Anteeksi, mitä sanoittekaan?

Levitin kartan pöydälle, jonka toisella puolella ikäiseni mies katsoi minua ruskeilla silmilläänsä. Poskissa oli hento puna, joka kasvoi hiljalleen, mutta varmasti kohti korvia. Hänen olemuksestaansa oli aistittavissa se, että hän ei ymmärtänyt sanakaan, mitä olin hänelle sanonut.

Yritin uudelleen. Hitaasti ja selkeästi. Niin selkeästi kun vain kykenin.

-Missä voin pestä pyykkini?

Tartuin peukalolla ja etusormellani paitaani kiinni ja kysyin uudelleen. Hiukan yksinkertaisemmin. Hitaasti ja kärsivällisesti.

-Pestä vaatteet? Pestä? Vaatteet? Paita? Puhdistaa?

Osoitin hänen selkänsä takan olevaa pesukonetta kysyvällä katseella. Ja hän tuijotti minua vielä kysyvämmällä takaisin.

Ei. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Ja minä en ymmärtänyt häntä. Osasin Espanjaksi vain muutaman sanan ja ne eivät olleet soveliaita tähän tilaanteeseen.

Suljin silmäni ja mietin, että antaa olla. Voinhan suihkussa pestä muutaman paidan, kuten olen tähän asti tehnyt. No problem.

Mies katsoi minua. Tuntui, että hän ei nähnyt hostellin aulassa mitään muuta kuin minut. Ja niillä pelokkaan uteilliailla silmillä hän tapitti minua, odottaen tuomiota. Käännänkö hänelle selkäni ja poistun omaan huoneeseeni kartta tiukasti käsissäni, vai avaisinko suuni uudelleen ja päästäisin ilmaan uusia kysymyksiä.

En tiennyt mitä olisin tehnyt. Rikonko hiljaisuuden vai en. Poistunko paikalta vai yritänkö vielä uudelleen.

En tiennyt, oliko tiskin takana seisova pesukone rikki vai ei. Oliko se pelkkä koriste. Vai oliko se ainoastaan henkilökunnan käytössä.

Kaupungin ainoa pesula, jonne olin aikaisemmin saanut ohjeet sijaistsi niin kaukana, että se ei ollut muutaman paidan arvoinen reissu.

Suoristin hiukan jo ryppyistä karttaani. Sivelin sitä, kuin juuri pedattua sänkyä.

Kuulin miten mies nielaisi. Sen voima tuntui helistävän ikkunoita. Minua kadutti. Miksi olinkaan alkanut kiusaamaan tuota mies parkaa. Miksi?

-Posti. Kirje. Paketti. Viesti.

Kädet heiluivat miehen pään ympärillä, kuin huonossa komediassa jossa Espanjalaisista esitetään hassun hauskaa parodiaa. Hän ei kyennyt sanomaan muuta kuin, No entiendo! No entiendo!

Se oli kuin loitsu, huono sellainen. Minä en kadonnut minnekkään. En edes muuttunut pienemmäksi.

img_2638

Uskon, että elämään astuu henkilöitä juuri oikeaan aikaan. Joidenkin on määrä kulkea rinnallasi ikuisesti ja toisten vain hetken. Ja tuo nainen, korkeisiin korkoihin sonnustautunut nainen vieraili elämässäni vain muutaman minuutin. Mutta helvetin tärkeiden sellaisten.

Hänellä oli lahja, hän kykeni puhumaan kielillä. Espanjalla sekä Englannilla. Mikä taivaanlahja hän oikein olikaan.

Mainokset

Enkeli

Kävin Bangkokissa ihailemassa sitä ovea. Sitä pirun ovea, joka tuntui hiukan rahuhoittavan minua, mutta silti sisälläni velloi. Mustat rappuset, joita pitkin huoneeseeni nousin, tuntuivat yhtä ihanilta, kuin viime kerralla. Silti ne olivat vaikeammat mennä ylös. Joka askelma oli raskaampi kuin edellinen.

Bangkok – Khorat

Pyörittelin kädessäni uutta matkaopasta. Se kiilti uutuutta ja sivut olivat tyhjiä. Yritin muistella, mitä olin edelliseen kirjaani merkannut. Mitkä olivat niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Mutta muistini teki tepposen. Tai sitten se oli mieleni, joka armottoman alamollisella äänellä kuiskaili korvaani, että tää on nyt tässä. Ei kahdessa viikossa mitään kerkiä tekemään. Tää on nyt tässä.

Matkaoppaani jonka olin hukannut Myanmarissa, oli ollut täynnä paikkoja, uusia suunnitelmia suunnitelmien perään. Ja nyt edessäni oli uunituore kirja. Se ei ollut sateessa nokkiinsa ottanut kupruinen opus, josta oli kannet melkein irtoamaisillaan.

Lähdin suhaamaan, kuin viimeistä päivää. Ilman mitään järkevää suunnitelmaa.

Prasat Phanom Historical Park

Kävin Khoratissa, jonka lähistöllä oli kaksi temppelialuetta, jotka halusin nähdä. Vaikka ne olivat hienoja ja vaikuttavia, niin silti minulla oli fiilis, että niistä puuttui jotain. Tai sitten olin hukannut jotain. En olut se sama itseni, joka olin ollut kuukautta aikaisemmin.

Minulla ei ollut mitään kiinnostusta kaivaa kameraani repun uumenista ja ikuistaa niitä polkuja, joita tallasin usvassa.

Vaikka Khorat oli miellyttävä kaupunki, en jaksanut nähdä sitä vaivaa, että minulla olisi ollut paikasta jotain muutakin muistoja, kuin päiväkirjani merkinnät ja ajan saatossa haalistuvat muistikuvat.

Se, miten liikuin paikasta toiseen oli niin epämääräisen epäselkeätä. Kuin olisin menettänyt kyvyn ajatella järkevästi, taloudellisesti ja ajallisesti.

