Kalaw to Inle Lake

Kelloni herätti minut aikaisin aamulla ja katselin lattialla lojuvaa rinkkaani. Rinkaa, jonne olin sullonut kaiken mitä tulevalla vaelluksellani en tarvitse. Trekin järjestäjät olivat luvanneet matkatavaroiden kuljetuksen määränpäähämme.

Kiristin metallivaijerilla rinkan suuaukon kiinni. Varmistaakseen sen, että kukaan ulkopuolinen ei sen sisältöön käsiksi pääse. Vaijeri oli metrin pituinen, mutta se taipui moneksi.

Yöbusseissa ollessani olen saanut matkatavarani kiinnitettyä penkkiin, antaen minulle levollisemmat yöunet. Tai hostelleissa, joissa säilytyslokerikkoa ei ole ollu, olen saanut tavaroiden paikoillaan pysymisen turvattua todella huomaamattomasti. Ja tällä kertaa se sulki rinkkani täydellisesti.

Päiväreppuni tuntui ihanan kevyeltä. Olihan siellä vain vaihtovaatteet. Ja tietenkin kaikista tärkeimmät tavarat, joita en uskaltanut rinkkaani jättää.

Vaellus ei ollut fyysisesti mitenkään erityisen rankka. Tietenkin vaativia nousuja oli, sekä tukalassa kuumuudessa kävely oli rankkaa, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeata.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme reilut 6- 7 tuntia ja seuraavana päivänä 4 tuntia. En tiedä, paljonko kilometrejä karttui, mutta olisin voinut vielä jatkaa vaellusta päivällä jos toisellakin.

Kuljimme keskellä peltoja. Menimme niiden lävitse tai kiersimme ne kohteliaasti.

Törmäsimme eläimiin ja paikallisiin viljeliöihin, jotka hetkeksi keskeyttivät työnsä. Loivat hennon hymyn ja jatkoivat työntekoa, kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan.

Lapset olivat taas oma lukunsa. Milloinka meitä oli vastassa iloinen ja hymyilevä porukka, joiden silmät säihkyivät ja kädet heiluivat, kuin puiden oksat tuulessa. Toisinaan meitä oli vastassa ujoja ja hiljaisia lapsia, jotka jähmettyivät paikoilleen ja silmät pyöreinä ihmettelivät meitä.

Ohitimme matkallamme pieniä kyliä, jotka olivat erilaisia kuin Myanmarin kaupungit. Ne olivat paikkoja, jossa tuntui että aikaa ei ole olemassa. Tai jos oli, se poikkesi täysin kaupungin kiireestä ja hälinästä.

Kylissä huomasin taas jälleen kerran sen, miten yksinkertaista Burmalaisten elämä on. Ja miten vähään he ovat tyytyväisiä.

Vaikka maaseudulla se ”vähän” oli paljon vähemmän, mitä esimerkiksi vilkkaassa suurkaupungissa Yangonissa, niin molemmissa paikoissa oli aistittavissa se onnellisuus ja tyytyväisyys siihen hetkeen, jossa juuri tällä hetkellä eletään.

Vaikka heidän elämänsä ei ole helppoa. Se on rankaa työtä ilman kesälomia ja viikonloppuja. Se on päivittäistä taistelua. Silti he näyttivät olevan onnellisia. He olivat onnellisia siitä mitä heillä oli.

Oli se sitten kaalin viljelyä tai korien punontaa. Oli edessä uuvuttava matka viereiseen kylään myymään satoa tai kärrystä haljennut rengas. Se oli elämää, jonka keskellä oli kuitenkin aikaa nauttia elämän hiljaisuudesta, istahtaa alas ja juoda teetä. Antaa lasten juoksennella ympärilleensä ja kuunnella heidän iloista naurua.

Heillä oli murheita, mutta murheet eivät musertaneet heitä.

Yövyimme pienessä kylässä, paikallisten kotona. Koti oli yksinkertainen, perinteinen bambusta valmistettu talo, jonka sisälle noustiin rappusia pitkin. Alakerta oli varasto, jossa säilytettiin karjalle viljaa tai muuta, jota sisälle ei viitsitty viedä.

