Darwin to Adelaide osa V

Olin kuulut juttua mystisestä ja oudosta Coober Pedyststä, kaupungista jossa kaikki on maan alla ja siellä rahaa on kuin roskaa, olettaen että on käynyt hyvä tuuri ja onnistunut löytämään opaaleja.

Olin muutamaan otteeseen googlen kuvahaulla katsellut, minkäläinen kylä minut ottaa vastaan ja näky ei ollut mikään järisyttävän kaunis ja paikan päällä ollessani oli pakko todeta se, että google oli jälleen kerran oikeassa. Kaupunki oli todella ruma ja erittäin outo. Karmiva, jos niin voin sanoa.

Maanalaiset rakennukset olivat itselleni todella ahdistavia ja kuiva ilma sai oloni tukalaksi. Illalla oli taaas aika painua nukkumaan ennen muita ja todettava se, että kuumeeni oli palannut.

Vaikka kaupunkia en jaksanut pahemmin tutkia, niin sinne saapuminen ja kaiken sen tyhjyyden näkeminen oli kiehtovaa. Vaikka kaupunki oli jotain todella kamalaa niin silti sitä ei voinut lakata ihmettelemästä. Se oli todella sekava fiilis. Ihmetellä ja inhota jotain paikkaa, josta halusi mahdollisimman nopeasti pois.

Olin onnellinen, että yövyimme täällä vain yhden yön, yhden yön maanalaisessa hostellissa, jonka ilma oli todella kuivaa että aamulla sain köhiä keuhkoni pihalle ja kaivaa repun uumenista hengitysteitä avaavia lääkkeitä.

Kuivasta autiomaasta matkustaminen kohti vihreätä ja kukkulaista Quornia oli häkellyttävä näky. Se miten yhden päivän aikana näkee todellisen maiseman vaihdoksen oli outoa. Yleensä sitä on tottunut siihen, että lentokoneen laskeuduttua sinua kohtaa uusi ja erikoinen maa, jossa uudet tuoksut ottavat sinut avosylin vastaan. Ja nyt se kaikki tapahtui silmieni edessä.

Miten aavikko hehkui lämmöstä ja jossain siellä kaukana näytti olevan järvi, järvi joka seurasi minua sitä mukaan mitä bussimme liikkui. Kangastus. Silti niin toden tuntuinen.

Aamumme Quornissa alkoi taas aikaisin, kuten jokaisena päivänä. Jälleen edessä oli pieni aamukävely, kuten aikaisempinakin päivinä.

Tällä kertaa kuljimme vihreän metsän keskellä  ja punaisena hohtava kuiva erämää oli vain muisto eilisestä. Alligator gorge jatkoi samaa ylväiden kallioiden muodostelmaa, mihin olin jo edellisinä päivinä kerinnyt ihastua.  Silti se näky, joka minut kohtasi tuntui jollain oudon tapaa tutulta. Vaikka kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Jotenkin se, kun pomppi kiveltä toiselle, varoen kastelemasta kenkiä toi mieleeni lapsuuden kesät suomen metsissä, vaikka maisemat olivat aivan toiset.

Aamuinen kävelylenkki oli tapansa mukaan kolmen ja neljän tunnin mittainen. Aamulenkki, joka tarjosi mahtavia maisemia ja uusia kokemuksia, kävelylenkki, joka oli tämän reissun viimeinen.

Lounastaukomme hiljaisessa ja tyhjässä Snowtow:ssa oli hiljainen ja tyhjä. Yritimme vääntää vitsiä, mutta kukaan ei siinä oikein onnistunut. Hartiat lyyhyssä kävelimme kaupungin teitä läpi ja istahdimme hiljaa bussiin, joka tuntui kulkevan liian nopeasti.