Phimai Historical Park

Phimai Historical Park

Istuin Chanthaburin bussiasemalla ja olin niin hukassa, kuin ihminen vaan voi olla. Olin väsyneempi kuin aikoihin ja edellisen yön pari nukuttua tuntia lisäsi univelkojani. Olin taas mennyt sen halvimman majapaikan perässä.

Yritin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Ajatuksia, joista sain ylös vain yhden sanan. Sanan, joka ei edes kuvannut sitä tunnetta, mikä sisälläni hurrikaanin tavoin roihusi.

Olin jo luovuttamassa. Ajattelin, että jos se bussi ei kohta tule, hyppään viereiseen bussiin joka veisi minut takaisin Bangkokkiin. Siellä minua odottaisi ovi, se helvetin ovi. Tai suuntaisin takaisin pohjoiseen, missä minua odottaisi munkkipoika aurinkoisen hymynsä kanssa. Mutta olisinko minä tarpeeksi aurinkoinen tuomaan iloa hänen päiviinsä?

Bussini saapui, reippaasti myöhässä ja minä heitin rinkan selkääni. En ollut varma askeleistani. En muista, olinko tämän reissun aikan tuntenut kertaakaan yhtä haparoivia askeleita. Jos olisin ollut nuorempi, olisin heittänyt rinkkani maahan ja poistunut kiukuspäissäni paikalta. Vihaisena itselle siitä, kun en tiennyt mitä minä teen. Minne hittoon minä olen oikein menossa?

Kuin tyhjästä, eteeni asteli jumalan taideteos, jonka jokainen ääriviiva oli täydellisesti harkittu. Enkeli, joka sai oloni hyväksi ja rennoksi yhdellä hymyllä.

Hymyllä, jonka nähdessäni tiesin, että ei sillä mitään väliä ole minne minä seuraavaksi menen. Kunhan vain menen ja elän elämääni. Sillä ei ole mitään väliä miten hukassa minä olen ollut, se on vain kipua joka muistuttaa minua siitä, miten antoisa tämä vuosi on minulle ollut.

Yksi hymy. Se riitti siihen, että tiesin kuka minä olen ja mistä minä tulen. Yksi hymy ja tiesin minne minä menen.

En minä sitä nähnyt

Istahdin katukivetykselle puiden varjoon. Yritin viilentää oloani vedellä, joka tovi sitten oli ollut kylmää.

Kuumuus oli tukala ja kaupungin vilkaat kadut saivat pääni pyörälle. Katupöly tukki nenäni ja olin taas ihmeissäni. Viimeiset viikot olin viettänyt pienissä kaupungeissa ja nyt edessäni oli iso suurkaupunki, joka oli ehkäpä rumin näkemäni paikka koko maassa.

Viereeni istahti ikäiseni paikallinen mies ja me aloimme juttelemaan. Ja tovin kuluttua huomasin istuvani hänen moponsa kyydissä. Olimme tehneet sopimuksen, että hän on päivän kuskinani ja minä säästyn paikasta toiseen kävelyltä.

Olin aikaisemmin kysellyt majapaikastani mopotaksin hintaa U-Bein Bridgelle ja nyt minulla oli kuski, jolle maksoin puolet vähemmän. Ei ollut hullumpi diili.

Kuthodaw Pagoda

Paikallinen kierteli kanssani ne nähtävyydet jotka halusin nähdä ja kertoi myös paikan historiaa. Hän vastaili lukemattomiin kysymyksiini ja tuntia tai kahta myöhemmin me juttelimme kuin vanhat kaverukset.

Koska nenäni oli tukossa katupölystä ja ääni hiljentynyt kuivasta ilmasta, kuskini luuli minun olevan todella pahasti kipeä. Vaikka yritinkin hänelle selitellä hiljaisella äänelläni, että ei tässä mitään hätää ole. Hän ei ottanut sanojani todesta, vaan hankki minulle lääkkeitä kohentamaan oloani. Hän huolehti siitä, että join päivän aikana tarpeeksi ja muistin syödä. Se oli outoa.

Sillalle päästyä ja siellä illallista syödessämme auringonlasku meni ohitse. Olimme niin uppoutuneet keskusteluun, että missasin sen, miksi Mandalayaniin olin tullut. Näin vain viimeiset auringonsäteen leikit veden pinnalla ja rannalle saapuvat veneet.

Totta helvetissä se hiukan harmitti. Olin odottanut sillan näkemistä auringonlaskun aikaan. Olin odottanut näkeväni sen, miten vesi muuttuu kullan väriseksi ja silta hohtaa tummana taustalla.

Vaikka olinkin pettynyt en jollain oudolla tavalla osannut olla kärtyisän pettynyt. Olin saanut viettää mahtavan päivän paikallisen kanssa ja kuullut tarinoita niin monia.

Vaikka olinkin säästynyt paikasta toiseen kävelemiseltä, olin illalla hostelliin saavuttua todella väsynyt. Kiireinen ja meluisa kaupunki oli vienyt minusta kaiken energian.

Illalla heitin naamaan lääkkeet, jotka olin päivällä saanut. En tiedä oikein mitä ne olivat, mutta aamulla olin enemmän kuin terve. Tai sitten yli 8 tunnin yöunet olivat tehneet ihmeitä väsyneelle keholleni.

Halki pimeyden

Inle Lakelle saapuminen muutaman päivän vealluksen jälkeen oli eräänlainen shokki. Kaupungissa oli meneillään festarit ja se ihmispaljous oli todella hämmentävä.

Väsymys painoi ja jalkoja kolotti. Minulla ei ollut juuri voimia koluta yhtä Myanmarin suosituinta turistikohdetta läpikotaisin. Tyydyin vain kaupungin kaduilla hitaaseen löntystelyyn ja suunnittelemani polkypyöräretki sai jäädä vain suunnitelmaksi.

Koska vaellukseni loppui venematkalla läpi Inle Laken, en nähnyt mitään järkevää syytä tehdä uudelleen uutta veneretkeä järvelle. Retkeä josta olin kuullut vain pelkkää hyvää.

