Olin purskahtamaisillaan itkuun, kun katsoin jalkojeni juurella lojuvaa rikkinäistä kaulaketjuani. Korua, jota olen pitänyt ikuisuuden kaulassani, koruani joka on ollut minun turvani. Ja nyt se makasin surullisen näköisenä hostellin keittiön lattialla. Edes juuri ostamani uudet mustat kengät sen ympärillä ei tuonut hymyä huulilleni. Olin halvaantunut, kuin jokin olisi pistänyt puukon suoraan sydämeeni, peittänyt huuleni teipillä ja sulkenut silmäni huivilla. Kuiskaillut pelottavia lauseita korvaani.
Minä, aikuinen nainen vuodattamassa näkymättömiä kyyneleitä yhden ainoan kaulakorun takia. Tunutui niin naurettavalta, mutta silti sen tein. Istahdin ystäväni viereen sohvalle ja avasin nyrkkini jossa koruni oli, katsoin häntä silmiin, kuin odotten ihmettä, että hän osaisi koruni korjata. Yksi lause riitti saamaan oloni hyväksi, yksi typerä lause, jonka kuka tahansa olisi minulle voinut sanoa antoi uskoa siihen, tämä ei ehkä sittenkään ole merkki siitä, että edessä on ehkä yksi suuri virhe.
”sen voin korjata, käydään ostamassa uusi ketju”

Join kahviani ja ajatukseni sinkoilivat laidasta toiseen. Yritin lukea ystäväni ajatuksia hänen vakaista, ilmeettömistä kasvoista. Vaikka minulla oli päällimmäisenä fiilis, että kaikki menee hyvin, niin se pelko ja epävarmuus nakersi mieltäni.
Olimme jo Napierissa ollessamme maanneet lukuisia kertoja nurmikolla ja katselleet tähtiä, jutelleet toisemme tutuiksi toisillemme, tiesimme mitä toisen päässä liikkui ja toisinaan tuntui, kuin olisin katsonut omaan sieluunsa toisen silmiä tuijottaessa. Edessäni oli ystävä, joka oli kuin minä, samalla hän oli niin monen ystäväni sekoitus, että toisinaan tuntui, että hänen tilaallaan oli joku ystävistäni. Tiesin, että jos minulle tulee paha olo, voin vain käpertyä hänen kainaloonsa, saada häneltä halauksen joka veisi huolet ja murheet pois, halauksen jossa olisi niin paljon voimaa, että se tappaisi jokaisen mielessäni olevan kummituksen.
Hän osasi lukea mieleni, tiesi mitä sanon ja teen seuraavaksi, ja minä kykenin tekemään saman hänelle. Ehkäpä siksi viihdyimme toistemme seurassa niin helvetin hyvin. Ehkäpä siksi ajatus yhteisestä road tripistä tuli siihen tulokseen, että istuimme Wellingtonin lentokentällä odottaen lentoa Christchurchiin, josta ottasimme allemme auton, jonka kyydissä kulkisimme tulevat viikot.

En pelännyt, että riitelisimme tulevilla viikoilla, en pelännyt että kyllästysimme toistemme seuraamme ja hän avaisisi auton oven ja potkaisisi minut pihalle, painaen samalla kaasua, jätten minut yksin jonnekkin. Silti pelkäsin jotain.
Matkani aikana olen kohdannut monen laisia ihmisiä ja tiedän, että reissuani on takana vasta muutamia kuukausia, mutta silti ihmisistä on tullut läheisiä. Ei tietenkään kaikista. Tiedän, että ihmisten kohtaaminen ja heidän menettäminen on se rankin juttu, mutta silti sitä haluaa tutustua uusiin ihmisiin, joihinkin taas hiukan syvällisemmin kuin toisiin.
Ehkäpä siinä se pelkoni olikin. Mitä sitten tapahtuu kun reissumme loppuu ja on aika sanoa hyvästit. En vain kestä sitä tunnetta kun menetää jonkun ystävän, josta on tullut niin älyttömän läheinen, ihminen jolle on voinut kertoa kaiken, ihminen jonka edessä on voinut olla 100% se kuka olen ilman pelkoa, että hän katsoo minua oudosti. Ihminen josta on tullut minulle yksi ystävä lisää, mutta olenko minä hänelle yhtä arvokas? Vai otanko minä vaan kaiken liian henkilökohtaisesti?
Ystäväni kertoi, että hänelle reissussa vaikeinta oli se, kun kohtaamisista ihmisistä tuli läheisiä ja sitten tuli aika, jolloin oli aika sanoa hyvästit. Miten sitä sitten alkoi elämään niin, että ei päästänyt ihmisiä kovin lähelle. Miten sitä alkoi suojelemaan itseäänsä.

Hampaita harjatessani mietin, että en olisi nyt tässä, jos en olisi uskaltanut päästää ventovierasta ihmistä lähelle, ihmistä jonka ensimmäistä kertaa kohdatessa tuntui jo jotenkin tutulta, kuin olisimme joskus aikaisemmassa elämässä kohdanneet. Vaikka tulen itkemään onnesta ja siitä surusta, kun menetän uuden ystäväni, olen valmis kohtaamaan sen kivun. Toteamaan sen, että aika muuttuu ja ehkäpä emme enään pidä yhteyttä tai sitten pidämme.
Ilman kipua ei taida olla elämää.
Ei ole elämää ilman ystäviä