Kalaw to Inle Lake

Kelloni herätti minut aikaisin aamulla ja katselin lattialla lojuvaa rinkkaani. Rinkaa, jonne olin sullonut kaiken mitä tulevalla vaelluksellani en tarvitse. Trekin järjestäjät olivat luvanneet matkatavaroiden kuljetuksen määränpäähämme.

Kiristin metallivaijerilla rinkan suuaukon kiinni. Varmistaakseen sen, että kukaan ulkopuolinen ei sen sisältöön käsiksi pääse. Vaijeri oli metrin pituinen, mutta se taipui moneksi.

Yöbusseissa ollessani olen saanut matkatavarani kiinnitettyä penkkiin, antaen minulle levollisemmat yöunet. Tai hostelleissa, joissa säilytyslokerikkoa ei ole ollu, olen saanut tavaroiden paikoillaan pysymisen turvattua todella huomaamattomasti. Ja tällä kertaa se sulki rinkkani täydellisesti.

Päiväreppuni tuntui ihanan kevyeltä. Olihan siellä vain vaihtovaatteet. Ja tietenkin kaikista tärkeimmät tavarat, joita en uskaltanut rinkkaani jättää.

Vaellus ei ollut fyysisesti mitenkään erityisen rankka. Tietenkin vaativia nousuja oli, sekä tukalassa kuumuudessa kävely oli rankkaa, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeata.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme reilut 6- 7 tuntia ja seuraavana päivänä 4 tuntia. En tiedä, paljonko kilometrejä karttui, mutta olisin voinut vielä jatkaa vaellusta päivällä jos toisellakin.

Kuljimme keskellä peltoja. Menimme niiden lävitse tai kiersimme ne kohteliaasti.

Törmäsimme eläimiin ja paikallisiin viljeliöihin, jotka hetkeksi keskeyttivät työnsä. Loivat hennon hymyn ja jatkoivat työntekoa, kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan.

Lapset olivat taas oma lukunsa. Milloinka meitä oli vastassa iloinen ja hymyilevä porukka, joiden silmät säihkyivät ja kädet heiluivat, kuin puiden oksat tuulessa. Toisinaan meitä oli vastassa ujoja ja hiljaisia lapsia, jotka jähmettyivät paikoilleen ja silmät pyöreinä ihmettelivät meitä.

Ohitimme matkallamme pieniä kyliä, jotka olivat erilaisia kuin Myanmarin kaupungit. Ne olivat paikkoja, jossa tuntui että aikaa ei ole olemassa. Tai jos oli, se poikkesi täysin kaupungin kiireestä ja hälinästä.

Kylissä huomasin taas jälleen kerran sen, miten yksinkertaista Burmalaisten elämä on. Ja miten vähään he ovat tyytyväisiä.

Vaikka maaseudulla se ”vähän” oli paljon vähemmän, mitä esimerkiksi vilkkaassa suurkaupungissa Yangonissa, niin molemmissa paikoissa oli aistittavissa se onnellisuus ja tyytyväisyys siihen hetkeen, jossa juuri tällä hetkellä eletään.

Vaikka heidän elämänsä ei ole helppoa. Se on rankaa työtä ilman kesälomia ja viikonloppuja. Se on päivittäistä taistelua. Silti he näyttivät olevan onnellisia. He olivat onnellisia siitä mitä heillä oli.

Oli se sitten kaalin viljelyä tai korien punontaa. Oli edessä uuvuttava matka viereiseen kylään myymään satoa tai kärrystä haljennut rengas. Se oli elämää, jonka keskellä oli kuitenkin aikaa nauttia elämän hiljaisuudesta, istahtaa alas ja juoda teetä. Antaa lasten juoksennella ympärilleensä ja kuunnella heidän iloista naurua.

Heillä oli murheita, mutta murheet eivät musertaneet heitä.

