Tyhjiä rantoja ja korkeita aaltoja

Sintran lähellä olisi ollut vielä muutama paikka, jotka olisin halunut nähdä. Koska seuraaviksi päiviksi oli luvattu vettä ja oikein urakalla. Päätin yrittää onnea ja matkata sinne, missä niitä pilviä oli säätiedotuksen mukaan vähemmän.

Fiilikseni olivat taas ristiriitaiset. Jättää taakse paikka, jossa olisin voinut olla vielä muutaman päivän. Ja samalla odotin innolla niitä hiekkarantoja, joista olin nähnyt uskomattomia kuvia.

Märät kengät. Mikä ihana tekosyy pakata rinka ja hypätä junaan, joka vei minut etelään.

Guesthouse – Portimão

Saapuminen Portimãohon oli todellinen maisemanvaihdos. En tiennyt, pitikö minun olla hiukan varuillani vai utelias siitä, mitä nurkan takan oikein oli. Kuljin rinkka selässä kohti majapaikkaani, jonka olin edellisenä iltana varannut. Muutaman kilometrin matka taittui nopeasti tyhjiä katuja ihmetellässä. Ei ristin sielua missään. Ei autoja. Ei mitään, mikä olisi kertonut, että kaupungissa on lisäkseni muita ihmisiä.

Minulla oli varattuna kaksi yötä ja myöhemmin varasin vielä yhden lisää. En siksi, että olisin ihastunut Portimãohon. Vaan siksi, koska sade oli saanut minut makaamaan yhden päivän sohvalla. Rehellisesti sanottuna hiukan ketutti. Minä kun olin seurannut säätiedotusta, luottanut siihen kuin sokea opaskoiraan. Ja silti taivaalta tippui vesipisaroita. Vaakatasossa, tietenkin.

Yksi sateinen päivä lyhensi jo lyhyttä lomaani päivällä. En tiennyt, pitikö minun olla onnellinen siitä, että sain oikein luvan kanssa heittää jalat pöydälle ja vain olla. Vai olisiko minun pitänyt potea huonoa omatuntoa siitä, että makasin yhden päivän tekemättä yhtikäs mitään. Nauttia vain tyhjästä majapaikastani, jossa olin ainoa asiakas.

Se oli jännä fiilis. Katsoa lattialla lojuvaa rinkkaa ja selata matkaopasta. Tuntea se seikkailijan into rinnassa ja silti istua pönöttää neljän seinän sisällä. Tunsin itseni oikein seikkailijaksi, sellaiseksi hurjapäiseksi sankariksi joka menee myrskyjen läpi kohti määränpäätä.

Määränpääni taisi olla keittiössä huutava teepannu.

Lagos piti lupauksensa uskomattomista rannoista

Portimão oli keskellä kaikkea niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Tosin haluamisellani ja säällä ei ollut samaa tahtoa. Jouduin tyytymään siihen, että en näe sitä, mitä halusin. En nähnyt edes puoliakaan niistä hienoista hiekkarannoista, joita olin ennen matkalle lähtöä kuvitellut näkeväni.

Portimãon kupeessa sijaitseva Praia da Rockla ranta jätti minut hiukan vaisuksi. Olihan se hieno ja rannalla seisovat kiven järkäleet mahtavia, mutta Austraalian jälkeen se tuntui hiukan vaisulta. Tämä oli vähän niinku aikaisemminkin nähty, yhtä sateisessa ilmassa silloinkin.

Lagosissa, jonne minulla oli reilun tunnin mittainen junamatka sain sentään nauttia auringosta. Ja oikein kunnolla. Luontoäiti oli päättänyt näyttää minulle mahtinsa.

Edellisten rantojen pettymys oli hyvin muistissani ja olin varautunut siihen, että Lagosin taivaisiin hehkutetut rannat jättävät minut kylmäksi.

Ei, ei ne minua kylmäksi jättäneet. Lagos piti lupauksensa ja vei minut seitsemänteen taivaaseen. Melkein. Noh, portille asti.

Ja mikä parasta, tungosta ei ollut!

Lagosin asemalta kuljin pitkää ja hiukan tylsähköä tietä pitkin ikuisuudelta tuntuvan matkan ajan.

Käännyin autotieltä pienelle kujalle, joka ei näyttänyt menevän minnekkään. Tai jos se meni, niin niiden rumien kerrostalojen taakse. En tiedä miksi lähdin kujaa kulkemaan. Mutta onneksi lähdin.

Kujan päässä pysähdyin ja huokaisin. Ääneen. Minun oli vain pakko pysähtyä ja ihailla sitä maisemaa, joka edessäni avautui. Sulkea silmät ja avata ne hitaasti. Katsoa ja ihmetellä. Todeta se, että en ole aikoihin yhtä kaunista rantaa nähnyt.

En tiedä kauanko siellä rannan yläpuolella olevalla kallion rinteellä oikein seisoa pönötin ja katsoin transsissa maisemaa. Mutta en ollut ainoa. Jokainen, joka oli perässäni samaa kujaa pitkin kävellyt, seisoi yhtä lamaantuneena. Kädet roikkuivat sivulla ja tovin kuluttua aivot saivat lähetettyä viestin niille halvaantuneille käsille, että pitäisi muutes muutama valokuva ottaa.