Vaikka kokemani venematka oli kirjailisesti vain läpikulkumatka, niin se oli antanut minulle niin paljon. Se oli ollut niin älyttömän kaunis. Vaikka en nähnyt auringon nousua ja paikallisia kalastajia kuin muutaman, en ollut valmis riskeeraamaan sitä, että kokemani venematka menettäisi sen hohdon.

Laiskana ja jalat turtana kokeilin Burmalaista hierontaa, joka oli enemmän kuin pettymys. Tai sitten olen vain tavallista vaativampi hierontojen suhteen.

Vaikka hieronta sai naurettavan alhaiset pisteet ja toisinaan se muistutti siltä, että joku olisi nyppinyt minua kuin pullataikinaa. Se teki silti ihmeitä kipeille jaloilleni. Tai ainakin niin sain itseni kuvittelemaan.

Kun oli aika lähteä ja vaihtaa maisemaa sattui taas kummia. Ja minä kun luulin, että Baganin jälkeen minulle ei voisi mitään sattua. Ei ainakaan mitään pahempaa.

Koska olin majapaikastani ostanut bussilipun seuraavaan määränpäähäni, siihen sisältyi majapaikasta nouto. Näin säästyin ylimääräiseltä säätämiseltä. Ehkäpä lippu tuli näin ostettuna hiukan kalliimmaksi, mutta en jaksanut siitä välittää. Euro tai kaksi enemmän, se ei kaatanut minun matkabudjettiani.

Istuskelin majapaikkani edessä ja katselin kelloa. Minut olisi pitänyt noutaa jo puolituntia sitten. Hetkeä aikaisemmin majapaikkani isäntä oli pyöritellyt käsissäänsä bussilippuani ja soittanut muutaman puhelun. Sanaakaan sanomatta hän oli paikalta poistunut.

Katselin hiekkatiellä käveleviä paikallisia. Aurinko teki laskua ja päivä oli vaihtumassa yöksi. Minä olin levoton. Katsoin kelloani uudelleen ja yritin saada synkiksi muuttuneet ajatukseni hiukan aurinkoisimmiksi.

Lattia narisi isännän jakojen alla. Narina loppui kun hän saapui viereeni. Hetken hiljaisuus ja hänen katseestaan olisi sokeakin osannut lukea sen, että nyt ei ihan kaikki taida olla kunnossa.

Hän pyysi uudelleen bussilippuni ja katseli sitä. Ei se miksikään ollut muuttunut, sama paperinen lippu kuin tuntia aikaisemminkin.

Isäntä heitti rinkkani selkäänsä ja kertoi, että auto jonka piti tulla noutamaan minut on matkalla tänne. Mutta helpompaa olisi, jos me kävelisimme bussiasemalle. Säästäisimme näin aikaa. Olihan kadut täynnä juhlivia Burmalaisia.

Hän lähti ripein askelin kohti bussiasemaa. Minä juoksin hänen perässäänsä ja yritin olla eksymättä pimeässä väenpaljouteen. Muutamaan otteeseen kadotin hänet näkökentästäni, mutta onnistuin aina vihreän rinkkani saamaan näkökenttääni ja nopeutin askeleitani.

Bussiasema huokui tyhjyyttä. Vain minä ja majapaikkani isäntä joka jutteli jonkun paikallisen kanssa. En ymmärtänyt sanaakaan. Kunnes minua kehotettiin hyppäämään mopon kyytiin.

Hymähdin ja kysyin miksi. Heitin ihan vitsinä, että unohditteko kokonaan minut? Mopopoika, joka ei ollut tottunut valehtelemaan turisteille vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi että kyllä. He unohtivat sinut.

Suljin silmäni ja mietin että ei tämä voi olla mahdollista. Tämä ei voi olla mahdollista.

Koska mitään muuta mahdollisuutta minulla ei ollut, kuin hypätä mopon kyytiin ja tyytyä siihen, että nyt sitten mennään jonkun muun johdolla kuin minun.

Minulla ei ollut tietoa, lähdemmekö seuraamaan bussia, jonka kyytiin minun piti aikoja sitten nousta. Vai ajammeko tien varteen ja hommaamme minulle uuden bussin. Minun piti vain luottaa siihen, että mopokuski tiesi mitä tehdä.

Matka, jonka mopolla taitoimme oli kaikesta huolimatta mukava. Vaikka jossain mielessäni oli taas se kiukku tekemässä tepposia. Silti hymyilin. Minä ja mopo. Pimeä tie ja taivaalla täydellinen tähtitaivas.

Kuljimme puiden reunustamaa tietä pitkin. Vasemmalla puolellellani virtasi joki, joka oli saanut valaistuksen juhlan kunniaksi. Tien vierusta oli täynnä kojuja, joista nenääni kantautui uskomattomia tuoksuja.

Jos minua ei olisi unohdettu, en olisi nähnyt juhlivia Burmalaisia ja kuullut raikuvia nauruja. En olisi kiitänyt halki pimeyden ihaillen valaistua jokea. En olisi tuntenut lämpöisen tuulen nuolevan kasvojani ja tuntenut sitä, miltä tuntuu olla matkalla jonnekkin. Jonnekkin, joka ei kuulunut suunnitelmaan. Silti se tuntui jollain oudolla tavalla puskevan euforiaa suoniini.

Reilun tunnin päästä mopo pysähtyi ja seisoin taas keskellä maantietä. Puita pimeydeltä en nähnyt, mutta ei se haitannut. Minun ei tarvinnut niitä nähdä, minä tiesin että täällä ei ole mitään muuta kuin minä ja maantie. Mopokuskini ja pari paikallista odottamassa seuraavaa bussia.

Kome tuntia sitten minun olisi pitänyt istahtaa bussin kyytin. Kolme tuntia sitten. Ja vasta nyt minä nousin bussin kyytiin.

Jotain onnea matkassani sentään oli. Olin seuraavassa määränpäässäni kolme tuntia myöhemmin. Olin perillä vasta aamu viideltä.