Yövyimme pienessä kylässä, paikallisten kotona. Koti oli yksinkertainen, perinteinen bambusta valmistettu talo, jonka sisälle noustiin rappusia pitkin. Alakerta oli varasto, jossa säilytettiin karjalle viljaa tai muuta, jota sisälle ei viitsitty viedä.

Asunnossa oli kaksi huonetta. Keittiö ja iso huone, jonka katossa roikkui yksi hehkulamppu. Lattialla oli vieri vieressä patjoja. Niissä meidän oli määrä nukkua.

Yö oli viileä ja kostea. Onneksi olin ottanut lenkkarit sisälle yön ajaksi, niin minun ei tarvinnut aamulla pistää märkiä kenkiä jalkaani.

Ihoni oli kananlihalla ja toivoin auringon paistetta enemmän kuin kunnon kahvia. Ihoni oli nihkeä ja tahmainen. Hyttysmyrkyn ja aurinkorasvan sekoitus ei tuntunut miellyttävältä. Siihen lisättynä edellisen päivän hiki.

En edes halunnut tietää, kuinka pahalta saatoin haista. Olin edellisenä iltana jättänyt suihkun väliin, koska aurinko oli jo laskenut ja kylmä ämpärisuihku ei kuulostanut kivalta. En halunut palella yhtään enempää, mitä olin jo alkanut palelemaan.

Onneksi olin ottanut takin ja huivin mukaan. Pitkät housut sekä useammat sukat. Vielä päivällä en uskonut, että tarvitsisin lämpöisen kerraston. En olisi uskonut hengityksen höyryävän. Enkä olisi uskonut nukahtavani heti silmäni suljettua. Ja herääväni siihen, kun kukko kiekuu pihalla.

Hiukan kankein askelin lähdimme taas liikkeelle ja hetken kuluttua elimistö lämpeni ja matka taittui taas tuttuun ripeään tahtiin. Tai minä ja toinen oppaistamme kuljimme muuhun ryhmään nähden hiukan ripeämmin. Tosin saimme näin aina pitää muutaman minuutin tauon odotellessa muita.

Ryhmässäni oli lisäkseni kuusi saksalaista ja toisinaan minulla oli hiukan ulkopuolinen olo. Vaikka totaallista ulkopuolelle jäämistä en matkani aikana kokenut. Porukka puhui englantia, kun oli aika pysähtyä. He ottivat minut erittäin hyvin huomioon. Vaikka aluksi pelkäsinkin sitä, mitä olin kohdannut Austraaliassa olessani, että he eivät puhuisi mitään muuta, kuin saksaa. Onneksi pelkoni osoittauti vääräksi.

Koska ryhmäni koostui pariskunnista, minulle jäi aikaa jutella toisen oppaamme kanssa. Ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin.

Yritin opetella paikallista kieltä ja opinkin muutamia tärkeitä sanoja, joilla takasin se, että oppaamme olivat yhtä hymyä matkamme ajan. Itselleni uuden ja vieraan kielen opettelu ei ole koskaan ollut helppoa. Mutta kuitenkin pari sanaa paikallisella kielellä olen aina halunut oppia. Ihan vaan uteliaisuuttani ja kohteliaisuuttani.

Ja nyt tiedän, mitä sanoa kun minulla on nälkä tai jano. Tai kun haluan pysähtyä tai jatkaa matkaa. Ehkäpä ensi kerralla en ala tekemään ruokatilaustani Indonesiaksi, kuten alkumatkasta minulle kävi. En kyllä tiedä mitä kana tai nuudeli Burmaksi on, mutta osaan sanoa, että haluaisin syödä ja juoda jotain. Ja tietenkin sen tärkeimmän, eli kiitoksen.

Numeroiden opettelu oli aivan liian vaiketa ja osaanhan minä aina sormillani näyttää haluanko yhden vai kaksi annosta.

Vaelluksen viimeinen osa oli venematka läpi Inle Laken, joka tuli minulle todella yllätyksenä. En missään vaiheessa ollut sisäistänyt sitä, että me menemme halki järven veneellä.