Mainokset

Pullopostia

En tiedä, oliko kohtaaminen enkelini kanssa saanut oloni rennoksi vai oliko se sittenkin aurinko ja meri. Tein päätöksen, että viimeiset reissupäiväni makaan vain rannalla ja annan ajan kulua. Laiskottelen ja uppoudun hyvän kirjan pariin. Ja ehkäpä hyvällä tuurilla saan vielä hiukan väriä.

Ja niin minä teinkin.

Vaikka Koh Changin päärannat eivät minua kiehtoneet ja kaduilla näkyvät juopottelevat turistit eivät mieltäni lämmittäneet, olin yhtä hymyä saarella oloni ajan. Ajan, joka jäi lyhyemmäksi mitä olin sen suunnitellut olevan.

Vaikka olin löytänyt hiljaisen hostellin, täydellisen majapaikan uppoutua joutilaisuuden letkeisiin aaltoihin. Pakkasin taas rinkkani ja lähdin matkaan. Matkaan, joka oli ehkäpä tämän reissuni erikoisin matka.

Koh Chang

Pyörittelin lippua kädessäni ja hymyilin. En taaskaan tienyt mitä oikein olen tekemässä ja tällä kertaa epätietoisuuteni ei saanut minua alakuloon.

Ehkäpä toiselle saarelle meno on suuri virhe. Ehkäpä ei. Ei voi tietää. Ehkäpä siinä se houkutus olikin, kun en todellakaan tiennyt mikä minua seuraavien päivien ajan oikein odottaa.

Vene saapui laituriin ja oli aika ottaa askeleet kohti tuntematonta. Edessäni oli puinen laituri ja sitä ympäröi kristallin kirkas vesi jonka väri oli aivan jotain muuta, kuin edellisellä saarella olin saanut ihastella.

Yritin kulkea laiturin päähän mahdollisimman hitaasti, hengittäen paratiisin tuoksuja. Katsella rannalla huojuvia palmuja ja auringossa kimaltelevaa merta.

Silti se laituri oli liian lyhyt tai askeleeni liian isoja. Oli aika astua hiekalle. Pysähtyä ja katsella ympärille.

Ko Mak

Koh Mak

Luulin, että jossain vaiheessa siihen turtuu, kun näkee jotain todella kaunista ja uskomatonta. Ei, ei siihen turru. Sitä vaan jaksaa ihailla ja ihmetellä. Puistella hiukan kevyesti päätänsä ja todeta se, miten epätodelliselta tämä oikein tuntuu.

Selässä hiertävä rinkkani muistuttaa minua siitä, että tämä ei ole mikään kaunis uni. Tämä on täydellinen elämä.

Ja toinen täydellinen elämä odotteli minua jo mopon selässä, hymyillen aikaisemmin näkemääni hymyä. Olin valmis seikkailulle. Mikään ei voisi mennä pieleen pienessä paratiisissa.

Ko Mak

Koh Mak

Ensimmäinen näkemäni ranta oli saanut minut taivaaseen ja muut näkemäni rannat veivät minut seitsemänteen sellaiseen.

Enkelini piti minusta huolen, että jokainen askelma jonka paratiisissa otin, oli enemmän kuin edellinen.

Jokainen hengitys jonka hengitin, antoi keuhkoilleni enemmän happea, kuin aikaisemmat hengitykseni.

Jokainen hetki oli enemmän kuin elämäni.

Huojuvia palmuja

Kaupunki, joka tunnetaan lukuisista baareista ja kännäävistä turisteista, yllätti minut totaallisesti.

Ihastuin keskustan liepeillä olevaan laguniin ja sen vihreään ympäristöön, ihastuin kaupungin katuihin, joita reunustivat isot puut syvän vihreineen lehtineen ja tuoksuvineen kukkasineen.

Ihastuin satamaan ja sen taustalla nouseviin kukkuloihin, kukkuloihin, jotka toivat mieleeni Wellingtonin. Satama, jonne aina iltalenkillä päädyin ihailemaan usvan peittämää näkyä nuuhkien raikasta meri-ilmaa.

Palm Cove beach

Palm Cove beach

Ihastuin siihen luontoon, jonka Cairnsin ympärillä näin. Miten palmupuut huojuivat tuulessa ja vihreät sademetsät värittivät maisemaa, tuoden vihreälle uuden syvän värin.

Pidin siitä, miten lähirannoille pääsi kätevästi bussilla ja vaalealla hiekalla loikoilessa sai hetken rauhaa siltä hälinältä ja meteliltä mitä Cairnsin keskustassa tuntui aina aika ajoin olevan.

Josephine Falss

Vaikka baareista ja alkoholin huurruttamista ihmisistä en syttynyt, pidin siitä, miten pieniä kahviloita ja ravintoloita kauppungissa oli. Vaikka keskusta tuntuikin siltä, että se on juuri turisteja varten rakennettu, se vaikutti kivalta ja toisinaan taas aivan kamalalta.