Ilmassa oli tunnelma, joka on aina kun jokin hyvä ja mahtava on loppumassa. Kukin meistä Adelaideen päästyä jatkaisi matkaansa oman suunnitelman mukaan. Muutaman kanssa minulla olisi vielä aikaa nauraa Adelaidessa ja toisiin törmäisin Melbournessa, mutta loput jäisivät sille viimeiselle pysäkille, jonne bussi pysähtyi.

Mainokset

Darwin to Adelaide osa IV

Katsoin ylös ja hieroin unihiekkaa silmistäni. Aurinko teki nousua ja minua väsytti. Ja palelti. Eikös Austraalian keskustan pitänyt olla kuuma, hiostava ja tukala paikka elää.

Aloin nousta kallioon hakattuja rappusia ylös ja ylös. Väsymys väsityi ja puuskutus astui kuvioihin. Yksi tauko ja huikka vettä, sitten jatkan ylös asti, se oli sopimus itseni kanssa.

Yritin tasata hengitystäni ja katsoin eteen ja vielä kerran eteen. Olin hämmästyksestä soikeana. Sanotaan, että sydän jättää yhden lyönnin välistä kohdatessa jotain todella hienoa. Minun sydämeni se jatkoi lyöntiä yhtä tiuhaan tahtiit kuin aikaisemminkin, mutta minä lopetin hetkeksi hengittämisen. En siksi, että en osaisi tai kykenisi hengittämään, vaan siksi, koska näin jotain, mitä en odottanut näkeväni.

Kuten Kata Tjuta tuli minulle yllätyksenä niin Kings Canyon tuli vielä enemmän puskien takaa. Ja ehkäpä siksi, se oli parasta, mitä näin punaisena hehkuvan austraalian keskellä.

Hymähdin ääneen kun muistin kaverini, jolle kerroin rakastavani kiviä ja kallioita. Todellakin, minä rakastan kiviä ja kallioita. Rakastan niitä enemmän, kuin kauniita rantoja ja huojuvia palmuja. Olisin voinut istua Canyonin reunalla ikuisuuden ja katsella miten punainen, hiukan raidallinen kallioin seinämä seisoo tukevasti silmieni edessä, antaen auringon piirellä sen kylkeen kuvioita. Katsella taivaalla kaartelevia lintuja ja antaa raikkaan tuulenvireen viilentää oloani, oloa jonka taivaalle noussut aurinko on saanut jo hiukan tukalaksi.

Kuulemma muutama vuosi sitten pari turistia oli tippunut kallion reunalta alas, yrittäen ottaa sitä parasta selfietä, jolla saada kaverit kateelliseksi. En voi kun ihmetellä, mitä niiden tyttöjen päässä oikein liikkui. Missä se itsesuojeluvaisto oikein oli? Kyllä minäkin olen utelias ja toisinaan löydän itseni paikoista, joissa jälkikäteen ajateltuna, ei olisi ollut ehkä viisasta olla, mutta nyt yrittää tasapainotella kielekkeellä, jonne meno on ehdottomasti kieletty.

Darwin to Adelaide osa III

Kello soi aamu kuudelta ja oli aika harjata silmät ristissä hampaita. Eilinen illallinen oli venynyt liian pitkäksi ja kaverin suunnistusvaisto takaisin hostellille ilman karttaa, ei ollut ehkä parhaimmasta päästä.

Ryhmämme hajaantui jälleen ja meitä oli enään jäljellä viisi. Väsyneinä seisoimme hostellin pihalla odottaen bussia, jolla meidän olisi määrä jatkaa matkaamme Adelaideen asti. Bussi kaarsi näyttävästi, mutta reilusti myöhässä pihalle ja poimi meidät kyytiin. Hiukan hölmistyneenä katselimme toisiamme, tässäkö tämä meidän porukkamme sitten oikein on? Onko meitä todellakin vain viisi jatkamassa matkaa?

