Tyhjiä rantoja ja korkeita aaltoja

Sintran lähellä olisi ollut vielä muutama paikka, jotka olisin halunut nähdä. Koska seuraaviksi päiviksi oli luvattu vettä ja oikein urakalla. Päätin yrittää onnea ja matkata sinne, missä niitä pilviä oli säätiedotuksen mukaan vähemmän.

Fiilikseni olivat taas ristiriitaiset. Jättää taakse paikka, jossa olisin voinut olla vielä muutaman päivän. Ja samalla odotin innolla niitä hiekkarantoja, joista olin nähnyt uskomattomia kuvia.

Märät kengät. Mikä ihana tekosyy pakata rinka ja hypätä junaan, joka vei minut etelään.

Guesthouse – Portimão

Saapuminen Portimãohon oli todellinen maisemanvaihdos. En tiennyt, pitikö minun olla hiukan varuillani vai utelias siitä, mitä nurkan takan oikein oli. Kuljin rinkka selässä kohti majapaikkaani, jonka olin edellisenä iltana varannut. Muutaman kilometrin matka taittui nopeasti tyhjiä katuja ihmetellässä. Ei ristin sielua missään. Ei autoja. Ei mitään, mikä olisi kertonut, että kaupungissa on lisäkseni muita ihmisiä.

Minulla oli varattuna kaksi yötä ja myöhemmin varasin vielä yhden lisää. En siksi, että olisin ihastunut Portimãohon. Vaan siksi, koska sade oli saanut minut makaamaan yhden päivän sohvalla. Rehellisesti sanottuna hiukan ketutti. Minä kun olin seurannut säätiedotusta, luottanut siihen kuin sokea opaskoiraan. Ja silti taivaalta tippui vesipisaroita. Vaakatasossa, tietenkin.

Yksi sateinen päivä lyhensi jo lyhyttä lomaani päivällä. En tiennyt, pitikö minun olla onnellinen siitä, että sain oikein luvan kanssa heittää jalat pöydälle ja vain olla. Vai olisiko minun pitänyt potea huonoa omatuntoa siitä, että makasin yhden päivän tekemättä yhtikäs mitään. Nauttia vain tyhjästä majapaikastani, jossa olin ainoa asiakas.

Se oli jännä fiilis. Katsoa lattialla lojuvaa rinkkaa ja selata matkaopasta. Tuntea se seikkailijan into rinnassa ja silti istua pönöttää neljän seinän sisällä. Tunsin itseni oikein seikkailijaksi, sellaiseksi hurjapäiseksi sankariksi joka menee myrskyjen läpi kohti määränpäätä.

Määränpääni taisi olla keittiössä huutava teepannu.

Lagos piti lupauksensa uskomattomista rannoista

Portimão oli keskellä kaikkea niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Tosin haluamisellani ja säällä ei ollut samaa tahtoa. Jouduin tyytymään siihen, että en näe sitä, mitä halusin. En nähnyt edes puoliakaan niistä hienoista hiekkarannoista, joita olin ennen matkalle lähtöä kuvitellut näkeväni.

Portimãon kupeessa sijaitseva Praia da Rockla ranta jätti minut hiukan vaisuksi. Olihan se hieno ja rannalla seisovat kiven järkäleet mahtavia, mutta Austraalian jälkeen se tuntui hiukan vaisulta. Tämä oli vähän niinku aikaisemminkin nähty, yhtä sateisessa ilmassa silloinkin.

Lagosissa, jonne minulla oli reilun tunnin mittainen junamatka sain sentään nauttia auringosta. Ja oikein kunnolla. Luontoäiti oli päättänyt näyttää minulle mahtinsa.

Edellisten rantojen pettymys oli hyvin muistissani ja olin varautunut siihen, että Lagosin taivaisiin hehkutetut rannat jättävät minut kylmäksi.

Ei, ei ne minua kylmäksi jättäneet. Lagos piti lupauksensa ja vei minut seitsemänteen taivaaseen. Melkein. Noh, portille asti.

Ja mikä parasta, tungosta ei ollut!

Lagosin asemalta kuljin pitkää ja hiukan tylsähköä tietä pitkin ikuisuudelta tuntuvan matkan ajan.

Käännyin autotieltä pienelle kujalle, joka ei näyttänyt menevän minnekkään. Tai jos se meni, niin niiden rumien kerrostalojen taakse. En tiedä miksi lähdin kujaa kulkemaan. Mutta onneksi lähdin.