Queenslandin sademetsät kuuluvat Unescon maailmanperintökohteisiin

En pitänyt siitä, miten turisteja oli joka paikassa, kävellen nenät pystyssä, kuin mitkäkin maailman omistajat välittämättä siitä, minne sen tyhjän kaljatölkin viskaavat. En pitänyt yhtään siitä, miten Aboriginaalit joivat itsensä räkäkänniin jossain penkillä ja loppuillasta makasivat jalat levällään asfaltilla.

Balin korvike

Kuulin huhua, että saari on kuin pieni paratiisi. Kuulin huhua, että se imee ihmisiä puoleensa, kuin magneetti. Kuulin huhua ja päätin lähteä katsomaan pitääkö ne paikkaansa.

Saari oli pieni paratiisi, kuten huhujen mukaan sen oli sanottu olevan. Saari yllätti minut joka päivä, aina jollain uudella tavalla.

Milloinka olin ihailemassa saaren kaunista luontoa ja ylväitä kallioita, joista avartui uskomattomat maisemat. Milloinka rämmin hiestä märkänä metsässä, yrittäen etsiä koalia, niihin törmäämättä.

The Forts

The Forts kävelyn maisemia

The Forts kävelyn maisemia

Miten jokaisena päivänä löysin aina uuden asian, mitä ihastelin. Oli se sitten suuri puu tai värikkääksi maalattu sähkötolppa.

Toisinaan ihailin kaunista merimaisemaa, joka palmujen takaa eteeni aukeni. Joskus vain kävelin lähirannalle ja istahdin alas, ihastelin sitä levollisuuden tunnetta, jonka tunsin. Miten minusta tuntui hyvältä olla juuri täällä.

Toisinaan kävelin saaren katuja ja kujia. Melkein jokainen vastaantuleva talo oli tavalla tai toisella kaunis. Oli sitten talon rakenteet kauniit tai taloa ympäröivät kasvit. Toisinaan ihailemiseen riitti pieni kiva kaareva tie tai kaunis katulamppu.


Miten saari muistutti minua Balista, tuosta minun omasta paratiisistani, paikasta jonne olisin ollut jo Hongkongin jälkeen valmis menemään, mutta jostain kumman syystä, kierrän tällä kertaa paikan kaukaa, hiljaa mielessäni vain unelmoin Ubudin vilkkaista kaduista ja aamukasteen kastelemista varpaista.

Miten saaren eläimet herättivät minussa aivan suunnatonta milenkiintoa, vaikka en pidä itseäni mitenkään eläinrakkaana kaverina, toki söpöt elukat ovat aina olleet minulle se heikkous.

Ihastelin saaren lukuisia lintuja ja yritin opetella niiden nimiä. Iltaisin menin lähikalloille ihastelemaan pienen pieniä kalliovallabeja, joiden päätöntä pomppimista jaksoin hymyssäsuin ihmetellä.

Toisinaan ihastelin auringonlaskua, joka maalasi taivaan punaiseksi ja toisinaan ihastelin taivasta, kuun poistuttua estraadilta tuoden esille miljoonat tähdet, joita jaksoin ihailla illasta toiseen.

Ja minä olin saarella melkein kuukauden. Huhuissa taisi olla perää.

Valkoinen unelma

Mietin kahteen otteeseen pistänkö rahani likoon ja lähden lekoittelemaan valkoiselle rannalle ja nauttimaan pienen palan paratiisia.

Paratiisia joka osottautui kauniiksi, aivan uskomattoman kauniiksi paratiisiksi. Onneksi en kiristänyt kukkaroni nyörejä, koska illalla hostellille palatessani olin huumassa siitä kaikesta mitä päivän aikana olin nähnyt.

Saarella oli myös leirintäalue, jonne olisin niin halunut pistää telttani pystyyn ja jäädä vain lekoittelemaan muutamaksi päiväksi. Tosin telttaahan minulla ei ollut ja kaiken sen veden ja ruoan raahaaminen saarelle olisi ollut ehkäpä aivan liian työlästä, ainakin yksin. Mutta ehkäpä jonain päivänä saan koottua hyvän kaveriporukan ja nyt tiedän mistä me meidän telttamme sitten löytyy.

Saaren valkoinen hiekka oli samanlaista, narisevaa kuin Fraser Islandilla Lake McKenzien rannalla. Vaikka siellä ollessani olin saanut ihailla samanlaista hiekkaa, niin täällä ollessani sitä jaksoi vaan ihailla ja ihmetellä.

Maisemat jotka avautuivat saaren huipulle kiivettyä oli salvata hengityksen.  Miten se tuntui niin epätodelliselta ollakseen totta. Miten maailmassa voi olla näin kauniita paikkoja?

Little India

Yöbussissa nukkuminen ei oikein houkuttanut ja päätin tehdä yhden yön stopin Rockhamptonissa, joka ei ehkä sittenkään ollut ehkä maailman paras idea. Seuraava bussi Airlie Beachille lähtisi yhdeltä yöllä. Se siitä fiksusta ideasta.

Tuli sitten käytyä kaupungissa, jossa ei todellakaan ollut mitään tekemistä. Yritin katsella kaupunkia ja löytää siitä jotain kaunista. Jotain, jonka takia hymyillä.

