Pala paratiisia

Olin venematkalla tutustunut minua vanhempaan naiseen. Hänelläkin oli avoinna kaikki se, mitä seuraavaksi tapahtuu, kun veneemme kolahtaa rantaan.

Hän oli juuri lopettanut työnsä Uudessa-Seelannissa ja seuraava määränpää hänellä oli Intia. Sinne hän oli menossa ystävänsä kanssa opettelemaan joogaa. Kunnes olisi aika palata Englantiin, sinne mistä hän oli 7 vuotta sitten lähtenyt.

En tiedä mikä sattuma pelissä oli, mutta kaikki tuntui niin oudolta. Hän oli juuri aloittamassa elämää, josta minä olin hiukan salaa haaveillut. Hän oli juuri asunut 7 vuotta maassa, jonne minä olin osan sydäntäni jättänyt. Ja hänellä oli paluu kotiin, kuten minullakin. Minulla tosin aikaisemmin kuin hänellä.

Rantaan saavuttua päätimme hypätä saman tuktukin kyytiin ja käydä kysymässä samasta hostellista vapaita huoneita. Ja siitä yhteinen, neljän päivän mittainen reissumme sitten alkoi.

Me olimme ihme kaksikko, kuin yö ja päivä. Silti samaan suuntaan jollain käsittämättömällä yhteisenergialla puhalsimme.

Saimme kaiken elämään mikä ympärillämme oli. Saimme ympärillemme kaaoksen, joka oli kaunis sellainen. Me olimme kuin kaksi kauan kadoksissa ollutta ystävää, jotka viimein kohtasivat ja eivätkä oikein tienneet kumpi puhuu ensin ja kumpi kuuntelee. Emme mekään tienneet. Me vain menimme ja elimme. Nauroimme kuin viimeistä päivää ja nautimme kaikista niistä kommelluksista, jotka eteemme tuli.

Hostellimme oli ränsistynyt, ehkäpä parhaat päivänsä nähnyt kolmikerroksinen majapaikka, joka oli kaikessa kaoottisuudessaansa aivan mielettömän ihana.

Se oli ensimmäinen paikka, joka Napierin jälkeen tuntui kodilta. Se oli ihana sokkelo, josta ei aina löytänyt etsimäänsä.

Rakastin narisevia rappusia, joita oli ihana mennä ylös ja alas. Ihastuin pieneen parvekkeeseen, josta saattoi ihmetellä alla avautuvaa elämää ja kuunnella katujen hälinää.

Uusi kaverini ja hostellini oli saanut minussa uutta energiaa pursuamaan ja sitähän pursusi oikein yli äyräiden. Minulla olisi ollut vaikka kuinka paljon onnea jaettavana sitä haluaville.

Tuntui hiukan surulliselta törmätä muihin turisteihin, joiden ilmeet eivät hiponeet lähellekkään sitä onnellisuutta, jota minä koin. He olivat vain sulkeneet silmänsä siltä kauneudelta miltä Hpa-ani heille tarjosi. He olivat sokeutuneita siihen, miten turismilta koko paikka vaikutti, vaikka se ei siltä omaan silmääni vaikuttanut.

Täällä oli ehkäpä ravintoloissa sekä pienissä kahviloissa ruokalistat myös englanniksi ja muutama paikka, joista saattoi mopon vuokrata. Mutta ei se minusta tehnyt paikasta turistihelvettiä.

Sama valonjuhla jatkui täälläkin, josta olin saanut jo hiukan ensimakua Inle Lake:lla ollessani. Se oli aivan uskomattoman kaunista, miten koko paikka muuttui auringon laskeuduttua.

Ovien ja ikkunoiden eteen oli laitettu kynttilöitä. Joen varsi oli valaistu tuhansilla valoilla ja puiden oksilla riippui hentoja paperisia lyhtyjä. Ihmisiä oli liikkellä älyttömän paljon ja se sai minun pääni vielä enemmän pyörälle.

