Yö luostarissa

Se oli haaveni, jonka kerroin kaverille. Siitä tuli meidän yhteinen suunnitelma. Yhteinen päämäärämme. Kiipeämme vuorelle ja yövymme luostarissa. Se oli hullu suunnitelmamme, joka kupli vatsanpohjissamme. Se tuntui niin epätodelliselta, kunnes oli aika heittää päiväreput selkäämme ja aloittaa kiipeäminen.

Matka oli tuskainen ja tukala. Jokainen askelma, jonka otin tuntui puristavan minut pienen pieneksi. Kuin olisin taistellut maailmaa vastaan. Se oli matka, joka sai minut litimäräksi ja sydämeni hakkaamaan tuhatta ja sataa.

Olin jostain kumman syystä jättänyt lenkkarini rinkkani uumeniin ja kuvitellut pystyväni siihen varvastossuillani. Olinhan kuullut että osa noususta on rappusia ja rappusia, kunnes olisi edessä pieni polku jonka kunto oli loistava.

No rappusia oli. Niitä todellakin oli. Ja se polku, polkuhan se oli. Mutta kun koko matka oli yläviistoon ja hikiset jalkani eivät sandaaleissani pysyneet. Oli helpompaa heittää ne reppuun ja kulkea kuten paikalliset. Tai osa heistä.

Huipulla meitä oli vastassa hiljainen ja pieni luostari jossa yövyimme ohuen ohuilla bambumatoilla. Siellä oli meidän lisäksemme muutama munkki ja heidän oppipoikia. Se oli kaikessa yksinkertaisuudessa kaunis paikka.

Kylmä ämpärisuihku tuntui vain antavan energiaa väsyneeseen kehooni ja kova lattia tuntui turvalliselta nukkua. Munkkien hiljainen laulu oli kuin kauniista elokuvasta, jota ei ollut uskoa todeksi. Se oli kuin unta. Kaunista satua jonka keskellä minä ja kaverimme olimme.

Aamulla heräsimme vaimeisiin rukouskutsuihin ja ihailimme auringon esiin saapumista. Se oli niin ainutlaatuista, jota en olisi koskaan uskonut kokevani. Se oli niin äärimmäisen kaunista ja hentoa. Kuin ohuen ohuesta silkkipaperista taiteltu joutsen, jonka tuuli heittää lentoon.

Aamiaisen jälkeen oli edessä paluu alas, jonka teimme vuoren toista puolta pitkin. Se oli hiukan helpompaa, kuin ylöspäin meno. Olihan aikainen aamu ja ilma oli vielä ihan siedettävän ihana. Sanoisinko raikkaan viileä.

Vaikka edellisenä iltana olin ollut väsynyt, jalkani menivät kovaa kyytiä alas. Muutamaan otteeseen oli aikaa pysähtyä ja ihailla maisemia, kunnes taas mentiin ja lujaa.

Meillä oli kiire. Meidän piti ehtiä bussiin, jonka jälkeen molemmat taas jatkaisivat omaa matkaansa.

Mainokset

En minä sitä nähnyt

Istahdin katukivetykselle puiden varjoon. Yritin viilentää oloani vedellä, joka tovi sitten oli ollut kylmää.

Kuumuus oli tukala ja kaupungin vilkaat kadut saivat pääni pyörälle. Katupöly tukki nenäni ja olin taas ihmeissäni. Viimeiset viikot olin viettänyt pienissä kaupungeissa ja nyt edessäni oli iso suurkaupunki, joka oli ehkäpä rumin näkemäni paikka koko maassa.

Viereeni istahti ikäiseni paikallinen mies ja me aloimme juttelemaan. Ja tovin kuluttua huomasin istuvani hänen moponsa kyydissä. Olimme tehneet sopimuksen, että hän on päivän kuskinani ja minä säästyn paikasta toiseen kävelyltä.

Olin aikaisemmin kysellyt majapaikastani mopotaksin hintaa U-Bein Bridgelle ja nyt minulla oli kuski, jolle maksoin puolet vähemmän. Ei ollut hullumpi diili.

Kuthodaw Pagoda

Paikallinen kierteli kanssani ne nähtävyydet jotka halusin nähdä ja kertoi myös paikan historiaa. Hän vastaili lukemattomiin kysymyksiini ja tuntia tai kahta myöhemmin me juttelimme kuin vanhat kaverukset.

Koska nenäni oli tukossa katupölystä ja ääni hiljentynyt kuivasta ilmasta, kuskini luuli minun olevan todella pahasti kipeä. Vaikka yritinkin hänelle selitellä hiljaisella äänelläni, että ei tässä mitään hätää ole. Hän ei ottanut sanojani todesta, vaan hankki minulle lääkkeitä kohentamaan oloani. Hän huolehti siitä, että join päivän aikana tarpeeksi ja muistin syödä. Se oli outoa.