Ilmassa tuoksui lehmänlanta aina paikoitellen ja ruskeana virtaava joki ei juurikaan mieltäni lämmittänyt.

Onnistuin  löytämään kaupungista kauniita taloja joiden pitsireunuksin koristellut parvekkeet toivat mieleeni Intian. Joen rannalla olevat puut toivan mieleeni Intian.

En voinut olla hymyilemättä. Olin onnistunut tehtävässäni.

Hostellilla tapasin tyypin, jonka kyytiin hyppäsin, olihan molemmilla sama suunta ja näin säästyin yötämyöten dösärillä norkoilusta. Vaikka ilmaista yösijaa bussi ei suonukkaan ja väsyynenä raahauduin hostellin sänkyyn, sainpahan nauttia hauskasta seurasta ja ihailla maisemia, sekä kauhistella kuoleita elukoita. Kenguruita, jotka makasivat tien sivussa jalat kousussa taivasta kohti, joillakin oli häntä poissa ja pää halki. Punainen verivana asfaltilla keroi siitä, että törmäyksestä ei ollut kulunut kauaakaan.

Aurinko teki laskua vuorijonon taakse, se värien kaunis leikki taivaalla ja lämmin ilma toi mieleeni Intian. Nojasin penkkiin ja laitoin jalkani tuulilasia vasten ja kerroin kuskille, että mielikuvani Austraaliasta oli aivan erilainen mitä se on. Olin kuvitellut maan litteäksi kuin pannukakku ja siellä keskellä möllättää vain se yksi punainen kivi.

En voinut olla hymyilemättä. Ei voinut kuskikaan.

Seuraavana päivänä levitin sharonkini hiekalle ja katselin rantaa ja hiekkaa, joka ei ollut kaikkein hienointa näkemääni hiekkaa. Kaverini, joihin olin edellisenä iltana hostellilla tutustunut, hymyilivät autuaan onnellista hymyä. Yksi kaveri hymyili leveämmin, olimmehan jo Uudessa-Seelannissa kohdanneet ja jälleennäkeminen oli hauska sattuma.

Annoin katseeni vaeltaa kaarevalla rannalla ja en voinut olla hymyilemättä. Hiekan takana ylväässä rivissä komeilevat palmut ja niiden seassa olevat myyntikojut, joissa heilui hennon tuulenvireen mukana erivärisiä isoja kankaita. Näky toi mieleeni Intian.

Aurinko porotti kuumasti ja ihoani poltti. Olin liian laiska kaivamaan aurinkoasvani esille. Saati avamaan vesipulloani, jonka sisällä oleva vesi varmaankin kiehui.

Katselin uudelleen palmuja ja tuulenvireessa heiluvia kankaita ja merta. Suljin hetkeksi silmäni ja sinkosin valonnopeudella menneisyyteen. Hetken, sen pienen hetken seison kuumalla Goan rannalla.

Käänsi kirjassani uuden sivun, sivun jolla kirjasta kertova nainen lähtee Intiaan.

Sattumaa vai ei, mutta en voinut olla hymyilemättä.

Illalla isuin parvekkeella ja katselin taivaalle, jossa oli täysikuu. Hymyilin. Ollessani Intiassa, taivaalla mollotti sama kaunis pyöreä kuu. Kun kohtasin kaverini Uudessa-Seelannissa, sama kuu oli silloinkin taivaalla.

En voinut olla hymyilemättä.

Viimeisenä päivänä istuimme rannalla, ihailemassa auringonlaskua. Istuimme hiljaa, selät suorin kuin olisimme molemmat nielleet rautatangon, joka esti meitä röhnöttämästä, selät kaarella ja olkapäät eteenpäin kääntyneinä.

Emme sanoneet sanakaan, olimme onnellisia. Onnellisia, että olimme kohdanneet. Huomenna molemmat jatkaisivatt eri suuntiin ja ehkäpä näemme taas uudelleen jonain päivänä. Mutta missä?

Rikkinäisiä telttoja ja kauheita krapuloita

Saavuin Rainbow beachille ja ensimmäinen ajatukseni taisi olla ”voihan vittu” ja sen perään tuli lukuisia kirosanoja ja jostain sieltä taustalta esiin pulppusi se nauru. Huvittuneisuus, minne sitä on taas itsensä hommattu.

Edessä oli kolme päivää ja kaksi yötä kestävä seikkailu maailman suurimmalla hiekkasaarella, Fraser Islandilla.

Jos aikaisemmin olen tuntenut sen, että olen talssinut parisen metriä ulos omalta mukavuusalueeltani, niin nyt mentiin ja kauas. Kilometrejä, tuhansia sellaisia.

Saari on muodostunut satojen tuhansien vuosien aikana hiekasta, jota on kulkeutunut tuulien, aaltojen ja merivirtojen mukana Australian kaakkoisosista ja jopa Etelämantereelta saakka.

