Darwin to Adelaide osa III

Kello soi aamu kuudelta ja oli aika harjata silmät ristissä hampaita. Eilinen illallinen oli venynyt liian pitkäksi ja kaverin suunnistusvaisto takaisin hostellille ilman karttaa, ei ollut ehkä parhaimmasta päästä.

Ryhmämme hajaantui jälleen ja meitä oli enään jäljellä viisi. Väsyneinä seisoimme hostellin pihalla odottaen bussia, jolla meidän olisi määrä jatkaa matkaamme Adelaideen asti. Bussi kaarsi näyttävästi, mutta reilusti myöhässä pihalle ja poimi meidät kyytiin. Hiukan hölmistyneenä katselimme toisiamme, tässäkö tämä meidän porukkamme sitten oikein on? Onko meitä todellakin vain viisi jatkamassa matkaa?

Etupenkillä istui hiljainen ja hiukan ujolta vaikuttava tyttö, josta tuli ryhmämme kuudes jäsen. Ujous kuoriutui ensimmäisten tuntien aikana ja meillä oli koossa kuuden hengen porukka ja iso bussi oli vain ja ainoastaan varattu meille. Mikä autuus. Jokainen sai valloittaa kaksi penkkiä ja hukkatilaa oli vaikka muille jakaa.

Uluru-Kata Tjutan kansallispuisto kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Kuskimme, joka toimi myös oppaanamme oli hiukan erikoinen tapaus, mutta niin oli ryhmämmekin. Sellainen hullun hauska kuusikko, jolla oli sama taito nauraa itsekullekkin ja siinä sivussa vielä toisille. Jos ei lötynyt mitään järkevää syytä, niin sitä naurettiin silti. Jos ei naurattanut, niin sitten tökittiin kylkeen, että sai edes pienen hymyn toisen kasvoille.

Ja minä olin innossani, olin lähempänä kuin koskaan sitä Austraalian keskellä mollotavaa punaista kiveä, sitä jonka luulin olevan ainoa kivi, siellä punaisen aavikon keskellä. Miten väärässä olinkaan. Miten minä olin edes sellaista saanut pieneen mieleeni?

En viitsinyt kavereille kertoa, millainen mielikuvani Austraaliasta oli ollut ennen tänne saapumista, muutenhan he olisivat kuolleet nauruun, kun muutenkin tuntui, että minä tein tai sanoin aina jotain typerää, koska minä olin aina sen naurun kohteena.

Kata Tjuṯa on pyhä aboriginaaleille ja sen Pitjantjajarankielinen nimi Kata Tjuta tarkoittaa ”monta päätä”.

Bussimatkamme Alice Springistä kohti Uluru-Kata Tjutan kansallispuistoon oli pitkä. Tässä vaiheessa on tuskin syytä mainita sitä, miten olin taas kuvitellut sen olevan aivan kivenheiton päässä Alice Springistä.

Uluru-Kata Tjutan kansallispuistossa oli taas aika nukkua leirintäalueella ja viileä, sanoisinko kylmä yö tuli todellakin yllätyksenä. Vaikka olin tuntenut jo Alice Springissä vilunväreitä, niin täällä sitä paleltiin vaikka housuja oli useampi kappale ja villapaidan lisäksi nukuin takki päällä, hanskat kädessä ja huivi kiedottuna pääni ympärille.

Samalla ensimmäinen kokeilu Austraalialaista ”makuupussia” eli Swagiä ei mennyt ihan putkeen. Kuulemma se on erittäin loistava ja mukava tapa nukkua taivas alla, mutta minulla ei tässä asiassa käynyt tuuri. Käperryin makuupussini kanssa syväle Swagiin ja peitin vielä suuaukon, silti hytisin kylmissäni. Mutta tuskipa se telttakaan olisi lämpöisempi paikka ollut nukkua.

Swag on tukevasta, vedenkestävästä kankaasta valmistettu makuupussin tapainen pussukka, jonka sisältä löytyy myös patja.

Kaverit nukkuivat hiukan paremmin kuin minä, ja heidän mielestään ilma oli vain ihanan raikaan viileätä. Ehkäpä se tauti taas kolkutteli olkapäilleni ja muistutti minua siitä, että ei sitä kuolemattomia olla, vaikka päivän on saanut tuntea olevansa enemmän kuin elossa.

Vaikka yö ei ollut ehkä paras kokemani yö, niin onnekseni päivät oli sitäkin parempia. Se suuri ja maaginen kivi oli todellakin suuri ja maaginen. Vaikka olinkin Ulurun nähnyt liiankin monessa kuvassa ja Austraaliaa mainostavassa matkaoppaassa, niin silti sitä jaksoi ihailla.

