Am Am Am – ilman muuta!

Aamulla rinkkaa pakatessasi sydämeni jyskytti merkkinä siitä, että tämä neiti on pikkasen hermostunut. Onneksi aurinko paistoi ja päivä näytti lupaavalta, sain siis sujauttaa sandaalit jalkaani ja välttyä kengännauhojen sitomiselta, tuskinpa tärisevät käteni olisivatkaan kauniita rusetteja aikaan saaneetkaan.

Edessä oli lähtö maatilalle kokeilemaan ensimmäsitä kertaa Wwoofingia. Minun olisi niin tehnyt mieli pistää viestiä, että en tulekkaan. Huijata vaikka, että olen pahassa flunssassa tai joitain siihen suuntaan. Olisin niin halunut jäädä Whakataneen, nauttia hyvästä seurasta, kuluttaa päivät laiskotellen rannalla ja kokeilla onneani kalastamalla. Syödä eväsleipiä ja nauraa vatsa kipiäksi.

Mutta ei minulla olisi kuitenkaan ollut pokkaa valehdella, enkä oikeastaan olisi sitä halunut tehdäkkään, vaikka osa minusta halusi.

Siinä hostellin pihalla kyytiäni odotellessani tajusin, että tätä tämä sitten on. Tuntuu älyttömän haikeata lähteä ja samalla on innoissaan lähtemisestä. Tuntui oudolta, kun haluaa jäädä ja samalla haluaa lähteä. On onnellinen siitä kaikesta, mitä koki ja samalla on onnellinen siitä, mitä edessä on.

Astuessani autoon, joka tuli noutamaan minua hostelliltani, huomasin jännityksen kadonneen. Se ystävällisyys, jolla minut otettiin vastaan oli taas jotain niin outoa, jotain johon minulla menee todellakin tovi tottua.

Aika, jonka maatilalla vietin oli erikoista ja hiukan outoa, mutta mukavaa. Tämä oli myös maatilan omistajillekkin ensimmäinen kerta, kun he kokeilivat Wwoofingia, joten hapuilevin askelin mentiin päivästä toiseen.

183

Ensimmäisinä päivinä pääsin kokeilemaan lypsemistä, mutta siihen se sitten jäikin, ei siksi, että en olisi ollut tarpeeksi hyvä tai halukas asiaa oppimaan, vaan se, että maatilalla työskenteli pari muuta poikaa, jotka olivat tulleet avuksi, kun isäntä oli telonut kätensä. Joten porukkaa oli hiukan liikaa liian pieneen tilaan. Taisi ne myös ajatella, että kaupunkityttö vaaleineen hiuksineen ja pitkineen kynsineen ei sovi navettaan. En pistänyt hanttiin, koska sain päiväni hyvin kulumaan puutarhan hoidossa. Tai pikemminkin pelkkien rikkaruohojen repimisessä, olihan kukkapenkit jääneet niin vähälle huomiolle, että sieltä ei näkynyt mitään muuta kuin heinää ja heinää. Eipähän tarvinut pähkäillä repiikö jonkun kukan juurineen irti vai ei.

Suurimman osan ajasta, minkä maatilalla vietin, sain tehdä mitä halusin. Lähdin kävelylle tai vietin aikaani perheen 64 vuotiaan rautamummon kanssa. Se miten rautamummo vei minua hienoille päivävaelluksille ja toisinaan otti nopeampia askeleita kuin minä, tuntui uskomattomalta. Tuollaisessa kunnossa minäkin haluan olla vanhana. Ehkäpä ne terveet elämäntavat ei ole vain huhupuhetta.

Parhainten tulin tietenkin toimeen tämän rautamummon kanssa, hän oli nuoruudessaansa matkustellut todella paljon pitkiä, vuosien mittaisia reissuja ja hän tiesi sen, miltä tuntuu olla vieraassa maassa, hapuilevin askelin ottaa yhteistä kieltä haltuun ja huitoa käsiä enemmän kuin viittomakielen tulkki iltapäivän uutisissa.

Tuntui, että ei ole olemassa sanoja, joilla kiittäisin häntä ja hän vain tokaisi helähtävän naurun kera, että minua aikoinaan vietiin uskomattomiin paikkoihin ja nämä ihmiset olivat tuiki tuntemattomia, mutta antoivat minulle niin paljon. Ja nyt taitaa olla minun vuoroni.

Kylmät väreet nousivat iholleni ja mietin pystynkö minä koskaan antamaan kenellekkään samaa ystävällisyyttä mitä tämä rautamummo minulle antoi?

182

Miksi näin nopeasti matkani alkamisesta päätin kokeilla Wwoofingia?
Koska Taurangassa ollessani en vielä tiennyt mitä teen seuraavaksi ja satuin saamaan sähköpostia maatilalta, jonne siis päätin enempää miettimättä lähteä. Jos olisin lukenut viestin kaksi päivää myöhemmin, ollessani jo Whakatanessa, tuskinpa olisin siihen myöntävästi vastannut. Vaikka alussa minusta tuntui kurjalta lähteä, niin olen todellakin onnellinen että lähdin. Tämä oli ensimmäinen Wwoofing kokemukseni ja ei todellakaan viimeinen sellainen.

Mainokset

Rakkautta ensisilmäyksellä

Paikka, joka hurmasi minut heti, kun bussi pysähtyi ja astuin ovesta ulos. Näytin varmaankin todelta tyhmältä, rinkka selässä ja hymy korvissa. Pyörin ympyrää, jotta näkisin joka puolelle, hengitin sisään ja ulos. Jumaliste, että jokainen hengenveto oli kuin alkoholia alkoholistille. Olin huumassa, olin elossa!

95

Pohutukawa-puu kukkii marraskuusta tammikuuhun asti, minkä takia sitä kutsutaankin Uuden Seelannin joulupuuksi

Pieni kylä, jota rakastin jokaisella askeleella enemmän ja enemmän, kylä joka oli aivan uskomattoman kaunis. Paikka, jossa olisin voinut olla vielä kauemminkin.

Se kirkkaus ja värien loisto jonka täällä kohtasin, oli silmiä häikaisevää.

94

101

Aika Whakatanissa oli juuri sitä, mitä reissaamiselta olin odottanutkin. Sairaan uskomattoman hienoja maisemia ja mukavia ihmisiä ympärillä, joiden seurassa oli hyvä olla. Se miten porukka kokoontui iltaisin hostellin olohuoneeseen viettämään aikaa yhdessä, juttelemaan ja nauramaan. Olemaan onnellisia. Kukaan ei ole toista parempi ja kaikki ovat samalla viivalla, oli sitten kielitaito mikä tahansa. Se miten ympärillä olevat ihmiset olivat onnellisia, elivät elämäänsä kuin sitä kuuluukin elää. Nauttia siitä mitä nyt on eikä murehdita huomisesta ja joka aamu alkaa uudet bileet.

81

83

88

Viimeisenä iltana tuntui haikealta, tätäkö se sitten tuleva vuosi on? Lähteä kun ei halua lähteä? Tavata uskomattomia ihmisiä, joita ei ehkä enään koskaan näe?

Vai turtuuko tähän? Tuleeko siinä käymään niin, että vuoden aikana tapaamani ihmiset ovat yhtä suurta massaa, joiden kanssa on kiva hengailla ja ei muuta? Miten nimet unohdetaan, mutta naamat muistetaan. Välillä saatetaan hymähtää, kun ajatuksiin putkahtaa muisto jostain hauskasta hetkestä.