Saarelle pääsee vain lautalla ja jos siellä haluaa aikaansa kuluttaa ja nähdä sen mitä Unescon maailmanperintökohteeksi valittu saari pitää sisälläänsä, ainoana vaihtoehtona on vuokrata nelivetoinen auto tai sitten kääntyä lukuisten matkanjärjestäjien puoleen ja valikoida itselleen sopiva matkapaketti.

Vaikka autoista en juuri mitään ymmärrä ja korttia en omista, olin hankkinut matkapaketin, jossa saarta kierretään pienen ryhmän kassa autolla. Kukin autossa istuva sai vuorotellen ajaa ja painaa kaasujalkaa sen mitä huvitti, paitsi minä. Minä se istua pönötin kiltisti auton takapenkillä, samalla nauttien mahtavista maisemista ja siitä vauhdin tunteesta, jonka koin.

Tuntui taivaalliselta, nauttia siitä, että nyt sitä mennään ja lujaa. Edessä näkyi tyhjä ranta ja vasemmalla puolella aallot löivät rantaa vasten ja aina välillä ne ylettyivät nuolemaan auton renkaita. Toisinaan sitä pidätettiin hegitystä, kun ylitettiin hiekkaan muodostunut joki tai kumpuileva metsätie, jota en olisi edes kävellen lähtenyt kulkemaan.

Fraser Islandin alkuperäinen nimi K’Gari tulee butchullien kielestä ja se tarkoittaa paratiisia. Eurooppalaisten uudisasukkaiden tulo saarelle hävitti alkuperäiset asukkaat ja nykyään siellä ei elä ainuttakaan aboriginaaliheimoa

Ryhmäni, tuo ihana kahdeksikko sisälti lisäkseni kaksi saksalaista. Sisko ja sen veli. Veli oli hiljaisempi mitä sisko vaikka ikää oli sen nelisen vuotta enemmän, siskolla oli takana kuukaisia Austraaliassa ja pohjalla kokemus siitä, mitä itärannikko pitää sisäälläänsä. Sisko oli aina kaikessa mukana, ei sentään ensimmäisenä mutta ei viimeisempänäkään. Veli oli vain lomalla, tullut moikkaamaan siskoaansa ja kokemaan samalla jotain, jota ei ihan heti unohda.

Jäin miettimään, olisinko itse pystynyt samaan oman veljeni kanssa. Vaikka olemme reissanneet yhdessä muutamia kertoja niin en tiedä, olisiko meistä siihen, että reissaisimme kolme viikkoa asuntoautolla ympäri Austraaliaa ja vielä lähtisimme telttailemaan saarelle, joka on kuuluisa unettomista öistä ja alkoholin huuruisista ihmisistä. Saarelle, jonne minä lähdin etsimään kokemuksia, enkä tuntemaan sitä krapulaa, joka kangistaa jokaisen kohdan elimistöstäsi niin pahasti, että aamulla kävelet ja täriset, nuokut autossa ja yritität hymyillä hymyä, jonka jokainen huomaa olevan teennäistä. Ehkäpä se poskille levinnyt huulipuna riittää kertomaan kaiken.

Champagne pool

Champagne pool

Saksalaisten lisäksi ryhmääni kuului se viisikko, joka aloitti alkoholin juomisen autojen saavuttua reirintäalueelle ja iloisen rauhallisesta hiprakasta iltaa kohden muosostui tukeva humala, joka aamulla oli muuttunut kaameaksi krapulaksi, tärisevien käsien pidellessä kuumaa teemukia.

Ja minä. Suomalainen, joka oli tunnettu siitä, että suomessa juodaan ja paljon. Kirkasta ja sitten sitä mustaa juomaa, joka on niin saatanan pahaa, että oksennat seuraavana aamuna mustaa sisintäsi ulos kyyneleiden virratessa silmistäsi ja samalla kakoen ne kadoksissa olleet vatsalihaksesi kipeiksi. Minä, joka en sitten millään istu siihen suomalaiseen muottiin. Minä, joka joi lasillisen viiniä ensimmäisenä iltana ja toisena tyydyin vain siihen veteen.

Fraser Islandin makean veden järvet ovat maailman puhtaimpien joukossa.

Fraser Islandin makean veden järvet ovat maailman puhtaimpien joukossa.

Tunnetuin näistä järvistä on sininen Lake McKenzie, jonka ranta on lähes puhdasta piidioksidia.

Ensimmäisenä yönä en ollut ensimmäinen, joka meni nukkumaan mutta taisin olla ensimmäinen, joka heräsi. En tiedä miksi heräsin hieman ennen auringon nousua. Ehkäpä teltassa nukkuva britti puheli unissaan jotain, joka minut herätti. Olin kuitenkin hereillä ja unta en enään saisi. Minua palelti ja teltassani tuhiseva britti nukkui autuaan tietämättömänä siitä, miten hassulta hän näyttikään, kun halasi rikkinäistä makuupussia. Hymähdin ja kömmin ulos teltasta, ravistelin kankeita jäseniäni ja lähdin kohti pesutiloja.

