Palu kotiin

Heräsin, kun kaveri varovasti liikutti kättänsä, kättänsä joka oli puutunut painostani. Hieroin unihiekat silmistäni ja oikaisin selkääni. Kuulin, miten jokainen nikama palautui oikeille paikoille ja bussi kaartoi risteyksestä vaemmalle. Nojauduin kaverin ylitse ja liimasin otsani bussin ikkunaa vasten, kuin lapsi joka halusi nähdä enemmän.

19

Siinä minä sitten taas olin, Napierin dösäasemalla ja ihastelin samaa puutarhaa, jota ensimmäisellä kerralla tänne tullessani. Sama hymy kasvoillani. Vaikka väsymys painoi ja takana oli kaksi todella uuvuttavaa päivää, olin onnellinen.

Hostellilla tietenkin porukka oli vaihtunut ja silti sieltä löytyi vielä tuttuja kasvoja, joiden näkeminen nosti hymyn huulilleni. Samalla olin surullinen.

20

Viimeiset päivät olivat juuri sellaisia, kuin niiden pelkäsinkin olevan. Sitä toivoi, että päivät alkaisivat kulkemaan hitaasti ja maailma lopettaisi pyörimisen. Miten ilmassa oli se tunne, että kohta tämä kaikki on ohitse, oli aika sanoa jäähyväiset.

Viikko oli todellakin henkisesti hyvin rankka. Viettää päivät ystävän kanssa, jolla on lentolippu kotiin, ystävän jonka silmistä näki, että hän ei ole varma, tekikö oikean ratkaisun, kun osti lentolipun kotiin. Ystävän, jota minun tulee niin helvetin moinen ikävä. Ystävän, jonka voisin sitoa patteriin kiinni, varmistaa sen, että hän ei lennollensa ehdi.

16

Vaikka viikko kului tunteiden vuoristoradassa, olin kuitenkin onnellinen. Oloni oli jotenkin kumman levollinen ja sellainen typerä virne paistoi kasvoillani aamusta iltaan. Olin tehnyt päätökseni, että lähden täältä ja ehkäpä koko Uudesta-Seelannista, silti Napierin tyhjiä katuja pitkin kävellessäni tuli mieleen, jos sittenkin jäisin tänne. Oikeasti tämä kaupunki on aivan uskomattoman ihana. Vaikka täällä ei ole juuri mitään.

Ranta on täynnä kiviä ja tumman harmaita sellaisia. Rannalla ei ollut kiva paljain jaloin kävellä ja aallot ovat aina liian voimakkaita, jotta uimaan voisi mennä. Silti ranta oli kuin magneetti, joka veti puoleensa, makoilemaan kuumilla kivillä ja nauttia paahtavasta auringosta tai istua märillä, suolaveden kastelemilla kivillä ihailemassa tähtitaivasta. Odottaen milloinka näkee illan ensimmäisen tähden lennon.

17

Silti rakastin paikkaa, rakastin sitä miten pieniä puutarhoja oli aivan älyttömästi, miten kaupungissa oli jokin hyvä fiilis, jota en ollut kohdannut missään muualla kuin Nelsonissa.

Miten suihkulähteitä oli enemmän, kuin uskoisi pienessä kaupungissa olevansa. Kaupungissa oli paljon pieniä yksityiskohtia, joita rakastin. Kaupungissa oli jokin juju, sellainen hyvän tuulinen pilke silmäkulmassa. Pilke, jota rakastin jo ensimmäisenä päivänä aina viimeiseen päivään asti, pilke jonka takia tulen tänne vielä palaamaan, mutta milloin?

Paikallinen kaverini tokaisi kerran ohimennen, moni käy täällä ja moni jää tänne. Ilman mitään hyvää syytä, ne vain jäävät koska täällä on jotain. Jotain jota kaikki eivät näe.