Kujan päässä pysähdyin ja huokaisin. Ääneen. Minun oli vain pakko pysähtyä ja ihailla sitä maisemaa, joka edessäni avautui. Sulkea silmät ja avata ne hitaasti. Katsoa ja ihmetellä. Todeta se, että en ole aikoihin yhtä kaunista rantaa nähnyt.

En tiedä kauanko siellä rannan yläpuolella olevalla kallion rinteellä oikein seisoa pönötin ja katsoin transsissa maisemaa. Mutta en ollut ainoa. Jokainen, joka oli perässäni samaa kujaa pitkin kävellyt, seisoi yhtä lamaantuneena. Kädet roikkuivat sivulla ja tovin kuluttua aivot saivat lähetettyä viestin niille halvaantuneille käsille, että pitäisi muutes muutama valokuva ottaa.

Mainokset

Satulinna

Olin matkaopastani selatessani saanut sellaisen kuvan, että Sintra on vain pieni kylä jollain mäennyppylällä ja siellä sun täällä olisi muutama, ihan kivan näköinen rakennus. Noh, Sintrahan sijaitsi pienellä mäennyppylällä. Jos puhutaan vain historiallisesta keskuksesta ja uuttaa ja uljasta aluetta emme tähän kivaan ja pieneen kompaktiin karttaan lähde tunkemaan. Ja kyllähän siellä nyt se muutama, ihan kivan näköinen talokin oli.

Quinta da Regaleira

Todellisuudessa Sintra oli muutakin kuin yksi nyppylä, jonka rinteillä komeili muutama talo. Se levittäytyi hiukan laajemmalle alueelle, mitä olin osannut uskoa ja paikasta toiseen siirtymisessä meni aikaa. Koska en halunut ottaa turistibussia, jolla olisi kivasti päässyt paikasta toiseen. Ahneena olin päättänyt taitaa kaiken matkan jalan. Oli etäisyyttä se kilometri tai enemmän. Minä ja minun suuret suunnitelmat. Onneksi sade oli yön aikana lakannut ja sain nauttia jokaisesta askeleesta minkä kuljin, kengät kuivina.

Matkalla Montserraten palatsiin

Sintran keskusta kuhisi turisteja, kuin muurahaispesä muurahaisia. Jos olisi istahtanut kahville ja seurannut hetken heidän askeleita, olisin päässyt jyvälle siitä, minkälaista kahdeksikkoa he oikein kulkivat.

Mutta minulla ei ollut siihen aikaa. Suuntasin askeleeni kohti Montserrataen palatsia, jonne oli matkaa se neljä kilometriä. Vaikka matkaa olikin paljon, mutkitteleva tie määränpäähän oli juuri sitä, mitä sillä hetkellä saatoin toivoa. Sain tyhjentää matkani aikana ajatuksissa myllertäneet ajatukset ja uppoutua vain siihen maalaismaisemaan, joka edessäni avautui.

Paluumatkalla jo hiukan kirosin sitä, mihin olin muutamaa tuntia aikaisemmin ryhtynyt, mutta nopeasti se mieleni leppyi kun katselin edessäni näkyvää tietä ja ohiajavan bussin takavaloja. En olisi mistään hinnassa halunut istua siellä.

Montserraten palatsi

Toinen koetos oli kipuaminen Maurilaislinnaan, jonne olin valinnut metsän siimeksissä kulkevan polun. Vaikka kuumuus ja kostea ilma tekikin matkasta raskaamman, mitä olin sen kuvitellut vielä reitin alussa olevan. Aluksi tarkoitukseni oli vain kivuta ihan sinne linnan juurelle ja jatkaa sitten sieltä matkaa Penan palatsiin. Mutta löysin kuin löysinkin itseni sieltä linnan muureilta maisemaa ihastelemassa.

Maurilaislinna

Tuntui että Sintra oli pieni labyrintti, jonka sai hallintaan hetkessä. Silti sieltä löysi Lissabonin tavoin uusia kujia ja lukuisia rappusia. Aina eteeni tupsahti tienpätkä, jota ihailin. Tai talo, jonka maali oli lohkeillut ja ikkunan karmit ruostuneet. Elin pienessä satulinnassa, jossa oli kirkkaita värjeä ja ajan saatossa kulahtaneita taloja. Kaikki oli just täydellistä. Ei sen enempää. Just täydellistä.

