Lento

Olin kerinnyt olla Suomessa puoli vuotta ja taas pakkasin rinkkani. Rinkkani, joka oli vaihtunut uuteen, puolet pienempään.

Saavuin lentokentälle sekavin fiiliksin. Viimeksi kun lähdin, tiesin palaavani vasta vuoden päästä. Tällä kertaa minulla oli edessäni vain vajaan kuukauden mittainen reissu.

Muistin sen hetken, kun seisoin kylmänä marraskuun päivänä alaovellani odottaen kyytiä lentokentälle. Kädet vaeltelivat taskuissa ja sormeni eivät löytäneet tuttua avainta. Sen hetken kun tajusin, että minulla ei ole enään kotia. Ja nyt kesän ensimmäiset helteet oli saapuneet kaupunkiin ja minä odottelin asemalla hiestä märkänä junaa, jolla pääsisin mutkattomasti lentokentälle. Kotiavaimeni oli sullottu rinkan uumeniin.

Lissabon – Portugali

Koska passini oli enää pari kuukautta voimassa, jouduin sanomaan hyvästit Aasialle ja valitsin kohteeni Euroopasta. Miten se kuulostikaan niin tylsältä. Kuin olisi syönyt nuudeleita ilman mausteita, maannut rannalla vesisateessa. Tai lukenut kirjaa ilman valoja.

Koneeseen pääsyä odotellessani tunsin taas ne perhoset vatsassani. Hymyilin. Vaikka en ollut ihan varma tuleeko reissuni Portugalissa ja Espanjassa tarjoamaan sitä samaa, mitä koin vuoden reissullani, minulla oli hyvä fiilis. Eihän sitä aina voi kirsikoita syödä ja nauttia auringosta. Joskus on tyydyttävä niihin puolukohin ja poutapilviin.

Mainokset

Kotiin

Kävelin samaa laituria pitkin veneeseen, jota pitkin olin aikaisemmin kulkenut.

Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt ja maailma lopettanut pyörimisen, mutta minä puskin kaikin voimin askel kerraallaan eteenpäin. Kuin koko universumi olisi ollut sitä vastaan, että minun piti lähteä.

Minä en halunut lähteä. Minä en halunut, mutta minun oli pakko. Kuin zombi istahdin veneen kyytiin ja jalkani veivät minua hiljalleen monen mutkan kautta kotia kohti.

En muista, että olisin itkenyt matkalla. En muista, että olisin edes hymyillyt saati sitten kommunikoinut muiden matkustajien kanssa. Minä olin yksin omassa kuplassani.

Minä en rimpuillut ja pistänyt vastaan. Minä en taistellut. Minä olin aseeton. Minä olin rikki ja voimaton. Minä olin tukehtua omiin kyyneleihini. Minua palelti ja minä pelkäsin.

Pelkäsin enemmän kotiin paluuta, kuin sieltä lähtöä.

Koska tiesin, että kaikki on muuttunut.

Tiesin sen, että elämäni Suomessa ei voi tarjota minulle sitä, mitä vuosi maailmalla minulle antoi.

Yksi vuosi antoi enemmän kuin 30 vuotta.

Yksi päivä oli enemmän kuin vuosi maailmalla.

Yksi henkäys oli koko elämä. Elämäni.

Opin hengittämään.

Ja pelkäämään.

Jos sen menettää.

Elämän.

Elämäni.

 

 

Enkeli

Kävin Bangkokissa ihailemassa sitä ovea. Sitä pirun ovea, joka tuntui hiukan rahuhoittavan minua, mutta silti sisälläni velloi. Mustat rappuset, joita pitkin huoneeseeni nousin, tuntuivat yhtä ihanilta, kuin viime kerralla. Silti ne olivat vaikeammat mennä ylös. Joka askelma oli raskaampi kuin edellinen.

Bangkok – Khorat

Pyörittelin kädessäni uutta matkaopasta. Se kiilti uutuutta ja sivut olivat tyhjiä. Yritin muistella, mitä olin edelliseen kirjaani merkannut. Mitkä olivat niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Mutta muistini teki tepposen. Tai sitten se oli mieleni, joka armottoman alamollisella äänellä kuiskaili korvaani, että tää on nyt tässä. Ei kahdessa viikossa mitään kerkiä tekemään. Tää on nyt tässä.