Asunnossa oli kaksi huonetta. Keittiö ja iso huone, jonka katossa roikkui yksi hehkulamppu. Lattialla oli vieri vieressä patjoja. Niissä meidän oli määrä nukkua.

Yö oli viileä ja kostea. Onneksi olin ottanut lenkkarit sisälle yön ajaksi, niin minun ei tarvinnut aamulla pistää märkiä kenkiä jalkaani.

Ihoni oli kananlihalla ja toivoin auringon paistetta enemmän kuin kunnon kahvia. Ihoni oli nihkeä ja tahmainen. Hyttysmyrkyn ja aurinkorasvan sekoitus ei tuntunut miellyttävältä. Siihen lisättynä edellisen päivän hiki.

En edes halunnut tietää, kuinka pahalta saatoin haista. Olin edellisenä iltana jättänyt suihkun väliin, koska aurinko oli jo laskenut ja kylmä ämpärisuihku ei kuulostanut kivalta. En halunut palella yhtään enempää, mitä olin jo alkanut palelemaan.

Onneksi olin ottanut takin ja huivin mukaan. Pitkät housut sekä useammat sukat. Vielä päivällä en uskonut, että tarvitsisin lämpöisen kerraston. En olisi uskonut hengityksen höyryävän. Enkä olisi uskonut nukahtavani heti silmäni suljettua. Ja herääväni siihen, kun kukko kiekuu pihalla.

Hiukan kankein askelin lähdimme taas liikkeelle ja hetken kuluttua elimistö lämpeni ja matka taittui taas tuttuun ripeään tahtiin. Tai minä ja toinen oppaistamme kuljimme muuhun ryhmään nähden hiukan ripeämmin. Tosin saimme näin aina pitää muutaman minuutin tauon odotellessa muita.

Ryhmässäni oli lisäkseni kuusi saksalaista ja toisinaan minulla oli hiukan ulkopuolinen olo. Vaikka totaallista ulkopuolelle jäämistä en matkani aikana kokenut. Porukka puhui englantia, kun oli aika pysähtyä. He ottivat minut erittäin hyvin huomioon. Vaikka aluksi pelkäsinkin sitä, mitä olin kohdannut Austraaliassa olessani, että he eivät puhuisi mitään muuta, kuin saksaa. Onneksi pelkoni osoittauti vääräksi.

Koska ryhmäni koostui pariskunnista, minulle jäi aikaa jutella toisen oppaamme kanssa. Ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin.

Yritin opetella paikallista kieltä ja opinkin muutamia tärkeitä sanoja, joilla takasin se, että oppaamme olivat yhtä hymyä matkamme ajan. Itselleni uuden ja vieraan kielen opettelu ei ole koskaan ollut helppoa. Mutta kuitenkin pari sanaa paikallisella kielellä olen aina halunut oppia. Ihan vaan uteliaisuuttani ja kohteliaisuuttani.

Ja nyt tiedän, mitä sanoa kun minulla on nälkä tai jano. Tai kun haluan pysähtyä tai jatkaa matkaa. Ehkäpä ensi kerralla en ala tekemään ruokatilaustani Indonesiaksi, kuten alkumatkasta minulle kävi. En kyllä tiedä mitä kana tai nuudeli Burmaksi on, mutta osaan sanoa, että haluaisin syödä ja juoda jotain. Ja tietenkin sen tärkeimmän, eli kiitoksen.

Numeroiden opettelu oli aivan liian vaiketa ja osaanhan minä aina sormillani näyttää haluanko yhden vai kaksi annosta.

Vaelluksen viimeinen osa oli venematka läpi Inle Laken, joka tuli minulle todella yllätyksenä. En missään vaiheessa ollut sisäistänyt sitä, että me menemme halki järven veneellä.

Se oli kuin toinen maailma. Se oli jotain niin erilaista mitä olin parin päivän aikana nähnyt. Se lumosi minut täysin.

Vaikka aurinko ei tehnyt nousua ja kalastajia näimme järvellä vain muutaman, olin aivan haltioissani. Se oli aivan mieletöntä.