Kalaw to Inle Lake

Kelloni herätti minut aikaisin aamulla ja katselin lattialla lojuvaa rinkkaani. Rinkaa, jonne olin sullonut kaiken mitä tulevalla vaelluksellani en tarvitse. Trekin järjestäjät olivat luvanneet matkatavaroiden kuljetuksen määränpäähämme.

Kiristin metallivaijerilla rinkan suuaukon kiinni. Varmistaakseen sen, että kukaan ulkopuolinen ei sen sisältöön käsiksi pääse. Vaijeri oli metrin pituinen, mutta se taipui moneksi.

Yöbusseissa ollessani olen saanut matkatavarani kiinnitettyä penkkiin, antaen minulle levollisemmat yöunet. Tai hostelleissa, joissa säilytyslokerikkoa ei ole ollu, olen saanut tavaroiden paikoillaan pysymisen turvattua todella huomaamattomasti. Ja tällä kertaa se sulki rinkkani täydellisesti.

Päiväreppuni tuntui ihanan kevyeltä. Olihan siellä vain vaihtovaatteet. Ja tietenkin kaikista tärkeimmät tavarat, joita en uskaltanut rinkkaani jättää.

Vaellus ei ollut fyysisesti mitenkään erityisen rankka. Tietenkin vaativia nousuja oli, sekä tukalassa kuumuudessa kävely oli rankkaa, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeata.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme reilut 6- 7 tuntia ja seuraavana päivänä 4 tuntia. En tiedä, paljonko kilometrejä karttui, mutta olisin voinut vielä jatkaa vaellusta päivällä jos toisellakin.

Kuljimme keskellä peltoja. Menimme niiden lävitse tai kiersimme ne kohteliaasti.

Törmäsimme eläimiin ja paikallisiin viljeliöihin, jotka hetkeksi keskeyttivät työnsä. Loivat hennon hymyn ja jatkoivat työntekoa, kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan.

Lapset olivat taas oma lukunsa. Milloinka meitä oli vastassa iloinen ja hymyilevä porukka, joiden silmät säihkyivät ja kädet heiluivat, kuin puiden oksat tuulessa. Toisinaan meitä oli vastassa ujoja ja hiljaisia lapsia, jotka jähmettyivät paikoilleen ja silmät pyöreinä ihmettelivät meitä.

Ohitimme matkallamme pieniä kyliä, jotka olivat erilaisia kuin Myanmarin kaupungit. Ne olivat paikkoja, jossa tuntui että aikaa ei ole olemassa. Tai jos oli, se poikkesi täysin kaupungin kiireestä ja hälinästä.

Kylissä huomasin taas jälleen kerran sen, miten yksinkertaista Burmalaisten elämä on. Ja miten vähään he ovat tyytyväisiä.

Vaikka maaseudulla se ”vähän” oli paljon vähemmän, mitä esimerkiksi vilkkaassa suurkaupungissa Yangonissa, niin molemmissa paikoissa oli aistittavissa se onnellisuus ja tyytyväisyys siihen hetkeen, jossa juuri tällä hetkellä eletään.

Vaikka heidän elämänsä ei ole helppoa. Se on rankaa työtä ilman kesälomia ja viikonloppuja. Se on päivittäistä taistelua. Silti he näyttivät olevan onnellisia. He olivat onnellisia siitä mitä heillä oli.

Oli se sitten kaalin viljelyä tai korien punontaa. Oli edessä uuvuttava matka viereiseen kylään myymään satoa tai kärrystä haljennut rengas. Se oli elämää, jonka keskellä oli kuitenkin aikaa nauttia elämän hiljaisuudesta, istahtaa alas ja juoda teetä. Antaa lasten juoksennella ympärilleensä ja kuunnella heidän iloista naurua.

Heillä oli murheita, mutta murheet eivät musertaneet heitä.

Yövyimme pienessä kylässä, paikallisten kotona. Koti oli yksinkertainen, perinteinen bambusta valmistettu talo, jonka sisälle noustiin rappusia pitkin. Alakerta oli varasto, jossa säilytettiin karjalle viljaa tai muuta, jota sisälle ei viitsitty viedä.

Asunnossa oli kaksi huonetta. Keittiö ja iso huone, jonka katossa roikkui yksi hehkulamppu. Lattialla oli vieri vieressä patjoja. Niissä meidän oli määrä nukkua.

Yö oli viileä ja kostea. Onneksi olin ottanut lenkkarit sisälle yön ajaksi, niin minun ei tarvinnut aamulla pistää märkiä kenkiä jalkaani.

Ihoni oli kananlihalla ja toivoin auringon paistetta enemmän kuin kunnon kahvia. Ihoni oli nihkeä ja tahmainen. Hyttysmyrkyn ja aurinkorasvan sekoitus ei tuntunut miellyttävältä. Siihen lisättynä edellisen päivän hiki.

En edes halunnut tietää, kuinka pahalta saatoin haista. Olin edellisenä iltana jättänyt suihkun väliin, koska aurinko oli jo laskenut ja kylmä ämpärisuihku ei kuulostanut kivalta. En halunut palella yhtään enempää, mitä olin jo alkanut palelemaan.

Onneksi olin ottanut takin ja huivin mukaan. Pitkät housut sekä useammat sukat. Vielä päivällä en uskonut, että tarvitsisin lämpöisen kerraston. En olisi uskonut hengityksen höyryävän. Enkä olisi uskonut nukahtavani heti silmäni suljettua. Ja herääväni siihen, kun kukko kiekuu pihalla.

Hiukan kankein askelin lähdimme taas liikkeelle ja hetken kuluttua elimistö lämpeni ja matka taittui taas tuttuun ripeään tahtiin. Tai minä ja toinen oppaistamme kuljimme muuhun ryhmään nähden hiukan ripeämmin. Tosin saimme näin aina pitää muutaman minuutin tauon odotellessa muita.

Ryhmässäni oli lisäkseni kuusi saksalaista ja toisinaan minulla oli hiukan ulkopuolinen olo. Vaikka totaallista ulkopuolelle jäämistä en matkani aikana kokenut. Porukka puhui englantia, kun oli aika pysähtyä. He ottivat minut erittäin hyvin huomioon. Vaikka aluksi pelkäsinkin sitä, mitä olin kohdannut Austraaliassa olessani, että he eivät puhuisi mitään muuta, kuin saksaa. Onneksi pelkoni osoittauti vääräksi.