Minä ja kaverini vaelsimme kaduilla ja ihmettelimme näkemäämme. Kävimme paikallisessa tempelissä katsomassa juhlivia paikallisia ja kuljimme massan mukana suut sepposen selällään. Se oli niin maagista. Se oli niin outoa. Se oli aivan uskomattoman hienoa.

700

Ison ja asfaltoidun päätien kun jätti jälkeensä ja suuntasi kohti kapeita hiekkaisia teitä ei voinut olla hymyilemättä. Vaikka kohteenamme oli aina jokin niistä Hpa-anin ympäristössä olevista luolista, niin eksyimme matkallamme useaan otteeseen ja löysimme paikkoja, joita edes kartassamme ei ollut.

Kohtasimme paikallisia vijeliöitä ja näimme lukuisia riisipeltoja. Juttelimme paikallisten lasten kanssa ja teimme tuttavuutta papatteja räjäyttävien munkkipoikien kanssa.

Kolusimme lukuisia luolia ja hämmästelimme niiden seinillä olevia Buddhia. Näimme auringonlaskussa lepakkoparvia ja kuljimme pimeätä luolaa päästä päähän.

Istuimme pienellä puisella veneellä ja ihailimme ympärillä avautuvaa maisemaa.

678

Se mitä koin ja näin tuntui niin uskomattomalta. Se oli niin kaunista. Se oli niin uskomatonta. Välillä mietti, että jos sormella piirtäisin ilmaan viivan, niin katoaisiko kaikki tämä. Jos tämä onkin vain jokin kaunis heijastus.

Ei ihme, että paikkaa kehutaan yhdeksi Myanmarin kauneimmaksi paikaksi, jonka koluamiseen tarvitsee sen muutaman päivän ja mopon.

723

Se oli kuin kaunis paratiisi, josta löysi aina jotain uutta ja kiehtovaa, kun hiukan vain väärin luki karttaa ja eksyi tieltä.

Se oli paikka, jossa ajettiin mopolla pimeyden keskellä etsien oikeata tietä takaisin kaupunkiin.

Se oli paikka, jossa pysähdyttiin syömään täydellistä ruokaa ja tekemään tuttavuuttaa paikallisten kanssa.

Se oli paikka, jossa aika hukkui ja elämä tuntui ihanalta.

726

Mainokset

Kaikki on mahdollista – vaikka sitä ei uskoisikaan

Olin jo aikaisemmin leikkinyt ajatuksella, että teen vaelluksen Kalaw to Inle Lake. Mutta en jaksanut siihen enempää aikaani tuhlata, olinhan jo Austraaliassa ollessani lähettänyt vaelluskenkäni kotiin.

Kirosin sitä, miten olinkaan ollut niin typerä, mutta samalla muistin sen, miltä kevyempi rinkka tuntuikaan. Olihan paketissa lähtenyt paljon muutakin matkaan.

Silti se kutkutti mieltäni, kuin avaamaton suklaalevy keittiönkaapissa. Se ei jättänyt minua rauhaan, vaikka kuinka hoin itselleni sen olevan mahdotonta.

Ja ns. vaeltajien mekkaan saapuminen ei auttanut yhtään. Huokuihan Kalawissa erilainen fiilis, kuin missään muussa paikassa, jossa olen ollut. Tännehän tultiin vain vaeltamisen takia.

Silti astuin sisään hämärään ravintolaan, jossa sain lisätietoa vaelluksesta. Koska vaelluskenkiä minulla ei ollut ja edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet maastosta paikoitellen todella vaikea kulkuisen, jouduin tyytymään kahden päivän mittaiseen vaellukseen. Sen kykenisin lenkkareillani tekemään.

Taas olin tyytyväinen siihen, että olin enempiä miettimättä mennyt sinne, minne sydämeni oli minut kuljettanut. Vaikka pieni pisto tuntui rinnassani, kun jouduin tyytymään vain kahden päivän mittaiseen vaellukseen, en voinut olla hymyilemättä.