Penan palatsi

Mieltäni ei lannistanut kaupungin turistimaisuus. Minä en jaksanut siihen energiaani tuhlata. Pakenin turistiravintoloita pakoon hostellilleni, jossa vanhanaikaisessa keittiössä keitin kupin kahvia ja päivän päätteksi eksyin matkalla ruokakauppaan ja päätin poiketa pitsalle. Se oli elämäni paras pitsa, tai sitten nälkä oli kasvanut liian suureksi.

Tanssi sateessa

Avasin silmäni ja hengitin raikasta, sateen puhdistamaa ilmaa keuhkoihini. Avasin sateenvarjoni ja lähdin kulkemaan eilisestä tuttua reittiä kohti juna-asemaa. Kuljin kevein, mutta reippain askelmin. Minulla ei ollut tietoa millioinka seuraava juna lähtee, mutta eipä se minua juuri haitannutkaan. Selässä oleva rinkka antoi askeleilleni painoa ja tuntui, että kengät liukuivat pahemmin kaakeleilla, mitä edellisenä päivänä. Tai sitten se oli alaspäin viettävä mäki, joka oli antanut uuden haasteen matkalleni.

Hiukan haikein mielin katselin viimeistä kertaa Lissabonin mielttömiä katuja ennen kuin astuin sateen suojaan ja nousin rullaportaita pitkin kohti lipunmyyntitiskiä, josta ostin menolipun Sintraan. Seuraavaan määränpäähäni. Kaupunkiin, josta olin nähnyt uskomattomia valokuvia ja lukenut vielä mahtavampia tarinoita.

Sintra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Sintra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

En tiedä seurasinko minä sadetta vai seurasiko sadepilvet minua, mutta kastumiselta en määränpäässänikään välttynyt.

Ensimmäinen kosketukseni Sintraan oli leveä katu, jonka molemmin puolin oli veikeitä taloja. Hymyilin. Tiesin tulleeni juuri oikeaan paikkaan. Jos vesisateesta huolimatta minulla oli hymy huulilla ja hento hyräily säesti jokaista askelmaani hostellilleni. Tiesin tehneeni juuri oikean ratkaisun, kun olin varannut majapaikan seuraavaksi kahdeksi yöksi.

Vaikka ensimmäisenä päivänä en juuri mitään erikoista kerinnyt nähdä, olin haltioissani. Jos olin menettänyt sydämeni yön pimeinä tunteina Lissabonille, niin Sintralle sen menetin yhtä nopeasti, ellen nopeammin. Vesisateesta huolimatta.

Samanlaiset pienet kadut ja hiukan ränsistyneet talot saivat minut kaupungin pauloihin. Siellä täällä kohoilevat mahtipontiset, mutta niin erikoiset rakennukset kutkuttivat mieltäni ja olin kuin lapsi joulua edeltävänä iltana. Halusin päästä mahdollisimman nopeasti tutkimaan kaupungin jokaisen kadun. Halusin nähdä miltä mystiset palatsit näyttivät lähempää ja mikä maisema avautui Maurien palatsin linnoitukselta, jonka yövalaistusta sain ihailla hostellini pihalta iltaisin.

1800 luvun alussa Byronin paroni eli tuttavallisemmin lordi Byron kertoi kirjeessään ystävälleensä, kirjailijalle Francis Hodgdonille, että Sintra on kaikkein kaunein kaupunki maailmassa. Vaikka lordin sanoihin en ihan täysin pysty samaistumaan, koska minulla on niin paljon maita näkemättä. Voin silti sanoa, että Sintra on yksi kaunein kaupunki, jonka olen tähän astisen elämäni aikana nähnyt.

Leiki sateessa

Lentokone laskeutui Lissabonin kentälle ja olin hiukan hermona. Matkustaminen Euroopassa kuulosti hiukan pelottavammalta, mitä reissaaminen Aasiassa. Kaikki ne taskuvarkaat, joista kuulin varoituksia ennen lähtöä, terroristeista puhumattakaan. Jotenkin vain Eurooppa tuntui turvattomalta.