Koska ryhmäni koostui pariskunnista, minulle jäi aikaa jutella toisen oppaamme kanssa. Ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin.

Yritin opetella paikallista kieltä ja opinkin muutamia tärkeitä sanoja, joilla takasin se, että oppaamme olivat yhtä hymyä matkamme ajan. Itselleni uuden ja vieraan kielen opettelu ei ole koskaan ollut helppoa. Mutta kuitenkin pari sanaa paikallisella kielellä olen aina halunut oppia. Ihan vaan uteliaisuuttani ja kohteliaisuuttani.

Ja nyt tiedän, mitä sanoa kun minulla on nälkä tai jano. Tai kun haluan pysähtyä tai jatkaa matkaa. Ehkäpä ensi kerralla en ala tekemään ruokatilaustani Indonesiaksi, kuten alkumatkasta minulle kävi. En kyllä tiedä mitä kana tai nuudeli Burmaksi on, mutta osaan sanoa, että haluaisin syödä ja juoda jotain. Ja tietenkin sen tärkeimmän, eli kiitoksen.

Numeroiden opettelu oli aivan liian vaiketa ja osaanhan minä aina sormillani näyttää haluanko yhden vai kaksi annosta.

Vaelluksen viimeinen osa oli venematka läpi Inle Laken, joka tuli minulle todella yllätyksenä. En missään vaiheessa ollut sisäistänyt sitä, että me menemme halki järven veneellä.

Se oli kuin toinen maailma. Se oli jotain niin erilaista mitä olin parin päivän aikana nähnyt. Se lumosi minut täysin.

Vaikka aurinko ei tehnyt nousua ja kalastajia näimme järvellä vain muutaman, olin aivan haltioissani. Se oli aivan mieletöntä.

Istuimme puisen veneen pohjalla, nojaten veneen reunaan. Jalat olivat yli kaiteen ja paikoitellen viileä vesi virkisti väsyneitä jalkojamme. Hymyilimme. Kaikki näyttivät onnellisilta.

Venematka, se oli täydellinen lopetus täydelliselle vaellukselle.

Kalawissa oli tarjolla useita vaelluksen järjestäjiä ja itse käännyin Sam’s familyn puoleen, joka tuntui jo ensimmäisellä tapaamisellamme luotettavalta.

Ehkäpä olisin jostain toisesta paikasta saanut vaelluksen hiukan halvemmalla, mutta kerta ensimmäiseen paikkaan mennessä olin jo tuntenut oloni hyväksi, en jaksanut nähdä vaivaa hintojen vertailussa. Olisin ehkäpä säästänyt sen muutaman euron, mutta se ei ollut mielestäni sen arvoista.

Hinta vaellukselle oli sen mukaan, montako henkeä rynhmään kuului. Suurin ryhmäkoko oli 6 henkilöä, mutta minun ryhmääni kuului 7. Me teimme poikkeuksen ja järjestäjät vielä kysyivät meiltä käykö se, että teemme vaelluksen suuremmassa ryhmässä, mitä he yleensä järjestävät.

Kenelläkään ei ollu sitä mitään vastaan. Muuten ryhmästämme olisi poistunut pariskunta, jotka olisivat tehneet valelluksen kahdestaan ja se tuntui hiukan mälsältä. Olihan meillä alkanut muodostua jo hyvä yhteishenki.

Vaelluksella ruokaa oli riittämiin ja söimme tarpeeksi usein. Vettä kannoimme mukanamme vain 1-2 litraa ja matkan varrella oli mahdollisuus ostaa lisää.

Rinkkani odotti määränpäässä ehjänä ja mitään ei ollut hävinnyt. Ei se siltä edes näyttänyt, että kukaan olisi edes yrittänyt sisältöä katsoa.

Moottoritie

Aamulla bussini oli myöshässä. Tai eihän se sellainen iso bussi ollut. Se oli tila-auto, joka korvasi bussin.

Minä sain istua etupenkillä, vallata huolettomasti kaksi paikkaa ja nauttia tiestä, joka eteeni avautui. Olin onnekkaassa asemassa, kun minun ei tarvinnut istua takana, monien muiden lailla tiivisti kuin sillit purkissa.

Edessämme oli tyjä tie, jonka molemmin puolin oli puita ja puita. Toisinaan niitä oli enemmän kuin toisinaan. Sateen kastelema maa teki tuhoja tielle ja minä katselin edessäni avautuvaa tietä lumoutuneena. Se oli parempi kuin televisio.

Kuski ei puhunut englantia. Ei kukaan muukaan. Minä en puhunut paikallista kieltä ja kommunikointi oli vain käsimerkein. Alkeellisten sellaisten.

Hetken luulin jo osuvani naulan kantaan, kun puhuin ruokatauolla Indonesiaa. En tiedä mistä aivojeni takalohkosta olin senkin esiin kaivanut ja nopeasti sen sinne takaisin pistin. Eivä he osanneet sanoa minulle mitään takaisin. Eivät tietenkään, koska he eivät ymmärtäneet. Huvittuneena istahdin alas ja puistelin päätäni. Olinpas minä typerä.

Magween saavuttua olin väsynyt. Bussiasemalta sain mopotaksin majapaikkaani, jossa onnekseni oli vapaita huoneita tarjolla. Koska olin väsynyt jätin kaupungin koluamisen väliin. Tosin ei siihen minulla olisi ollut aikaakaan, kun seuraavana aamuna olisi taas aikainen herääminen ja matka jatkuisi.

Illalla istuin majapaikkani ulkopuolella, sillä yhdellä penkillä joka oli puun alle pistetty. Katselin ohi kulkevia autoja ja kuuntelin yövuoroon saapuneen työntekijän kitaransoittoa. Viimeksi olin Uudessa-Seelannissa, kun sain upputua noihin kauniisiin sävelmiin. En voinut olla hymyilemättä, vaikka taivaalla ei ollutkaan sama tähtitaivas.