Koska en ottanut vaellusta heti seuraavalle aamulle, minulla oli hyvin päivä aikaa kierrellä pientä Kalawia ympäriinsä ja käydä katsomassa parin tunnin ajomatkan päässä oleva luola, jossa oli tuhansia Buddhia.

Vaikka itse luola oli hiukan pettymys, niin matka sinne oli enemmän, kuin osasin odottaa. Miten olinkaan kaivannut sitä, että istun mopon kyydissä ja annan maisemien vilistä silmissä. Tuulen heilutella hiuksiani ja tuntea miten mopo kurvaa mutkassa.

Ja en voinut olla nauramatta. Muistin ensimmäisen kertani kun istahdin mopon kyytiin. Se tapahtui Indonesiassa, vilkkaassa Bandungin kaupungissa.

Muistan miten puristin kuskia rystyset valkoisina ja hoin koko pitkän matkan mielessäni ”me kuollaan ihan kohta, me kuollaan ihan kohta.”

Muistan miten jalkani tärisivät, kun hyppäsin mopon kyydistä pois ja kaverini nauroi minkä kykeni. Ja minä yritin rauhoitella itseäni muutamalla tupakalla. Ja paluumatka takaisin keskustaan oli sama mantra päässäni.

En olisi sillä hetkellä uskonut että voin joskus sanoa rakastavani sitä.

 

Kartalla

Minua ei hymyilyttänyt yhtään, kun kuljin kohti Sukhothain bussiasemaa. Eilinen oli vielä tuoreessa muistissa.

Ja se tapahtui jälleen, kuin eilinen olisi eletty uudelleen. Sama vääntö ja kääntö siitä, että sain tietää mistä ja milloin bussi lähtee haluamaani paikkaan. Tosin tällä kertaa minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa, voin odottaa tunnin kauemmin bussia tai hypätä songataunin kyytiin ja sääsäisin näin sen ylimääräisen tunnin. Odottamiselta en kuitenkaan välttynyt, vaikka valitsinkin songataunin, joka on Thaimaan yleisin kulkuneuvo.

Muutaman tunnin matkalla songataun ei ollut se paras ja mukavin kulkuneuvo. En tiedä, oliko se nyttyräni, jonka joka aamu tapani mukaan päähäni pyöräytin, vai oliko se tavallista matalakattoisempi songataun, mutta taakse nojaaminen ja ryhdikkäänä istuminen oli sula mahdottomuus. Jouduin olemaan koko pitkän matkan hiukan kyyryssä, nojamaan kyynärpäilläni reisiäni vasten ja istumaan kylki kyljessä muiden matkustajien kanssa.

En tiedä miten ihmeessä sen tein, mutta nuokuin koko matkan ajan. En tietenkään mitään syvää ja levollista unta, mutta aina auton pysähdyttä heräsin pienestä horroksesta, tehden tilaa uusille matkustajille tai nauttien siitä tilasta, mitä yksi lähtiessään teki penkkirivilleni.

Songataun eli lava-auto jossa istumapaikat sijaitsevat auton lavalla johon on pystytetty mallista riippuen kaksi tai kolme penkkiriviä. Lavat ovat yleensä katettuja ja näin ollen sateessa ei matkustajat kastu. Songataun on bussia halvempi matkustamismuoto ja Thaimaan yleisin kulkuneuvo

Songataun eli lava-auto, jossa istumapaikat sijaitsevat auton lavalla, johon on pystytetty mallista riippuen kaksi tai kolme penkkiriviä. Lavat ovat yleensä katettuja ja näin ollen sateessa matkustajat ei kastu.

Auto pysähtyi ja kuski karjaisi jotain. Jotain, joka oli merkkinä että tämä on minun pysäkkini. Nousin ylös ja otin repun käteeni. Siinä meni ehkä liian kauan, koska kuski karjaisi uudelleen, ei mitenkään ystävälliseen sävyyn, että tämä on minun pysäkkini.