Ei mennyt kauankaan, kun pidin käsissäni kuumaa kahvia ja yritin istua auton etupenkillä läikyttämättä sitä syliini. Olin matkalla hylylle katselemaan auringonnousua. Jälleen kerran edessäni oli tyhjä ranta, minä ja pari muuta kaveria. Ehkäpä siellä jossain puiden siimeksissä ne dingot vielä nukkuivat ja antoivat minun tepastella aivan huolettomana rannalla. Varoen vain etten anna aaltojen kastella kenkiäni.

Auringonnousu ja hiekaan osittain vajonnut hylky oli jotain tavattoman ainutlaatuisen kaunista. Päivänvalossa hylystä oli hävinnyt se hohto ja maagisuus, jonka auringon leikkivät säteet sen kylkiin aamun valjetessa loivat.

Shipwreck S.S maheno

Päivät saarella kuluivat saarta kierrellen autolla ja tunnetuimpien nähtävyyksien ihailussa. Iltaisin auringon laskeuduttua palasimme leirintäalueelle ja valmistimme illallisen ja osa aloitti arvottoman juomisen toisten tyydyttyä istumaan nuotion äärellä kitaraa soitellessa ja lauluja lauleskellessa, juoden ehkäpä sen muutaman sivistyneen lasillisen halpaa punaviiniä.

Fraser Island on myös tunnettu dingoista, joita saattoi nähdä rannalla kävelemässä tai metsässä puiden siimeksissä lymyilemässä. En tiedä kuinka vaarallisia ne oikeasti ovat, mutta tarinoita tuli kuultua laidasta laitaan, joitakin leveän hymyn kera. Saaren dingot ovat maailman vimeisiä puhtaita dingoja ja ristisiitoksen estämiseksi koirien tuominen saarelle on ehdottomasti kiellettyä.

Näkemäni dingot näyttivät söpöiltä, mutta saarella näkyvät varoituskyltit muistuttivat minua siitä, että ehkä kyseessä ei ole se naapurin lutuinen koiranpentu, joka ehkäpä vähän leikkisästi näykkäsee sinua kun rapsutat sitä.
Leirintäalueemme oli ympäröity dingoverkolla joka takasin sen, että kohtaamista dingojen kanssa ei ollut odotettavissa.

Vihreä järvi, Lake Wabby

Vihreä järvi, Lake Wabby

Aavikko keskellä hiekkasaarta

Vaikka saaren sininen järvi lumosi minut kauneudella, niin pääsy vihreälle järvelle oli ehkäpä yksi niistä mahtavimmista kokemuksista, joita saarella koin. Aavikko keskellä hiekkasaarta oli minulle jotain, jota en ollut aikaisemmin missään kokenut. Aivan mieletöntä! Puuttui vain kamelit ja huntuihin pukeutuneet ihmiset, niin olisin päässyt mielikuvissani  Afrikan kuumalle Saharalle.

Auringonlaskujen paratiisi

Kävelin rannalle, olisin juossut, ellei sandaalini olisivat olleet sopimattomat siihen. Hengitin, hengitin hartaasti sydämeni takoessa hiukan nopeampaan ja nopeampaan. Suljin silmäni ja annoin auringon lämmittää kasvojani, tuulevireen viedä hiukseni silmilleni ja sieraimieni analysoida uusia tuoksuja. Tuoksuja suolaisia.

En tiedä levitinkö käteni sivuille ja kallistin päätäni hiukan ylös silmät suljettuina, en tiedä mutta tilanteeseen se olisi niin täydellisesti sopinut. Kuin jostain elokuvasta. Minä seison yksin autiolla hiekkarannalla, jonka vaalea hiekka ei näytä loppuvan milloinkaan.

Aurinko paahtoi vartaloani ja minä leikin rannalla kuin lapsi. Kävelin muutaman metrin kunnes pysähdyin ja katsoin taakseni, hiekassa näkyviä askeleitani. Katsoin taas eteen ja näin koskemattoman hiekkarannan. Eteen ja taakse. Ja sitten varpaita. Olin ainoa koko rannalla, rannalla joka ei tuntunut päättyvän minnekkään.

Mieleni teki huutaa, koska olin onnellinen ja tilanne oli aivan uskomaton ollakseen totta. Mutta en huutanut, se tuntui niin typerältä ja saatika olisin edes kehdannut avata äänihuuliani ja päästää ilmoille ääntä, joka mielessäni olisi rikkonut äänenopeuden ja lähistöllä olevan talon ikkunat pelkän kauneuden takia.

Joka todellisuudessa olisi kuulostannut joltain känniläisen rääkäisyltä, jossa ei olisi ollut havaittavissa mitään niitä kauniita melodioita, joita mielikuvitukseni kerkesi sekunnin sadasosan vahdilla kuvittelemaan. Joten päätin pitää huuleni tiivisti yhdessä ja loikkia kevyen keijumaisesta, hyräillen päässäni soivaa kevyen letkeätä rallatusta.

280

Hiekka oli jotain aivan uskomattoman erikosta, jotain jota en ollut missään muualla aikaisemmin kohdannut. Mieleeni tuli lumi. Samaan tapaan se narisi jalkojeni alla, häikäisi välillä silmiä kun auringon säteet leikkivät sen pinnalla.