Majapaikkani isäntä oli aivan mielettömän ystävällinen. Hän huolehti siitä, että minulla oli kaikki hyvin. Ennen nukkumaan menoani hän oli vielä varmistanut, että olin saanut mahani täyteen ruokaa ja minulla olisi herätys aamua varten valmiina.

Aamulla hän oli keittänyt minulle kahvia ja tarjosi muutaman pikkuleivän.

Joskus niin pieni ystävällisyyden osoitus voi tuntua maailman suurimmalta teolta.

Poseeraa kuin malli

Oli aika hyvästellä tutuksi käynyt Yangon ja aloittaa seikkailu, joka kutkutteli vatsanpohjassani. Olin innoissani ja hiukan peloissani.

Edessäni oli matka kohti tuntematonta, kaksi määränpäätä ennen Baganin temppelikaupunkiin saapumista. Olin taas valikoinut hiukan mutkittelevamman reitin sinne, minne minä halusin mennä. Koska en halunut tehdä matkaa yöbussissa. Halusin nähdä hiukan muutakin, kuin peilikuvani bussin ikkunasta ja kuunnella vierustoverin tasaista, mutta niin ärsyttävää kuorsausta.

Pyay. En edes tiedä, miksi se herätti minussa niin paljon mielenkiintoa. Matkaoppaassani ei kaupunkia kehuttu, eikä myöskään kehoitettu kiertää sitä kaukaa. Joten hyppäsin bussiin ja kuusi tuntia myöhemmin seisoin hiekkaisella bussiasemalla odottaen uutta kyytiä kohti keskustaa, jossa toivottavasti saisin majapaikan.

Olin lukenut internetistä edellisinä päivinä, että lähistöllä pitäisi olla Myanmarin ensimmäinen maailmanperintökohde, joka herätti minussa suunnatonta uteliaisuutta. Miksi samaa mainintaa ei ole saanut Baganin temppelikylä, kylä jonka takia maahan saapuu vuosittain lukuisia turisteja, minä heihin mukaan lukien. Miksi tämä pieni, tuntematon paikka on sen verran arvokkaampi, että se lisätään Unescon maailmanperintöluetteloon.

Ja minua suoraan sanottuna vitutti. Potutti oikein urakalla. Vettä satoi ja minä kyhnötin kahvilassa tai majapaikassani. Kuluttamassa päivää, joka oli jo puoliksi mennyt. En nähnyt kyseistä temppeliä ja muutenkin mieleni oli maassa. Vettä satoi ja ulkona liikkuminen oli melkein mahdotonta.

Puolet päivästä oli pilalla ja vasta iltapäivällä minulla oli mahdollisuus lähteä kiertelemään kaupungin hiekkaisia katuja. Minulla ei ollut karttaa ja kännykkäni ei oikein toiminut. Jokainen katu näytti samalta ja minä eksyin matkalla takaisin majapaikkaani ainakin muutamaan otteeseen. Ehkä useamminkin, mutta onnistuin valehtelemaan itselleni, että tässä sitä kuljetaan hiukan pidempää maisemareittiä kohti majapaikkaa.

Olin ainoa turisti kaupungissa ja sen kyllä huomasin. Vai pitäisikö sanoa, että minut huomattiin.  Yangonissa ollessani olin kulkenut huolettomasti shortsit ja toppi päällä. Täällä se yhdistelmä tuntui liian radikaalilta. Kietaisin lantioilleni sarongin ja pistin ylleni t-paidan, jotta valkoiset olkapääni eivät aivan liikaa katseita keräisi.

Yritin pukeutua kuten paikalliset naiset. Yritin soluttautua joukoon, kuin paraskin vakooja. Mutta minulla oli jäänyt lukematta se kaikista tärkein luku. Minä jäin heti kiinni.

Vaikka en ollut Balilta ostetun sarongin kanssa, kuin kuka tahansa paikallinen, sain silti kiitosta pukeutumisestani. Iloisia pään nyökkäyksiä ja hyväksyviä hymyjä. Rohkeimmat tulivat luokseni ja ihailivat hamettani, taputtivat olkapäilleni. Ja minulla oli enemmän kuin naurettava olo. Auringon haalistama sarongi oli kurasta likainen, mutta yritin silti hymyillä. Kulkea ryhdikkäästi ja hitain askelin, hymyssä suin. Vaikka en ollut osannut soluttautua joukkoon, olin päässyt silti sinne sisälle.

Kipusin kaupungin temppeliin, josta oli huikeat maisemat yli kaupungin. Kultaiset pagodat värjäsivät maiseman vielä kauniimmaksi ja taivaalla olleet sadepilvet olivat lopettaneet itkemisen. Aurinko oli silti piilossa ja tyydyin siihen mitä näin. Oloni oli rauhallinen ja levollinen. Ja hiukan huvittunut. Takanani oli joukko nuoria naisia lapsineen. He yrittivät ottaa valokuvaa minusta ja heidän lapsistaan. Tietenkin minun huomaamattani.

Hymähdin ja käännyin ympäri. Ojensin käteni kohti lasta, joka epäröimättä tuli luokseni ja istahti viereeni. Hänen äitinsä oli enemmän onneissaan mitä lapsi, joka tuskimpa ymmärsi mitä hänen ympärilläänsä oikein tapahtui. Minä olin syypää heidän hymyyn. Minä olin se, joka sai heidän kasvoille sen hymyn ja auringon. Ja sama aurinko valaisi omat kasvoni.

Vaikka se onkin pidemmän päälle raivostuttavaa, kun jokainen haluaa napata valokuvan kanssasi. Silti minä tein poikkeuksen ja annoin kullekkin halukkaalle mahdollisuuden seistä vieressäni onnesta soikeana. Se oli vain yksi ohikiitävä hetki. Hetki jolloin sain tuntemattoman ihmisen onnelliseksi ja se teki minut onnelliseksi.

