Yö luostarissa

Se oli haaveni, jonka kerroin kaverille. Siitä tuli meidän yhteinen suunnitelma. Yhteinen päämäärämme. Kiipeämme vuorelle ja yövymme luostarissa. Se oli hullu suunnitelmamme, joka kupli vatsanpohjissamme. Se tuntui niin epätodelliselta, kunnes oli aika heittää päiväreput selkäämme ja aloittaa kiipeäminen.

Matka oli tuskainen ja tukala. Jokainen askelma, jonka otin tuntui puristavan minut pienen pieneksi. Kuin olisin taistellut maailmaa vastaan. Se oli matka, joka sai minut litimäräksi ja sydämeni hakkaamaan tuhatta ja sataa.

Olin jostain kumman syystä jättänyt lenkkarini rinkkani uumeniin ja kuvitellut pystyväni siihen varvastossuillani. Olinhan kuullut että osa noususta on rappusia ja rappusia, kunnes olisi edessä pieni polku jonka kunto oli loistava.

No rappusia oli. Niitä todellakin oli. Ja se polku, polkuhan se oli. Mutta kun koko matka oli yläviistoon ja hikiset jalkani eivät sandaaleissani pysyneet. Oli helpompaa heittää ne reppuun ja kulkea kuten paikalliset. Tai osa heistä.

Huipulla meitä oli vastassa hiljainen ja pieni luostari jossa yövyimme ohuen ohuilla bambumatoilla. Siellä oli meidän lisäksemme muutama munkki ja heidän oppipoikia. Se oli kaikessa yksinkertaisuudessa kaunis paikka.

Kylmä ämpärisuihku tuntui vain antavan energiaa väsyneeseen kehooni ja kova lattia tuntui turvalliselta nukkua. Munkkien hiljainen laulu oli kuin kauniista elokuvasta, jota ei ollut uskoa todeksi. Se oli kuin unta. Kaunista satua jonka keskellä minä ja kaverimme olimme.

Aamulla heräsimme vaimeisiin rukouskutsuihin ja ihailimme auringon esiin saapumista. Se oli niin ainutlaatuista, jota en olisi koskaan uskonut kokevani. Se oli niin äärimmäisen kaunista ja hentoa. Kuin ohuen ohuesta silkkipaperista taiteltu joutsen, jonka tuuli heittää lentoon.

Aamiaisen jälkeen oli edessä paluu alas, jonka teimme vuoren toista puolta pitkin. Se oli hiukan helpompaa, kuin ylöspäin meno. Olihan aikainen aamu ja ilma oli vielä ihan siedettävän ihana. Sanoisinko raikkaan viileä.

Vaikka edellisenä iltana olin ollut väsynyt, jalkani menivät kovaa kyytiä alas. Muutamaan otteeseen oli aikaa pysähtyä ja ihailla maisemia, kunnes taas mentiin ja lujaa.

Meillä oli kiire. Meidän piti ehtiä bussiin, jonka jälkeen molemmat taas jatkaisivat omaa matkaansa.

Mainokset

Uusi elämä. Uusi aamu

Otsalamppuni veteli viimeisiä. Silti pistin sen päähäni ja hyppäsin pyörän selkään. Edessä olisi taas sama tie, jota olin edellisenä iltana kulkenut. Edessäni oli sama määränpää, jossa sydämeni oli saanut uutta verta pumpattavaksi.

Kaveri polki edessä ja minä hiukan hänen takanaan. Otsalamppuni ei valaissut juuri mitään ja kaverin sitä vähemmän. Hän ei tajunnut pitää valokeilaa maata vasten. Ja minä olin liian kaukana, jotta hän olisi huutoni kuullut.

Aurinko alkoi värjäämään taivaankantta, tuoden esille punaisen eri sävyt. Keltainen leikki taivaalla ja minä olin onnellisempi kuin eilen.

Usva peitti maan ja sen siimeksissä kohoili temppeleitä. Näky oli maaginen. Niin epätodellinen. Kuin olisin ollut jossain sadussa, missä prinsessa löytää prinssin.

Minulla ei ollut tarvetta jutella. Minulla ei ollut ääntä saati sanoja. Minulla oli kaikki silmieni edessä, mikä ruokki sieluani. Minulla oli melkin kaikki, mitä sillä hetkellä saatoin toivoa.

Olisin vain toivonut äitini rinnalleni. Siihen viereeni seisomaan ja katselemaan maailman kauneinta auringonnousua, jonka olen elämässäni nähnyt.

Olisin niin toivonut, että hän olisi juuri tämän hetken kanssani jakanut. Ei kukaan muu, kuin äitini. Olisin niin halunut, että hän näkisi sen mitä minä näen. Hän kokisi sen, mitä minä koin.

Vaikka äitini veteli varmaan samaan aikaan päiväunia kotonaan, hän oli silti vierelläni, ajatuksissani kauniissa.

Suljin silmäni. Pystyin melkein muistamaan miltä se tuntui, kun hän pistää hiussortuvani takaisin korvani taakse. Samalla sipaisee poskeani hellästi. Kuten hänellä oli tapana tehdä, kun olin lapsi.

Etenkin sinä yhtenä hetkenä, jonka muista kaikista parhainten. Hetkenä, jolloin tajusin sen, että äidithän rakastavat lapsiaan.