Kävelin hiekan pinnalla, kädet sivuille sojotettuna hitaasti hiipien ja toivoen, että hiekan päällimmäinen kerros ei sorru. Toisinaan pääsin muutamia metrejä ja toisinaan vain askeleen, kunnes pinta hajosi.

298

Matkani aikana olen nähnyt lukuisia auringonlaskuja ja aina ne ovat saaneet minut enemmän tai vähemmän pysähtymään, nauttimaan siitä hetkestä, mikä nyt on ja antaa ajatuksen lähteä leijailemaan sinne, minne ne nyt tahtovat lenellä. Toisinaan auringonlaskut ovat vain olleet muutaman minutin kestäviä ihailuja ja sitten on jatkettu matkaa. Toisinaan sitä on menty vartavasten rannalle ja odotettu hetkeä, milloinka taivas aloittaa jumalallisen maalaamistyön.

Ja täällä koin hiekan lisäksi ehkäpä yhden maagisimmista auringonlaskuistani.

284

Autio ranta ja minä. Aurinko, joka värjäsi hiljalleen hiekan niin erikoisen väriseksi, että jos joku olisi kuvia paikasta minulle näyttänyt, olisin luullut että nyt on käytetty photosshoppia ja vähän rankemmalla kädellä. Ranta, jossa meri kohtasi oli kuin tanssiva sateenkaari jonka värit vain voimistuivat ja voimistuivat.

308

Aika kuilui ja alkoi pimentymään, aurinko teki lähtöä tuoden ilmaan uuden tuulen, pimeyden joka tuntui turvalliselta ja lämpöisesltä.

317

Kuulemma kallion takana olisi nähnyt vielä kauniimman auringonlaskun, mutta en saanut aikaiseksi liikuttua minnekkään. Annoin aaltojen nuolla reisiäni ja minä seisoin keskellä kultaista värivanaa. Katsoin vasemmalle tai oikealla, edessäni oli pimeyteen sulautuva värien leikki. Edessä näkyi aurinko ja taivallinen maalaus joka oli kuin huumetta. Maalaus josta en saanut silmiäni irti.

Meri teki nousua ja minun oli aika kahlata takaisin rantaan, vielä vilkaisu ja sitten takaisin hostellille.

315

Illalla suljin silmäni ja samal värien leikki jatkuin. Tunsin jaloissani lämpöisen meriveren ja avoimesta ikkunasta korviini kantautui aaltojen tasainen pauhanta.

 

Sitä ei voi ylittää

Jotta en olisi aivan turtunut kaupungin vilkkaaseen keskustaan ja rauhallisiin puutarhoihin, otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin tekemään ne, ehkä tunnetuimmat kävelyt. Aika, jonka Sydneyssä vietin, olisi riittänyt siihen, että olisi kerinnyt tehdä kaikki ne kävelyt, jotka olin suunnitellut tekeväni, mutta sää ei ollut puolellani. Vettä ja vettä, miten sitä melkein kaksi viikkoa voi sataa yhtä kyytiä?

En ole koskaan tuijotellut säätiedotuksia siihen malliin, mitä täällä ollessani niitä kyttäsin, kyttäsin mahdollisuutta aikaiseen heräämiseen ja siihen, että pistetään lenkkarit jalkaan ja reppu selkään, unohtamatta sitä kameraa ja karttaa.

17

Cooganna to Bondai beach walkaway on yksi Sydneyn tunnetuimmista kävelyistä ja edellisten päivien myrsky oli saanut rannat autioiksi ja likaisiksi. Jokaisella rannalla oli kaupungin työntekijöitä siistimässä rantoja ja auringonpalvojista ei ollut mitään tietoa.

21

En tiedä miltä meri okeasti näyttää, siis sellaisena tyynenä aurinkoisena päivänä, mutta tänään se oli jotenkin oudon sininen. Sitä ei voinut lakata tuijottamasta. En ole aikaisemmin sen väristä merta nähnyt, saatika rantakallioiden seiniä nuolevia aaltoja. Rohkeimmat surffarit olivat kuitenkin siellä lautojen kanssa ja minä turvallisesti muutaman metrin päässä kielekkeestä ja katselin lumoutuneena meren voimaa.

20

Vaikka kävelyllä oli pituutta se 7km niin ei se siltä matkalta tuntunut, maasto oli helppoa, asfalttia tai lenkkeilijöille tehtyä pehmeätä ramppia. Oikein leppoinen ja todella kaunis kävely, jonka olisin mielelläni tehnyt vielä uudelleen jos vain sää olisi ollut puolellani.

22

Manly scenic walkway oli taas aivan toista luokkaa mitä Cooganna to Bondai beach walkaway. Kun edellisellä kerralla sain tepastella oikein kivasti asfaltilla, niin tällä kertaa kuljin keskellä metsää. Välillä edessäni oli vain vajaan puolen metrin levyinen polku ja toisinaan oli hiukan leveämpi, sekä parempi kävelyalusta, joka oli tehty joissain osuuksissa betonista tai puusta. Vaikka maasto oli toisinaan helppoa menin kuitenkin laskuissani sekaisin siitä, kuinka monta kaatunutta puuta matkani aikana jouduin ylittämään tai kiertämään.