Yangon Circle line

Nousimme junaan ja istahdimme alas. En tiennyt mitä oikein tulevan piti, mutta olin innoissani ja silti hiukan epävarma, oliko tämä sittenkään hyvä idea. Tehdä Yangonin ympäri kulkeva junamatka, jota oli matkaoppaassa kehuttu tähtitieteellisiin mittoihin.

Minä ja kaverini olimme ainoat turistit asemalla, jotka junaan hyppäsivät. Olin kuvitellut, että meitä uteliaita länsimaalaisia olisi ollut hiukan enemmän. Olihan matka yksi must to do juttu Yangonissa, jos haluaa nähdä sitä ns. oikeata elämätä. Mutta mikä se oikea elämä oikein on, jos sen vain näkee hitaasti kulkevan junan kyydissä?

Juna liikkui hitaasti ja pysähtyi taukoamatta asemilla, joista sisään hyppäsi uusia matkustajia toisten sieltä jäädessä pois. Me kaksi istuimme, kuin mutaan juuttuneet ajotukit liikkahtamatta. Vain silmämunamme pyörivät päässämme, kuin hedelmäpelien hedelmät peleisssä, joita eläkeläiset pelaavat suuren voiton toivossa.

Aika kului ja me pääsimme jo hieman rennompaan olotilaan. Se fiilis, että ollaan nyt sirkuksessa ja katsellaan niitä outoja juttuja, joista olimme kuulleet huhuja oli hävinnyt. Se oli todella kiusallinen fiilis. Hostellilla kaveri oli vielä heittänyt vitsin, että pitäiskö ostaa vähän popcornia. Onneksi 3d-laseista ei mitään mainittu. Olisi muuten ollut vielä kiusallisempi fiilis.

Junassa kulki edestakaisin kaupustelijoita. Naisia kantaen isoja hedelmäkoreja päänsä päällä, miehiä betelpähkinöiden kanssa tai muita onnea yrittäviä kaupustelijoita, joilta olisi voinut ostaa melkein mitä tahansa, mitä mieleen juolahtaa.

Sää vaihtui auringonpaisteesta rankkasateeksi. Metalliset verhot vedettiin ikkunoiden suojaksi, samalla ne pimensivät koko vaunun. Avoin ovi oli ainoa valonlähde ja nopeasti kulkevat maisemat maalautuivat vain epämääräiseksi vihreäksi viivaksi silmieni edessä.

Kaikki oli hiljaista, ainoastaan junan kolina piti meidät varmana siitä, että me liikumme. Me olemme matkalla takaisin sinne, mistä junaan hyppäsimmekin.

Sateen loputtua metalliset verhot tekivät tilaan taas valolle ja vaunut täyttyivät elämästä, puheensorinasta ja uusista kasvoista, jotka olivat pimeyden aikana seuraamme liittyneet.

Se oli kuin uusi aamu. Uusi hetki, jolloin onnellisuus oli syntynyt ja se pimeys, joka oli vienyt kaiken hyvän mennessään oli hävinnyt. Jokainen hymyili ja asemilla kaupustelijat vilkuttivat leveämmän hymyn kera, yrittäen saada edes yhden asiakkaan junasta. Lapset vilkuttivat ja me vilkutimme takaisin.

Tuuli puhalsi kasvojani ja laittoi hiukseni lentoon. Hengitin sisään ja ulos, sateen jälkeistä ilmaa ja nautin junan kolinasta ja edessäni näkyvästä rautatiestä, jota kuljimme hitaasti mutta varmasti eteenpäin.

Kuten saduissa, niin tosielämässäkin on niitä paholaisia, pimeyden sanansaattajia, joiden estradille astuttua kaikki kauneus häviää ja jäljelle jää vain tyhjyys. Rinnassa hakkaava sydän ja kyynel silmänurkassasi. Silmät suljettua pisara on saanut kaverin jos toisenkin.

Se oli ohikiitävä hetki, joka oli liian pitkä ollakseen totta. Mutta liian hidas, jotta en sitä olisi mieleeni tallentanut.

Siinä oli lapsi ja toinenkin. Aikuinen mies ja kaksimetrinen puukeppi. Yksi huitaisu ja toinen. Huutoa ja karjuntaa. Uusi isku ja sitten kaikki hiljeni.

Kaveri tarttui olkapäähäni ja kysyi olenko kunnossa. En tiedä olinko suutani avannut ja huutanut LOPETTAKAA. En tiedä, olinko nousut penkiltä ylös ja huutanut vielä lujempaa.

En tiedä, oliko se vain mieleni ääni, joka oli huutanut tärykalvoni hajalle. Minä tärisin. Kaveri katsoi minua ja oli yhtä kalpea kuin minäkin. Hänkään ei ollut osannut odottaa sitä, mitä me saimme todistaa keskellä kirkasta päivää hiukan hämärän junan vaunussa. Aikuinen mies hakkaamassa isolla puukepillä kahta lasta.

Ei se tekoa oikeuttanut, että he olivat kodittomia. Ei se tekoa oikeuttanut, että he olivat yrittäneet aikusten lailla myydä hedelmiä. Mutta kuulemma tämä oli sitä oikeata elämää, jota me olimme tulleet katsomaan ja nähneet jotain, jota kuulemma moni turisti ei näe. Paikallisten ilmeistä päätellen hekään eivät sitä ihan päivittäen näe, niin monen kasvot olivat laillani valkoiseksi valahtaneet ja kädet silmien suojaksi lentäneet.

Mutta jos ei ole valmis ottamaan maata ja sen kulttuuria vastaan sellaisena kuin se sinulle tarjotaan, niin ole hyvä ja osta lentolippu muualle. Se oli paikallisen vastaus minulle, kun yrittin selvittää miksi junassa tapahtui mitä siellä tapahtuikaan.

Ja minä luulin, että kulttuurilla tarkoitetaan aivan jotain muuta, kuin lapsien hakkaamista.