Auringonlaskun aikana kirkkaan punaiseksi värjäytymisen huomasin vasta myöhemmin, kun katselin illan aikana ottamiani valokuvia. En tiedä lähettikö kivi ryhmällemme jotain erikoista energiaa, vai oliko se lasillinen kuohuvaa syyllisenä siihen, että me olimme todella levottomia ja nauraa räkätimme sen ajan, mitä auringonlaskua ihailimme.

Muut turistit katselivat meitä hiukan huvittuneina, kun otimme omasta mielestämme erittäin fiksuja kuvia Ulurusta ja meistä. Toisinaan kivi oli iso sämpylä jota yritimme syödä ja toisinaan olimme kenguruita jotka pomppivat kiven ympärillä.

Uluru eli Ayers Rock on pyhä vuori aboriginaaleille ja sen kalliolaamaukset kertovat mystisestä uniajasta, joka on aboriginaalien mytologian tärkeimpiä uskomuksia.

Vähemmän mainetta saanut kivimuodostelma Kata Tjuta, joka tunnetaan myös nimellä Mount Olga oli minulle ehkäpä mieleenpainuvampi paikka, kuin Uluru upeista auringonnousuista- ja laskuista huolimatta. Ehkäpä syynä oli se, että en oikein tiennyt mitä minua odottaa.

Vaikka Ulurun ympäristö yllätti minut kasvillisuudella ja sillä, miten kauan siinä oikein meni, kun sen yhden kiven kiersi ympäri, niin Kata Tjutalla tepastelu ja kivimuodostelman ihmettely oli mielekkäämpää, koska siellä saimme kävellä muuallakin, kuin pelkästään aulueen reunustalla.

Vaikka mitään hinkua Ulurulle kiipeämiseen en tuntenut, niin se, että kävellään nyt tätä kiveä ympäri muutaman tunnin ajan tuntui jo vähän tylsältä. Joillakin osuuksilla valokuvaaminen oli kiellettyä ja edessäni kulkevat kiinalaiset turisti olivat hiukan huvittavia, kun alkoivat taas räpsiä kuvia kuin viimeistä päivää kuvaamisen taas ollessa sallittua.

Aboriginaalit haluaisivat kieltää Ulurulle kiipeämisen pyhäinhäväistyksenä, mutta kiipeäminen sen huipulle oli vielä sallittua. Jotenkin se ei vain mene minun päähäni, miten jollekkin kulttuurille pyhää asiaa ei kunnioiteta. Silti Austraalia tekee suurta bisnestä sillä, että saa lukuisia turisteja vuosittain ihmettelemään aboriginaalien kulttuuria ja heidän pyhiä paikkoja.

Punaisena hohtava keskusta ei jättänyt minua kylmäksi mieleltä, vaikka yöt olivat minulle liian kylmiä.

Mainokset

Darwin to Adelaide osa I

Kuumeni oli koholla ja korvani tukossa, yritin kuunnella mitä matkaoppaamme mikrofoniin puhui, tuloksetta. Hyvä kun kuulin vieressäni istuvan puheen. Nojasin ikkunaa vasten ja toivoin että oloni kohenisi. Autossa oli kuuma ja ilmastointi hurisi täysillä. Hetken kuluttua palelin ja kaivoin repusta hupparin ylleni, muut katsoivat minua kummissaan, hikikarpalot otsillaan.

Maisemaa koristi termiittikeot. Toisinaan ne olivat pieniä, ehkäpä metrin korkuisia ja toisinaan ne olivat miestä pidempiä.

Bussi oli melkein täynnä, 15 toisilleen tuntematonta henkilö odottivat väsyneenä, mutta innokkaana mitä tulevat päivät pitävät sisälläänsä. Ja minä toivon ihmettä, parantumista -tuloksetta.

Florence Falls

Ensimmäisen lounaan aikana meistä oli jo muodostunut todellinen tiimi. En tiedä miten ihmeessä meillä kaikilla oli samanlainen huumorintaju ja kyky pilke silmäkulmassa vittuilla toisillemme. Minulla oli käynyt tuuri, olin saanut loistavan porukan, porukan jossa naurussa ei säästelty ja huumorin laadulla ei kerskailtu.