Ja minä, minä taidan kuulua niihin, jotka voisivat jäädä, mutta eivät jää. Kuulun niihin, jotka jäävät kaipaamaan tätä paikkaa ja jonain päivänä tulevat takaisin.

IMG_1198

Aamulla kelloni soi kuudelta ja seitsemältä oli aika pistää kengät jalkaan ja rinkka selkään. Kävellä dösärille ja hypätä siihen dösään joka taas jättäisi jälkeensä Napierin valot. Kuten viime kerrallakin oloni oli haikea, mutta siitä onnellisuudesta ei ollut mitään tietoa. Odotin että bussi kaartaa kaukana tutuista kaduista, odotin ja odotin kunnes tunti oli muuttunut kahdeksi. Kolmannella en enään kyennyt pidättämään itkuani ja annoin kyyneleiden valua pitkin poskiani muiden katseista huolimatta. Nojasin kylmää ikkunaa vasten ja minulla oli tyhjä olo.

Mainokset

Big big girl in a big world

Miten olin kaivannutkaan kaupungin hälinää ja korkeita, pilviä nuolevia taloja. Miten olinkaan kaivannut sitä kaikkea meteliä ja kaaosta jota suurkaupungeissa on. Tuntui oudolta tajuta, miten paljon olin ikävöinyt kerrostaloja, liikennevaloja ruuhkista puhumattakaan. Rakastuin kaupunkiin jo ennen kuin olin dösästä ulos hypännyt.

666

664

663

Onhan Uuden-seelannin kaupungit sellaisia pieniä ja hiljaisia ja oloni oli sellainen, kuin olisin viime kuukaudet vähän niinkuin mökkeillyt. Käynyt välillä vähän suuressa kaupungissa pyörähtämässä ja taas palannut hiljaisten katujen keskelle. Toisinaan kaupungit olivat olleet sellaisia, että oli koko ajan fiilis, että nyt sitä sitten eletään keskellä tehdasaluetta ja kas kummaa se maaseutu sitten alkoikin jo nurkan takaa. Ei ollut siis ihme, että olin innoissani Uuden-Seelannin pääkaupungissa, jossa oli sen tehdasalue asutuksen lisäksi myös muunlaisia kaupunginosia, joita olin tavannut myös Aucklannissa sekä Napierissa ollessani.

645

646

Ensimmäset päivät olin nirvanassa, nautin siitä hälinästä mitä ympärilläni oli, nautin uusista tuulista ja tuoksuista joita tulvi nenääni jokaisesta korttelista. Kuin olisin lähtenyt ulkomaille, kuin olisin ollut jossain muualla kuin Uudessa-Seelannissa. Kuitenkin raikas ilma ja horisontissa kohoavat vuoret muistuttivat minua siitä, että täällä sitä ollaan, Uudessa-Seelannissa, maailman toisella puolen.

655

Kaupunki huokui elämmää ja yksi graffittiseinä sai minut hymyilemään, yksi kortteli keskellä keskustan vilkkaita katuja antoi aina, siitä ohitse mentäessä hyvän syyn hymyillä. Luottaa siihen, että elämä tarjoaa jännitystä ja nautintoja pahoista päivistä puhumattakaan.

650

649. Opera house lane - katu

Tietenkin vertaan Wellingtonia Aucklandiin, koska molemmissa kaupungeissa on nyt sitten käyty ja molemmat ovat niitä Uuden-Seelannin suurkaupunkeja. Aucklandi oli todellakin erilainen kaupunki kuin Wellington, täällä huokui sellainen rento ja huoleton meininki, kaduilla olevat muusikot ja puistoissa päiväänsä kuluttavat ihmiset tuntuivat rennommilta, jotenkin se jatkuva kiire ja suorittaminen oli tuntematon käsite. Vaikka kaduilla näki niitä bisnesmiehiä salkut kädessä, niin  heidän kasvoillaan loisti hymy.