Sillalle päästyä ja siellä illallista syödessämme auringonlasku meni ohitse. Olimme niin uppoutuneet keskusteluun, että missasin sen, miksi Mandalayaniin olin tullut. Näin vain viimeiset auringonsäteen leikit veden pinnalla ja rannalle saapuvat veneet.

Totta helvetissä se hiukan harmitti. Olin odottanut sillan näkemistä auringonlaskun aikaan. Olin odottanut näkeväni sen, miten vesi muuttuu kullan väriseksi ja silta hohtaa tummana taustalla.

Vaikka olinkin pettynyt en jollain oudolla tavalla osannut olla kärtyisän pettynyt. Olin saanut viettää mahtavan päivän paikallisen kanssa ja kuullut tarinoita niin monia.

Vaikka olinkin säästynyt paikasta toiseen kävelemiseltä, olin illalla hostelliin saavuttua todella väsynyt. Kiireinen ja meluisa kaupunki oli vienyt minusta kaiken energian.

Illalla heitin naamaan lääkkeet, jotka olin päivällä saanut. En tiedä oikein mitä ne olivat, mutta aamulla olin enemmän kuin terve. Tai sitten yli 8 tunnin yöunet olivat tehneet ihmeitä väsyneelle keholleni.

Sun goes down

Hyppäsin polkupyörän selkään ja huikkasin kädellä kiitokset kojun pitäjälle. Minulla olisi 24h aikaa, kunnes pyörä olisi palautettava. Minulla oli taas allani uljas ratsu. En voinut olla onnellisempi.

Vaihteeksi kädessäni oli kartta. Tällä kertaa se oli ehkäpä parasta laatua, mitä olin matkani aikana käteeni saanut. Katsoin kelloa ja sitten siirsin katseeni taivaalle. Minulla on tunti aikaa. Minä kerkiän ihan hyvin.

Edessäni oli pitkä tie ja toisinaan puiden siimeksistä kohosi temppeleitä. Vatsanpohjassani nipisteli. Olin juuri siellä, minne olen aina halunut päästä. Olen täällä. Mieleni olisi tehnyt huutaa ja levittää kädet sivuille. Pidin silti käteni tiukasti ohjaustangossa kiinni ja kuljin vauhdilla eteenpäin. Minulla ei ollut aikaa pysähtyä ja ihailla temppelitä. Minulla ei ollut varaa kadottaa hampaitani tai murtaa käsiäni. Minun piti keritä määränpäähäni.

Aurinko alkoi tekemään laskua kun pysähdyin temppelin eteen. En ollut ainoa, joka oli tullut katsomaan auringonlaskua. Ympärilläni oli lukuisia turisteja ja kaupustelijoita. Se oli huvittavaa. Aikaisemmin en ollut juuri ketään turistia lisäkseni nähnyt ja nyt tuntui, että kaikki olivat täällä. Todistamassa yhtä luonnon kauneinta näytelmää.

Pistin sandaalini reppuun, en kuitenkaan olisi niitä löytänyt enään pimeyden laskeuduttua muiden kenkäparien joukosta. Kietaisin sarongin lanteilleni ja lähdin kiipeämään ylös. Temppelin rappuset olivat hiukan hankalat nousta ylös. Ne olivat jyrkät ja askelmat olivat ainakin puolimetriä korkeita. Tai siltä ne tuntuivat. Jouduin pitämään sarongista kiinni, kuin hieno neiti ja toisella kädellä metallisesta kaiteesta, joka piti minut pystyssä.

Pidin katseeni kiinni rappusissa ja jaloissani. Olisin halunut pysähtyä ja kurkata olkapääni taakse. Mutta minä olin vahva. Vasta sitten, kun olen ihan huipulla asti. Vasta sitten.

Yksi pitkä sisäänhengitys ja toinen ulos. Hengitys joka puhdisti keuhkoni. Yksi hengitys ja se antoi minulle kaiken, mitä olin matkallani halunut kokea. Suljin silmät ja avasin ne. Suljin uudelleen ja hymyilin.

Se näky, joka temppelin huipulta avutui oli jotain niin todella kaunista. Tunsin sen päästä varpaisiin asti. Sitä ei voi selittää, miltä se tuntui kun olin siellä, minne olen aina halunut päästä. Katsoin juuri sitä maisemaa, jonka olin aikoinani jonkun lehden sivuilta talteen repäissyt. Seisoin juuri siellä, mistä olin vuosia unelmoinut.

Minulla ei ollut sanoja. Minulla oli vain silmäni ja sydän. Ne olivat pakahtumaisillaan onnesta.

Vaikka kamerani veteli viimeisiä, en välittänyt siitä. Minulle riitti se, että kykenin kaiken näkemäni tallentamaan sydämeeni.

