Huuma

Se oli minulle kuin huumetta. Sitä oli saatava lisää ja lisää. Vaikka jalkani huusivat hoosiannaa ja hiki virtasi, suuni oli kuiva ja aurinko sokaisi silmäni. Minun oli pakko polkea lisää vauhtia. Minun oli pakko.

Pai oli kuin paratiisi ja minä sen tyytyväinen asukas. Polkupyöräni oli uljas hevoseni, joka vei minut minne ikinä halusin.

Mopot huristelivat ohitseni ja minä myhäilin tyytyväisenä hien valuen kasvojani pitkin. Kuinka onnellinen olinkaan, kun en kyennyt mopolla ajamaan. En tuntenut äkäisen sonnin sääntöjä.

Kuinka onnellinen olinkaan, kun allani oli hiukan ruostunut pyörä, joka pysähtyi kun halusin. Pyörä, joka meni pieniä polkuja pitkin.

Polkuja, jonne mopot eivät matkallaansa eksyneet. He halusivat kulkea pitkin päätietä, sitä isoa ja suurta tietä, joka oli nopein tie määränpäähän.

Minulla oli aikaa. Minulla ei ollut minnekkään kiire. Ei ensimmäisenä eikä toisena päivänä. Minä olin onnellinen. Minä olin vapaa.

Minnä annoin auringon paahtaa kehoani. Tunsin punan nousevan kasvoilleni ja toivoin sitä ihmettä, joka pelastaisi ihoni palamiselta. Ihmettä, joka oli aamuun mennessä toteutunut.

Minä annoin sateen huudella hiekan pölyttäneet jalkani. Minä ihailin voimakasta myrskyä, jossa salamat löivät taivaalle värejä. Minä ihailin sateen jälkeistä sateenkaarta, joka päättyi hostellini katolle. Sinne missä se kaikkein kallisarvoisin aarre on, sinne missä se elämäni on.

654

Vaikka kädessäni oli tapani mukaan huono kartta ja muutamaan otteeseen polkaisin risteyksestä väärään suuntaan, se ei minua haitannut.

Ne olivat vain matkoja jolloin löysin uinuvia kyliä ja uskomattomia maisemia. Ne olivat harha-askelia, jolloin sain sydämeeni lisää täytettä. Ne olivat kipeiden lihasten arvoisia.

662

Pienestä kylästä oli kasvanut turistien suosima hippikylä, joka ensimmäisellä vilkaisulla vaikutti ahdistavalta ja muutaman päivän jälkeen veikeältä paikalta.

Silti minä viihdyin paremmin kaupungin ulkopuolella, nauttien uljaan ratsun kyydistä ihaillen edessäni avautuvia maisemia.

Hippikylässä olisi saanut päänsä sekaisin, jos sellaiseen olisi ollut haljua. Minä vedin smoothieni ilman sieniä ja annoin elämän turruttaa minut euforian aaltoihin.

Mainokset

Ei ihan justiin

Astuin sisään vanhaan ja parhaat päivänsä nähneeseen bussiin. Ilmastoinnista ei ollut tietoakaan ja penkit olivat jykevästi pulteilla lattiassa kiinni. Punainen tekonahkainen istuin liimasi reiteni tiukasti penkkiin kiinni. Kuskina oli hiukan vanhempi, tummahiuksinen mies, joka piti aurinkolaseja, vaikka aurinko olikin pilvien takana piilossa ja kuskikin taisi siellä osittain lymyillä. Kovasti hän ennen lähtöä meille jotain selitti, oliko aksentti vai väsymykseni niin suuri, että puoliakaan en jutuista selvää saanut.

Päästyämme Nimbiin, istahdin penkille odottelemaan kyytiä hostellille. Kello kävi ja mahani murisi. Kyytiä ei näkynyt ja pilvet olivat väistyneet taivaalta, tuoden auringon esille.  Söin omenaa ja hieroin tuttavuutta kaveriin, jolla oli sama määränpää, kuin minulla ja sama aavistus siitä, että ne on unohtanut meidät.

Kaveri yritti soittaa hostellille ja kysellä kyydin perään, mutta kukaan ei vastannut puhelimeen.