Kello läheni puolta yötä ja ajattelin sittenkin ottaa sen taksin metron sijaan. Kai minua oli liikaa peloteltu kauhukuvilla, kun en halunnut keskellä yötä kulkea rinkka selässä tuntemattomassa kaupungissa. Vaikka se maksoikin reippaasti enemmän, mitä metro, niin olkoon.

Hostellini sijaitsi Lissabonin vanhassa kaupungissa, joka koostui pienistä sokkeloisista kujista. Kujista, jonne autolla ei ollut menemistä. Jouduin kuitenkin kävelemään, se siitä taksista. Metroasema olisi ollut saman tien päädyssä, minne taksi minut jätti.

Lissaboni on tunnettu raitiovaunuista

Se hetki, kun astuin taksista ulos ja suljin auton oven. Lähdin kartan osoittamaan suuntaan ja käännyin pieneltä kujalta toiselle. Hymähdin ja nauroin, hymyilin. Hymyilin leveätä hymyä ja puistelin päätäni.

Miten typerä minä olinkaan ollut, kun olin antanut pelolle vallan? Minä tunsin itseni taas reissaajaksi, joka eksyy kapeilla kujilla. Ihmettelee illan vietossa olevia paikallisia, joiden äänestä on kuultavina se onnellisuus ja punaviinin lisäämä euforia.

En tuntenut mitään, mikä olisi saanut minut pelkäämään ja olemaan valmiina pakenemaan. Minä olin turvassa. Minä olin taas elossa. Jumaliste, minä olin elossa.

Menetin sydämeni kaupungille ensimmäisten metrien aikana, vaikka en nähnyt mitään muuta, kuin kujia kujien perään. Minulla oli hyvä fiilis.

Vaikka suurimman osan ajasta, jonka kaupungissa vietin, katselin katuja sateenvarjon alta. Kuljin kengät märkinä paikasta toiseen. Ihailin vastaan tulevia taloja ja liukastelin kaakelikaduilla, kaduilla joille menetin sydämen.

Niinä harvoina hetkinä jolloin pilvet väistyivät auringon tieltä ja valaisi veikeätä kaupunkia uudella valolla, olin halitoissani.

Castelo de São Jorge

Ihastuin kaupungin pieniin sokkeloisiin katuihin ja ylös alas meneviin kujiin. Ihastuin siihen, hiukan ränsistyneeseen ilmeeseen joka kaupunsissa oli. Ihastuin kaupungin vaaleaan ilmeeseen. Tuntui, kuin koko kaupunki olisi ollut yhtä pastellin väriä. Hentoa ja makeata sellaista.

Rakastuin siihen flirttiin, jolla kaupunkia minua kutsui, se oli kuin leikki. Aina nurkan takaa löytyi uusia ihmeitä, uusia syitä hymyillä. Vesisateesta huolimatta.

Mäkinen kaupunki tarjosi paljon näköalapaikkoja

Vaikka kaupungin koluaminen jäi juuri sateiden takia puoliteholle. Niin näin sen, mikä riitti siihen, että jonain päivän on vielä palattava.

Ehkäpä silloin aurinko porottaa täydellä teholla. Sitten minulla on aikaa notkua kaupungin lukuisissa puistoissa ja ihailla näköalapaikoilta kaupunkia auringon laskiessa. Ehkäpä sitten teen sen turistien suosiman metroajelun. Tällä kertaa jätin sen väliin. Samat sateen piiskaamat ikkunat näen ihan VR:n kyydissä.

Mosteiro dos Jerónimos sijaitsee Belémin kaupunginosassa

Olin yllättynyt siitä, miten minä pystyin olemaan niin innoissani yhdestä kaupungista. En ole pitänyt itseäni mitenkään kapunkilomailijana.

Vaikka olenkin saman sydän raukkani menettänyt niin Sydneylle kuin Wellingtonille. Napierista puhumattakaan, mutta sehän oli vain pieni kaupunki. Ei mikään miljoona kaupunki, jolla on yhtä hieno ja arvokas historia kuin Lissabonilla.

Mosteiro dos Jerónimos eli Hieronymuksen luostari kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Lento

Olin kerinnyt olla Suomessa puoli vuotta ja taas pakkasin rinkkani. Rinkkani, joka oli vaihtunut uuteen, puolet pienempään.

Saavuin lentokentälle sekavin fiiliksin. Viimeksi kun lähdin, tiesin palaavani vasta vuoden päästä. Tällä kertaa minulla oli edessäni vain vajaan kuukauden mittainen reissu.