Etupenkillä istui hiljainen ja hiukan ujolta vaikuttava tyttö, josta tuli ryhmämme kuudes jäsen. Ujous kuoriutui ensimmäisten tuntien aikana ja meillä oli koossa kuuden hengen porukka ja iso bussi oli vain ja ainoastaan varattu meille. Mikä autuus. Jokainen sai valloittaa kaksi penkkiä ja hukkatilaa oli vaikka muille jakaa.

Uluru-Kata Tjutan kansallispuisto kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Kuskimme, joka toimi myös oppaanamme oli hiukan erikoinen tapaus, mutta niin oli ryhmämmekin. Sellainen hullun hauska kuusikko, jolla oli sama taito nauraa itsekullekkin ja siinä sivussa vielä toisille. Jos ei lötynyt mitään järkevää syytä, niin sitä naurettiin silti. Jos ei naurattanut, niin sitten tökittiin kylkeen, että sai edes pienen hymyn toisen kasvoille.

Ja minä olin innossani, olin lähempänä kuin koskaan sitä Austraalian keskellä mollotavaa punaista kiveä, sitä jonka luulin olevan ainoa kivi, siellä punaisen aavikon keskellä. Miten väärässä olinkaan. Miten minä olin edes sellaista saanut pieneen mieleeni?

En viitsinyt kavereille kertoa, millainen mielikuvani Austraaliasta oli ollut ennen tänne saapumista, muutenhan he olisivat kuolleet nauruun, kun muutenkin tuntui, että minä tein tai sanoin aina jotain typerää, koska minä olin aina sen naurun kohteena.

Kata Tjuṯa on pyhä aboriginaaleille ja sen Pitjantjajarankielinen nimi Kata Tjuta tarkoittaa ”monta päätä”.

Bussimatkamme Alice Springistä kohti Uluru-Kata Tjutan kansallispuistoon oli pitkä. Tässä vaiheessa on tuskin syytä mainita sitä, miten olin taas kuvitellut sen olevan aivan kivenheiton päässä Alice Springistä.

Uluru-Kata Tjutan kansallispuistossa oli taas aika nukkua leirintäalueella ja viileä, sanoisinko kylmä yö tuli todellakin yllätyksenä. Vaikka olin tuntenut jo Alice Springissä vilunväreitä, niin täällä sitä paleltiin vaikka housuja oli useampi kappale ja villapaidan lisäksi nukuin takki päällä, hanskat kädessä ja huivi kiedottuna pääni ympärille.

Samalla ensimmäinen kokeilu Austraalialaista ”makuupussia” eli Swagiä ei mennyt ihan putkeen. Kuulemma se on erittäin loistava ja mukava tapa nukkua taivas alla, mutta minulla ei tässä asiassa käynyt tuuri. Käperryin makuupussini kanssa syväle Swagiin ja peitin vielä suuaukon, silti hytisin kylmissäni. Mutta tuskipa se telttakaan olisi lämpöisempi paikka ollut nukkua.

Swag on tukevasta, vedenkestävästä kankaasta valmistettu makuupussin tapainen pussukka, jonka sisältä löytyy myös patja.

Kaverit nukkuivat hiukan paremmin kuin minä, ja heidän mielestään ilma oli vain ihanan raikaan viileätä. Ehkäpä se tauti taas kolkutteli olkapäilleni ja muistutti minua siitä, että ei sitä kuolemattomia olla, vaikka päivän on saanut tuntea olevansa enemmän kuin elossa.

Vaikka yö ei ollut ehkä paras kokemani yö, niin onnekseni päivät oli sitäkin parempia. Se suuri ja maaginen kivi oli todellakin suuri ja maaginen. Vaikka olinkin Ulurun nähnyt liiankin monessa kuvassa ja Austraaliaa mainostavassa matkaoppaassa, niin silti sitä jaksoi ihailla.

Auringonlaskun aikana kirkkaan punaiseksi värjäytymisen huomasin vasta myöhemmin, kun katselin illan aikana ottamiani valokuvia. En tiedä lähettikö kivi ryhmällemme jotain erikoista energiaa, vai oliko se lasillinen kuohuvaa syyllisenä siihen, että me olimme todella levottomia ja nauraa räkätimme sen ajan, mitä auringonlaskua ihailimme.