Matkaoppaani jonka olin hukannut Myanmarissa, oli ollut täynnä paikkoja, uusia suunnitelmia suunnitelmien perään. Ja nyt edessäni oli uunituore kirja. Se ei ollut sateessa nokkiinsa ottanut kupruinen opus, josta oli kannet melkein irtoamaisillaan.

Lähdin suhaamaan, kuin viimeistä päivää. Ilman mitään järkevää suunnitelmaa.

Prasat Phanom Historical Park

Kävin Khoratissa, jonka lähistöllä oli kaksi temppelialuetta, jotka halusin nähdä. Vaikka ne olivat hienoja ja vaikuttavia, niin silti minulla oli fiilis, että niistä puuttui jotain. Tai sitten olin hukannut jotain. En olut se sama itseni, joka olin ollut kuukautta aikaisemmin.

Minulla ei ollut mitään kiinnostusta kaivaa kameraani repun uumenista ja ikuistaa niitä polkuja, joita tallasin usvassa.

Vaikka Khorat oli miellyttävä kaupunki, en jaksanut nähdä sitä vaivaa, että minulla olisi ollut paikasta jotain muutakin muistoja, kuin päiväkirjani merkinnät ja ajan saatossa haalistuvat muistikuvat.

Se, miten liikuin paikasta toiseen oli niin epämääräisen epäselkeätä. Kuin olisin menettänyt kyvyn ajatella järkevästi, taloudellisesti ja ajallisesti.

Phimai Historical Park

Istuin Chanthaburin bussiasemalla ja olin niin hukassa, kuin ihminen vaan voi olla. Olin väsyneempi kuin aikoihin ja edellisen yön pari nukuttua tuntia lisäsi univelkojani. Olin taas mennyt sen halvimman majapaikan perässä.

Yritin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Ajatuksia, joista sain ylös vain yhden sanan. Sanan, joka ei edes kuvannut sitä tunnetta, mikä sisälläni hurrikaanin tavoin roihusi.

Olin jo luovuttamassa. Ajattelin, että jos se bussi ei kohta tule, hyppään viereiseen bussiin joka veisi minut takaisin Bangkokkiin. Siellä minua odottaisi ovi, se helvetin ovi. Tai suuntaisin takaisin pohjoiseen, missä minua odottaisi munkkipoika aurinkoisen hymynsä kanssa. Mutta olisinko minä tarpeeksi aurinkoinen tuomaan iloa hänen päiviinsä?

Bussini saapui, reippaasti myöhässä ja minä heitin rinkan selkääni. En ollut varma askeleistani. En muista, olinko tämän reissun aikan tuntenut kertaakaan yhtä haparoivia askeleita. Jos olisin ollut nuorempi, olisin heittänyt rinkkani maahan ja poistunut kiukuspäissäni paikalta. Vihaisena itselle siitä, kun en tiennyt mitä minä teen. Minne hittoon minä olen oikein menossa?

Kuin tyhjästä, eteeni asteli jumalan taideteos, jonka jokainen ääriviiva oli täydellisesti harkittu. Enkeli, joka sai oloni hyväksi ja rennoksi yhdellä hymyllä.

Hymyllä, jonka nähdessäni tiesin, että ei sillä mitään väliä ole minne minä seuraavaksi menen. Kunhan vain menen ja elän elämääni. Sillä ei ole mitään väliä miten hukassa minä olen ollut, se on vain kipua joka muistuttaa minua siitä, miten antoisa tämä vuosi on minulle ollut.

Yksi hymy. Se riitti siihen, että tiesin kuka minä olen ja mistä minä tulen. Yksi hymy ja tiesin minne minä menen.

Ovi

Sade ropisi aika ajoittain ja minä istuin hostellinin ulkopuolella, ihailin tunnista toiseen vastapäisen talon ovea. Yhtä helvetin ovea, joka sai suupieleni kaartumaan ylös ja silmäni säkenöimään.

En tiedä mitä siinä ovessa oikein oli, oliko vain sen hento kauneus, mutta joka kerta, katseeni siihen luotua tunsin jollain oudolla tavalla jotain tyyneyttä sisälläni. Olin sitten kastunut litimäräksi kulkiessani vilkkaita katuja tai hyttysen puremia raapiessani pienten kirosanojen säestämänä mieleni tyytntyi ja tunsin kuinka kehostani lähti hiljalleen jokainen kireys, mitä kiireinen päivä oli aikaan saanut.

