Tea for one

Aamun hälinä oli hävinnyt päivän vaihtuessa illaksi. Kahvila oli muuttunut juottolaksi jossa minä istuin yksin, pehmeällä ja leveällä nojatuolilla. Viereisellä penkillä ei ollut ketään. Aamulla siinä oli istunut ryhdikkään ylpeästi rinkkani, joka ei ollut vielä saanut kolhuja.

Nyt siinä oli vain tyhkä kangas, joka näytti tummemmalta mitä aamulla. Jotenkin koko paikka tuntui ränsistyneemmältä kun tiskin takana ei ollut iloisia tätejä tarjoilemassa croisantteja marmeladilla ja ilmassa ei tuoksunut cappuccino.

Nostelin teepussia mukissa ylös ja alas, kuin kalastaja joka yrittää huijata särkiä. Noita järvien suurimpia kusettajia.

En tiedä miksi olin taas samaan paikkaan tullut. Samaan, jossa olin aamulla pistäytyt. Paikkaan, josta kuolemattomasta oli tullut kuolevainen. Se oli puolivälissä. Sieltä mistä tulin ja sinne minne olin menossa.

Ja minä en tiennyt olinko minä missä. Puolivälissä vai lopussa. Tiesin vain sen, että yksi yö ja sitten olisin kotona.

Madrid tuntui tukehduttavan minut. Jokainen katu, jokainen korkeuksiin kohoava rakennus tuntui painavan minut maata vasten ja minä yritin pysyä pystyssä. Yhden pitkän ja yksinäisen päivän. Vain yhden. Onneksi. Enempään en olisi kyennyt.

Hengittäminen sattui. Kuin rinnassani olisi ollut tulipallo. Se poltti ja kirveli. Pisti minut vaikeroimaan. Olin kuin kiemurteleva käärme. Etsien sitä asentoa, jossa olisi hyvä olla. Mutta mikään ei tuntunut hyvältä.

Valojen sammutua romahdin omaan sänkyyni ja kastelin tyynyn märäksi sammaleeksi, josta aamulla olisi voinut janon sammuttaa.


Katsoin ikkunasta ulos. Näin puita ja puita. En tiedä olinko oikeasti onnellinen niistä helvetin puista, jotka kasvoi hetki hetkeltä suuremmaksi ja suuremmaksi. Vai olinko vain onnellinen siitä, että olin kohta kotona.

Muistan miten viime kerralla kotiinpaluu pelotti, se oli kuin painajainen jota ei ollut. Kunnes yön pimeys otti sinut syliin ja tuuditti epäsuloisten sävelmien tahdittamama hellään uneen.

Muistan, miten seisoin keskellä Kampin kauppakeskusta ja ihmiset vilisivät ohitseni. Tuntui, kuin en olisi ollut olemassa. Olin vain ilmaa ja ihmiset kävelivät päälleni. Minä olin olemassa, mutta en ollut.

Seisoin keskellä käytävää ja haukoin henkeä, yritin saada happea, mutta en saanut. Tuntui kuin tukehtuisin. Olisin halunut vajota istumaan lattialle ja itkeä. Huutaa silmät punaisina, että minä olen tässä. Minä olen tässä. Minä en ole ilmaa. Minä olen tässä.

Minua ei ollut ollemassa vuoteen ja nyt kun tulin takaisin, kaiken piti olla kuin ennenkin.

Minun piti hypätä junaan, jossa ensimmäinen vaunu sujahti ohitseni. Kolmas ja neljäskin.

Minun piti hypätä. Olisin ollut luuseri. Se lapsi, jota nälvitään välitunnilla. Se, joka ei osannut mitään.

Mutta kukaan ei ojentanut kättä, avannut junan ikkunaa ja huutanut, tule seuraavalla. Me odotamme.

Ja taas olin kotona. Turvassa.
En jaksanut edes haukkoa henkeä.

El Café es para mayores

Istuin bussissa kohti Madridia. Olin jännittynyt ja samalla niin huojentunut, onnesta soikeana ja elämästä sekaisin.