Muistin sen hetken, kun seisoin kylmänä marraskuun päivänä alaovellani odottaen kyytiä lentokentälle. Kädet vaeltelivat taskuissa ja sormeni eivät löytäneet tuttua avainta. Sen hetken kun tajusin, että minulla ei ole enään kotia. Ja nyt kesän ensimmäiset helteet oli saapuneet kaupunkiin ja minä odottelin asemalla hiestä märkänä junaa, jolla pääsisin mutkattomasti lentokentälle. Kotiavaimeni oli sullottu rinkan uumeniin.

Lissabon – Portugali

Koska passini oli enää pari kuukautta voimassa, jouduin sanomaan hyvästit Aasialle ja valitsin kohteeni Euroopasta. Miten se kuulostikaan niin tylsältä. Kuin olisi syönyt nuudeleita ilman mausteita, maannut rannalla vesisateessa. Tai lukenut kirjaa ilman valoja.

Koneeseen pääsyä odotellessani tunsin taas ne perhoset vatsassani. Hymyilin. Vaikka en ollut ihan varma tuleeko reissuni Portugalissa ja Espanjassa tarjoamaan sitä samaa, mitä koin vuoden reissullani, minulla oli hyvä fiilis. Eihän sitä aina voi kirsikoita syödä ja nauttia auringosta. Joskus on tyydyttävä niihin puolukohin ja poutapilviin.

Kotiin

Kävelin samaa laituria pitkin veneeseen, jota pitkin olin aikaisemmin kulkenut.

Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt ja maailma lopettanut pyörimisen, mutta minä puskin kaikin voimin askel kerraallaan eteenpäin. Kuin koko universumi olisi ollut sitä vastaan, että minun piti lähteä.

Minä en halunut lähteä. Minä en halunut, mutta minun oli pakko. Kuin zombi istahdin veneen kyytiin ja jalkani veivät minua hiljalleen monen mutkan kautta kotia kohti.

En muista, että olisin itkenyt matkalla. En muista, että olisin edes hymyillyt saati sitten kommunikoinut muiden matkustajien kanssa. Minä olin yksin omassa kuplassani.

Minä en rimpuillut ja pistänyt vastaan. Minä en taistellut. Minä olin aseeton. Minä olin rikki ja voimaton. Minä olin tukehtua omiin kyyneleihini. Minua palelti ja minä pelkäsin.

Pelkäsin enemmän kotiin paluuta, kuin sieltä lähtöä.

Koska tiesin, että kaikki on muuttunut.

Tiesin sen, että elämäni Suomessa ei voi tarjota minulle sitä, mitä vuosi maailmalla minulle antoi.

Yksi vuosi antoi enemmän kuin 30 vuotta.

Yksi päivä oli enemmän kuin vuosi maailmalla.

Yksi henkäys oli koko elämä. Elämäni.

Opin hengittämään.

Ja pelkäämään.

Jos sen menettää.

Elämän.

Elämäni.

 

 

Pullopostia

En tiedä, oliko kohtaaminen enkelini kanssa saanut oloni rennoksi vai oliko se sittenkin aurinko ja meri. Tein päätöksen, että viimeiset reissupäiväni makaan vain rannalla ja annan ajan kulua. Laiskottelen ja uppoudun hyvän kirjan pariin. Ja ehkäpä hyvällä tuurilla saan vielä hiukan väriä.

Ja niin minä teinkin.

Vaikka Koh Changin päärannat eivät minua kiehtoneet ja kaduilla näkyvät juopottelevat turistit eivät mieltäni lämmittäneet, olin yhtä hymyä saarella oloni ajan. Ajan, joka jäi lyhyemmäksi mitä olin sen suunnitellut olevan.

Vaikka olin löytänyt hiljaisen hostellin, täydellisen majapaikan uppoutua joutilaisuuden letkeisiin aaltoihin. Pakkasin taas rinkkani ja lähdin matkaan. Matkaan, joka oli ehkäpä tämän reissuni erikoisin matka.

Koh Chang

Pyörittelin lippua kädessäni ja hymyilin. En taaskaan tienyt mitä oikein olen tekemässä ja tällä kertaa epätietoisuuteni ei saanut minua alakuloon.

Ehkäpä toiselle saarelle meno on suuri virhe. Ehkäpä ei. Ei voi tietää. Ehkäpä siinä se houkutus olikin, kun en todellakaan tiennyt mikä minua seuraavien päivien ajan oikein odottaa.