Muut turistit katselivat meitä hiukan huvittuneina, kun otimme omasta mielestämme erittäin fiksuja kuvia Ulurusta ja meistä. Toisinaan kivi oli iso sämpylä jota yritimme syödä ja toisinaan olimme kenguruita jotka pomppivat kiven ympärillä.

Uluru eli Ayers Rock on pyhä vuori aboriginaaleille ja sen kalliolaamaukset kertovat mystisestä uniajasta, joka on aboriginaalien mytologian tärkeimpiä uskomuksia.

Vähemmän mainetta saanut kivimuodostelma Kata Tjuta, joka tunnetaan myös nimellä Mount Olga oli minulle ehkäpä mieleenpainuvampi paikka, kuin Uluru upeista auringonnousuista- ja laskuista huolimatta. Ehkäpä syynä oli se, että en oikein tiennyt mitä minua odottaa.

Vaikka Ulurun ympäristö yllätti minut kasvillisuudella ja sillä, miten kauan siinä oikein meni, kun sen yhden kiven kiersi ympäri, niin Kata Tjutalla tepastelu ja kivimuodostelman ihmettely oli mielekkäämpää, koska siellä saimme kävellä muuallakin, kuin pelkästään aulueen reunustalla.

Vaikka mitään hinkua Ulurulle kiipeämiseen en tuntenut, niin se, että kävellään nyt tätä kiveä ympäri muutaman tunnin ajan tuntui jo vähän tylsältä. Joillakin osuuksilla valokuvaaminen oli kiellettyä ja edessäni kulkevat kiinalaiset turisti olivat hiukan huvittavia, kun alkoivat taas räpsiä kuvia kuin viimeistä päivää kuvaamisen taas ollessa sallittua.

Aboriginaalit haluaisivat kieltää Ulurulle kiipeämisen pyhäinhäväistyksenä, mutta kiipeäminen sen huipulle oli vielä sallittua. Jotenkin se ei vain mene minun päähäni, miten jollekkin kulttuurille pyhää asiaa ei kunnioiteta. Silti Austraalia tekee suurta bisnestä sillä, että saa lukuisia turisteja vuosittain ihmettelemään aboriginaalien kulttuuria ja heidän pyhiä paikkoja.

Punaisena hohtava keskusta ei jättänyt minua kylmäksi mieleltä, vaikka yöt olivat minulle liian kylmiä.

Darwin to Adelaide osa II

Ryhmämme hajosi ja uusia ihmisiä tuli lisää. 15 hengen porukasta meitä oli enään 8 tuttua naamaa ja loput bussissa istuvista oli ventovieraita ja sellaisia ne olivatkin seuraavien päivien ajan.

Koska meistä oli tullut oiva tiimi viimeisten neljän päivän aikana, kai se tuntui muista hiukan vaikealta päästä ryhmäämme sisälle. Tosin muut porukasta koostui aika pitkälti pariskunnista, jotka eivät kylläkään juurikaan tuttavuutta meidän kanssamme hieroneet, hyvä kun edes aamuisin huomeneen vastasivat.

Oloni alkoi taas olemaan huonompaan suuntaan ja suurimman osan ajasta, jonka bussissa istuimme, minä nojasin päätäni ikkunaa vasten ja nukuin sikeästi kuin lapsi. Kaverit aina herättelivät minua, kun oli aika nousta ulos bussista.

Nitmilukin kansallispuisto meni minulta hiukan ohitse, ei ollut voimia ihailla ja ihmetellä. Kuuma ilma ja kostea sellainen, sai oloni hyvin uupuneeksi ja todella epämukavaksi. Vaikka halusinkin mennä uimaan, niin jätin suosiolla vaatteet päälleni ja istuin kallionkiellekkeellä ja katselin muiden hauskanpitoa.