Toinen asettuminen – kuin koti

En ollut suunnitellut, että olisin ollut Napierissa niin kauan kuin olin. Rehellisesti sanottuna, koko paikka ei edes kuulunut missään vaiheessa suunnitelmiini, kunnes sitten istuin iltaa paikallisen kanssa joka sai minut puhuttua ympäri, muuttamaan mieleni ja harkitsemaan siellä käymistä. Käyntiä joka muutti kaiken.

461

Ensiksi ajattelin, että olisin siellä vain viikon, kävisin joogatunneilla saman opettajan luona kuin olin ollut Gisbornessakin, mutta jotenkin se viikko muuttui kuukaudeksi. Olisin varmaankin ollut vielä toisenkin, jollei levottomuuteni olisi kasvanut niin suureksi mitä se kasvoi. Halusin nähdä mitä nurkan takana on, halusin päästä kohti uusia seikkailuja vaikka elämässäni mitä Napierissa vietin, ei ollut juurikaan valittamista. Minulla oli ystäviä ja pääsiin kolme kertaa viikossa joogaamaan. Sanoisinko täydellistä elämää täydellisessä hostellissa joka jo ensimmäisen viikon jälkeen tuntui kodilta.

457

Napier oli pieni kaupunki merenrannalla kuten muutkin kaupungit joissa olen ollut, silti tämä tuntui jo ensimmäisenä päivänä jotenkin erilaiselta. Ei mikään paratiisi mutta jotain ilmassa oli, jotain joka tuntui todella hyvältä.

549

Kaupunki oli pieni ja sanoisinko hyvin idyllinen, hiljainen tietenkin ilta kuuden jälkeen, mutta täällä se ei tuntunut häiritsevältä. Jotenkin se kuului tähän paikkaan kuin nenä päähän.

Miten sitä tuli kavereiden kassa vietettyä päiviä rannalla, hypittyä aalloilla tai loikoitua päivät pitkät milloin missäkin, nauttien auringosta. Miten sitä porukalla mentiin elokuviin, shoppailemaan tai kahvilaan juomaan parempaa kahvia, kuin makunystyräni saastuttanut pikakahvi. Toisinaan sitä kiivettiin keskellä yötä kaupungin vuorelle ihailemaan täydellistä tähtitaivasta ja laiskoina iltoina tyydyttiin lähirannan helppouteen.

555

Napierissa oli myös Art Deco Weekend jolloin koko kylä palasi menneisyyteen. Ja siltä se todellakin tuntui, kuin olisi mennyt ajassa taakse päin. Ainoat jotka eivät pukeutuneet teeman mukaan, taisi olla turistit. Hiukan harmitti, että minulla ei ollut mitään teemaan sopivaa ja en sentään viittinyt rahojani yhden tapahtuman takia tuhlata vaatteisiin, joita tuskin enään päälleni pukisin, joten olin ajassa kirjaimellisesti edessä kulkiessani shorteissa ja t-paidassa.

558

579

577

Vaikka reissuni aikana olen kohdannut lukuisia henkilöitä ja osasta saanut ystäviä, niin täällä sitä porukasta tuli todella läheisiä. Neljä viikkoa samojen henkilöiden kanssa hitsasi yhteen jotain, jota ei hevillä murreta.

IMG_1198

Lähteminen ja sen päätöksen tekeminen että lähden, etenkin sen ääneen sanominen oli viikon harkinnan tulos. Päätös ei ollut todellakaan helppo, tanssia nuoralla ja kerätä rohkeutta siihen että jää tai lähtee. Molemmat olivat vaihtoehtoja, joissa oli niin paljon hyviä puolia. Silti pakkasin rinkan ja aamulla istahdin dösään mieli apeana. Vaikka mieleni oli apea, olin onnellinen että olin saanut tutustua ystäviin jotka heräilivät uuteen aamuun, kun bussi ajeli jo kaukana Napierin valoista.