Katselin hiljalleen eteeni avautuvaa kaupunkia ja olin ihmeissäni. Hiukan peloissani. Se näytti niin isolta. Mitä jos minä eksyn sinne? Mitä jos hukun, häviän väen paljouteen? Otsa ikkunaruutuun liimautuneena katselin uteliaan pelokkaana taloja, jotka hiljalleen kasvoivat monstereiksi.

Mutta minä olisin turvassa.

Minä en pelännyt mitään. Enkelini kulki rinnallani pitäen silmällä kaikkea, mitä ympärillämme tapahtui. Hän oli valmiina hyökkäämään, valmiina puolustamaan, jos joku olisi meidän kimppuumme hyökännyt. Jos joku olisi reppuni minulta anastanut.

Hän oli kuin talon edessä vahtia pitävä koira, presidentinlinnan edessä seisova vartija.

Minulla oli fiilis, kuin olisin ollut lapsi ja hän minun lapsenvahtini. Minä olin lapsi vieraassa maassa. Kaupungissa, jossa hän oli elämästä vuosia viettänyt. Hän tunsi jokaisen kadun, jokaisen taskuvarkaan ja heidän jokaisen ilmeensä. Heidän tapansa toimia. Heidän tapansa iskeä viattoman ja huolettoman tursitin kimppuun.

Turistin.

Sitä minä olin, mutta en halunut olla. En halunut kulkea pelon vallassa, en halunut kaksinkäsin pitää laukustani kiinni ja kurkkia olkani yli. Minä halusin mennä ja tulla. Elää ja olla osa elämää. Minä en osannut pelätä, en osannut olla varpaillani. Vaikka minun olisi ehkä pitänyt.

Minun olisi pitänut olla tyytyväinen vartijasta, tuosta suojelijastani, joka näkymättömän kilven turvin päivämme pelasti. Enkelin, joka vartioi jokaista askelmaani.

Mutta en ollut. Tunsin itseni tyhmäksi. Lapseksi, joka ei osannut ylittää tietä oikein. Lapseksi, joka ei saanut mennä yksin pihalle.

Elämästä oli tullut näytelmä, jossa roolit jaettiin minulta kysymättä. Hän oli minun oppaani ja minä turisti. En minä tätä halunut, enhän minä edes vuoroanojani osannut. Sanoja, jotka hän oli ulkoa opetellut.


Viimeisenä aamuna alaovi pamahti kiinni rumalla ja vihaisella äänellä. Äänellä, joka teki minusta kuuron.

Enkeli hyppäsi taksiin ja minä suuntasin askeleeni kohti metroa. Tuntui kuin maailma olisi rähjähtänyt. Taivas tippunut niskaani ja linnut putoilleet taivaalta. Värit hävinneet ja tuuli yltynyt. Aika kulki ja minä en.

Metron ikkuna paljasti norot kasvoillani. Puristin kaksin käsin kaidetta, joka piti minut pystyssä. Pelkäsin että voimani eivät riitä. Pelkäsin luhistuvani maahan. Ihmisten tallattavaksi, kiireisten askelten murjomaksi.

Ja minä kun olin oppinut hengittämään. Miksei kukaan kertonut, että liian kuuma ilma polttaa keuhkot?

Ikävä

Mitä koti-ikävä oikein on?
En muista, olisinko sitä koskaan kokenut.

Mitä on ikävä?
Sen olen kokenut ja tuntenut miten se halvaannuttaa koko kehon, kuin puudutusaine suussasi, puraiset kieleesi ja vasta tuntien päästä huomaat, mitä ennen aikainen syöminen hammaslääkärin kehoituksesta huolimatta sinulle aiheutti.

Mitä minä ikävöin?
Minä ikävöin paljon ja usein, ikävöin hetkiä ja ihmisiä, paikkoja ja maisemia. Vaikka saatan sanoa, että minulla on ikävä Balille, niin en välttämättä aina puhu henkilöistä joita siellä tunsin ja kohtasin, vaan puhun ikävästä saaren uskonnolle ja elämälle. Rannoille ja tuoksuille.