Vajaata tuntia myöhemmin heitimme rinkat selkäämme ja lähdimme kävelemään kohti hostellia. En tiedä, kauanko olimme kävelleet, mutta ikuisuudelta se tuntui siinä paahtavassa helteessä rinkan jumalattomasta painosta johtuen. Aivan kuin jostain tuhannen ja yhden yön sadusta, viereemme pysähtyi valkoinen auto, joka ei kuitenkaan hohtanut uutuutta ja viskellyt keijupölyä ympäriinsä, kuten tarina olisi voinut sadunhohtoisesti jatkua. Kuski veivasi ikkunan auki ja kysyi minne meillä matka. Yhdestä suusta tuli vastauksemme ja kuski kertoi että hänellä on sama suunta ja tarjosi meille kyytiä.

Yllättävän vikkelästi kuski pääsi autosta ulos ja avasi takakontin kokoonsa nähden. Väsyneinä ja onnelliseina pistimme rinkat auton takakonttiin ja sitten totesimme, että me emme sitten taidakkaan kyytiin enään mahtua. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin jatkaa matkaa jalkaisin. Kuksi lupasi jättää rinkkamme jonnekkin näkyvälle paikalle.

Auto lähti ja jätti jälkeensä pöllyävän hiekan. Sinä me kaverin kanssa seisoa pönötimme ja aloimme nauramaan. Mitä hittoa me oikein teimme? Annoimme ventovieraalle rinkkamme ja emme ottaneet edes mitään tietoja ylös, saati sitten rekisterikilpeä.

Rinkkamme nojasivat hostellin seinää vasten ja me huokaisimme helpotuksesta. Oli todellakin huojentavaa nähdä autoa ajanut kaveri loikoilemassa sohvalla ja rinkkamme hiukan hiekkapölyn peitossa, mutta tallessa kuitenkin.

Keskustassa, joka oli nähty jo muutamassa minutissa oli vain paikallisia kuluttamassa päiväänsä leppoinen virne kasvoillaan. Siellä täällä oli muutama turisti, hiukan hitaasti löntystellen eteenpäin tyyväisen rento ilme kasvoillaansa. Keskusta, joka ei minulle juuri mitään tarjonnut, koska en innostunut pilven poltosta, saati niiden maukkaiden keksien popsimisesta, keskusta jossa oli maantasalle palanut museo ja taidekalleria oli kiinni keskellä kirkasta päivää.

216

Jälleen kerran, matkalla hostellille tapahtui kummia, seuraamme ilmestyi kiinalainen nainen. En tiedä, mistä puskan takaa se siihen tielle, aivan eteemme ilmestyi, mutta vaikuttava ilmestys se oli. Hän puhui paljon ja suurin osa meni ohitse, en kyennyt kaikkea ymmärtämään eikä kaverinikaan, joka kulki muutaman metrin meidän jäljessä. Olihan hän herrasmiehenä tarjoutunut kantamaan kiinalaisnaisen laukut, kuulemma tonnin painoiset sellaiset.

Hostellilla lisäksemme oli muutama hassu tyyppi. Kalustukseen taisi kuulua se iso kaveri, joka otti rinkkamme kyytiin jättäen meidät tielle katselemaan loittonevia takavaloja ja yskimään suustamme kuivaa hiekkaa. Kaveri oli hiukan outo, mutta mukava, leppoinen tyyppi joka oli kuulemma siellä asunut jo vuosia. Kaveri, jolta vieraat saivat ostaa pilveä, jos olivat liian laiskoja keskustaan kävelemään.

214. Nimbin 8-10.5-15

Hostellin pihalla istui päivisin vanha mies, aina samassa paikassa lootusasennossa lukien kirjaa. tai sitten vain se kirja oli silmänlumeena. Vanha mies, joka illan hiipuessa laahusti nuotion ääreen ja pisti jointin tulille. En tiedä nukkuiko hän istuvaelteen, mutta siellä se oli vaikka nuotio oli jo sammunut ja kylmä yö saanut minut laittamaan jalkaani villasukat.

Hostellilla oli myös yksi kaveri, joka etsi kännykkäänsä koko sen ajan mitä Nimbissä olin. Milloinka hän makasi takapihalla täydessä koomassa ja vasta tuntien jälkeen vastasi kysymykseeni, kysymykseeni jonka olin jo unohtanut. Kaveri, joka keroi olevansa siellä vielä pari päivää ja jatkaisi matkaansa, mutta luulenpa hänen olevan koko tulevan vuoden siellä. Ei hän minnekkään muista lähteä. Sama kaveri, joka unohti banaanit tiskille ne ostettua, kaveri joka löysi kännykkänsä ja hukkasi sen uudelleen.