Se oli kuin toinen maailma. Se oli jotain niin erilaista mitä olin parin päivän aikana nähnyt. Se lumosi minut täysin.

Vaikka aurinko ei tehnyt nousua ja kalastajia näimme järvellä vain muutaman, olin aivan haltioissani. Se oli aivan mieletöntä.

Istuimme puisen veneen pohjalla, nojaten veneen reunaan. Jalat olivat yli kaiteen ja paikoitellen viileä vesi virkisti väsyneitä jalkojamme. Hymyilimme. Kaikki näyttivät onnellisilta.

Venematka, se oli täydellinen lopetus täydelliselle vaellukselle.

Kalawissa oli tarjolla useita vaelluksen järjestäjiä ja itse käännyin Sam’s familyn puoleen, joka tuntui jo ensimmäisellä tapaamisellamme luotettavalta.

Ehkäpä olisin jostain toisesta paikasta saanut vaelluksen hiukan halvemmalla, mutta kerta ensimmäiseen paikkaan mennessä olin jo tuntenut oloni hyväksi, en jaksanut nähdä vaivaa hintojen vertailussa. Olisin ehkäpä säästänyt sen muutaman euron, mutta se ei ollut mielestäni sen arvoista.

Hinta vaellukselle oli sen mukaan, montako henkeä rynhmään kuului. Suurin ryhmäkoko oli 6 henkilöä, mutta minun ryhmääni kuului 7. Me teimme poikkeuksen ja järjestäjät vielä kysyivät meiltä käykö se, että teemme vaelluksen suuremmassa ryhmässä, mitä he yleensä järjestävät.

Kenelläkään ei ollu sitä mitään vastaan. Muuten ryhmästämme olisi poistunut pariskunta, jotka olisivat tehneet valelluksen kahdestaan ja se tuntui hiukan mälsältä. Olihan meillä alkanut muodostua jo hyvä yhteishenki.

Vaelluksella ruokaa oli riittämiin ja söimme tarpeeksi usein. Vettä kannoimme mukanamme vain 1-2 litraa ja matkan varrella oli mahdollisuus ostaa lisää.

Rinkkani odotti määränpäässä ehjänä ja mitään ei ollut hävinnyt. Ei se siltä edes näyttänyt, että kukaan olisi edes yrittänyt sisältöä katsoa.

Mainokset

Elämää ja eläimiä

”Olen täällä ulkona.” Laittoi kaverini viestiä.
”Niin minäkin, missä sinä olet?” Vastasin hetkessä takaisin.
”Hostellin ulko-ovella. Missä sinä?” Kaveri vastasi kysymykseeni.
”Niin minäkin, siis millä hostellilla sä oot?” Pistin viestiä hiukan huvittuneena.

Kaverini oli mennyt minua vastaan väärälle hostellille. Se siitä, että säästetään aikaa ja tavataan hostellillani. Aikaa, jota loppujen lopuksi kului muutaman tunti. Mutta meillä oli aikaa, eläintarha ei vielä moneen tuntiin sulkisi ovia.

En tiedä oliko se punainen takkini vai vain minä ja naamani, mutta jokainen eläin, jonka eläintarhassa näin, käänsi minulle selkänsä. Isoimmat apinat pysyivät kiltisti paikoillaan, mutta peittivät kasvonsa kämmenillä ja hetken kuluttua yrittivät tirkistellä olenko minä vielä näkyvillä, jos olin, niin ne pistivät silmät kiinni ja kädet silmien suojaksi.

Ainoat eläimet, jotka olivat olemassa olostani innoissaan olivat perhoset, jotka kirjaimellisesti hyökkäsivät kimppuuni. Perhostalossa ollessani olin kuin magneetti, joka veti kaikki perhoset puoleensa.