Samalla seinustalla oli oven lisäksi ikkuna, kuten kaikissa taloissa. Tässäpä talossa sekin piti sisälläänsä jotain rauhoittavaa, jotain jota jaksoin aamusta iltaan ihailla. Yhtä helvetin ikkunaa, jonka ulkopuolella roikkui päivästä toiseen samat vaatteet.

Koska olin jo aikaisemmin Bangkokissa käynyt, minulla ei ollut tarvetta juosta nähtävyyksien perässä ja rehellisesti sanottuna, minua ei yhtään edes kiinnostanut. Ehkäpä siksi saatoin leijonanosan päivästä vain istua aloillaan ja ihailla sitä pirun ovea. Antaa mielen levätä ja ajatusten tyynytyä.

Viime kerrasta tutut temppelit, jotka päivittäin ohitin eivät saaneet minussa enään mitään tunteita aikaiseksi. En enään ihaillut kaarevia kattoja tai kullattuja ikkunoiden karmeja. En tiedä, oliko syynä se, että minulla oli fiilis, että nyt vain hukataan aikaa pelkästään odottelemalla yhtä Myanmarin viisumia, vai oliko sittenkin syynä päivittäiset sadekuurot ja tummat pilvet, joiden lomasta saattoi hetkellisesti nähdä vilkaisun auringosta. Vai olinko vaan niin väsynyt viimeisistä viikoistani Austraaliassa, että minulla ei ollut oikeasti enään yhtään energiaa.

Silti, aina hostellille palattua tunsin sitä tyyneyttä ja hyvää oloa. Se kiroilu, jota mielessäni manasin viisumin takia tuntui aivan yhtä tyhjältä.

Vaikka maa poltti jalkojeni alla ja tunsin suurta palavaa intoa lähteä kohti uusia seikkailuja, hostellin mustia puisia rappusia noustessani ylös huoneeseeni, ajattelin entä sitten. Minähän voisin olla täällä vaikka kuukauden.

Hymyilin ja vilkaisin ikkunasta ulos, sateen kastelemaa ovea, märkiä vaatteita ikkunalla ja tunsin vatsanpohjassani tutun tunteen. Nälkä. Mikä ihana teko syy lähteä uudelleen vilkkaille kaduille ja antaa sateen kastella minut vielä uudelleen. Kuitenkin hostellille palattuani minua olisi taas vastassa sama tuttu ja rauhoittava ovi. Ovi, jota viimeisenä päivänäkään en lakannut ihailemasta.

Uusia tuulia

Istuin starbuckissa juomassa teetä ja lataamassa valokuvia muistitikulleni, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Oli aikaa ajatella ja käydä pään sisällä niitä keskusteluja, joita on lukemattomia kertoja käyty ja tullaan jatkossakin käymään.

Katsellessani ikkunasta ulos ja en voinut olla hymyilemättä, aika jonka olen Auclandissa viettänyt on tuntunut jotenkin erilaiselta, kuin mikään muu päiväni koko Uudessa-Seelannissa. Olen ollut vapaampi, rentoutuneempi ja jollain tasolla enemmän jalat maassa. Olen huomannut joka päivä ihastuvani uudelleen koko kaupunkiin ja löytänyt aivan mielettömän hienoja kujia kahviloineen, joissa tuntuu löytyvän se kaupungin sydän, se elämä, jota ensimmäsinä päivinä täällä ollessani en löytänyt.

En tiedä, katselenko kaupunkia ja oikeastaan koko maata aivan uusin silmin, kun minulla on lentolippu Australiaan. Mietin, teinkö sittenkin liian hätäisen päätöksen, kun päätin ottaa ja lähteä, kohti uutta mannerta, josta en oikeastaan tiedä mitään muuta, kuin sen, että siellä on jumalattomasti myrkyllisiä ötököitä, kenguruista puhumattakaan.

Rehellisesti sanottuna, tuntuu todella haikealta lähteä, koska minulta jäi aivan liian monta paikkaa näkemättä, aivan liian monta rannalla makoilua tekemättä. Mutta voin aina palata, todellakin. Sen minä teen, mutta milloinka, en tiedä. Tiedän vain, että jonain päivänä palaan.