En edes viitsinyt mitään vastata, hyppäsin ulos ja maksoin kyytini hiemän äreälle naiselle, joka painoi kaasua, ennen kuin kerkesin edes ympärilleni katsoa ja rekisteröidä missä minä oikein olen.

Maantietä ja maantietä. Sitäpä juuri. Eikä mitään muuta. Ei mitään, mikä olisi merkkinä, että tähän pyähtyisi bussi tai edes songataun, joka oli minut tähän tien sivuun jättänyt. Ei matkani varrella näkemiä katoksia, joissa matkustajat odottavat seuraava kulkuneuvoa seuraavaan määränpäähän, ei mitään. Paitsi puita ja puita.

Heitin repun selkääni ja lähdin kävelemään kartan osoittamaan suuntaan. Kiitin onneani, että olin ladannut kaupungin kartan kännykkääni, kartan joka toimii ilman internet yhteyttä. Se oli jo minut moneen otteeseen pelastanut ja niin se pelasti minut tälläkin kertaa.

Kamphaeng Phetin historiallinen puisto kuuluu Unescon maailmanperintö kohteisiin

Saavuin Kamphaeng Phetin historiallisen puiston portille ja olin enemmän kuin onneissani nähdessäni siellä lipunmyyjän. Ihmisen, jolta saisin vastaukset lukuisiin kysymyksiini.

Lipunmyyjä ei osannut kertoa minulle, miten pääsen takaisin Sukhothaihin, hän ei osannut kertoa, kuinka kauan aikaa minulla olisi aluetta tutkia. Hän vain pyöritteli päätänsä ja toisteli, että hän ei puhu englantia.

Yritin uudelleen hitaasti ja rauhallisesti, hiukan yksinkertaisemmin esittää kysymykseni ja sama pään pyöritys tuli vastauksekseni.

Vastauksena rukouksiini paikalle saapui yksi puiston työntekijöistä, joka puhui hiukan englantia ja ymmärsi kysymykseni, tosin hän ei niihin osannut vastata. Hän kuitenkin tarjoutui antamaan minulle kyydin info-pisteeseen, jossa saisin vastaukseni kysymyksiini.

Infopisteessä sain tietää, että bussit eivät pysähdy kyseiselle tielle, minne minut oli jätetty. Ainoa tapa päästä takaisin Sukhothaihin on mennä keskustaan, jonne on matkaa viitisen kilometriä.

Kyselin, että voisivatko he soittaa minulle tuktukin, joka tulisi sitten hakemaan minut, kun olen saanut kierrokseni valmiiksi.

Ei, emme voi. Mutta voimme soittaa bussiasemalle ja kysyä milloinka viimeinen bussi lähtee.

En ollut ihan tyytyväinen saamaan vastaukseen, mutta kiitin heitä ja sanoin haluavani tietää milloinka viimein bussini lähtee.

Puhelu tuntui kestävän ikuisuuden ja samalla mietin miten ihmeessä pääsen kaupunkiin. Lähdenkö samantien kävelemään sinne ja jätän tämän paikan tutkimisen välistä. Olisin varmaan alkanut itkemään, jos olisin ollut yksin, piilossa muiden katseilta. Olin odottanut juuri tänne puistoon saapumista ja vanhojen, makaavien Buddhien näkemistä.

Neiti laski luurin alas ja sanoi, että minulla on aikaa kaksi tuntia. Bussi lähtee kahden ja puolen tunnin kuluttua, mutta tule takaisin tänne kolmeksi, niin me annamme sinulle kyydin sähköautolla bussiasemalle.

Leukani loksahtivat auki ja neiti kysyi, ymmärsinkö mitä hän oli minulle sanonut ja kysyi onko tämä okei. Kiitin ja nyökkäsin. Sanoin, että se on enemmän kuin okei.

