Lento

Olin kerinnyt olla Suomessa puoli vuotta ja taas pakkasin rinkkani. Rinkkani, joka oli vaihtunut uuteen, puolet pienempään.

Saavuin lentokentälle sekavin fiiliksin. Viimeksi kun lähdin, tiesin palaavani vasta vuoden päästä. Tällä kertaa minulla oli edessäni vain vajaan kuukauden mittainen reissu.

Muistin sen hetken, kun seisoin kylmänä marraskuun päivänä alaovellani odottaen kyytiä lentokentälle. Kädet vaeltelivat taskuissa ja sormeni eivät löytäneet tuttua avainta. Sen hetken kun tajusin, että minulla ei ole enään kotia. Ja nyt kesän ensimmäiset helteet oli saapuneet kaupunkiin ja minä odottelin asemalla hiestä märkänä junaa, jolla pääsisin mutkattomasti lentokentälle. Kotiavaimeni oli sullottu rinkan uumeniin.

Lissabon – Portugali

Koska passini oli enää pari kuukautta voimassa, jouduin sanomaan hyvästit Aasialle ja valitsin kohteeni Euroopasta. Miten se kuulostikaan niin tylsältä. Kuin olisi syönyt nuudeleita ilman mausteita, maannut rannalla vesisateessa. Tai lukenut kirjaa ilman valoja.

Koneeseen pääsyä odotellessani tunsin taas ne perhoset vatsassani. Hymyilin. Vaikka en ollut ihan varma tuleeko reissuni Portugalissa ja Espanjassa tarjoamaan sitä samaa, mitä koin vuoden reissullani, minulla oli hyvä fiilis. Eihän sitä aina voi kirsikoita syödä ja nauttia auringosta. Joskus on tyydyttävä niihin puolukohin ja poutapilviin.

Mainokset

Lento tuntemattomaan

Nojasin päätäni lentokoneen ikkunaa vasten ja katsoin suurilla silmilläni allani avautuvaa maisemaa, kaupunkia joka ei näyttänyt loppuvan millään. Kaupunkia, jonka takaa aurinko teki nousua ja mietin, että tuolla jossain, jossain noiden lukemattomien talojen joukossa on se minun hostellini, jossain tuolla, on seuraava määränpääni.

Minua väsytti ja hiukan jännitti. Jännitykseni ei ollut sellaista missä perhoset tanssahtelevat kiivaan teknobiisin tahtiin. Minua jännitti, mutta masuni sai olla rauhassa, ei perhosia tai täriseviä käsiä. Ei hermona olemista tai tykyttävää sydäntä.

Lennon aikana en kerinnyt nukkumaan, olihan se siihen aivan liian lyhyt ja minä liian levoton. Tai sitten se oli vieressäni istuva vanha hippi, joka piti minut hereillä, sen verran pistävä oli herran ominaistuoksu. En edes halunnut ajatella, milloin herra oli viimeksi raikkaan suihkun alla käynyt pyörähtämässä.

1

Aikaa oli selata kirjakaupasta ostamaani matkaopastani, opasta jota en ollut ennen lennolle nousua kertaakaan selannut, saati sitten tehnyt mitään suunnitelmia siitä, minne seuraavaksi menen. Minulla oli varattuna seuraaviksi neljäksi yöksi hostelli ja siihen se ennakkosuunnitteluni sitten päättyi.

Yleensä, kun olen menossa jonnekkin, olen selannut matkaoppaan ja merkannut siihen tähdellä paikkoja, joita haluan nähdä, alleviivannut joitain minulle tärkeitä asioita ja ehkäpä vielä laittanut värikkäitä lappusia muistuttamaan minua paikoista, joita en todellakaan halua missata. Ja tietenkin värikoodannut asiat täydelliseen järjestykseen Post-it lappuilla. Ja nyt sylissäni komeili uuttuutta kiiltävä Lonely Planet, kirja jota olin kaupassa ollessani vain selaillut ja kassalle kantanut siksi, koska kirjassa oli todella paljon kuvia. Kuvia, jotka kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kirjassani ei ollut merkintöjä eikä yhden ainoata Posti-it lappua kertomassa, minne mennä ja mitä nähdä.

Olinhan lentoliput hommannut vasta viime viikolla ja kirjan hankkinut toissapäivänä. Sähköpostissani komeili viisumi ja minä istuin lentokoneessa matkalla Sydneyhyn. Ei ihme että vähän jännitti. Vai pitäisikö sanoa pelotti. Oliko tämä sittenkään oikea ratkaisu? En ole koskaan aikaisemmin mitään vastaavaa tehnyt. Hertäteostokset ovat minulle tuttuja, mutta silloin käteeni on jäänyt vaatteita tai suklaata, kipoista ja kupeista puhumattakaan, mutta lentoliput ja uusi maa. Uusi seikkailu. Todellakin. Seikkailu.