Vaikka mietin, oliko lentolippujen osto ehkäpä liian hätänen päätös, tosin asiaahan olin jo pyöritellyt tovin mielessäni. Jotenkin minulla oli fiilis, että tää maa on jo vähän niinku nähty, nähty siltä osin mitä kykenen sitä näkemään.

Ystäväni sanoi, luota sydämen ääneen ja kuuntele sitä, mene minne se johdattaa. Ja nyt se on huutanut kuukausia Autraaliaa, sen kuumia hiekkarantoja ja punaisena hohtavaa kuivaa erämaata, maata joka koskaan aikaisemmin ei ole herättänyt näin suurta intohimoa kuin nyt.

Mene ja tiedä, löydä tai etsi. Jää tai lähde. Mutta jollen mene, en voi tietää.

Ainahan voin palata, valita uuden kohteen ja tai jäädä. Elämä on yksi suuri seikkailu ja sen pilaaminen olisi typerää hulluutta jäädä kitkuttelemaan jonnekkin, jossa ei ole löytänyt sitä henkistä tasapainoa, tyyneyttä mielelle ja rauhaa sydämelle.

Silti tuntuu, että olisin jotenkin selityksen velkaa miksi pakkaan rinkan ja lähden. Ystäväni, jotka ei ymmärrä miksi teen kun teen, jotka ihmettelevät miksi en halua olla täällä kauempaa. Miksi maailma polttaa jalkojeni alla ja tuuli ulvoo korvissa, tuoden tuoksuja muista maista vieraista.

Kaiksesta epäröinnistäni huolimatta, olen suunnattoman iloinen siitä, että minulla on se lentolippu Austraaliaan. Oli se sitten karvas pettymys tai vain välietappi kohti uutta mannerta tai vain parin päivän hairahdus, kunnes palaisin nöyränä tyttönä Uuden-Seellanin raikkaan ilman luo ikävästä turtana, niin se ei haittaa. Olen onnellinen kaisesta huolimatta.

Kultaista hiekkaa

Olin jälleen kerran huumassa, siinä hyvänolon euforiassa jossa aika ja ajantaju menettää merkityksen. Sitä ei tiedä paljonko kello on ja missä päin on etelä pohjoisesta puhumattakaan.

Auringonnousua ihailemassa

Istuin puisella penkillä ja katselin samalla leirintäalueella yöpyviä pariskuntia. Miten heillä oli isopi auto ja paremmat varusteet kuin meillä. Miten heillä on takana kuukausia ja edessä vielä viikkoja. Miten he näyttivät niin onnellisilta. Samanlainen typerä omahyväinen virne kasvoilla kuin minulla, samalla lailla auringon paahtama keho kuin minulla ja sama kiirettömyyden tunne kuin minulla.

Katselin heitä ja mietin omia isovanhempiani. Mietin suomalaista kesämökkikulttuuria ja sitä miten nyt taisin vasta ymmärtää, mitä omat isovanhempani elämältäänsä oikein halusivat, kun joka kesä liikuttiin pienen asuntovaunun kanssa ympäri Suomea. Miten lapsena sitä tuli vihattua ja toisinaan taas rakastettua kun päivät pitkät elettiin keskellä metsää tai jossain järven rannalla, miten laiturilla maattiin mato-ongen kanssa yrittäen saada kala ilman syöttiä, miten sitä poimittiin mustikoita sormet sinisinä ja illalla mentiin nukkumaan keho hyttysten puremia täynnä.

Auringosta nauttimista

Hymähdin ääneen kun kaverini kysyi mitä mietin. Tuntui niin oudolta, istua Uudessa-Seelannissa Abel Tasmanin leirintäalueella ja tajuta se suomalaisuuden ydin. Yksin ja yhdessä, keskellä ei mitään nauttia vain rauhallisesta elämästä.

Olin onnellinen, olin todellakin onnellinen ja niin oli kaverinikin. Se mitä parin viime päivän aikana olin nähnyt ja kokenut tuntui antavan anteeksi kaikki ne pahat päivät, joita olen täällä ollessani saanut kohdata. Jos nyt minun olisi pitänyt pakata rinkka ja palata kotiin, olisin tehnyt sen hymyssäsuin. Tuntui kuin olisin nähnyt kaikista kauneimman palan maailmaa, kaikista kauneimman palan Uutta-seelantia.