Kun puhun ikävästä johonkin henkilöön, puhun juuri hänestä, hänen koko vartalostaansa, jokaisesta hymykuopasta kasvoillaansa ja jopa siitä, miltä hänen juuri pestyt vaatteensa tuoksui, tuoksu joka muistutti minua hänestä, kun kaivoin pesukoneen uumenista vaatteitani.

Ikävä, josta toisinaan saa voimaa, uskoa siihen että jaksaa huomiseen, uskoa siihen, että pääsee vielä sinne missä on onnellinen. Ja toisinaan ikävä on kuin hirmumyrsky. Tummat pilvet peittävät auringon jättäen jälkeensä vain ilkeän pimeyden, tuulenvire iskee pahemmalla voimalla kuin paukkupakkaset ja kylmän kosteat huoneet, joissa lämmitystä ei ole vielä päälle käännetty, kangistaen kehosi, vieden sormenpäistäsi sen viimeisenkin tunnon.

Toisinaan ikävä helpottuu, kun katselee vanhoja kuvia tai ottaa yhteyttä ikävöimäänsä henkilöön. Silloin maailma muuttuu pieneksi ja ikävä häviää. Mutta mitä silloin tehdä, kun ikävä ei ota laantuakseen. Ikävä, joka ei helpottu vaikka pistää viestia ja yötämyöten valvoo odottaen vastusta. Vastausta, jonka olet saanut kun nukkumatti päätti tulla vierailulle ja tuudutti sinut uneen.

Ikävä. Tuo ilkeä matkakumppani, jonka otin matkaani mukaan. Kaveri, joka pitää minun nilkastani kiinni kaksi käsin. Kaveri joka seurasi minua Austraaliaan asti, kaveri jota yritän pakoilla ja silti aina se samaan bussiin kanssani hyppää, jatkaen matkaamme yhteistä.

Joka helvetin kerta kun istahdan bussiin ikävöin, joka helvetin kerta, kun nojaan bussissa kylmää ikkunaa vasten minä ikävöin. Joka kerta, kun aurinko laskee ja katson tyhjään pimeään yöhön puren huultani ja suljen silmäni. Vaikaa minä menen kilometrejä eteenpäin ajatukseni palaavat jälkeen, aikaan jolloin ikävää ei ollut olemassa. Oli vain elämä.

Joka helvetin kerta haluaisin laittaa viestiä, kertoa kuinka suuri ikäväni on. Mutta en tee sitä.
Joka kerta, toivon ikävän häviävän, sanovan hyvästit ja kaikkoavan sinne muistojen kauniiseen albumiin, mutta se ei sinne mene. Se on liian iso.

Vaikka ikävöin toisinaan äitiäni, veljeäni tai kavereita, niin ikävä ei satuta minua, se ei saa minua itkemään tai tuntemaan oloani tyhjäksi. Koska tiedän, että näen heidät kun palaan kotiin, tiedän että he ovat siellä ja eivät katoa minnekkään. Tidän, että he ovat olemassa, he ovat siellä mistä minä lähdin ja minne minä palaan.

Tieto ei satuta, tietämättömyys satuttaa.

Hapuilevia askeleita

Olin purskahtamaisillaan itkuun, kun katsoin jalkojeni juurella lojuvaa rikkinäistä kaulaketjuani. Korua, jota olen pitänyt ikuisuuden kaulassani, koruani joka on ollut minun turvani. Ja nyt se makasin surullisen näköisenä hostellin keittiön lattialla. Edes juuri ostamani uudet mustat kengät sen ympärillä ei tuonut hymyä huulilleni. Olin halvaantunut, kuin jokin olisi pistänyt puukon suoraan sydämeeni, peittänyt huuleni teipillä ja sulkenut silmäni huivilla. Kuiskaillut pelottavia lauseita korvaani.