Matkamme jatkui kohti Litchfieldin kansallispuistoa, jossa myös ensimmäisen yön vietimme, kiltisti teltoissa nukkuen. Nukkuminen oli hiostavaa ja omalta osaltani myös pätkittäistä. Milloinka heräsin siihen, että oli aika kaivaa repusta oloani kohentavia lääkkeitä ja milloinka taas heräsin siihen, että olin hiestä märkänä ja itikat surisivat korvissani.

Kansallispuiston kasvillisuus yllätti minut täysin. Se miten paikka paikoin oli todella kuivaa ja hetken kuluttua taas älyttömän vihreätä. Toisinaan puut olivat korkeita kuin pilvenpiirtäjät ja toisinaan pieniä, kitukasvuisen oloisia reppanoita, jotka hädin tuskin ylettyivät polviini asti.

En tiedä, vaikuttiko oloni siihen, vai odotinko vain todellakin jotain paljon enemmän kuin koin, mutta kansallispuisto ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, kuin muihin. Olihan paikka toki hieno ja vaikuttava, mutta jotenkin jäi fiilis, että olisin kaivannut jotain enemmän.

Vaikka kansallispuisto ei saanut minua vakuuttuneeksi, niin illan viimeinen ohjelma, veneretki sademetsän uumenissa sai minut ihmetyksen partaalle. Se oli aivan mieletöntä. Se fiilis, kun vene lipuu pitkin jokea ja ympärillä näkyvät eläimet jatkavat elämäänsä, kuin meitä ei olisikaan olemassa. Rannalla makoilevat krokotiilit näyttivät muovisilta ja vaarattomilta, että oli oikeasti vaikea tajuta se, että ne ovat petoja eikä mitään muovileluja.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme Kakadun kansallispuistoon, jonka kasvillisuus oli samanlaista, kuin aikasempana päivänä näkemäni kansallispuiston kasvillisuus. Mutta täällä koin sen, miltä tuntuu seisoa nöyränä tyttönä jonkin suuren edessä, eikä voi kun ihmetellä ja ihastella sitä, mitä maailmalla on sinulle tarjota.

Vesiputoukset ja niiden ympärisöt, ne olivat jotain niin älyttömän upeata, miten sitä tuli pydähdeltyä aina muutaman metrin jälkeen ja suu auki ihailtua maisemaa, joka minut ympäröi. Vaikka en kokenut olevani terve, en voinut vastustaa uimaan menoa ja kallioilla kiipeilyä.

Kakadun kansallispuistossa on paljon Aboriginallien taidetta ja itse pääsin näkemään kalliomaalauksia Ubirr-alueella, jossa oli hyvin säilyneitä, punaisella väriaineella maalattuja maalauksia. Vaikka kalliomaalaukset omaan silmääni näyttivät samanlaisilta, kuin muutkin näkemäni kalliomaalaukset, niin sitä oli jotenkin vaikeata tajuta, että nämä on tehty tänne aikoja sitten, nämä ovat jotain todella ainutlaatuista taidetta jolla on historiallinen arvo, eikä mitään edellisen yön känniläisten tuherruksia seinällä.

Kakadun kansallispuisto on Unescon maailmanperintöluettelossa eräs harvoista kohteista, joka on mainittu sekä kulttuurisen että ympäristöllisen arvonsa vuoksi

Päivän pääteeksi menimme katsomaan auringonlaskua Nardab- näköalatasanteelle, jossa sitä tunsi itsensä niin pieneksi. Tätä juuri olinkin odottanut. Täydellinen päivä ja täydellinen päivän lopetus. Juuri tämän takia minä rinkkani aikoinani selkääni heitin.

Hetki jolloin maailma muuttui isoksi ja minä pieneksi

Illalla kömmin makuupussiini ja ympärillä surisevat otökät eivät saaneet minua enään niin raivonpartaalle, kuin edellisenä iltana, vaika vituttaviahan ne olivatkin. Sammutin otsalampun ja laitoin muutaman pillerin suuhuni. Nukahdin kuumuudesta huolimatta yllättän nopeasti ja tällä kertaa nukuin paremmin, kuin edellisenä yönä.

 

Tanssia ja ilotulituksia

Huonetoverini joivat ringissä viiniä ja minä istuin sängylläni. Me kaikki olimme lähdössä ulos, mutta minä omille menoilleni, omiin juhliin, joissa ilmaisia drinkkejä ei vaaleanpunaisella rannekkeella saanut ja puolialastomia naisia ei tanssinut pöydillä herättäen nuorissa miehenaluissa sitä suunnatonta halua koskea heidän märkää ihoa, ihoa jonka joku oli sangollisella vettä kastellut.