24

Kävelyn ensimmäsiten metrien aikana tuli Uuden-Seelannin luontoa ikävä, kun siellä niitä myrkyllisiä ötököitä ei ollut. Vaikka liskot ja hämähäkit olivat ainoita eteeni tulevia elukoita, olin hiukan hermona, kun mielikuvitukseni laukkasi lujempaa mitä maailman nopein ravihevonen. Yritin rauhoitella mieltäni, että ei täällä mitään tappaja hämähäkkejä ole, jotka hyökkäävät kimppuuni.

25

Se, että myrsky oli kaadellut puita ja tehnyt suuria vesilammikkoja reitilleni piti, silmäni visusti edessäni olevalla polulla, mitä katseeni olisi eksynyt sinne jonnekkin, mistä olisin aivan varmasti bongannut ne iljettävimmän näköiset ötökät ja harkinnut kahdesti takaisin kääntymistä. Onneksi jossain vaiheessa kuljin jo huolettomasti ötökät unahten ja maisemiin upputuneena.

23

Paluumatkan Sydneyn keskustaan tein laivalla, joka kruunasi päivän lopullisesti. Olin väsynyt, mutta onnellinen, takana oli reilun 11km mittainen kävely ja hiestovan nihkeässä ilmastossa se tuntui. Illalla taisin jo nukahtaa ennenkuin pääni kosketti tyynyäni.

26

27

Anteeksi mitä?

Istahdin bussiin pienen sählingin jälkeen, olikohan tämä sittenkään oikea dösä? Bussissa vierustoverini kysäisi minne olen menossa, kun pyörittelin saaren karttaa kädessäni ja yritin selvittää, minne olen menossa tai siis minne tämä bussi on oikein menossa. Vastasin että en oikein tiedä, jonnekkin rannlle. Siihen vierustoverini tokaisi sormella osoittaen, missä on saaren kaunein ranta.

Myöhemmin rannalle päästyä piti haukkoa henkeä paikan kauneudesta ja todeta, että poika puhui totta, myöhemmin kun olin kävellyt rannalla hiukan kauemmin ja kiivennyt pientä polkua pitkin vielä kauniimmalle rannalle oli edessäni näky, jota en odottanut. Nudistiranta.

Purskahdin toisen kaverini kanssa nauramaan, sellaista todella tyttömäistä naurua, josta oli havaittavissa onnellisuuden kaikki muodot.  Rannalla oli nopean silmäysken perusteella 90% miehiä ja he olivat mitä suuremmalla todennäköisyydellä homoja. Olin päätynyt homojen piilopaikkaan, jossa vaatteettkin piilotetaan laukun uumeniin, nautitaan pullo kuohuvaa ja eletään täysin rinnoin.

Aaltojen seasta bussissa tapaamani poika jo vilkutteli iloisesti ja huuteli jotain, josta en saanut selvää, mutta onnellisuus oli hänen kasvoillaan aistittavissa, krapulasta jota oli tänne tullut selvittämään, ei näyttänyt olevan mitään jäljellä.

9

Minä halusin pitää vaatteet päälläni ja tutkia muitakin osia saaresta, nautin vain kauniista maisemista ja annoin meriveden kastella jalkani, aaltojen huuhtoa hiekat reisiltäni.

Laivalla palatessani keskustaan törmäsin taas tähän poikaan, jonka olin tavannut saarelle saapuessani. Hän hiukan sopertelevin sanoin kyseli, miten päiväni oli mennyt ja minne olimme menneet rannan jälkeen. En voinut olla hymyilemättä, krapula josta hän aamulla sanoi kärsineensä oli muuttunut taas pieneksi mutta iloiseksi humalaksi. Humalaksi, jonka toipumiseen tarvitaan huomennakin ranta ja aurinko. Pullo skumppaa ja vapaa elämä.

Illalla olin tupakalla hostellin ulkopuolella ja nojasin valkoista tiiliseinää vasten. Poltin tupakkaa ja mietin milloinkahan sormieni välissä on se viimeinen, se jonka jälkeen olen kiukusta kärttyinen ja mieleltäni levottomapi kuin koskaan. Havahduin ajatuksistani kun eteeni pysähtyi auto ja kuski veivasi varovaisesti ikkunaa auki samalla ujosti minua katsellen.

Tumppasin tupakan maahan ja katselin auton takavaloja, pudistin päätäni ja en voinut olla nauramatta ääneen kuskin kysymykselle.  ”Oletko töissä täällä, tällä kadulla”

Oli ensimmäinen kerta, kun minua luultiin huoraksi ja toivottavasti se oli myös viimeinen kerta. Hississä katsoin itseäni peilistä ja mietin, mitä kuski mahtoi ajatella minut nähdessään, nojaamassa hostellin kyltin alla seinään ja polttamassa tupakkaa. Päälläni oli housut ja huppari, meikitön naamani ja hiukset nutturalla kuten aikaisemminkin. Eikös yleensä niillä huorilla ole kirkkaan punaiset huulet hameesta puhumattakaan ja ne piikkikorot, jolla voisi lävistää vaikka krokotiilin, jos sellaisia eteen sattuu kävelemään.

13