Minä, aikuinen nainen vuodattamassa näkymättömiä kyyneleitä yhden ainoan kaulakorun takia. Tunutui niin naurettavalta, mutta silti sen tein. Istahdin ystäväni viereen sohvalle ja avasin nyrkkini jossa koruni oli, katsoin häntä silmiin, kuin odotten ihmettä, että hän osaisi koruni korjata. Yksi lause riitti saamaan oloni hyväksi, yksi typerä lause, jonka kuka tahansa olisi minulle voinut sanoa antoi uskoa siihen, tämä ei ehkä sittenkään ole merkki siitä, että edessä on ehkä yksi suuri virhe.
”sen voin korjata, käydään ostamassa uusi ketju”

702

Join kahviani ja ajatukseni sinkoilivat laidasta toiseen. Yritin lukea ystäväni ajatuksia hänen vakaista, ilmeettömistä kasvoista. Vaikka minulla oli päällimmäisenä fiilis, että kaikki menee hyvin, niin se pelko ja epävarmuus nakersi mieltäni.

Olimme jo Napierissa ollessamme maanneet lukuisia kertoja nurmikolla ja katselleet tähtiä, jutelleet toisemme tutuiksi toisillemme, tiesimme mitä toisen päässä liikkui ja toisinaan tuntui, kuin olisin katsonut omaan sieluunsa toisen silmiä tuijottaessa. Edessäni oli ystävä, joka oli kuin minä, samalla hän oli niin monen ystäväni sekoitus, että toisinaan tuntui, että hänen tilaallaan oli joku ystävistäni. Tiesin, että jos minulle tulee paha olo, voin vain käpertyä hänen kainaloonsa, saada häneltä halauksen joka veisi huolet ja murheet pois, halauksen jossa olisi niin paljon voimaa, että se tappaisi jokaisen mielessäni olevan kummituksen.

Hän osasi lukea mieleni, tiesi mitä sanon ja teen seuraavaksi, ja minä kykenin tekemään saman hänelle. Ehkäpä siksi viihdyimme toistemme seurassa niin helvetin hyvin. Ehkäpä siksi ajatus yhteisestä road tripistä tuli siihen tulokseen, että istuimme Wellingtonin lentokentällä odottaen lentoa Christchurchiin, josta ottasimme allemme auton, jonka kyydissä kulkisimme tulevat viikot.

704

En pelännyt, että riitelisimme tulevilla viikoilla, en pelännyt että kyllästysimme toistemme seuraamme ja hän avaisisi auton oven ja potkaisisi minut pihalle, painaen samalla kaasua, jätten minut yksin jonnekkin. Silti pelkäsin jotain.

Matkani aikana olen kohdannut monen laisia ihmisiä ja tiedän, että reissuani on takana vasta muutamia kuukausia, mutta silti ihmisistä on tullut läheisiä. Ei tietenkään kaikista. Tiedän, että ihmisten kohtaaminen ja heidän menettäminen on se rankin juttu, mutta silti sitä haluaa tutustua uusiin ihmisiin, joihinkin taas hiukan syvällisemmin kuin toisiin.

Ehkäpä siinä se pelkoni olikin. Mitä sitten tapahtuu kun reissumme loppuu ja on aika sanoa hyvästit. En vain kestä sitä tunnetta kun menetää jonkun ystävän, josta on tullut niin älyttömän läheinen, ihminen jolle on voinut kertoa kaiken, ihminen jonka edessä on voinut olla 100% se kuka olen ilman pelkoa, että hän katsoo minua oudosti. Ihminen josta on tullut minulle yksi ystävä lisää, mutta olenko minä hänelle yhtä arvokas? Vai otanko minä vaan kaiken liian henkilökohtaisesti?

Ystäväni kertoi, että hänelle reissussa vaikeinta oli se, kun kohtaamisista ihmisistä tuli läheisiä ja sitten tuli aika, jolloin oli aika sanoa hyvästit. Miten sitä sitten alkoi elämään niin, että ei päästänyt ihmisiä kovin lähelle. Miten sitä alkoi suojelemaan itseäänsä.