Minä olin menossa katsomaan tanssia, jossa oli vähäpukeisia ihmisiä ja kuumia rytmejä. Minä olin menossa CIAF tapahtuman Open Night party bileisiin, bileisiin joista en tiennyt mitä odottaa.

Festarialueelle saavuttua huomasin, että kyseessä oli aika hienot bileet, jokainen oli pukeutunut viimeisen päälle ja minä tunsin itseni hiukan alipukeutuneeksi, vaikka olinkin rinkkani uumenista yrittänyt kaivaa ylleni jotain siistiä, jotain muuta, kuin ne päivittäset shortit ja kulahtaneet t-paidat.

Alueella oli tarjolla ilmaista ruokaa ja juomaa. Jos olisin tiennyt sen, että saan täällä vatsani täyteen makoisasta ruoasta, en olisi pika pikaa hostellillani sitä tomaattikeitto suuhuni pistänyt ja kieltäni polttanut. Vaikka nälkä ei kurninut vatsanpohjassani, en voinut kieltäytyä herkullisesta kalasta, joka oli saanut indonesialaisia mausteita kylkeensä.

Tanssiesitykset, jotka näin olivat aivan uskomattoman hienoja. tätä olin odottanutkin, nähdä aitoa oikeata aboriginallista kultuuria tanssin ja taiteen muodossa.

Illan viimeinen esiintyminen oli varattu tämän vuoden Laura-aboriginaali festifaalien voittajaryhmälle ja todellakin, heidän esitys oli jotain sanoin kuvaamattoman hienoa. Se rytmi, jolla tanssia tanssittiin toi mieleeni osittain capoeiran, tuon brasilialaisen kappailulajin, joka on taidokkaasti tanssiksi peitetty.

Illan päätti ilotulitukset taivaalla ja oli aika palata tyytyväisenä hostellille.

Sunnuntaina oli vuorossa CIAF-festareiden päätös juhla, jonne oli ilmainen sisäänpääsy ja mukaani lähti huonetoverini, jonka mukaan ottamista kaduin jo ensimmästen minuttien aikana. Se, miten hän nauraa hykersi aboriginaalien tansseille ja heidän vaatteille.

Minusta tuntui niin pahalle. Ja jotenkin se toisen suhtautuminen pilkallisesti koko tapahtumaan, vei myös omia fiiliksiä. Se mitä olin muutamaa päivää aikaisemmin kokenut, tunui nyt niin tyystin mahdottoalta kokea uudelleen.

Huojuvia palmuja

Kaupunki, joka tunnetaan lukuisista baareista ja kännäävistä turisteista, yllätti minut totaallisesti.

Ihastuin keskustan liepeillä olevaan laguniin ja sen vihreään ympäristöön, ihastuin kaupungin katuihin, joita reunustivat isot puut syvän vihreineen lehtineen ja tuoksuvineen kukkasineen.

Ihastuin satamaan ja sen taustalla nouseviin kukkuloihin, kukkuloihin, jotka toivat mieleeni Wellingtonin. Satama, jonne aina iltalenkillä päädyin ihailemaan usvan peittämää näkyä nuuhkien raikasta meri-ilmaa.

Palm Cove beach

Palm Cove beach

Ihastuin siihen luontoon, jonka Cairnsin ympärillä näin. Miten palmupuut huojuivat tuulessa ja vihreät sademetsät värittivät maisemaa, tuoden vihreälle uuden syvän värin.

Pidin siitä, miten lähirannoille pääsi kätevästi bussilla ja vaalealla hiekalla loikoilessa sai hetken rauhaa siltä hälinältä ja meteliltä mitä Cairnsin keskustassa tuntui aina aika ajoin olevan.

Josephine Falss

Vaikka baareista ja alkoholin huurruttamista ihmisistä en syttynyt, pidin siitä, miten pieniä kahviloita ja ravintoloita kauppungissa oli. Vaikka keskusta tuntuikin siltä, että se on juuri turisteja varten rakennettu, se vaikutti kivalta ja toisinaan taas aivan kamalalta.

Queenslandin sademetsät kuuluvat Unescon maailmanperintökohteisiin

En pitänyt siitä, miten turisteja oli joka paikassa, kävellen nenät pystyssä, kuin mitkäkin maailman omistajat välittämättä siitä, minne sen tyhjän kaljatölkin viskaavat. En pitänyt yhtään siitä, miten Aboriginaalit joivat itsensä räkäkänniin jossain penkillä ja loppuillasta makasivat jalat levällään asfaltilla.