Istuimme puisen veneen pohjalla, nojaten veneen reunaan. Jalat olivat yli kaiteen ja paikoitellen viileä vesi virkisti väsyneitä jalkojamme. Hymyilimme. Kaikki näyttivät onnellisilta.

Venematka, se oli täydellinen lopetus täydelliselle vaellukselle.

Kalawissa oli tarjolla useita vaelluksen järjestäjiä ja itse käännyin Sam’s familyn puoleen, joka tuntui jo ensimmäisellä tapaamisellamme luotettavalta.

Ehkäpä olisin jostain toisesta paikasta saanut vaelluksen hiukan halvemmalla, mutta kerta ensimmäiseen paikkaan mennessä olin jo tuntenut oloni hyväksi, en jaksanut nähdä vaivaa hintojen vertailussa. Olisin ehkäpä säästänyt sen muutaman euron, mutta se ei ollut mielestäni sen arvoista.

Hinta vaellukselle oli sen mukaan, montako henkeä rynhmään kuului. Suurin ryhmäkoko oli 6 henkilöä, mutta minun ryhmääni kuului 7. Me teimme poikkeuksen ja järjestäjät vielä kysyivät meiltä käykö se, että teemme vaelluksen suuremmassa ryhmässä, mitä he yleensä järjestävät.

Kenelläkään ei ollu sitä mitään vastaan. Muuten ryhmästämme olisi poistunut pariskunta, jotka olisivat tehneet valelluksen kahdestaan ja se tuntui hiukan mälsältä. Olihan meillä alkanut muodostua jo hyvä yhteishenki.

Vaelluksella ruokaa oli riittämiin ja söimme tarpeeksi usein. Vettä kannoimme mukanamme vain 1-2 litraa ja matkan varrella oli mahdollisuus ostaa lisää.

Rinkkani odotti määränpäässä ehjänä ja mitään ei ollut hävinnyt. Ei se siltä edes näyttänyt, että kukaan olisi edes yrittänyt sisältöä katsoa.

Mainokset

Rikkinäisiä telttoja ja kauheita krapuloita

Saavuin Rainbow beachille ja ensimmäinen ajatukseni taisi olla ”voihan vittu” ja sen perään tuli lukuisia kirosanoja ja jostain sieltä taustalta esiin pulppusi se nauru. Huvittuneisuus, minne sitä on taas itsensä hommattu.

Edessä oli kolme päivää ja kaksi yötä kestävä seikkailu maailman suurimmalla hiekkasaarella, Fraser Islandilla.

Jos aikaisemmin olen tuntenut sen, että olen talssinut parisen metriä ulos omalta mukavuusalueeltani, niin nyt mentiin ja kauas. Kilometrejä, tuhansia sellaisia.

Saari on muodostunut satojen tuhansien vuosien aikana hiekasta, jota on kulkeutunut tuulien, aaltojen ja merivirtojen mukana Australian kaakkoisosista ja jopa Etelämantereelta saakka.

Saarelle pääsee vain lautalla ja jos siellä haluaa aikaansa kuluttaa ja nähdä sen mitä Unescon maailmanperintökohteeksi valittu saari pitää sisälläänsä, ainoana vaihtoehtona on vuokrata nelivetoinen auto tai sitten kääntyä lukuisten matkanjärjestäjien puoleen ja valikoida itselleen sopiva matkapaketti.

Vaikka autoista en juuri mitään ymmärrä ja korttia en omista, olin hankkinut matkapaketin, jossa saarta kierretään pienen ryhmän kassa autolla. Kukin autossa istuva sai vuorotellen ajaa ja painaa kaasujalkaa sen mitä huvitti, paitsi minä. Minä se istua pönötin kiltisti auton takapenkillä, samalla nauttien mahtavista maisemista ja siitä vauhdin tunteesta, jonka koin.

