Tongariro crossing

Olin onnekas, kun tapasin hostellilla Japanilaisen tytön, jolla oli samat suunnitelmat kuin minulla, niin minun ei tarvinnyt yksin tehdä päivän mittaista vaellusta. Miten 10 tunnissa sitä tutustuu ihmiseen aivan eritavalla, kuin viikon aikana samassa hostellissa tai lukuisina vuosina samassa työpaikassa. Miten kymmenessä tunnissa saadaa hiottua aikaan ystävyys, joka tulee säilymään vaikka emme tule koskaan enään kohtaamaankaan, ellei onni oli puolellamme.

403

Aamulla olin väsynyt, mutta puhkuin intoa. Milloinka viimeksi tunsin saman energian kulkevani kehossani puoli viideltä aamulla? En muista, edes aamulla lähtevä lento ei ole saanut minuun sitä energiaa, jota tänä aamuna koin.

411

Vaellus oli aivan uskomattoman hieno ja tietenkin rankka. Sitä jotenkin kuvitteli, että pisteestä toiseen kävely sujuu kuin tanssi ja taivaalla mollottava aurinko antaa vain kivan rusketuksen päivän palkaksi. Oli syynä sitten huono kunto, paahtava kuumuus vai reitin oikeasti haasteellinen masto, olin todella väsynyt palattuani takaisin hostellille. Kuin olisin ollut humalassa, vaikka ainoat nesteet joita päivän aikana join, oli kirkas pullotettu lähdevesi. Ja seuraavana päivänä kivusta huutava kroppa. Kipu jota inhosi ja samalla niin paljon rakasti. Kipu josta oli onnellinen vaikka sitä aina hampaat irvessä mentiinkiin rappusia alas.

415

418

Reitin kohokohta oli tietenkin Mt. Ngauruhoelle (2291m) kiipeäminen joka kaikkinaan kesti kolme tuntia. Miten sitä siinä vuoren juurella katseli ylös ja mietti että olenko hullu, lähteä nousemaan melkein äkkijyrkkää, irtokivillä vuorattua kraateria. Jotenkin se itsensävoittaminen on niin huumaava tunne, että lähdin kipuamaan ylös. Epämääräisin mutta päättäväisin askelin. Nousun alkuvaiheessa edessäni kulkeva henkilö potkaisi reilun nyrkin kokoisen kiven liikkeelle ja tietenkin se tippui suoraan polvelleni. Lyyhistyin ja purin hammasta yhteen, olisi todellakin tehnyt mieli alkaa itkeä ja huutaa sinä vi*tun iditootti, mutta mitä se olisi auttanut. Samalla lailla minä jätin jälkeeni vieriviä kiviä. Onneksi suuremmista, nyt puhun sellaisista pään kokoisista kivistä varoitettiin reilusti huutamalla, jotta alhaalla olevat osasivat varautua ja siirtyä syrjään. Joka hieman kyllä huvitti, ei sitä siinä irtolohkareisellä jyrkänteellä mitään nopeaa siirtoa oikealle tai vasemmalle tehty, ellei menty pari metriä alas valuvien kivien mukana. Polveani kivisti ja jokainen askel tuntui ja pahasti. Silti sitä voittajana noustiin huipulle ja haukottiin henkeä edessä näkyvän maiseman takia.

430

428

Alueella oli ilmoitustaluja, joissa ilmoitettiin punaisella valolla jos reitti on suljettu ja pitää palata takaisin. Helikoptereita pörräsi taivaalla todella tiuhaan tahtiin ja paikoitellen maasta nouseva valkoinen savu muistutti, että nyt ei olla ihan Espoon lähimetikössä tekemässä pikku päiväreissua.

435

Maisemat, joita reitin varrella näkyi oli tietenkin uskomattomia. Miten tälläistä voi olla oikeasti olemassa? Miten maailma onkaan ihmeellinen paikka. Miten onnekas olenkaan kun olen täällä, kävelemässä jossain, joka tuntuu niin epätodelliselta.

441

Mainokset