Toinen koetos oli kipuaminen Baruwei lookoutille, ihailemaan mahtavaa maisemaa ja jylhiä kallioita. Ilmoitustaulun mukaan lämpöä oli se +39 ja siltä se todellakin tuntui. Sydän hakkasi kiivetessä ylös ja ylös. Vesipullosta pinta laski sitä mukaan, mitä minä menin ylöspäin. Ylhäällä oli voittaja fiilis. Alhaalle saapuessa voittajan piti taas kaivaa pillereitä lounaan lisäksi ja matka jatkuin nukkumatin tuudittamana.

Päivän viimeinen pysähdyksemme oli Daly Watersissa, kaupungissa joka oli kuin jokin elokuvan kulissi. Muutama hassu talo ja yksi baari. Ja sitten se meidän leirintäalueemme, siinä tien varressa.

Aamulla oli taas aikainen herätys ja edessä oli päivä taas bussissa istumista. En tiedä, kuinka monta kilometriä päivän aikana oikein kuljimme, mutta puuduttavaa se oli, vaikka osan ajasta nukuinkin.

Maisema alkoi hiljalleen muuttua juuri sellaiseksi, kun olin mielessäni Austraalian keskustan kuvitellut olevan. Punaista hiekkaa ja tyhjyyttä loputtomiin, tosin sitä tyhjyyttä oli vaan paikka paikoin. Siitä huolimatta, että mikään ei ollut sitä, mitä olin kuvitelmissani kuvitellut, nautin todella paljon siitä, mitä näin.

Punaista hiekkaa. Yksi tie ja sitten vielä lisää sitä punaista hiekkaa. Kyllä, saman vaiutuksen se minuun teki, kuin lumi vuoren huipulla.

Karlu Karlu – Devils Marbles

Päivän päätteeksi saavuimme toiseen kaupunkiin, joka jälleen kerran mursi mielikuvani. Olin kuvitellut, että Alice Spring olisi vain pieni, muutaman talon kokoinen kylä, keskellä ei mitään ja jossain siellä olisi tienviitta, joka osoittaisi missä se Uluru oikein on.

Kaupunkihan on reilun 28 605 asukkaan kylä, jossa oli muutakin, kuin ne pari hökkeliä ja tienviitta, joka kertoisi suunnan sille isolle kivelle.

Darwin to Adelaide osa I

Kuumeni oli koholla ja korvani tukossa, yritin kuunnella mitä matkaoppaamme mikrofoniin puhui, tuloksetta. Hyvä kun kuulin vieressäni istuvan puheen. Nojasin ikkunaa vasten ja toivoin että oloni kohenisi. Autossa oli kuuma ja ilmastointi hurisi täysillä. Hetken kuluttua palelin ja kaivoin repusta hupparin ylleni, muut katsoivat minua kummissaan, hikikarpalot otsillaan.

Maisemaa koristi termiittikeot. Toisinaan ne olivat pieniä, ehkäpä metrin korkuisia ja toisinaan ne olivat miestä pidempiä.

Bussi oli melkein täynnä, 15 toisilleen tuntematonta henkilö odottivat väsyneenä, mutta innokkaana mitä tulevat päivät pitävät sisälläänsä. Ja minä toivon ihmettä, parantumista -tuloksetta.

Florence Falls

Ensimmäisen lounaan aikana meistä oli jo muodostunut todellinen tiimi. En tiedä miten ihmeessä meillä kaikilla oli samanlainen huumorintaju ja kyky pilke silmäkulmassa vittuilla toisillemme. Minulla oli käynyt tuuri, olin saanut loistavan porukan, porukan jossa naurussa ei säästelty ja huumorin laadulla ei kerskailtu.