Tuntui taivaalliselta, nauttia siitä, että nyt sitä mennään ja lujaa. Edessä näkyi tyhjä ranta ja vasemmalla puolella aallot löivät rantaa vasten ja aina välillä ne ylettyivät nuolemaan auton renkaita. Toisinaan sitä pidätettiin hegitystä, kun ylitettiin hiekkaan muodostunut joki tai kumpuileva metsätie, jota en olisi edes kävellen lähtenyt kulkemaan.

Fraser Islandin alkuperäinen nimi K’Gari tulee butchullien kielestä ja se tarkoittaa paratiisia. Eurooppalaisten uudisasukkaiden tulo saarelle hävitti alkuperäiset asukkaat ja nykyään siellä ei elä ainuttakaan aboriginaaliheimoa

Ryhmäni, tuo ihana kahdeksikko sisälti lisäkseni kaksi saksalaista. Sisko ja sen veli. Veli oli hiljaisempi mitä sisko vaikka ikää oli sen nelisen vuotta enemmän, siskolla oli takana kuukaisia Austraaliassa ja pohjalla kokemus siitä, mitä itärannikko pitää sisäälläänsä. Sisko oli aina kaikessa mukana, ei sentään ensimmäisenä mutta ei viimeisempänäkään. Veli oli vain lomalla, tullut moikkaamaan siskoaansa ja kokemaan samalla jotain, jota ei ihan heti unohda.

Jäin miettimään, olisinko itse pystynyt samaan oman veljeni kanssa. Vaikka olemme reissanneet yhdessä muutamia kertoja niin en tiedä, olisiko meistä siihen, että reissaisimme kolme viikkoa asuntoautolla ympäri Austraaliaa ja vielä lähtisimme telttailemaan saarelle, joka on kuuluisa unettomista öistä ja alkoholin huuruisista ihmisistä. Saarelle, jonne minä lähdin etsimään kokemuksia, enkä tuntemaan sitä krapulaa, joka kangistaa jokaisen kohdan elimistöstäsi niin pahasti, että aamulla kävelet ja täriset, nuokut autossa ja yritität hymyillä hymyä, jonka jokainen huomaa olevan teennäistä. Ehkäpä se poskille levinnyt huulipuna riittää kertomaan kaiken.

Champagne pool

Champagne pool

Saksalaisten lisäksi ryhmääni kuului se viisikko, joka aloitti alkoholin juomisen autojen saavuttua reirintäalueelle ja iloisen rauhallisesta hiprakasta iltaa kohden muosostui tukeva humala, joka aamulla oli muuttunut kaameaksi krapulaksi, tärisevien käsien pidellessä kuumaa teemukia.

Ja minä. Suomalainen, joka oli tunnettu siitä, että suomessa juodaan ja paljon. Kirkasta ja sitten sitä mustaa juomaa, joka on niin saatanan pahaa, että oksennat seuraavana aamuna mustaa sisintäsi ulos kyyneleiden virratessa silmistäsi ja samalla kakoen ne kadoksissa olleet vatsalihaksesi kipeiksi. Minä, joka en sitten millään istu siihen suomalaiseen muottiin. Minä, joka joi lasillisen viiniä ensimmäisenä iltana ja toisena tyydyin vain siihen veteen.

Fraser Islandin makean veden järvet ovat maailman puhtaimpien joukossa.

Fraser Islandin makean veden järvet ovat maailman puhtaimpien joukossa.

Tunnetuin näistä järvistä on sininen Lake McKenzie, jonka ranta on lähes puhdasta piidioksidia.

Ensimmäisenä yönä en ollut ensimmäinen, joka meni nukkumaan mutta taisin olla ensimmäinen, joka heräsi. En tiedä miksi heräsin hieman ennen auringon nousua. Ehkäpä teltassa nukkuva britti puheli unissaan jotain, joka minut herätti. Olin kuitenkin hereillä ja unta en enään saisi. Minua palelti ja teltassani tuhiseva britti nukkui autuaan tietämättömänä siitä, miten hassulta hän näyttikään, kun halasi rikkinäistä makuupussia. Hymähdin ja kömmin ulos teltasta, ravistelin kankeita jäseniäni ja lähdin kohti pesutiloja.

