja Caminito Del Reyn takia aikaa osallistua niihin. Granadassa Feria-alue sijaitsi liian kaukana keskustaa vai pitäisikö sanoa, että minä olin liian laiska menemään sinne, joten jätin sielläkin juhlat välistä.

Koska seurassani oli kaksi Argentiinalaista ja Feria-alue sijaitsi lyhyen matkan päästä hostelliltamme, minulla ei ollut mitään tekosyitä jättää juhlia välistä.

Vaikka jokainen meistä poti pientä flunssan alkua, lähdimme silti urhoollisina seikkailemaan Córdoban kaduille. Etsien ravintolaa, josta pojat olivat aikaisemmin saaneet vihjeen. Siellä olisi kuulemma kaupungin parhaat sapuskat.

En tiedä kuinka monta kertaa harhaan menimme ja kuinka monta kertaa samat kadut kuljimme, mutta pääsimme kuin pääsimmeksin perille. Olisimme olleet nopeampia, mutta kartanlukijana toimi toinen pojista, joka olisi varmaan eksynyt tyhjään autotalliin, ellen minä olisi häntä pelastanut pulasta.

Ravintolasta Feria-alueelle mennessä minä toimin kartanlukijana. Halusin olla perillä ennen auringonnousua.

Toisaalta aamun ensisäteet olisi raivannut kaikki känniset Espanjalaiset tieltäni. Muutenkin Espanjalaiset ovat sellaista kansaa, että ei oikein osaa ennakoida heidän liikkeitäänsä.

Toisaalta, eiköhän jokainen ota ne epämääräiset siksak-askeleet haltuun, kun veressä on promilleja enemmän kuin lasissa.

Joulu

Kun puhutaan joulusta, minulle tulee ensimmäisenä mieleen lumi ja pimeys, kynttilöiden valaisema piha ja keittiönpöytä, jossa on punainen pöytäliina ja paljon ruokaa. Joululaulut, joita alkaa kuulemaan jo marraskuussa ja tietenkin se joulukuusi.

Lapsena pidin joulusta, pidin ihan älyttömän paljon. Pidin siitä, miten minä ja veljeni menimme mummolaan ja miten minä papan tyttönä sain kaiken huomion itselleni. Tai melkein kaiken, jos serkuksetkin saapuivat jouluviettoon. Vaikka ruokaa en juurikaan syönyt ja varmaankin nirsona tyttönä kaikki oli pahaa, mitä siinä pöydässä oli, niin pidin siitä, että kaikkea ei tarvinnut syödä, joulun kunniaksi sai jättää syömättä. Pidin siitä, miten joulusaunaan mennessä pukuhuoneen ikkuna huurustui ja sai sain oikein luvan kanssa piirtää jotain typeriä koukeroita tai kukkia oven ikkunaan. Taidettiinpa joskus pelata ristinollaakin. Ja mikä parasta, sai valvoa niin myöhään kuin halusi.

Joulupävään herätessäni avasin huoneeni ikkunan ja lumesta ei ollut tietoa. Linnun lauloivat ja taivas näytti pilvettömältä. Luvassa oli aurinkoinen keli ja kiitin itseäni siitä, että olin ostanut uuden hameen jonka puin ylleni, niin minun ei tarvinnut mennä joulunviettoon siinä auringon haalistuttamassa, vuosia vanhassa hameessa, joka ehkä joskus näytti hyvältä päälläni.

Edessäni oli ensimmäinen joulu ilman tuttua ja turvallista kaavaa. Olin menossa päivälliselle maatilan isännän tädin luokse.

IMG_0997

Olin vieraana talossa, jossa oli parisenkymmentä henkeä. Olin keskellä sukujuhlia ja minut otettiin avosylin vastaan. Se miten ventovieraat ihmiset halasivat ja toivottivat hyvää joulua oli outoa. Minä supisuomalaisena taisin seisoa kuin rautakanki ja yritin hymyillä ja sopeutua siihen, mitä ympärilläni oli. Lapset kiersivät hiukan aikaa ujosti ympärilläni, kuin koira vierasta nuuhkien ja hetken kuluttua olin heillekkin osa porukkaa.

Joulupöytä oli katettu täyteen, kuten suomessakin, mutta herkut olivat aivan toista, mihin olen tottunut. Punaviinin sijaan litkittiin olutta tai mehua. Uuni pauhasi kuumana ja takapihalla miehet grillasivat. Lapset leikkivät vesipyssyillä tai pulahtivat uima-altaaseen uimaan. Ja minullekko pitäisi näistä kemuista tulla mieleen joulu? Pikemminkin juhannus.

Lahjat avattiin ruokailun jälkeen ja rituaali oli aika samanlainen kuin jokaisessa suomalaisessa perheessä, jossa joulupukki ei käy. Yksitellen kuusen alle laitetut lahjat jaettiin saajalle ja kukin availi omaan tahtiin lahjoja.  Vaikka joulutunnelma oli minulla hakusessa, niin ei muilla. Kaikkien naamalla loisti hymy ja onni.

Lahjojen jälkeen oli jälkiruoan aika, joka taas poikkesi siitä, mihin suomessa olin tottunut. Ei ollut pullaa tai joulutorttuja, ei glögiä tai pipareita. Pöytä notkui jäätelöstä, mansikoista, mustikoista, vaahtokarkeista ja suklaaleivoksista. Kuin lastenkutsuilla olisi ollut.

Vaikka tänä jouluna en nähnyt lunta ja tuntenut poskia nipistävää pakkasta, syönyt veljeni tekemää suklaata ja nukkunut aamulla puoleenpäivään asti, olin kuitenkin onnellinen. Pääsin kokemaan joulun, niin kuin paikalliset sen viettävät. Koin taas jotain uutta ja opin ehkäpä arvostamaan hiukan enemmän suomalaista joulua.

Mikä oudointa, kaipasin todellakin sitä pimeyttä ja viileän raikasta ilmaa. Sitä, että ikkunan saa huurtumaan yhdellä kevyellä puhalluksella.