Uusia unelmia

Ikävä on siitä kumma seuralainen, että se saa päivät mustiksi ja polvet ruville, vaikka niihin katukivityksiin ei ole kompastuttukkaan saati kengännauhoja sitomatta unohdettu.

Kaupunki, jonne pääsyä olin odottanut tuntui tyhjältä, edessäni häämöttävä vuori ei saanut suupieliäni nousemaan, oliko syynnä kurja ilma vai lumi, joka huipulta uupui, vai ikävä? Yhtälö oli kuitenkin siellä maanraossa, jossa teki vain mieli painua peiton alle ja nukkua seuraavaan päivään.

Vaikka kaupunki ei mieltäni hymyyni saanut, sain sentään uusia tuttavuuksia, keskustella yötämyöten teekupin äärellä muista maista mahtavista. Ja tietenkin sitä heräsi niin moneen maahan into lähteä. Nähdä paikkoja, joita ei ole tiennyt edes olevan olemassa. Toisaalta, olen ihan tietoisesti sulkenut silmäni Afrikalta sekä Etelä- ja Pohjois Amerikan viehättävistä maailmoista. Jos nyt ensiksi reissataan Oseania ja Aasia. Sitten vasta kiirehditään katsomaan, miltä se ruoho siellä toisella puolella näyttää.

Jos olisin miljonääri, niin olisin pakannut kimpsut ja kamsput saman tien ja suunnistanut läheiselle lentokentälle. Olisin lentänyt kuumille Afrikan savanneille ja käynyt tanssimassa kuumaa salsaa Brasilian kujilla ja ehkäpä painanut pääni illan päätteeksi tyynyyn elämääkin leveämmän hymyn kera ja katsellut teltasta Mount Everstin ylle avautuvaa tähtitaivasta, kuunnellen rukouskutsujen huminaa ja käpertynyt lämöiseen makuupussiin. Sulkenut silmäni ja hymähtänyt.

New Plymouth

Vaikka en ole mijonääri ja jokaisen matkan jonka teen, joudun tavalla tai toisella suunnittelemaan, jos en nyt tarkalleen tiedä minne menen ensiviikolla tiedän sen, paljonka tililläni on rahaa ja miten kauan matkani voi jatkua. Vaikka taskussani ei ollut paksua pinoa seteleitä, vaan kukkaroni helisi kolikoista, hiluista sellaisista. Painoin pääni tyynyy, elämääkin leveämmän hymyn kera.

Taas oli sanottava hyvästit uusille tuttavuuksille, mutta tällä kertaa se ei ollut niin sydäntä särkevää. Onneksi. Se oli sellainen iloinen tapahtuma, jossa toivotettiin kullekkin hyvää ja turvallista matkaa ja oltiin iloisia siitä, että olimme törmänneet ja tutustuneet.

Eihän siinä mennyt kuin puolikas päivä, kun näin jo uudelleen tuttavan, joka oli aamun ensimmäisellä dösällä lähtenyt Hamiltoniin, sinne olin minäkin menossa ja vieläpä löysimme toisemme samasta dormista. Yksi syy hymyillä ja toinen oli taivaalla mollottava täysikuu ja punainen sellainen. Sain todistaa kuun pimennyksen ja onnetar ei tällä kertaa vittuillut kanssani vaan oli suurimmat myrskypilvet jättänyt seuraavalle päivälle. Onneksi.

Näipä vielä ehkäpä elämäni suurimman tähdenlennon ja taisi toiveenikin olla sen mukaisia. Suuria ja mahtavia.  Ja minulla on aikaa odotella niiden toteutuvan. Eihän Roomaakaan yhdessä yössä rakennettu.

Mainokset