703

Hampaita harjatessani mietin, että en olisi nyt tässä, jos en olisi uskaltanut päästää ventovierasta ihmistä lähelle, ihmistä jonka ensimmäistä kertaa kohdatessa tuntui jo jotenkin tutulta, kuin olisimme joskus aikaisemmassa elämässä kohdanneet. Vaikka tulen itkemään onnesta ja siitä surusta, kun menetän uuden ystäväni, olen valmis kohtaamaan sen kivun. Toteamaan sen, että aika muuttuu ja ehkäpä emme enään pidä yhteyttä tai sitten pidämme.

Ilman kipua ei taida olla elämää.
Ei ole elämää ilman ystäviä

Leiki rohkeata

Siinä se sitten oli. Seisoimme lentokentällä ja oli aika sanoa hyvästit. Minä jatkaisin takaisin hostellilleni ja ystäväni nousisi koneeseen, takaisin kotiin.

Istuin yksin dösässä, matkalla hostellille. Tuijotin tyhjyyteen ja yritin nähdä ikkunoista jotain pimeään yöhön, mutta näinkin vain kasvoni. Kasvot, joista paljastui pelko, epävarmuus ja väsymys.

Olin suunnitellut, että nämä päivät, jotka vielä viettäisin Hongkongissa, kiertelesin lisää temppeleitä ja muita nähtävyyksiä, mutta en tehnytkään niin. Parin viikon aikana kerätty väsymys, joka lisäsi vain ennen matkalle lähtöä olevien univelkojen korkoa, piti minut velttona, väsyneenä ja sumussa.

Aikani kuluksi kuljeskelin pitkin Kowoloon vilkkaita katuja, yritin tehdä jotain järkevää, mutta se meni suurimmaksi osaksi vain palloiluksi.

Lähtöaamuna sydämmeni hakkasi tuhatta ja sataa, tuntui että rintakehäni menee siinä jyskeessä rikki.

Istuin taas bussissa, tunnin mittaisella matkalla kerkesin ajatuksissani vajota helvetinmoiseen epätoivoon ja samalla siihen helvetin korkeaan nirvanaan, jossa suupielet ovat korvissa saakka ja likinäiköinen bussikuskikin saattoi nähdä hampaani, kellastuneet ja likaiset sellaiset. Hampaat, jotka huusivat rinkassa olevaa sähköhammasharjaani enemmän kuin silmäni kaipasivt nukkumista.

IMG_0687

Ja siinä se oli, iso mainos jota en voinut olla näkemättä edellisenä iltana, enkä välttynyt siltä tälläkään kertaa. Suljin silmäni ja mietin, mitä helvettiä olen oikein tekemässä. Sydämeni halajaa takaisin Balille ja minä olen astumassa lentokoneeseen, jonka on määrä viedä minut Uuteen-Seelantiin.

Tunsin itseni niin pieneksi, onnettomaksi ja yksinäiseksi. Olisin halunut, että joku olisi ollut antamassa minulle suuren halauksen, pitänyt tärisevistä käsistäni kiinni ja vakuuttanut minut siihen, että se mitä teen nyt, on oikein.

Lähtö

Se että lähdin, pakkasin rinkkani ja astuin lentokoneeseen, oli sitä mistä olin viimeiset kaksi vuotta unelmoinnut.

Olin kuvitellut, että viimeiset päivät ennen lähtöä saisin vain olla ja vaikka aikani kuluksi syljeskellä kattoon, jos siltä nyt sattuisi tuntumaan. Mutta ei, ei todellakaan.

Vielä lähtöaamuna luuttusin asuntoni lattioita ja tein viime hetken pakkailut.

Viimeinen viikko, viikko joka vei minusta kaiken voiman. Viikko joka kasvatti univelkani sellaisiin lukemiin, että en tiedä miten sen maksan takaisin.
Viimeiset päviät töissä jättivät suuhuni eltaantuneen maun, maun jota en saanut edes pesemällä pois.