Auringonlaskujen paratiisi

Kävelin rannalle, olisin juossut, ellei sandaalini olisivat olleet sopimattomat siihen. Hengitin, hengitin hartaasti sydämeni takoessa hiukan nopeampaan ja nopeampaan. Suljin silmäni ja annoin auringon lämmittää kasvojani, tuulevireen viedä hiukseni silmilleni ja sieraimieni analysoida uusia tuoksuja. Tuoksuja suolaisia.

En tiedä levitinkö käteni sivuille ja kallistin päätäni hiukan ylös silmät suljettuina, en tiedä mutta tilanteeseen se olisi niin täydellisesti sopinut. Kuin jostain elokuvasta. Minä seison yksin autiolla hiekkarannalla, jonka vaalea hiekka ei näytä loppuvan milloinkaan.

Aurinko paahtoi vartaloani ja minä leikin rannalla kuin lapsi. Kävelin muutaman metrin kunnes pysähdyin ja katsoin taakseni, hiekassa näkyviä askeleitani. Katsoin taas eteen ja näin koskemattoman hiekkarannan. Eteen ja taakse. Ja sitten varpaita. Olin ainoa koko rannalla, rannalla joka ei tuntunut päättyvän minnekkään.

Mieleni teki huutaa, koska olin onnellinen ja tilanne oli aivan uskomaton ollakseen totta. Mutta en huutanut, se tuntui niin typerältä ja saatika olisin edes kehdannut avata äänihuuliani ja päästää ilmoille ääntä, joka mielessäni olisi rikkonut äänenopeuden ja lähistöllä olevan talon ikkunat pelkän kauneuden takia.

Joka todellisuudessa olisi kuulostannut joltain känniläisen rääkäisyltä, jossa ei olisi ollut havaittavissa mitään niitä kauniita melodioita, joita mielikuvitukseni kerkesi sekunnin sadasosan vahdilla kuvittelemaan. Joten päätin pitää huuleni tiivisti yhdessä ja loikkia kevyen keijumaisesta, hyräillen päässäni soivaa kevyen letkeätä rallatusta.

280

Hiekka oli jotain aivan uskomattoman erikosta, jotain jota en ollut missään muualla aikaisemmin kohdannut. Mieleeni tuli lumi. Samaan tapaan se narisi jalkojeni alla, häikäisi välillä silmiä kun auringon säteet leikkivät sen pinnalla.

Kävelin hiekan pinnalla, kädet sivuille sojotettuna hitaasti hiipien ja toivoen, että hiekan päällimmäinen kerros ei sorru. Toisinaan pääsin muutamia metrejä ja toisinaan vain askeleen, kunnes pinta hajosi.

298

Matkani aikana olen nähnyt lukuisia auringonlaskuja ja aina ne ovat saaneet minut enemmän tai vähemmän pysähtymään, nauttimaan siitä hetkestä, mikä nyt on ja antaa ajatuksen lähteä leijailemaan sinne, minne ne nyt tahtovat lenellä. Toisinaan auringonlaskut ovat vain olleet muutaman minutin kestäviä ihailuja ja sitten on jatkettu matkaa. Toisinaan sitä on menty vartavasten rannalle ja odotettu hetkeä, milloinka taivas aloittaa jumalallisen maalaamistyön.

Ja täällä koin hiekan lisäksi ehkäpä yhden maagisimmista auringonlaskuistani.

284

Autio ranta ja minä. Aurinko, joka värjäsi hiljalleen hiekan niin erikoisen väriseksi, että jos joku olisi kuvia paikasta minulle näyttänyt, olisin luullut että nyt on käytetty photosshoppia ja vähän rankemmalla kädellä. Ranta, jossa meri kohtasi oli kuin tanssiva sateenkaari jonka värit vain voimistuivat ja voimistuivat.

308

Aika kuilui ja alkoi pimentymään, aurinko teki lähtöä tuoden ilmaan uuden tuulen, pimeyden joka tuntui turvalliselta ja lämpöisesltä.

317

Kuulemma kallion takana olisi nähnyt vielä kauniimman auringonlaskun, mutta en saanut aikaiseksi liikuttua minnekkään. Annoin aaltojen nuolla reisiäni ja minä seisoin keskellä kultaista värivanaa. Katsoin vasemmalle tai oikealla, edessäni oli pimeyteen sulautuva värien leikki. Edessä näkyi aurinko ja taivallinen maalaus joka oli kuin huumetta. Maalaus josta en saanut silmiäni irti.

Meri teki nousua ja minun oli aika kahlata takaisin rantaan, vielä vilkaisu ja sitten takaisin hostellille.

315

Illalla suljin silmäni ja samal värien leikki jatkuin. Tunsin jaloissani lämpöisen meriveren ja avoimesta ikkunasta korviini kantautui aaltojen tasainen pauhanta.