Vene saapui laituriin ja oli aika ottaa askeleet kohti tuntematonta. Edessäni oli puinen laituri ja sitä ympäröi kristallin kirkas vesi jonka väri oli aivan jotain muuta, kuin edellisellä saarella olin saanut ihastella.

Yritin kulkea laiturin päähän mahdollisimman hitaasti, hengittäen paratiisin tuoksuja. Katsella rannalla huojuvia palmuja ja auringossa kimaltelevaa merta.

Silti se laituri oli liian lyhyt tai askeleeni liian isoja. Oli aika astua hiekalle. Pysähtyä ja katsella ympärille.

Ko Mak

Koh Mak

Luulin, että jossain vaiheessa siihen turtuu, kun näkee jotain todella kaunista ja uskomatonta. Ei, ei siihen turru. Sitä vaan jaksaa ihailla ja ihmetellä. Puistella hiukan kevyesti päätänsä ja todeta se, miten epätodelliselta tämä oikein tuntuu.

Selässä hiertävä rinkkani muistuttaa minua siitä, että tämä ei ole mikään kaunis uni. Tämä on täydellinen elämä.

Ja toinen täydellinen elämä odotteli minua jo mopon selässä, hymyillen aikaisemmin näkemääni hymyä. Olin valmis seikkailulle. Mikään ei voisi mennä pieleen pienessä paratiisissa.

Ko Mak

Koh Mak

Ensimmäinen näkemäni ranta oli saanut minut taivaaseen ja muut näkemäni rannat veivät minut seitsemänteen sellaiseen.

Enkelini piti minusta huolen, että jokainen askelma jonka paratiisissa otin, oli enemmän kuin edellinen.

Jokainen hengitys jonka hengitin, antoi keuhkoilleni enemmän happea, kuin aikaisemmat hengitykseni.

Jokainen hetki oli enemmän kuin elämäni.

Enkeli

Kävin Bangkokissa ihailemassa sitä ovea. Sitä pirun ovea, joka tuntui hiukan rahuhoittavan minua, mutta silti sisälläni velloi. Mustat rappuset, joita pitkin huoneeseeni nousin, tuntuivat yhtä ihanilta, kuin viime kerralla. Silti ne olivat vaikeammat mennä ylös. Joka askelma oli raskaampi kuin edellinen.

Bangkok – Khorat

Pyörittelin kädessäni uutta matkaopasta. Se kiilti uutuutta ja sivut olivat tyhjiä. Yritin muistella, mitä olin edelliseen kirjaani merkannut. Mitkä olivat niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Mutta muistini teki tepposen. Tai sitten se oli mieleni, joka armottoman alamollisella äänellä kuiskaili korvaani, että tää on nyt tässä. Ei kahdessa viikossa mitään kerkiä tekemään. Tää on nyt tässä.

Matkaoppaani jonka olin hukannut Myanmarissa, oli ollut täynnä paikkoja, uusia suunnitelmia suunnitelmien perään. Ja nyt edessäni oli uunituore kirja. Se ei ollut sateessa nokkiinsa ottanut kupruinen opus, josta oli kannet melkein irtoamaisillaan.

Lähdin suhaamaan, kuin viimeistä päivää. Ilman mitään järkevää suunnitelmaa.

Prasat Phanom Historical Park

Kävin Khoratissa, jonka lähistöllä oli kaksi temppelialuetta, jotka halusin nähdä. Vaikka ne olivat hienoja ja vaikuttavia, niin silti minulla oli fiilis, että niistä puuttui jotain. Tai sitten olin hukannut jotain. En olut se sama itseni, joka olin ollut kuukautta aikaisemmin.

Minulla ei ollut mitään kiinnostusta kaivaa kameraani repun uumenista ja ikuistaa niitä polkuja, joita tallasin usvassa.

Vaikka Khorat oli miellyttävä kaupunki, en jaksanut nähdä sitä vaivaa, että minulla olisi ollut paikasta jotain muutakin muistoja, kuin päiväkirjani merkinnät ja ajan saatossa haalistuvat muistikuvat.

Se, miten liikuin paikasta toiseen oli niin epämääräisen epäselkeätä. Kuin olisin menettänyt kyvyn ajatella järkevästi, taloudellisesti ja ajallisesti.