Ei mennyt kauankaan, kun pidin käsissäni kuumaa kahvia ja yritin istua auton etupenkillä läikyttämättä sitä syliini. Olin matkalla hylylle katselemaan auringonnousua. Jälleen kerran edessäni oli tyhjä ranta, minä ja pari muuta kaveria. Ehkäpä siellä jossain puiden siimeksissä ne dingot vielä nukkuivat ja antoivat minun tepastella aivan huolettomana rannalla. Varoen vain etten anna aaltojen kastella kenkiäni.

Auringonnousu ja hiekaan osittain vajonnut hylky oli jotain tavattoman ainutlaatuisen kaunista. Päivänvalossa hylystä oli hävinnyt se hohto ja maagisuus, jonka auringon leikkivät säteet sen kylkiin aamun valjetessa loivat.

Shipwreck S.S maheno

Päivät saarella kuluivat saarta kierrellen autolla ja tunnetuimpien nähtävyyksien ihailussa. Iltaisin auringon laskeuduttua palasimme leirintäalueelle ja valmistimme illallisen ja osa aloitti arvottoman juomisen toisten tyydyttyä istumaan nuotion äärellä kitaraa soitellessa ja lauluja lauleskellessa, juoden ehkäpä sen muutaman sivistyneen lasillisen halpaa punaviiniä.

Fraser Island on myös tunnettu dingoista, joita saattoi nähdä rannalla kävelemässä tai metsässä puiden siimeksissä lymyilemässä. En tiedä kuinka vaarallisia ne oikeasti ovat, mutta tarinoita tuli kuultua laidasta laitaan, joitakin leveän hymyn kera. Saaren dingot ovat maailman vimeisiä puhtaita dingoja ja ristisiitoksen estämiseksi koirien tuominen saarelle on ehdottomasti kiellettyä.

Näkemäni dingot näyttivät söpöiltä, mutta saarella näkyvät varoituskyltit muistuttivat minua siitä, että ehkä kyseessä ei ole se naapurin lutuinen koiranpentu, joka ehkäpä vähän leikkisästi näykkäsee sinua kun rapsutat sitä.
Leirintäalueemme oli ympäröity dingoverkolla joka takasin sen, että kohtaamista dingojen kanssa ei ollut odotettavissa.

Vihreä järvi, Lake Wabby

Vihreä järvi, Lake Wabby

Aavikko keskellä hiekkasaarta

Vaikka saaren sininen järvi lumosi minut kauneudella, niin pääsy vihreälle järvelle oli ehkäpä yksi niistä mahtavimmista kokemuksista, joita saarella koin. Aavikko keskellä hiekkasaarta oli minulle jotain, jota en ollut aikaisemmin missään kokenut. Aivan mieletöntä! Puuttui vain kamelit ja huntuihin pukeutuneet ihmiset, niin olisin päässyt mielikuvissani  Afrikan kuumalle Saharalle.

Krapula

Opin kerrankin nauttimaan siitä, mitä minulle tarjottiin, opin elämään hetkessä ja antamaan vain ajan mennä siihen tahtiin mihin se on kulkeakseen. Opin nauttimaan aamuista ja aamiaisesta, jopa siitä, miten jääkylmän suihkun jälkeen aurinko antoi taas lämpöä kylmälle keholleni ja sinisiin huuliini alkoi hiljalleen palautua punainen väri. Opin ja nautin elämästä, mitä se minulle tarjosi.

Lake Rotoroa

Lake Rotoroa

Onneksi, koska sitä pilvillä leijumista ja paratiisimaisemissa oleilua ei sitten kestänyt loputtomiin. Kun oli aika sanoa jäähyväiset paratiisille, edessä oli täysin vastakohta, päiviä jolloin olin onnellinen, mutta sitä kauneutta ympäristö ei minulle suonut. Olin jo kertalleen nähnyt sen, mitä kauneutta Uuden-Seelannin luonto voi tarjota, joten ehkäpä muuten vaan kauniit paikat eivät tuntuneet enään juuri missään. Sitä oli tottunut paljon parempaan. Eihän se täytekakku ilman kynttilöitäkään samalle maistu.