Viihdykkeitä tyypilliseen ”hippikommuunin” nähden paikasta löytyi tv sekä pleikkari. Biljardipöytä, josta oli palloja hukassa ja keppi hiukan kärsineen näköinen sekä tikkataulu ilman tikkoja. Viihdykkeet, jotka takasivat sen, että aamusta iltaan naurettiin ihan onnellisuuden voimalla ja hassuille sattumuksille, mitenköhäm olisin oikein nauranut jos mukana olisi ollut jotain vihreätä?

219

Kun oli aika lähteä, sitten se taas tapahtui. Odottaminen ja unohdus. Dösä jonka piti viedä minut takaisin Byron Bayhin oli myöhässä. Tai sitten kuski oli unohtanut.

40 minuttia myöhemmin istahdin väsyneenä samaan bussiin, jolla olin tänne saapunut. Olin vihainen ja turhautunut. Aika, jonka olin varannut siihen, että käyn kaupassa ennen kuin hyppään uuteen bussiin ja jatkan matkaani, oli mennyt siihen, että istua pönötin Nimbin dösärillä.

Bussi bysähtyi ja pistin rinkkani selkään, halasin kaveriani nopeasti ja lähdin juoksemaan toiseen dösään jonka ulkopuolella kuski jo odotteli minua ilman hymyä, naputellen mustekynällä matkustaja luetteloa jossa oli minun nimeni jäljellä.

Istahdin pehmeälle penkille ja yritin tasata hengitystäni, kaveri vilkutti jossain siellä kaukana takana ja en voinut olla hymyilemättä.

Uusia tuulia

Lake Tobalta oli aika lähteä. Paikka sai aikaan todella ristiriitaisia tunteita. Sitä inhosi ja samalla tuntui haikealta lähteä.

Tuk Tuk ei ollut mieleeni, ne tyhjät hotellit ja ravintolat loivat aavemaisen kuvan, kuin rutto olisi raivannut kaiken elävän, jättäen jälkeensä auringossa haalistuneet kyltit muistuttamaan siitä loistosta, mitä siellä joskus oli.

Kaduilla kulki muutamia turisteja ja harvat heistä jaksoivat hymyillä. Paikalliset sulautuivat samaan alakuloon ja sitkeimmät heistä jaksoivat huutaa peräämme, myyden sieniä tai pilveä. Se oletus, että turistit tulevat tänne vain huumeiden takia riepoi.

Itse Samosir saari oli kaunis ja olisin voinut jäädä vielä pariksi päiväksi. Vuokrata mopon ja kierrellä saarta uudestaan, ehkäpä tällä kertaa olisimme päässeet sille vesiputoukselle, jonka näimme jo tullessamme Tuk Tukiin. Mutta matkan on jatkuttava.

Jatkoimme matkaamme turistibussilla kohti pientä viidakkokylää. Kohentunut oloni toi hymyn kasvoilleni ja sain taas otteen siitä reissufiiliksestä, vaikka matka kestikin reilut 8 tuntia. Se fiilis, kun on matkalla kohti uutta ja tuntematonta. Sisällä velloaa lämpöisiä aaltoja ja teksi mieli nostaa kädet ilmaan, pyöriä kasvot kohti taivasta ja huutaa. Huutaa pelkästä onnesta.

Turistibussi 160000 IDR/hlö

Turistibussi 160000 IDR/hlö

Bukit Lawang oli aivan uskomattoman ihana paikka. Kuin paratiisi ilman hiekkarantaa. Vihreä viidakko ja kylän halki kulkeva joki oli jotain uskomatonta, jotain mitä jaksoi katsoa ja katsoa.

Joen molemmin puolin oli turisteille rakennettu majapaikkoja ja ravintoloita, joista osa oli tyhjillään, mutta ne eivät huokuneet sitä surua ja kaiken hyvän loppua, mitä Tuk Tukissa.

Niin päivisin kuin iltaisin joki keräsi paikallisia peseytymään ja kuluttamaan aikaa. Joki,  joka paikka paikoin virtasi hiljaa ja toisaalla teki loivan mutkan antaen aalloille vauhtia.

image7

image

Yövyimme kaksi yötä Rainforest gueshousessa, joka oli halpa ja oikein viihtyisä paikka, henkilökunta oli iloista porukkaa, joilta löytyi heti kättelyssä se Indonesialainen huumori josta pidän. Kyky nauraa itselle ja muille, kyky nauraa aivan kaikelle.

75000 IDR/2 hlö

75000 IDR/2 hlö

Kuten Lake Toballa, täälläkin olisin vonut viettää pari päivää enemmän. Jotenkin se aika vain tuntuu vähenevän, vaikka reissun alussa tuntuu siltä, että aikaahan on vaikka kuinka paljon.