Olin rikki ja samalla niin helvetin innoissani. Mutta minulla ei ollut voimia olla onnellinen, tanssia tasajalkaa ja nauttia siitä, että lähden kohta, vuodeksi maailmalle.

Kuvittelin lähtöaamun olevan jotenkin erilainen mitä se oli. Olin väsynyt kuten edellisinäkin päivinä, mutta yksi asia oli toisin. Asia, jonka huomatessa tajusin, että tässä sitä ollaan. Minä ja rinkkani. Päämääränä maailma.

Taskussani ei ollut kotiavaimia.

Nuorallatanssija

 

Lähtö.

Miten lyhyt ja ytimekäs sana voi sisätlää niin paljon tunteita.
Miten kaikki tuntuu niin oikealta ja samalla niin saatanan pelottavalta.

Lähtö, jota olen odottanut niin tajuttoman kauan ja samalla laskenut sydän hakaten päiviä hetkeen, jolloin irrottaudun kaikesta ja ja olen ihmisille se tyttö, joka lähti maailman ääriin.

Miten nopeasti muutun ihmisten mielessä kangastukseksi?
Miten monta kertaa tulen kaipaamaan heitä ilman vastakaipuuta.
Miten nopeasti siteet ihmisten välillä katkeavat?
Ja kuinka usein niiden annetaan katketa, kun ei jakseta nähdä vaivaa.

Pelko.

Sanana niin mahtipontinen mutta liian usein pelätty sana sanoa ääneen.

Tärisen kauhusta ja tunnen kylmän hien valuvan pitkin selkääni, kuin potisin vuosisadan krapulaa.
Samalla sisälläni tanssahtelevat perhoset ja veri pauhaa jäsenissäni jumalattomalla voimalla.

Olen pelonsekaisessa transsissa, jossa hyvän olon tunne ottaa vuorotellen sijaa saatananmoisesta pelosta.

Hetki.

Rinkka pakattuna ja kello lähenee hitaasti, mutta varmasti kohti hetkeä, jolloin on aika lähteä.
Istun lattialla ja katson tyhjää asuntoani.
Asuntoa, joka oli vain yksi etappi ennen määränpäätäni.

Olen valmistellut tätä hetkeä henkisesti niin kauan ja silti en ole tehnyt kaikkea mitä piti.

Jäi niin paljon sanoja sanomatta.
Halauksia, joiden olisi toivonut kestävän edes sekunnin kauemmin.

Joitakin ihmisiä on alkanut arvostamaan aivan uudella tavalla ja taas jotkut ovat menttäneet sen jonkin, miksi heitä aikoinaan arvostin ja paljon.

Todellisuus.

Olen pyöritellyt hiuksiani sormissani ja
poltannut kurkun käheäksi tupakalla.

Tässä se on, elämäni suurin hetki.
Näin sen pitää juuri mennä.

Vielä kun tajuaisi mitä on oikein tekemässä.

Ainahan voin palata, soittaa kotiin tai pistää kirjeen matkaan.

Ainahan olisin voinut katua sitä, että jätin tämän askeleen ottamatta.

Kolme

Alle kolme kuukautta ja istun lentokoneessa.

Alle kolme kuukautta ja olen pakannut kaiken omaisuuteni pariin hassuun pahvilaatikkoon ja vienyt ne äidille riesaksi, antaen samalla sylikaupalla huolia ja murheita.

Alle kolme kuukautta ja kaikki tavarani, joilla minun tulee pärjätä seuraava vuosi, on sullottu paniikissa 55 litraiseen rinkaani.

Alle kolme kuukautta minulla on aikaa myydä kaikki omaisuuteni, joita en saa niihin hassuihin pahvilaatikoihin pakattua.

Alle kolme kuukautta aikaa nähdä ne kaikki ihmiset, joita tulen kaipaamaan niin helvetin paljon.