Ihmettelyä

Kuljeksin pitkin Yangonin katuja. Pelkästä uteliasuudesta käännyin vasemmalle tai oikealle. Toisinaan minulla oli kädessäni kartta ja sen mukaan kuljin paikasta toiseen. Seuraten punaisia ympyröitä, joita olin siihen edellisiltana merkinnyt.

Kuljin yllättävän huolettomasti ja rennosti. En osannut pelätä mitään ja minulla ei ollut edes fiilistä, että pitäisi pelätä. Kaikki tuntui olevan hyvin, vaikka mielessäni puhalsi uudet tuulet, joita en ollut aikaisemmin kohdannut.

Katselin ympärilleni ja yritin analysloida kaikkea näkemääni. En tiedä, miksi sen sen teen. Mutta niin teen uusissa paikoissa huomaamattani. Ja tällä kertaa kiinnitin siihen erityisen paljon huomiota, koska en saanut analyysiäni valmiiksi. En edes päässyt siihen mututuntumaan.

Yritin etsiä kaupungista, kulttuurista ja ihmisistä jotain tuttua, jotain johon verrata. Yritin löytää hiukan Thaimaata, mutta sitä löytyi vain ruokakauppojen maustehyllyiltä. Indonesia oli ehkäpä hitusen lähempänä, mutta sekin jäi liikennevaloissa reippaasti jälkeeni.

Vuorotellen kopittelin Egyptiä ja Intiaa käsissäni, mutta ne tippuivat pölyiselle hiekalle. Tyjät kämmeneni loistivat puhtaudella silmiini ja olin ihmeissäni. Katselin viivojani kädessäni, kuin olisin osannut tulkita, mitä elämänviivani minulle kertoo.

Edessäni avautui maa, joka oli jotain todella uutta ja vierasta, jotain mitä en ollut aikaisemmin kohdannut.

Tätä olinkin odottanut. Menen jonnekkin, mistä minulla ei ole mitään tietoa. Ei juurikaan näkemiä valokuvia, joden pohjalta olisin osannut luoda omat ennakkovalmisteluni paikasta. Ei  tuttujen puheita. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ainoastaan netistä löytämät blogit ja keskustelupalstojen tarinat.

Se fiilis, joka valtasi minut oli mieletön. Luulin saaneeni kokea jotain suurta ja mahtavaa Thaimaassa. Mutta tämä mitä koin, oli jotain niin uutta ja erikoista. Jotain jolle en löydä sanoja.

Ihastelin paikallisten naisten vaatteita. Miten kauniilta he näyttivätkään värikkäissä hameissa.

Ihmettelin miesten käyttämää hametta, hametta jonka saattoi nähdä melkein joka toisella vastaan tulevalla miehellä yllään ikään katsomatta. Niin outoa, mutta niin kaunista.

 

Pyykkipäivä

Aistin sen jo kadulla, mutta silti pysähdyin oven eteen ja yritin rimpoa sitä auki. Kurkkia pimeään huoneeseen ja taas kokeilla ovea, josko se olisi sittenkin auki. Kiinni se oli ja kiinni se pysyi.

Katsoin kelloani ja tuhahdin. Se oli viisi ja paikan piti mennä kiinni kuudelta. Istahdin tien laitaan ja katsoin ympärilleni. Sitten vielä kelloani ja lukossa olevaa ovea.

Kultainen kellotorni on yksi Chiang Rain tunnetumpia maamerkkejä

Kultainen kellotorni on yksi Chiang Rain tunnetumpia maamerkkejä

Nälkä murisi vatsassani, mutta ei minulla nyt olisi aikaa lähteä etsimään sitä maukasta nuudelikeittoa, jolla olin eilen tajuntani räjäyttänyt. Minun oli saatava pyykkini.

Kello kävi ja aika kului. Aurinko alkoi tekemään laskua ja linnut lentelivät taivaalla, kuin merkkinä, että tämä on heidän viimeinen tanssinsa ja sitten on aika painua nukkumaan.

Vastapäisen putiikin omistaja alkoi tekemään lähtöä, sulkemaan liikkeensä tiloja. Havahduin ylös ja rohkaisin mieleni. Jospa hän tietää missä pesulan omistaja oikein on.

Hän hyppäsi moponsa selkään vaikka yritin estellä, hetken päästä hän palaisi takaisin ja pahoitteli, että ei lötänyt rouvaa temppelistä. Toinen sanoi hänen olevansa markkinoilla ja lähti sanaakaan sanomatta etsimään rouvaa markkinoiden humusta. Tuloksetta.

En heidän tarvinut häntä etsiä kaupungin kujilta, minä vain halusin tietää palaisiko hän tänään vielä takaisin. Vai onko minun luovutettava ja painuttava hostellilleni ja aamulla aikaisin riennettävä takaisin. Siinä toivossa, että saan pyykkini, ennen kuin bussini lähtee.

Markkinoilta löysi halvemmalla hedelmiä, mitä turisteille suunnatuilla yömarkkinoilla

Markkinoilta löysi halvemmalla hedelmiä, mitä turisteille suunnatulla yömarkkinoilla

Aika kului ja istuin yksin kadulla. Olin päättänyt odottaa. Vaihtukoon jo hämärtynyt ilta yöksi. Minä odotan.

Viereisen putiikin pitäjät astuivat ulos ja tekivät kotiin lähtöä. Varovaisesti yritin saada heidän huomionsa, mutta kysymyksiini en saanut vastausta. He eivät puhuneet englantia. Rouva ojenti käteeni puhelimen, johon oli näppäillyt liikken omistajan numeron.

Puhelin tuuttasi ja tuuttasi. Kunnes tuttu ääni vastasi. En voinut olla hymyilemättä. Rouva lupasi palata mitä pikemmin paikalle. Hän oli ollut niillä markkinoilla, joilta vastapäätä olevan putiikin omistajan poika ei ollut häntä löytänyt.

Minä sain pyykkini ja vatsani keittoa joka maistui paremmalta kuin edellisenä iltana.

Ehkäpä se ensimmäinen pyykkipaikka ei olisi ollut paras vaihtoehto

Ehkäpä se ensimmäinen pesula ei ollut se paras pesula