Erikoisen eläintarhassa käynnin jälkeen oli aika taas suunnistaa keskustaan ja tietenkin lähdimme kävelemään väärään suuntaan. Sen siitä saa kun antaa kaverille ohjat käsiinsä ja sokeana luottaa siihen, että hän tietää mukamas oikean reitin.
Minä palasin hostellilleni ja kaveri juna-asemalle, en edes viitsinyt kysyä tietääkö hän aivan varmasti nyt oikean junan johon nousta. Hänen tuurillaansa se ei ole oikea ja aamulla hän herää jossain muualla, mitä alkuperäiseen suunnitelmaan kuului.

Balin korvike

Kuulin huhua, että saari on kuin pieni paratiisi. Kuulin huhua, että se imee ihmisiä puoleensa, kuin magneetti. Kuulin huhua ja päätin lähteä katsomaan pitääkö ne paikkaansa.

Saari oli pieni paratiisi, kuten huhujen mukaan sen oli sanottu olevan. Saari yllätti minut joka päivä, aina jollain uudella tavalla.

Milloinka olin ihailemassa saaren kaunista luontoa ja ylväitä kallioita, joista avartui uskomattomat maisemat. Milloinka rämmin hiestä märkänä metsässä, yrittäen etsiä koalia, niihin törmäämättä.

The Forts

The Forts kävelyn maisemia

The Forts kävelyn maisemia

Miten jokaisena päivänä löysin aina uuden asian, mitä ihastelin. Oli se sitten suuri puu tai värikkääksi maalattu sähkötolppa.

Toisinaan ihailin kaunista merimaisemaa, joka palmujen takaa eteeni aukeni. Joskus vain kävelin lähirannalle ja istahdin alas, ihastelin sitä levollisuuden tunnetta, jonka tunsin. Miten minusta tuntui hyvältä olla juuri täällä.

Toisinaan kävelin saaren katuja ja kujia. Melkein jokainen vastaantuleva talo oli tavalla tai toisella kaunis. Oli sitten talon rakenteet kauniit tai taloa ympäröivät kasvit. Toisinaan ihailemiseen riitti pieni kiva kaareva tie tai kaunis katulamppu.


Miten saari muistutti minua Balista, tuosta minun omasta paratiisistani, paikasta jonne olisin ollut jo Hongkongin jälkeen valmis menemään, mutta jostain kumman syystä, kierrän tällä kertaa paikan kaukaa, hiljaa mielessäni vain unelmoin Ubudin vilkkaista kaduista ja aamukasteen kastelemista varpaista.

Miten saaren eläimet herättivät minussa aivan suunnatonta milenkiintoa, vaikka en pidä itseäni mitenkään eläinrakkaana kaverina, toki söpöt elukat ovat aina olleet minulle se heikkous.

Ihastelin saaren lukuisia lintuja ja yritin opetella niiden nimiä. Iltaisin menin lähikalloille ihastelemaan pienen pieniä kalliovallabeja, joiden päätöntä pomppimista jaksoin hymyssäsuin ihmetellä.

Toisinaan ihastelin auringonlaskua, joka maalasi taivaan punaiseksi ja toisinaan ihastelin taivasta, kuun poistuttua estraadilta tuoden esille miljoonat tähdet, joita jaksoin ihailla illasta toiseen.

Ja minä olin saarella melkein kuukauden. Huhuissa taisi olla perää.

Sitä ei voi ylittää

Jotta en olisi aivan turtunut kaupungin vilkkaaseen keskustaan ja rauhallisiin puutarhoihin, otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin tekemään ne, ehkä tunnetuimmat kävelyt. Aika, jonka Sydneyssä vietin, olisi riittänyt siihen, että olisi kerinnyt tehdä kaikki ne kävelyt, jotka olin suunnitellut tekeväni, mutta sää ei ollut puolellani. Vettä ja vettä, miten sitä melkein kaksi viikkoa voi sataa yhtä kyytiä?