2

Jotenkin se, mitä minulla on edessä tuntui niin oudolta, tämä on jotain niin uutta, mitä olen koskaan aikaisemmin tehnyt. Jollain oudolla tapaa vihasin ja samalla rakastin tätä hetkeä. Kuin lähtisin leipomaan täytekakkua ilman ohjeita ja tietoa siitä, sekoitetaanko taikinaan munat ennen vai jälkeen jauhojen.

Kerran lähdin leikkiin mukaan extempore ajattelin viedä leikin sellaisenaan loppuun, sanaton sopimus itselleni. Sopimus siitä, että nyt mennään minne nenä näyttää ja suunnitelmia ei ole. Etsitään seuraavien kohteiden tietoa vasta myöhemmin ja yritetään elää siinä paikassa ja hetkessä minne on itsensä ängetty.

Ainoa suunnitelma, jonka koneessa tein oli se, että mennään koti pohjoista ja sieltä Darwiniin, jos mahdollista niin junalla mantereen halki takaisin etelään ja sitten katsellaan miten minulla on aikaa ja mitä pankkitilini sanoo. Eli suunnitelma matkan suunnasta on, mutta ei muuta. Ei kaupunkeja tai paikkoja. Ja jos tuntuu siltä, että pitää palata, niin palaan ja jos tuntuu siltä että pitää vaihtaa maataa, niin teen senkin. Elämä ja tämä vuosi, aivan liian lyhyt siihen, että on jossain missä ei viihdy.

3

Toinen askel

Keskustelupalstoja lukiessani olin saanut sellaisen kuvan, että jopa pommin salakuljettaminen lentokoneeseen olisi käynyt näppärämmin, mitä viisumin hankkiminen Kiinaan. En tiedä miten muut ovat toimineen, mutta minä toimin ihan ohjeiden mukaan. Olin ottanut mukaani tarvittavat paperit passin valokopiota lukuun ottamatta. Unohduksesta jouduin maksamaan vain vaivaa, kun kävin läheisessä kirjastossa ottamassa uuden kopion. Ilman kädenvääntöä ja ristikuulusteluun joutumista sain viisumin, jonka ansiosta minulla on taas yksi huoli vähemmän.

Kiina, tuo lapsuuteni salaperäinen maailma kaarevineen kattoineen ja hassuineen kirjaimineen on askeleen lähempänä. Maa, joka jakaa mielipiteet, toiset halajavat takaisin ja toisia ei edes kiinnosta jalallakaan astua koko maahan. Ja nähtäväksi jää, mitä mieltä minä olen siellä käytyäni.

IMG_0235

Viisumi 60€

Kiinaan tutustumisen aloitan Hongkongista, joka on Kiinan erityishallintoalue, jolla on niin oma valutta kuin peruslakinsa. Emämaa Kiina hoitaa alueen ulko-ja turvallisuuspolitiikan. Macao on Kiinan toinen erityishallintoalue, jonne myös Hongkongin tavoin pääsee ilman viisumia. Koska passissani komeilee Kiinan viisumi, suuntaan matkani myös näiden erityishallintoalueiden ulkopuolelle.  Tai niin olisi tarkoitus.

Alustavan suunnitelman mukaan Hongkongista menisin junalla muutamaksi päiväksi Guanzhouhun, josta jatkaisin matkaani luotijunalla Pekingiin. Pekingissä olisi tarkoitus olla vajaa viikkoa ja palata takaisin Hongkongiin yöjunalla. Hongonkista lennot Pekingiin ja takaisin olisi ollut samoissa hinnoissa kuin junamatkat, ja näin matkan alussa seikkailumieltä on vaikka muille jakaa, siksi valikoin matkustustavaksi junan. Ja siinähän kerkiää nähdä myös paljon muutakin kuin lentokentän lähtö-ja tuloaulat. Voi olla että junassa mieli muuttuu ja tulee kirottua sitä, että piti olla taas niin ahne, että halusin kokea junalla matkustamisen kiinassa. Tai sitten olen vain entistä onnellisempi siitä, että valikoin juuri junassa istumisen lentokoneen sijaan.

Lyhyen Kiinan valloituksen jälkeen suuntaan matkani kohti Uutta-Seelantia. Paikkaa josta odotan todella paljon. Mutta se, miten siellä menen ja tulen on vielä auki. Rehellisesti sanottuna, minulla ei ole mitään hajua, mitä ensimmäisten päivien jälkeen teen. Olen lukenut matkaoppaita ja suunnitellut päässäni alustavaa reittiä miten kuljen maan päästä päähän. Mutta ne ovat vain alustavia suunnitelmia päässäni, paperille en ole suunnitelman suunnitelmaa raapustanut. Uskon, että aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tulleessaansa. En jaksa sen suhteen murehtia.