Matkamme jatkui kohti Litchfieldin kansallispuistoa, jossa myös ensimmäisen yön vietimme, kiltisti teltoissa nukkuen. Nukkuminen oli hiostavaa ja omalta osaltani myös pätkittäistä. Milloinka heräsin siihen, että oli aika kaivaa repusta oloani kohentavia lääkkeitä ja milloinka taas heräsin siihen, että olin hiestä märkänä ja itikat surisivat korvissani.

Kansallispuiston kasvillisuus yllätti minut täysin. Se miten paikka paikoin oli todella kuivaa ja hetken kuluttua taas älyttömän vihreätä. Toisinaan puut olivat korkeita kuin pilvenpiirtäjät ja toisinaan pieniä, kitukasvuisen oloisia reppanoita, jotka hädin tuskin ylettyivät polviini asti.

En tiedä, vaikuttiko oloni siihen, vai odotinko vain todellakin jotain paljon enemmän kuin koin, mutta kansallispuisto ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, kuin muihin. Olihan paikka toki hieno ja vaikuttava, mutta jotenkin jäi fiilis, että olisin kaivannut jotain enemmän.

Vaikka kansallispuisto ei saanut minua vakuuttuneeksi, niin illan viimeinen ohjelma, veneretki sademetsän uumenissa sai minut ihmetyksen partaalle. Se oli aivan mieletöntä. Se fiilis, kun vene lipuu pitkin jokea ja ympärillä näkyvät eläimet jatkavat elämäänsä, kuin meitä ei olisikaan olemassa. Rannalla makoilevat krokotiilit näyttivät muovisilta ja vaarattomilta, että oli oikeasti vaikea tajuta se, että ne ovat petoja eikä mitään muovileluja.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme Kakadun kansallispuistoon, jonka kasvillisuus oli samanlaista, kuin aikasempana päivänä näkemäni kansallispuiston kasvillisuus. Mutta täällä koin sen, miltä tuntuu seisoa nöyränä tyttönä jonkin suuren edessä, eikä voi kun ihmetellä ja ihastella sitä, mitä maailmalla on sinulle tarjota.

Vesiputoukset ja niiden ympärisöt, ne olivat jotain niin älyttömän upeata, miten sitä tuli pydähdeltyä aina muutaman metrin jälkeen ja suu auki ihailtua maisemaa, joka minut ympäröi. Vaikka en kokenut olevani terve, en voinut vastustaa uimaan menoa ja kallioilla kiipeilyä.

Kakadun kansallispuistossa on paljon Aboriginallien taidetta ja itse pääsin näkemään kalliomaalauksia Ubirr-alueella, jossa oli hyvin säilyneitä, punaisella väriaineella maalattuja maalauksia. Vaikka kalliomaalaukset omaan silmääni näyttivät samanlaisilta, kuin muutkin näkemäni kalliomaalaukset, niin sitä oli jotenkin vaikeata tajuta, että nämä on tehty tänne aikoja sitten, nämä ovat jotain todella ainutlaatuista taidetta jolla on historiallinen arvo, eikä mitään edellisen yön känniläisten tuherruksia seinällä.

Kakadun kansallispuisto on Unescon maailmanperintöluettelossa eräs harvoista kohteista, joka on mainittu sekä kulttuurisen että ympäristöllisen arvonsa vuoksi

Päivän pääteeksi menimme katsomaan auringonlaskua Nardab- näköalatasanteelle, jossa sitä tunsi itsensä niin pieneksi. Tätä juuri olinkin odottanut. Täydellinen päivä ja täydellinen päivän lopetus. Juuri tämän takia minä rinkkani aikoinani selkääni heitin.

Hetki jolloin maailma muuttui isoksi ja minä pieneksi

Illalla kömmin makuupussiini ja ympärillä surisevat otökät eivät saaneet minua enään niin raivonpartaalle, kuin edellisenä iltana, vaika vituttaviahan ne olivatkin. Sammutin otsalampun ja laitoin muutaman pillerin suuhuni. Nukahdin kuumuudesta huolimatta yllättän nopeasti ja tällä kertaa nukuin paremmin, kuin edellisenä yönä.