En ole koskaan tuijotellut säätiedotuksia siihen malliin, mitä täällä ollessani niitä kyttäsin, kyttäsin mahdollisuutta aikaiseen heräämiseen ja siihen, että pistetään lenkkarit jalkaan ja reppu selkään, unohtamatta sitä kameraa ja karttaa.

17

Cooganna to Bondai beach walkaway on yksi Sydneyn tunnetuimmista kävelyistä ja edellisten päivien myrsky oli saanut rannat autioiksi ja likaisiksi. Jokaisella rannalla oli kaupungin työntekijöitä siistimässä rantoja ja auringonpalvojista ei ollut mitään tietoa.

21

En tiedä miltä meri okeasti näyttää, siis sellaisena tyynenä aurinkoisena päivänä, mutta tänään se oli jotenkin oudon sininen. Sitä ei voinut lakata tuijottamasta. En ole aikaisemmin sen väristä merta nähnyt, saatika rantakallioiden seiniä nuolevia aaltoja. Rohkeimmat surffarit olivat kuitenkin siellä lautojen kanssa ja minä turvallisesti muutaman metrin päässä kielekkeestä ja katselin lumoutuneena meren voimaa.

20

Vaikka kävelyllä oli pituutta se 7km niin ei se siltä matkalta tuntunut, maasto oli helppoa, asfalttia tai lenkkeilijöille tehtyä pehmeätä ramppia. Oikein leppoinen ja todella kaunis kävely, jonka olisin mielelläni tehnyt vielä uudelleen jos vain sää olisi ollut puolellani.

22

Manly scenic walkway oli taas aivan toista luokkaa mitä Cooganna to Bondai beach walkaway. Kun edellisellä kerralla sain tepastella oikein kivasti asfaltilla, niin tällä kertaa kuljin keskellä metsää. Välillä edessäni oli vain vajaan puolen metrin levyinen polku ja toisinaan oli hiukan leveämpi, sekä parempi kävelyalusta, joka oli tehty joissain osuuksissa betonista tai puusta. Vaikka maasto oli toisinaan helppoa menin kuitenkin laskuissani sekaisin siitä, kuinka monta kaatunutta puuta matkani aikana jouduin ylittämään tai kiertämään.

24

Kävelyn ensimmäsiten metrien aikana tuli Uuden-Seelannin luontoa ikävä, kun siellä niitä myrkyllisiä ötököitä ei ollut. Vaikka liskot ja hämähäkit olivat ainoita eteeni tulevia elukoita, olin hiukan hermona, kun mielikuvitukseni laukkasi lujempaa mitä maailman nopein ravihevonen. Yritin rauhoitella mieltäni, että ei täällä mitään tappaja hämähäkkejä ole, jotka hyökkäävät kimppuuni.

25

Se, että myrsky oli kaadellut puita ja tehnyt suuria vesilammikkoja reitilleni piti, silmäni visusti edessäni olevalla polulla, mitä katseeni olisi eksynyt sinne jonnekkin, mistä olisin aivan varmasti bongannut ne iljettävimmän näköiset ötökät ja harkinnut kahdesti takaisin kääntymistä. Onneksi jossain vaiheessa kuljin jo huolettomasti ötökät unahten ja maisemiin upputuneena.

23

Paluumatkan Sydneyn keskustaan tein laivalla, joka kruunasi päivän lopullisesti. Olin väsynyt, mutta onnellinen, takana oli reilun 11km mittainen kävely ja hiestovan nihkeässä ilmastossa se tuntui. Illalla taisin jo nukahtaa ennenkuin pääni kosketti tyynyäni.

26

27

Pikajuoksija

Katsoimme toisiamme hiukan hölmistyneen ja huvittuneen ilmeen kera, kuin pelaisimme leikkiä, kumpi pystyy pitämään pokkansa kauemmin. Repesin ja kaveri tuli perässä. Vedet valuivat silmistäni ja puristin käsilläni vatsaani, en saanut lopetettua alkanutta naurukohtaustani.