Phimai Historical Park

Phimai Historical Park

Istuin Chanthaburin bussiasemalla ja olin niin hukassa, kuin ihminen vaan voi olla. Olin väsyneempi kuin aikoihin ja edellisen yön pari nukuttua tuntia lisäsi univelkojani. Olin taas mennyt sen halvimman majapaikan perässä.

Yritin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Ajatuksia, joista sain ylös vain yhden sanan. Sanan, joka ei edes kuvannut sitä tunnetta, mikä sisälläni hurrikaanin tavoin roihusi.

Olin jo luovuttamassa. Ajattelin, että jos se bussi ei kohta tule, hyppään viereiseen bussiin joka veisi minut takaisin Bangkokkiin. Siellä minua odottaisi ovi, se helvetin ovi. Tai suuntaisin takaisin pohjoiseen, missä minua odottaisi munkkipoika aurinkoisen hymynsä kanssa. Mutta olisinko minä tarpeeksi aurinkoinen tuomaan iloa hänen päiviinsä?

Bussini saapui, reippaasti myöhässä ja minä heitin rinkan selkääni. En ollut varma askeleistani. En muista, olinko tämän reissun aikan tuntenut kertaakaan yhtä haparoivia askeleita. Jos olisin ollut nuorempi, olisin heittänyt rinkkani maahan ja poistunut kiukuspäissäni paikalta. Vihaisena itselle siitä, kun en tiennyt mitä minä teen. Minne hittoon minä olen oikein menossa?

Kuin tyhjästä, eteeni asteli jumalan taideteos, jonka jokainen ääriviiva oli täydellisesti harkittu. Enkeli, joka sai oloni hyväksi ja rennoksi yhdellä hymyllä.

Hymyllä, jonka nähdessäni tiesin, että ei sillä mitään väliä ole minne minä seuraavaksi menen. Kunhan vain menen ja elän elämääni. Sillä ei ole mitään väliä miten hukassa minä olen ollut, se on vain kipua joka muistuttaa minua siitä, miten antoisa tämä vuosi on minulle ollut.

Yksi hymy. Se riitti siihen, että tiesin kuka minä olen ja mistä minä tulen. Yksi hymy ja tiesin minne minä menen.

Golden Rock

Aluksi olin suunnitellut kiertäväni paikan kaukaa. Missään vaiheessa se ei tuntunut mitenkään kiinnostavalta. Yksi kullanväriseksi maalattu kivi, mitä kiehtovaa siinä muka oikein olisi? Olin nähnyt sen niin monessa valokuvassa ja se riitti minulle.

Ja silti löysin itseni sieltä. Vaikka en ollut kuullut kenenkään turistin kehuvan sitä. Koska minulla oli aikaa, niin yllätyksekseni olin alkanut ajattelemaan paikalla käymistä. Ajattelin, että pitihän minun nähdä paikka, joka on Myanmarilaisille pyhä.

Paikka, jossa on yksi kivi. Paikka, jonne matkustetaan maan toiselta puolelta. Istutaan bussissa se 20 tuntia ja ikuistetaan itsesä kiven juurelta.

Kylä, jonka kupeessa kyseinen kivi oli, oli kuin mikä tahansa suuren nähtävyyden ympärille rakennettu alue. Koska kyseessä oli paikallisille suuri ja tärkeä paikka, niin suurin osa ns. turistikrääsästä oli tarkoitettu juuri heille.

Kylänpahanen kuten osasinkin odottaa, oli aivan kamala paikka, jossa ei ollut mitään muuta kuin metritolkulla kojuja kojujen perään. Mutta tämänhän osasin jo odottaa, joten mitään suuria pettymyksiä en kokenut.

Itse luostarialue oli omaan makuuni todella masentava. Vaikka kaunis se paikoitellen olikin, niin en pitänyt siitä fiiliksestä minkä se minussa aikaan sai.

Koska olen nainen. Juuri siksi.

Minulla ei ollut oikeutta mennä temppelin tiettyyn osiin, saati edes lähelle sitä kiveä. Sille pyhimmälle tasanteelle, jossa olisin saanut omin pikku kätösin kiveä koskettaa. Se oli vain miehille.

Silti joudin maksamaan pääsylipusta saman verran kuin miehet.