Jostain kummasta syystä päädyimme Westportiin, josta jo olin kuullut muuta, kuin kaunista sanottavaa ja tottahan jokainen sana olikin. Kaupunki oli kamaluuden huipentuma ja auringon laskiessa koko kylä tuntui aavekaupungilta. Olin hämmilläni siitä, miten kaupunki oli saatettu jättää niin huonoon kuntoon ja sama ryhdittömyys heijastui niin asukkaissa kuin kaikessa mitä lyhyellä visiitillä paikassa koin. Jopa huoltoaseman wc oli sen näköinen, että siellä olisi eilen räjäytetty pommi ja kadut näyttivät siltä, mitä uutiskuvissa olen nähnyt kaupunkien näyttävän maanjäristysten jälkeen. Päät painuksissa kulkevat ihmisetkään eivät nostattaneet mitään hyviä fiiliksiä.

Pancake rocks

Pancake rocks

Ei tarvinnut olla mikään taikuri osatakseen lukea, mitä toinen meistä ajatteli. Halusimme pois, ja mahdollisimman kauas. Kuski painoi kaasujalkaa ja antoi auton syöksyä pimeyteen ja antoi auton vasta levätä Punakaikissa, ja minä en pistänyt vastaan. Tällä kertaa minun kiinnostukseni paikasta ja sen ympäristöstä oli täydellinen puhdas nolla. Ei huvittanut jäädä leirintäalueella ja antaa aamun paljastaa mitä muuta alueella olisi ollut. Kylmä hiki virtasi selkäpiitä vasten ja ainoa toiveeni oli päästä mahdollisimman kauas koko paikasta. En muista, olisinko koskaan aikaisemmin kohdannut mitään muuta paikkaa, jossa sama epämielyisä tunne oli vallannut koko kehon, tuoden sen pahan maun suuhun.

Pancake rocks

Pancake rocks

Seuraavat päivät Westportin jälkeen tuntui, kuin olisimme matkanneet keskellä sumua, vähän alakuiloisina siitä, että olimme jättäneet taaksemme sen paratiisin ja edessämme avartuvat vuoret ja karut maisemat tuntuivat niin julmilta. Vaikka maisemat olivat kauniita, tunui silti todella tyhjälle. Missä se kimmeltävä meri on? Missä se kullankeltainen autio ranta ja taivaalla tuikkivat tähtöset?

Kuin molemmat olisivat poteneet Abel Tasman krapulaa. Olotilaa voisi verrata siihen, mitä minä aikoinani koin, ensimmäisen kerran Indonesiassa käynnin jälkeen, tosin laimennettuna tällä kertaa. Onneksi.

Matkalla Arthur's Pass:iin

Matkalla Arthur’s Pass:iin

Tuntui hassulta, seisoa keskellä vuoria ja katsella aivan uskomattoman kauniita maisemia, mutta jotain sieltä sisimmistä puuttui, jokin tyhjä pala siellä oli, kun ei osannut olla niin onnellinen, kuin olisi ehkä pitänyt olla. Välillä oli fiilis, että tää ei tunnu missään. Minä olen täällä näin ja nämä maisemat eivät tunnu missään. Minun pitäisi olla aivan hoo moilasena, mutta en ollut. Ei ollut kaverinikaan. Mutta kaveri tiesi miltä minusta tuntui, hänestä tuntui aivan samalta.

Whataraoa river

Whataraoa river

Krapula hellitti ja pääsin taas siihen taivaalliseen nirvanaan, jossa niska kipeänä tähysteltiin korkeuksiin ja ihmeteltiin vuoria, niitä paikoillaan pysyviä korkeita kiviskasoja, joiden lumo on aivan omaa luokkaansa. Ehkäpä vuoret ovat minulle huumetta, kuin alkoholi alkoholistille. Kerran päässyt sen makuun, niin siitä ei hevillä luovuta, vaikka toisinaan se ei tuokkaan sitä lämpöä ja autuaan onnellista oloa, niin sitä seuraavana päivänä se kuitenkin tulee. Se ei petä koskaan. Ja vuoret, ne ei petä koskaan.