Seisoimme rannalla, jossa ei ollut kivien ja aaltojen lisäksi mitään muuta, takanamme oli parkkipaikka jossa oli vain meidän automme ja muutamat ohikulkijat katsoivat meitä hiukan huvittuneina, miksi me oikein nauraa räkätimme.

Tällää ei taida olla oikeasti olla mitään, tokaisin ystävälleni joka ei saanut sanaakaan suustaansa, vain naurua ja epämääräistä mongerrusta. Täällä ei todellakaan ole mitään.

760

Niin, ellemme halua maksaa itseämme kipeiksi siitä, että näemme valaita. Emme sitä haluneet, joten pakenimme kovaa tuulta karkuun lämpöiseen autoon ja päätimme ajaa hurauttaa Kaikourasta kohti pohjoista ja yöpyisimme, kunnes löytäisimme hiukan kauniimman ja lämpöisemmän paikan.

Matkalla maisemat olivat todella karuja ja silti kauniita. Vain merta ja kalliota, merta ja rannalla olevia kivenjärkäleitä. Minä nautin karuista maisemista ja mutkittelevasta tiestä ja kaveri painoi kaasua siihen malliin, että hän ei juurikaan niistä syttynyt, tai sitten vain väsy alkoi painamaan niin paljon, että hänellä oli vain mielessä yöpymispaikan löytäminen, jostain muualta kuin myrskyävän meren ääreltä. Tai sitten nälkä, tuo ihana tekosyy joka saa toisinaan ihmiset niin kärttyisisksi, että tekisi mieli änkeä se koko patonki kerralla suuhun.

758

Teimme kuitenkin pysähdyksen, kun alahuuleni alkoi taas väpättämään nähtyäni liikennemerkin, joka ilmoitti, että täällä on hylkeitä. Vaikka en kyseisestä liikennemerkistä kuvaa saanutkaan, niin sainpahan nähdä noita otuksia läheltä ja ehkäpä aivan liiankin läheltä. Ja kaverini sai taas uuden syyn nauraa, kun minä juoksen karkuun noita isoja, ruskeilta makkaroilta näyttäviä otuksia sen minkä kintuistani pääsen. Tai, minä siis juoksin ja nämä makkarapötköt vain makasivat paikoillaan ja murisivat siihen malliin, että sydämeni löi hiukan nopeampaan tahtiin kuin normaalisti. Ei siinä tullut mietittyä lähteekö ne perääni vai ei.

En ollut huomannut niiden olemassa oloa, kun pompin kiveltä toiselle sillein kivasti keijumaisen kevyesti samalla hyräilleen päässäni soivaa biisiä ja samalla yritin löytää niitä makkaroita näkökenttääni, ja siinä niitä sitten oli. Karjuivat kuin mitkäkin leijonat ja minä taisin kiljua kuin mikäkin ipana.

Seuraavalla kerralla liikennemerkin nähtyäni taisin vain ottaa hiukan mukavemman asennon penkissä, toivoin että auto ei pysähdy ja  kuski avaa suutaansa, sanomalla jotakin tavanomaisen näsäviisasta.

Rikin katkua

Jos minulle tarjoutuu mahdollisuus nähdä toimiva tulivuori, niin voiko siitä edes kieltäytyä?

Laivamatka saarelle kesti reilut puolitoista tuntia ja loppumatkasta joukko delfiinejä tuli viihdyttämään meitä. He seurasivat laivaa tovin, esittäen samalla hienoimmat temppunsa, mitä he osasivat.

202

Vene laski ankkurin alas ja siirryimme kumiveneisiin, joilla varsinainen saapuminen saarelle tapahtui. Jos mielikuvitusta olisi ollut hiukan enemmänkin, niin sitä olisi voinut kuvitella olevansa tutkimusmatkailija, joka saapuu autiolle saarelle tekemään äärettömän vaarallista tutkimusta siitä, milloinka saari jyrähtää ja puskee kuumaa, oranssin keltaista laavaa kohti taivasta. Mutta ei, koska mielikuvitusta ei juurikaan ole noin vilkkaille jutuille, päädyin vain pitämään kaksin käsin kumiveneen reunoista kiinni.