Katselin karttaa, josta en ymmärtänyt yhtään mitään ja sitten vilkaisin toista kartaa, joka sanoi minulle yhtä vähän kuin toinenkin. Hyppäsin pyörän selkään ja aloin polkemaan kuin hullu. Minulla on vajaa kaksi tuntia aikaa ja alue on iso. Minulla ei ole selkeätä karttaa ja paikat, jotka haluan nähdä ovat tuolla ja tuolla, ripoteltuna sinne sun tänne ja minä en edes kyennyt kartasta lukemaan, millä tiellä minä juuri nyt olen.

Aika kului lentäen ja kaiken nähneenä ja pohjelihakset kipeinä palautin polkupyöräni portille, josta sen olin vuokrannut ja palasin kävellen info psiteeseen. Olisin taas saanut mopokyydin, mutta kieltäydyin ystävällisesti. Kyllä minä nyt pystyn sen 100 metriä kävelemään.

Olin hiestä märkänä ja istahdin tasan kello kolme sähköauton kyytiin ja hymyilin. Vastaan tuli aikaisemmin näkemäni munkit jotka hymyilivät ja varmaankin ihmeissään miettivät, minne minä olen oikein menossa. Aikaisemmin olin pyörää taluttaen kysellyt heiltä reittiä makaavien Buddhien luokse ja nyt oli sähköauton kyydissä.

Wat Phra Kaeo

Wat Phra Kaeo

Bussissa istuessani en lakannut ihmettelemästä sitä, mitä päiväni oikein sisälti. Miten olin saanut kohdata sen ystävällisyyden jolla Thaimaalaisia on kehuttu ja tietenkin sen epäselvyyden millä Thaimaalaisia on kirottu. Ynnäilin päivän menojani ja huomasin, että unohdin siinä kaiken hälinän keskellä maksaa polkupyöräni vuokran.

Buddhia

Ayuthayan jälkeen euforia kupli suonissani ja minä olin enemmän kuin innoissani. Minulla olisi vielä muutama paikka lisää, jossa saisin ihastella niitä raunioita ja särkyneitä Buddhia.

Sukhothaihin saapuminen oli kuin pienen pieni lottovoitto. Tai niin olin bussissa istuessani hiljaa mielessäni myhäillyt.

Olin kuvitellut Sukhothainkin hiljaiseksi, kauniiksi ja viihtyisäksi kaupungiksi, jonka keskellä virtaava joki tarjoaisin oivan paikan istahtaa hetkeksi alas ja antaa kiireen hiljallleen kadota, tuoden tilalle sen lomalaisen letkeän ja levollisen mielen.

Sukhothai Historical Park

Sukhothai Historical Park

Päätie, jonka lähettyvillä hostellini sijaitsi riitti sammuttamaan uteliaisuuteni, minua ei kiinnostanut lähteä vasemmalle eikä oikealle, tutkimaan mitä joen toisella puolella olisi. Minua ei kiinnostanut käydä katsomassa kuinka vihreitä kaupungin puutarhat ovat ja miten se joki oikein virtaakaan. Olin vain tyytyväinen, kun pääsin ehkä rumimman näkemäni tien ylitse hengissä.

Ayuthayan ja sen euforian jälkeen käynti Sukhothain historiallisessa puistossa oli ehkäpä pieni pettymys, tai sitten vain kulahtanut ja likainen kaupunki, joka minut vastaan otti, latisti fiiliksiäni enemmän kuin osasin odottaa.

Liikkuminen oli helpointa pyörällä, josta piti maksaa sisäänpääsymaksu vuokran lisäksi. Tietenkin.

Liikkuminen oli helpointa pyörällä, josta piti maksaa sisäänpääsymaksu vuokran lisäksi. Tietenkin.