Suunnitelmissa oli tehdä päivävaelluksia ja piipahtaa kansallispuistoin muillakin rannoilla, mutta jotenkin sitä emme saaneet aikaiseksi kuin yhden kävelyn läheiselle vesiputoukselle. Nautimme siitä, että löhöilimme kullankeltaisella rannalla ja annoimme olomme vajota vielä syvemmälle huuman pehmeisiin aaltoihin. Antaen päivien kulua ja auringon päivettää kehojamme. Illalla ihailimme auringonlaskua ja odotimme ensimmäisten tähtien saapumista näkyviin. Miten hiljalleen taivas muuttui tähtimereksi, josta onnekkaimpina öinä saatoin nähdä jopa kahdeksan tähdenlentoa.

Hapuilevia askeleita

Olin purskahtamaisillaan itkuun, kun katsoin jalkojeni juurella lojuvaa rikkinäistä kaulaketjuani. Korua, jota olen pitänyt ikuisuuden kaulassani, koruani joka on ollut minun turvani. Ja nyt se makasin surullisen näköisenä hostellin keittiön lattialla. Edes juuri ostamani uudet mustat kengät sen ympärillä ei tuonut hymyä huulilleni. Olin halvaantunut, kuin jokin olisi pistänyt puukon suoraan sydämeeni, peittänyt huuleni teipillä ja sulkenut silmäni huivilla. Kuiskaillut pelottavia lauseita korvaani.

Minä, aikuinen nainen vuodattamassa näkymättömiä kyyneleitä yhden ainoan kaulakorun takia. Tunutui niin naurettavalta, mutta silti sen tein. Istahdin ystäväni viereen sohvalle ja avasin nyrkkini jossa koruni oli, katsoin häntä silmiin, kuin odotten ihmettä, että hän osaisi koruni korjata. Yksi lause riitti saamaan oloni hyväksi, yksi typerä lause, jonka kuka tahansa olisi minulle voinut sanoa antoi uskoa siihen, tämä ei ehkä sittenkään ole merkki siitä, että edessä on ehkä yksi suuri virhe.
”sen voin korjata, käydään ostamassa uusi ketju”

Join kahviani ja ajatukseni sinkoilivat laidasta toiseen. Yritin lukea ystäväni ajatuksia hänen vakaista, ilmeettömistä kasvoista. Vaikka minulla oli päällimmäisenä fiilis, että kaikki menee hyvin, niin se pelko ja epävarmuus nakersi mieltäni.

Olimme jo Napierissa ollessamme maanneet lukuisia kertoja nurmikolla ja katselleet tähtiä, jutelleet toisemme tutuiksi toisillemme, tiesimme mitä toisen päässä liikkui ja toisinaan tuntui, kuin olisin katsonut omaan sieluunsa toisen silmiä tuijottaessa. Edessäni oli ystävä, joka oli kuin minä, samalla hän oli niin monen ystäväni sekoitus, että toisinaan tuntui, että hänen tilaallaan oli joku ystävistäni. Tiesin, että jos minulle tulee paha olo, voin vain käpertyä hänen kainaloonsa, saada häneltä halauksen joka veisi huolet ja murheet pois, halauksen jossa olisi niin paljon voimaa, että se tappaisi jokaisen mielessäni olevan kummituksen.

Hän osasi lukea mieleni, tiesi mitä sanon ja teen seuraavaksi, ja minä kykenin tekemään saman hänelle. Ehkäpä siksi viihdyimme toistemme seurassa niin helvetin hyvin. Ehkäpä siksi ajatus yhteisestä road tripistä tuli siihen tulokseen, että istuimme Wellingtonin lentokentällä odottaen lentoa Christchurchiin, josta ottasimme allemme auton, jonka kyydissä kulkisimme tulevat viikot.

En pelännyt, että riitelisimme tulevilla viikoilla, en pelännyt että kyllästysimme toistemme seuraamme ja hän avaisisi auton oven ja potkaisisi minut pihalle, painaen samalla kaasua, jätten minut yksin jonnekkin. Silti pelkäsin jotain.