Ymmärrän sen, että turistina en ole tervetullut joihinkin paikkoihin. Tai sen, että en kuuluu tiettyyn uskontokuntaan, niin en pääse jonnekkin. Mutta se, että olen nainen tekee minusta vähäpätoisemmän jumalan edessä. Sitä minä en ymmärrä. Enkä tule koskaan ymmärtämäänkään.

Juttelin tovin paikallisen kanssa, joka tunsi alueen kuin omat taskunsa. Puhuimme Myanmarilaisten uskonnosta ja siitä, miten se vaikuttaa heidän jokapäiväiseen elämään. Miten he pyrkivät elämään elämänsä niin hyvin, että seuraavassa elämässä he eivät synny alempiarvoisempana, kuin mitä he nyt ovat.

Olisin voinut olla hiljaa, mutta en voinut olla kysymättä. Onko se sitten seuraus huonosta elämästä syntyä naisena? Teinkö minä jotain väärin edellisessä elämässäni, kun olen nainen?

Vaihdoimme aihetta nopeasti.

Minä poistuin alueelta näkemättä sitä auringonlaskua, jonka olisin halunut nähdä. Sumu oli peittänyt alueen ja pimeys otti paikan sanaakaan sanomata haltuunsa.

Vaikka mitään suuria elämyksiä en paikassa kokenut, olin kuitenkin iloinen siitä, että siellä tuli sitten käytyä.

Yö luostarissa

Se oli haaveni, jonka kerroin kaverille. Siitä tuli meidän yhteinen suunnitelma. Yhteinen päämäärämme. Kiipeämme vuorelle ja yövymme luostarissa. Se oli hullu suunnitelmamme, joka kupli vatsanpohjissamme. Se tuntui niin epätodelliselta, kunnes oli aika heittää päiväreput selkäämme ja aloittaa kiipeäminen.

Matka oli tuskainen ja tukala. Jokainen askelma, jonka otin tuntui puristavan minut pienen pieneksi. Kuin olisin taistellut maailmaa vastaan. Se oli matka, joka sai minut litimäräksi ja sydämeni hakkaamaan tuhatta ja sataa.

Olin jostain kumman syystä jättänyt lenkkarini rinkkani uumeniin ja kuvitellut pystyväni siihen varvastossuillani. Olinhan kuullut että osa noususta on rappusia ja rappusia, kunnes olisi edessä pieni polku jonka kunto oli loistava.

No rappusia oli. Niitä todellakin oli. Ja se polku, polkuhan se oli. Mutta kun koko matka oli yläviistoon ja hikiset jalkani eivät sandaaleissani pysyneet. Oli helpompaa heittää ne reppuun ja kulkea kuten paikalliset. Tai osa heistä.

Huipulla meitä oli vastassa hiljainen ja pieni luostari jossa yövyimme ohuen ohuilla bambumatoilla. Siellä oli meidän lisäksemme muutama munkki ja heidän oppipoikia. Se oli kaikessa yksinkertaisuudessa kaunis paikka.

Kylmä ämpärisuihku tuntui vain antavan energiaa väsyneeseen kehooni ja kova lattia tuntui turvalliselta nukkua. Munkkien hiljainen laulu oli kuin kauniista elokuvasta, jota ei ollut uskoa todeksi. Se oli kuin unta. Kaunista satua jonka keskellä minä ja kaverimme olimme.

Aamulla heräsimme vaimeisiin rukouskutsuihin ja ihailimme auringon esiin saapumista. Se oli niin ainutlaatuista, jota en olisi koskaan uskonut kokevani. Se oli niin äärimmäisen kaunista ja hentoa. Kuin ohuen ohuesta silkkipaperista taiteltu joutsen, jonka tuuli heittää lentoon.

Aamiaisen jälkeen oli edessä paluu alas, jonka teimme vuoren toista puolta pitkin. Se oli hiukan helpompaa, kuin ylöspäin meno. Olihan aikainen aamu ja ilma oli vielä ihan siedettävän ihana. Sanoisinko raikkaan viileä.

Vaikka edellisenä iltana olin ollut väsynyt, jalkani menivät kovaa kyytiä alas. Muutamaan otteeseen oli aikaa pysähtyä ja ihailla maisemia, kunnes taas mentiin ja lujaa.

Meillä oli kiire. Meidän piti ehtiä bussiin, jonka jälkeen molemmat taas jatkaisivat omaa matkaansa.