Luultavasti olisin hymyillyt kuin naantalin aurinko, jos olisin valinnut majapaikkani vanhasta kaupungista, aivan raunioiden kupeesta, mutta suunitelmissani oli muidenkin raunioiden tutkiminen, siksi olin valinnut majapaikkani kiireen keskeltä, sieltä rumasta ja surullisen likaisesta uudesta kaupungista, jossa kuskit jo huuttelivat iloisen kepeän thaimaalaisen murteen säestämällä englannilla turistien perään.

Sukhothain historiallinen puisto kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Sukhothain Historiallinen puisto oli jaettu alueisiin ja jokaiselle alueella oli tietenkin oma hintansa. Alueista, jotka muistuttivat suuria puutarhoja toisiin suuria puutarhoja muistuttaviin alueisiin liikuttiin pieniä maanteitä pitkin, joissa saattoi tulla vastaan se yksi auto ja muutama elukka.

Ehkäpä siinä oli se toinen fiiliksen viejä, minä kun olin ollut nirvanassa Ayuthayassa juuri sen liikenteen keskellä. Toisaalta, eihän se hyvä punaviinikään enään sen ensimmäisen lasillisen jälkeen samalta maistu.

Vaikka euforia ei kuplinut suonissani sain kuitenkin päivän täälläkin vietettyä, oliko syynä sitten matkalla mukaani tarttunut porukka vai se selittämätön kiinnostukseni raunioihin, niihin punaisiin tiilikasoihin joiden seasta löytää sen Buddhan jos toisenkin.

Wat Sri Chum

Rauniot ja temppelit ovat itselleni aina aikamatka menneisyyteen, aikaan jolloin jotain todella suurta ja mahtavaa rakennettiin, jotain jolla oli suuri merkitys.

Sitä yrittää kuljeskella raunioiden seassa ja kuvitella millaista elämä on ollut vuosia sitten, miten ihmiset ovat pukeutuneet ja mitä he ovat tehneet, mikä tuoksu olisi nenääni ensimmäisenä kantautunut ja olisiko paahtava aurinko taivaalla kärventänyt ihmiseten ihon tuoden otsalle muutaman hikikarpalon vai olisiko kädessä ollut soihtu valaisemassa kulkua kohti pyhää.

 

Jonottamista

Nähtävyydet jonne piti maksaa jotain sisään tiesi jonoja, pitkiä ja hitaita sellaisia. Ei ollut yhtään erikoista, että kulutimme aikaamme tunnin tai kaksi päästäksemme sisään, nähdäksemme jotain, mitä kirjoissa oli suurin sanoin kehuttu.

Ensimmäinen jono, jossa todellakin tuhrhauduin oli Victoria Peakin Peak tram. Paikka jolta odotin jotain todella hienoa, antoi vain karvaan pettymyksen. Oliko syynä se, että aurinko oli jo laskenut ja ilta paljastanut petollisen viileän ilman ja huulet sinisinä yritin saada itseäni lämpöisemmäksi kietoen huivia tiukasti hartioiden suojakseni.

6

Victoria Peak

Matkalla Lantaun saarelle, toinen kohtaamamme jono ja siinä tunnin jonottaminen sujui jo hiukan paremmin, huomasin jopa naureskelevan jonolle. Taivaalla paistava aurinko ja mukaani ottama villapusero piti mieleni lämpöisenä ja mielen avarana.

7. Suuri Buddha ja Po Linin luostari

Cable Car

8

Matkalla Lantaun saarelle

Lantaun saarelle menimme varta vasten yhden Hognkongin tunnetuimman nähtävyyden perässä. Lootuksen kukassa istuva Buddha ja sen ympärillä olevat patsaat olivat vaikuttava näky. Ylhäältä avautuvat maisemat ja auringon lämmittävät säteet saivat minut hymyilemään. Olin onnellinen. Todellakin, olin onnellinen.

10

Korkeuksissa istuva 34 metriä korkea ja 250 tonnia painava Buddha ei tuottanut pettymystä.