Matkani aikana olen kohdannut monen laisia ihmisiä ja tiedän, että reissuani on takana vasta muutamia kuukausia, mutta silti ihmisistä on tullut läheisiä. Ei tietenkään kaikista. Tiedän, että ihmisten kohtaaminen ja heidän menettäminen on se rankin juttu, mutta silti sitä haluaa tutustua uusiin ihmisiin, joihinkin taas hiukan syvällisemmin kuin toisiin.

Ehkäpä siinä se pelkoni olikin. Mitä sitten tapahtuu kun reissumme loppuu ja on aika sanoa hyvästit. En vain kestä sitä tunnetta kun menetää jonkun ystävän, josta on tullut niin älyttömän läheinen, ihminen jolle on voinut kertoa kaiken, ihminen jonka edessä on voinut olla 100% se kuka olen ilman pelkoa, että hän katsoo minua oudosti. Ihminen josta on tullut minulle yksi ystävä lisää, mutta olenko minä hänelle yhtä arvokas? Vai otanko minä vaan kaiken liian henkilökohtaisesti?

Ystäväni kertoi, että hänelle reissussa vaikeinta oli se, kun kohtaamisista ihmisistä tuli läheisiä ja sitten tuli aika, jolloin oli aika sanoa hyvästit. Miten sitä sitten alkoi elämään niin, että ei päästänyt ihmisiä kovin lähelle. Miten sitä alkoi suojelemaan itseäänsä.

Hampaita harjatessani mietin, että en olisi nyt tässä, jos en olisi uskaltanut päästää ventovierasta ihmistä lähelle, ihmistä jonka ensimmäistä kertaa kohdatessa tuntui jo jotenkin tutulta, kuin olisimme joskus aikaisemmassa elämässä kohdanneet. Vaikka tulen itkemään onnesta ja siitä surusta, kun menetän uuden ystäväni, olen valmis kohtaamaan sen kivun. Toteamaan sen, että aika muuttuu ja ehkäpä emme enään pidä yhteyttä tai sitten pidämme.

Ilman kipua ei taida olla elämää.
Ei ole elämää ilman ystäviä

Leiki rohkeata

Siinä se sitten oli. Seisoimme lentokentällä ja oli aika sanoa hyvästit. Minä jatkaisin takaisin hostellilleni ja ystäväni nousisi koneeseen, takaisin kotiin.

Istuin yksin dösässä, matkalla hostellille. Tuijotin tyhjyyteen ja yritin nähdä ikkunoista jotain pimeään yöhön, mutta näinkin vain kasvoni. Kasvot, joista paljastui pelko, epävarmuus ja väsymys.

Olin suunnitellut, että nämä päivät, jotka vielä viettäisin Hongkongissa, kiertelesin lisää temppeleitä ja muita nähtävyyksiä, mutta en tehnytkään niin. Parin viikon aikana kerätty väsymys, joka lisäsi vain ennen matkalle lähtöä olevien univelkojen korkoa, piti minut velttona, väsyneenä ja sumussa.

Aikani kuluksi kuljeskelin pitkin Kowoloon vilkkaita katuja, yritin tehdä jotain järkevää, mutta se meni suurimmaksi osaksi vain palloiluksi.

Lähtöaamuna sydämmeni hakkasi tuhatta ja sataa, tuntui että rintakehäni menee siinä jyskeessä rikki.

Istuin taas bussissa, tunnin mittaisella matkalla kerkesin ajatuksissani vajota helvetinmoiseen epätoivoon ja samalla siihen helvetin korkeaan nirvanaan, jossa suupielet ovat korvissa saakka ja likinäiköinen bussikuskikin saattoi nähdä hampaani, kellastuneet ja likaiset sellaiset. Hampaat, jotka huusivat rinkassa olevaa sähköhammasharjaani enemmän kuin silmäni kaipasivt nukkumista.

Ja siinä se oli, iso mainos jota en voinut olla näkemättä edellisenä iltana, enkä välttynyt siltä tälläkään kertaa. Suljin silmäni ja mietin, mitä helvettiä olen oikein tekemässä. Sydämeni halajaa takaisin Balille ja minä olen astumassa lentokoneeseen, jonka on määrä viedä minut Uuteen-Seelantiin.