Nuuhkaisu ja toinen hiukan lyhyempi sellainen. Ilma haisi kuvottavalle. Oppaamme jakoi meille kourallisen karkkeja ja kehotti syömään niitä koko sen ajan, mitä saarella olisimme. Hiukan hömistyneenä pistin puna-valkoisen karamellin suuhuni ja myöhemmin, lähempänä kraateria tajusin miksi hän meille niitä jakoi. Suussa tuntui pahalta, nenääni poltti ja hiukan yökötti. Kurkkua kuivasi ja silmiä kirvelsi. Uusi karamelli suuhun ja makuelämyksestä toiseen vaihtuminen sai taas mieleni hymyilemään.

218

210

216

Se mitä edessäni oli, oli uskomatonta. Minä kävelemässä maailman ainolla aktiivisella tulivuorisaarella, joka viimeksi purkautui elokuussa 2013. Ja nyt se oli taas alkanut elämään, muistuttamaan siitä, että se voisi taas sylkeä kuumaa laavaa ulos sisuksistaansa.

Olin haltioissani ja innoissani pahasta rikinkatkusta huolimatta. Se mitä edessäni näin, oli niin uskomatonta, että kävi oikein työstä pitää suuta kiinni ja ihmetellä. Kuin olisin ollut jossain paikassa, joka ei ole edes olemassa, kuin olisin seisonut jossain muualla, kuin maapallolla.

224

222

En tiedä, kauanko saarta ja kraateria oikein ihmettelimme, mutta tovin kuitenkin. Loppuvaiheessa sitä alkoi jo väsymään siihen, että kaiken mitä näki, tuntui niin epätodelliselta. Olinko edes hereillä, oliko tämä vain jokin uni?

Illalla maatessani sängyssäni tuntui, kuin sänkyni olisi heilunut, puolin ja toisin, tasaiseen tahtiin. Suljin silmäni ja näin auringon säteissä välkkyvän meren ja delfiinit. Olin väsynyt, mutta niin onnellinen.

Viidakko

Bukit Lawangiin tulimme vain orankien takia, oranssien karvapallojen joiden edessä minä, joka ei pahemmin elukoista pidä, olen aivan haltioissa lässyttäen kuin mikäkin mielipuoli.

image4

Ajan puutteen takia teimme vain päivätrekin viidakossa. Trekki oli mahtava kokemus, vaikka näimme vain kolme orankia. Kaksi aikuista ja yhden, ylisöpön pennun. Onneksi se ei tullut lähelleni, olisin muuten kaapannut sen kainaloon, pistänyt rinkkaan ja vienyt kotiin.

image8

Trekki kesti reilut 6 tuntia ja liikkuminen viidakossa oli paikoitellen vaikeata ja rankkaa. Aluksi minua harmitti se, että meillä ei ollut aikaa tehdä pidempää trekkiä, mutta päivän rämmittyä viidakossa mieli muuttui. Kosteus ja itikat, olisinko oikeasti jaksanut olla siellä sen viikon, mitä aluksi haaveilin? Yksi yö olisi vielä mennyt. Aikaisemmin olen tehnyt trekin Lombokissa, kiivennyt mt. Rinjanille ja se oli aivan mieletön kokemus, siellä se kuumuus ja kosteus oli vain hetkellistä, mitä ylemmäs menimme, sitä helpompi oli olla.

image5

Päivän päätteeksi laskimme traktorin sisärenkaista tehdyssä ”venessä” jokea pitkin alas. Viileä vesi kasteli meidät kokonaan, mutta se ei haitannut, se vain helpotti hikistä ja väsynyttä oloa. Maisemat joita matkalla näimme olivat aivan huikeita, laskea nyt jokea pitkin keskellä viidakkoa. En voinut muuta kuin hymyillä ja nauraa.