Alle kolme kuukautta aikaa sanoa, miten tärkeitä he ovat minulle.

Alle kolme kuukautta ja minun pitäsi uskaltaa sanoa enemmän.

Alle kolme kuukautta ja minun tulisi olla valmis lähtöön.

Alle kolme kuukautta ja panikointi on alkanut.

Tiedän sen, että en tule koskaan katumaan sitä, että lähdin maailmalle vuodeksi.

Silti se piru istuu olkapäälläni kieltä nauksutellen, laulaen nuotin vierestä suloisen karmivia säveliä, joita kuunnellessani joudun epävarmuuden ja pelon valtaan.

Missä on turvallista?

Seitsemän yötä, seitsemän pitkää ja luultavasti unetonta yötä edessä. Unettomuus ei tule johtumaan jännityksestä, vaan viime tinkaan jätettyjen asioiden hoitamisesta sekä iänikuisesta ongelmasta, mitä pakata mukaan?

Olisiko miehenä matkustaminen helpompaa, niin tavaramäärää kuin turvallisuuttakin ajatellen?

Tai enhän minä tiedä, löytyykö kenenkään miehen rinkasta sellaisia määriä purkkeja ja purnukoita mitä minulla on. Vaatteista ja joogamatosta puhumattakaan.

En haluaisi ajatella sitä tosiasiaa, että naisena matkustaminen on hiukan vaarallisempaa kuin miehenä, mutta en voi ajatukselta välttyä.

Viime reissulta palatessani, minut yllätettiin kysymyksellä, Yritettiinkö sinua raiskata? Oliko kysymykseen syynä se, että lähdin yksin vai kohteeni Indonesia? Vai molemmat?

Tuntuu siltä, että lehdissä ei kirjoiteta mistään muusta, kuin uponneesta matkustajalautasta, mereen syöksyneestä lentokoneesta, purkautuneista tulivuorista ja tuhokkaista maanjäristyksistä sekä väkivaltaan johtaneista mielenosoituksista. Lehdissä annetaan vinkkejä miten suojautua taskuvarkailta tai mitä tehdä, kun joutuu ryöstäjän eteen.

Ei ihme, että sitä alkaa maalailemaan niiden hohtavien pilvilinnojen tilalle saatanallisia säveliä. Painajaisia, joista herää todellisuuteen hiestä märkänä ja sydän takoen rintaa vasten.

Yleisesti matkustamisesta maahan, jossa on Suomea huonompi elintaso, on maalautunut sellainen kuva, että siellä on niin kamalan vaarallista, oudosta ruoasta puhumattakaan, joka pistää vatsan sekaisin. Tottakai, ihan missä tahansa on omat uhkansa, joita ei tule vähätellä. Mutta ei pidä liikaa antaa pelolle valtaa.
Typeräähän se on, että kuvittelee olevansa kuolematon ja matkustaa sen voimantunteen turvin.

Mistä kaikki alkoi

Suunnitelmissani on lähteä joulukuussa vuodeksi maailmalle, mennä WH-viisumin turvin Uuten-Seelantiin ja poiketa samalla Australiassa sekä Kiinassa.

Ennen rohkeata irtiottoa, lähden hyvän ystäväni kanssa Thaimaan kautta Indonesiaan, maahan johon olen luonnut syvän rakkaussuhteen. Ehkä liiankin syvän.

Oli vuosi 2012 kun lähdin kyseisen ystäväni kanssa maailmani muuttaavalle matkalle Singaporeen ja Indonesiaan. Kerta ei ollut ensimmäinen, kun pakkasin rinkan ja lähdin, mutta kerta oli ensimmäinen kun lähdön jälkeen ei ollut paluuta entiseen.

Matkan jälkeen tuli Indonesia-krapula.
Tila, jonka jälkeen mikään ei tuntunut miltään. Millään ei ollut enään mitään väliä.
Pahin krapula kesti puolisen vuotta, aika josta en muista juuri yhtään mitään.

Sinne olen taas palaamassa, komatta kertaa.