Jos kaikki menee oikein hyvin ja minulla on rahaa, niin suuntaan jossain vaiheessa Fijille ja Tongalle, sekä poikkean myös Australiassa. Tosin eihän sitä voi tietää miten tulee käymään. Olenko koko vuoden Uudessa-Seelannissa ja haavet palmujen alla loikoilusta Tongalla jää kokematta, tai sitten otan hatkat ja ensimmäisen kuukauden jälkeen löydän itseni Balilta joogaopettajan paperit kourassa.

Kolme

Alle kolme kuukautta ja istun lentokoneessa.

Alle kolme kuukautta ja olen pakannut kaiken omaisuuteni pariin hassuun pahvilaatikkoon ja vienyt ne äidille riesaksi, antaen samalla sylikaupalla huolia ja murheita.

Alle kolme kuukautta ja kaikki tavarani, joilla minun tulee pärjätä seuraava vuosi, on sullottu paniikissa 55 litraiseen rinkaani.

Alle kolme kuukautta minulla on aikaa myydä kaikki omaisuuteni, joita en saa niihin hassuihin pahvilaatikoihin pakattua.

Alle kolme kuukautta aikaa nähdä ne kaikki ihmiset, joita tulen kaipaamaan niin helvetin paljon.

Alle kolme kuukautta aikaa sanoa, miten tärkeitä he ovat minulle.

Alle kolme kuukautta ja minun pitäsi uskaltaa sanoa enemmän.

Alle kolme kuukautta ja minun tulisi olla valmis lähtöön.

Alle kolme kuukautta ja panikointi on alkanut.

Tiedän sen, että en tule koskaan katumaan sitä, että lähdin maailmalle vuodeksi.

Silti se piru istuu olkapäälläni kieltä nauksutellen, laulaen nuotin vierestä suloisen karmivia säveliä, joita kuunnellessani joudun epävarmuuden ja pelon valtaan.

Melkein

Vihreä, hiukan maailmaa nähnyt rinkkani nojaa huolettomasti seinää vasten. Huomenna se näkee taas enemmän, kuten minäkin.

Reissun ensimmäiset päivät vietämme Bangkokissa, josta lennämme Sumatralle, Banda Acehiin. Tarkoituksenamme on käydä Pulau Wehillä sukeltamassa ja siirtyä sieltä hiljalleen kohti Lake Tobaa. Sumatralta otamme suunan kohti Balia ja Lombokkia.

Viisi viikkoa. Sen pitäisi riittä, mutta tiedän, että se ei riitä.

Missä on turvallista?

Seitsemän yötä, seitsemän pitkää ja luultavasti unetonta yötä edessä. Unettomuus ei tule johtumaan jännityksestä, vaan viime tinkaan jätettyjen asioiden hoitamisesta sekä iänikuisesta ongelmasta, mitä pakata mukaan?

Olisiko miehenä matkustaminen helpompaa, niin tavaramäärää kuin turvallisuuttakin ajatellen?

Tai enhän minä tiedä, löytyykö kenenkään miehen rinkasta sellaisia määriä purkkeja ja purnukoita mitä minulla on. Vaatteista ja joogamatosta puhumattakaan.

En haluaisi ajatella sitä tosiasiaa, että naisena matkustaminen on hiukan vaarallisempaa kuin miehenä, mutta en voi ajatukselta välttyä.

Viime reissulta palatessani, minut yllätettiin kysymyksellä, Yritettiinkö sinua raiskata? Oliko kysymykseen syynä se, että lähdin yksin vai kohteeni Indonesia? Vai molemmat?

Tuntuu siltä, että lehdissä ei kirjoiteta mistään muusta, kuin uponneesta matkustajalautasta, mereen syöksyneestä lentokoneesta, purkautuneista tulivuorista ja tuhokkaista maanjäristyksistä sekä väkivaltaan johtaneista mielenosoituksista. Lehdissä annetaan vinkkejä miten suojautua taskuvarkailta tai mitä tehdä, kun joutuu ryöstäjän eteen.

Ei ihme, että sitä alkaa maalailemaan niiden hohtavien pilvilinnojen tilalle saatanallisia säveliä. Painajaisia, joista herää todellisuuteen hiestä märkänä ja sydän takoen rintaa vasten.

Yleisesti matkustamisesta maahan, jossa on Suomea huonompi elintaso, on maalautunut sellainen kuva, että siellä on niin kamalan vaarallista, oudosta ruoasta puhumattakaan, joka pistää vatsan sekaisin. Tottakai, ihan missä tahansa on omat uhkansa, joita ei tule vähätellä. Mutta ei pidä liikaa antaa pelolle valtaa.
Typeräähän se on, että kuvittelee olevansa kuolematon ja matkustaa sen voimantunteen turvin.