Pienen kävelymatkan päässä oli viisauden polku, jossa puiset paalut kohosivat korkeuksiin, joihin kaiverrettua kirjoitusta en ymmärtänyt. Ei tainnut kukaan muukaan paikalla oleva länsimaalainen ymmärtää. Puisto oli outo, mutta todella kaunis. Sanoisinko että vaikuttava.

Yksinkertaiset puiset paalut ja olin myyty. Taidan todellakin olla naurettavan helppo tapaus.

15

Wisdom Path

 

 

Kullan kimallusta

Olin myyty nähtyäni ensimmäisen temppelin, mutta rajansa kaikella, päivässä tuli temppelikiintiö täyteen. Sitä alkoi turtumaan siihen tajuttomaan kullan ja kimalluksen määrään mitä näki.

Wat Indrawihan temppeli

Wat Indrawihan temppeli

Onneksi ensimmäinen temppeli, jossa kävimme oli vaatimaton Wat Mahathat, jota ei edes kaikissa kartoista löytänyt. Tai oikeastaan se oli buddhalainen yliopisto, jonka alueella sijaitsi kaksi isoa kappelia. Minusta se oli aivan uskomattoman hieno paikka, valkoiset seinät ja kaarevat katot. Kultaiset ikkunakarmit ja sisällä olevat Buddhat. Todellakin, tämä tyttö oli yhtä hymyä.

Pahuuta vastustava Buddha istuu lootusasennossa, vasen käsi sylissä ja oikea käsi on edessä, sormet maahta kohti.

Pahuuta vastustava Buddha istuu lootusasennossa, vasen käsi sylissä ja oikea käsi on edessä, sormet maahta kohti.

Wat Pho:ssa käytyä ymmärsin, miksi joitakin temppeleitä ei mainita kartoissa, saati sitten matkaoppaissa. Näky joka minut kohtasi, astuessani temppelialueelle oli aivan jotain uskomatonta. En ollut eläessäni nähnyt mitään vastaavaa, en voinut kuin ihmetellä ympärilleni.

Wat Po

Wat Po

Wat Po on Bangkokin laajin ja vanhin temppeli. Kiinalaisvaikutteisella temppelialueella on Thaimaan pisin lepäävä Buddha, jolla on pituutta 46 metriä. Alueelle oli sisäänpäsymaksu 100 THB.

Wat Phra Keo

Wat Phra Keo

Luulin jo Wat Pon:n nähtyäni nähneeni kaiken, mutta en. Wat Phra Keo oli uskomattoman iso ja aivan uskomattoman upea paikka. Ei ole sanoja, jolla kuvailisi paikan kauneutta, sitä hehkua jolta auringon paisteessa kimaltelevat seinät ja pylväät näyttivät. Jos yksi Buddha saa minut hymyilemään, tämä paikka sai minut pökerryksiin, hymyilemään kuin hullu.

image41
Wat Phra Keo on yksi Bangkokin suosituimmista nähtävyyksistä, sisäänpäsymaksu oli 500 THB, matkaoppaamme, joka oli painettu vuonna 2012, mainitsi hinnaksi vain 250 THB. Maksoi mitä maksoi, me halusimme nähdä paikan. Niin moni muukin. Alueelle vaadittiin olkapäät peittävä paita ja nilkkoihin asti ulottuvat housut tai hame.

Kinnaree-hahmo on puoliksi nainen, puoliksi lintu.

Kinnaree-hahmo on puoliksi nainen, puoliksi lintu.

Valkoisten muurien ympäröimä alue kätki sisälleensä sateenkaarenvärein koristellun Wat Phra Keon, jonka rakentaminen alkoi Bangkokin siirryttyä Thaimaan pääkaupungiksi vuonna 1782 sekä Chakri-dynastian palatsialueen. Muurien ulkopuolella oli paljon huijareita, jotka väittivät että paikka on kiinni, koska on pyhä Buddhan päivä.

image43