Tunsin itseni niin pieneksi, onnettomaksi ja yksinäiseksi. Olisin halunut, että joku olisi ollut antamassa minulle suuren halauksen, pitänyt tärisevistä käsistäni kiinni ja vakuuttanut minut siihen, että se mitä teen nyt, on oikein.

Lähtö

Se että lähdin, pakkasin rinkkani ja astuin lentokoneeseen, oli sitä mistä olin viimeiset kaksi vuotta unelmoinnut.

Olin kuvitellut, että viimeiset päivät ennen lähtöä saisin vain olla ja vaikka aikani kuluksi syljeskellä kattoon, jos siltä nyt sattuisi tuntumaan. Mutta ei, ei todellakaan.

Vielä lähtöaamuna luuttusin asuntoni lattioita ja tein viime hetken pakkailut.

Viimeinen viikko, viikko joka vei minusta kaiken voiman. Viikko joka kasvatti univelkani sellaisiin lukemiin, että en tiedä miten sen maksan takaisin.
Viimeiset päviät töissä jättivät suuhuni eltaantuneen maun, maun jota en saanut edes pesemällä pois.

Olin rikki ja samalla niin helvetin innoissani. Mutta minulla ei ollut voimia olla onnellinen, tanssia tasajalkaa ja nauttia siitä, että lähden kohta, vuodeksi maailmalle.

Kuvittelin lähtöaamun olevan jotenkin erilainen mitä se oli. Olin väsynyt kuten edellisinäkin päivinä, mutta yksi asia oli toisin. Asia, jonka huomatessa tajusin, että tässä sitä ollaan. Minä ja rinkkani. Päämääränä maailma.

Taskussani ei ollut kotiavaimia.

Nuorallatanssija

 

Lähtö.

Miten lyhyt ja ytimekäs sana voi sisätlää niin paljon tunteita.
Miten kaikki tuntuu niin oikealta ja samalla niin saatanan pelottavalta.

Lähtö, jota olen odottanut niin tajuttoman kauan ja samalla laskenut sydän hakaten päiviä hetkeen, jolloin irrottaudun kaikesta ja ja olen ihmisille se tyttö, joka lähti maailman ääriin.

Miten nopeasti muutun ihmisten mielessä kangastukseksi?
Miten monta kertaa tulen kaipaamaan heitä ilman vastakaipuuta.
Miten nopeasti siteet ihmisten välillä katkeavat?
Ja kuinka usein niiden annetaan katketa, kun ei jakseta nähdä vaivaa.

Pelko.

Sanana niin mahtipontinen mutta liian usein pelätty sana sanoa ääneen.

Tärisen kauhusta ja tunnen kylmän hien valuvan pitkin selkääni, kuin potisin vuosisadan krapulaa.
Samalla sisälläni tanssahtelevat perhoset ja veri pauhaa jäsenissäni jumalattomalla voimalla.

Olen pelonsekaisessa transsissa, jossa hyvän olon tunne ottaa vuorotellen sijaa saatananmoisesta pelosta.

Hetki.

Rinkka pakattuna ja kello lähenee hitaasti, mutta varmasti kohti hetkeä, jolloin on aika lähteä.
Istun lattialla ja katson tyhjää asuntoani.
Asuntoa, joka oli vain yksi etappi ennen määränpäätäni.

Olen valmistellut tätä hetkeä henkisesti niin kauan ja silti en ole tehnyt kaikkea mitä piti.

Jäi niin paljon sanoja sanomatta.
Halauksia, joiden olisi toivonut kestävän edes sekunnin kauemmin.

Joitakin ihmisiä on alkanut arvostamaan aivan uudella tavalla ja taas jotkut ovat menttäneet sen jonkin, miksi heitä aikoinaan arvostin ja paljon.

Todellisuus.

Olen pyöritellyt hiuksiani sormissani ja
poltannut kurkun käheäksi tupakalla.

Tässä se on, elämäni suurin hetki.
Näin sen pitää juuri mennä.

Vielä kun tajuaisi mitä on oikein tekemässä.

Ainahan voin palata, soittaa kotiin tai pistää kirjeen matkaan.

Ainahan olisin voinut katua sitä, että jätin tämän askeleen ottamatta.