Asettuminen – vain hetkeksi

Gisborne, jossa olin vajaan kuukauden ihastutti ja vihastutti. Kaupunki, joka oli ihan kiva, mutta jotain silti puuttui, että se olisi sytyttänyt minua samalla tavalla, kuin Whakatane. Vaikka minulle suotiin hellettä ja palmuja, kaupungin halki kulkeva joki ja taivaallisen kauniilla maisemalla varustettu merenranta, niin jotain puuttui.

264

Ensimmäinen asia jonka näin, kun astuin ulos dösästä – toteemipaalu

Kaupunki oli tuttua ja turvallista, mutta niin äärettömän tylsää Uusi-Seelanti laatua, johon en ole oikein syttynyt. Arkitehtuurissa ei ole juurikaan mitään, mikä minua sytyttäisi. Jostain voi löytää kauniita, vanhoja rakennuksia, joita ihailee hetken, kunnes näkökentässä on taas niitä uusia, ei minkään näköisiä taloja, joista toisinaan minulle tulee mieleen Amerikan villiin länteen sijoittuvat länkkäri elokuvat. Vaikka katukuva, jonka näin joka päivä, muttui tutummaksi ja tutummaksi, niin sitä rakkautta en kohdannut.

Kaupunki joka ottaa ensimmäisenä maailmassa auringonsäteet vastaan tarjosi huikeita maisemia

Kaupunki, joka ottaa ensimmäisenä maailmassa auringonsäteet vastaan tarjosi huikeita maisemia

Kaupungit, joissa olen ollut, ovat olleet pieniä ja hyvin hiljaisia, niin oli tämäkin. Jotenkin sitä ei ole vielä ymmärtänyt, että kello kuuden jälkeen kadut ovat tyhjiä ja melkeinpä ainoat ulkona olijat ovat turisteja, jotka ihmettelevät hiljaisia katuja ja sitä tyhjyyttä mikä on edessä. Puistot ovat autioita ja Suomesta tutut nuorisojengint pussikaljoineen on aivan tuntematon käsite, rannalla lauleskelevat ihmiset nuorion äärellä taitaa vain olla muisto Aasian hiekkatannoista ja kuuman kosteista ilmoista.

Kirjasto ja ilmainen wi-fi takasi sen, että siellä oli aina porukkaa, oli kello mitä tahansa. Jos onni suosi, sain olla hetken rauhassa kunnes joku laski reppunsa maahan ja alkoi skypettämään toiselle puolelle maailmaa tai paikalliset tulivat pelailemaan porukalla pelejä ja satunnaiset kiljahdukset rikkoivat hiljaisuuden, joka oli kaupungin tunnus. Hiljaisuus, jossa pystyit kuulemaan oman hengityksesi.

266

Kirjaston ulkopuolella tuli istuttua lukuisia kertoja, niin istui moni muukin.

Hostellilla ystävät tulivat ja menivät. Ja aina oli edessä se päivä, jota en varmaan koskaan tule rakastamaan, hetki kun on hyvästeltävä uudet ystävät, ystävät joiden kanssa oli viettänyt aivan mielettömän mahtavia päiviä. Kuistilla aamupalaa syödessä oli katsottava soratielle loittonevaa rinkaa ja samalla omiin ajatuksiin uppoutuneena sekoitettiin sitä pahaa pikakahvia, jonka mausta en oppinut pitämään, en maidolla tai ilman. Sokerista puhumattakaan. Jotenkin sitä aina mietti, että huomenna hemmoittelen itseäni ja kipaisen keskustasta hakemassa kunnon kahvia, mutta seuraavana aamuna sitä taas huomasi istuvansa siinä kuistilla, tyytyen siihen mitä kupissa oli.

Aamupala

Aamupala

Elämä samassa hostellissa pidemmän aikaa toi arkeen tietyt rutiinit, pyykinpesut ja kaupassa käynnit. Sitä pystyi suunnittelemaan ruokaostokset tulevalle viikolle ja jopa tekemään hiukan suurempia annoksia tulevia päiviä varten, jolloin mikron piipaus kertoi minulle makoisen lounaani olevan valmista.

Toiset päivät eivät millään kuluneet ja toiset menivät ohitse aivan liian nopeasti. Miten sitä toisinaan istuttiin porukalla olohuoneessa katsoen ikivanhaa komediaa ja ilmassa oli se yhteenkuuluvuuden tunne. Toisinaan porukka vaihtui tiuhaan tahtiin ja harmaat kasvot kulkivat paikasta toiseen sanomatta sanaakaan.

Joinakin päivinä oli vaan niin vetämätön olo, että nyhjötti koko päivän hostellin pihalla kirjaa lukiessa, tai sitten energiaa oli olla liikkeessä aamusta iltaan. Toisinaan kaipasi omaa rauhaa ja sitähän hostellilla oli vaikea saada. Aina joku tuli huoneeseen, kun halusit vain maata ja tuijottaa kattoa, antaa aivojen käydä tyhjällä ja ajatusten lähteä seilaamaan suurille merille ilman päämäärää.

249

YHA-hostelli

Joogani loppui ja oli aika pakata rinkka, olla tällä kertaa se, jota jäädään kaipaamaan, jotain joka jätti tyhjän pedin jälkeensä.

Lähtöaamuna sängyltäni löytyi kirje, jota lukiessa en voinut tuntea muuta kuin iloa, hymyillä sellaista teinimäistä hymyä. Ei sydämiä eikä suuria rakkaudentunnustuksia, vain kirje, jossa kiitettiin siitä kaikesta, mitä yhdessä koimme, kiitettiin siitä, miten minuun oli ilo tutustua. Join pahan aamukahvini leveän hymyn kera ja taittelin kirjeen kalenterin väliin.

Oli aika lähteä ja nousin bussiin uutta intoa puhkuen.

 

Hyppy tuntemattomaan

Neljä päivää se otti, kerätä roheutta ja kysyä mitä minä oikein teen. Neljä aamua, jolloin olin tuntenut katseiden porautuvan selkääni ja vienon hymyn, säkennöivien silmien kera paljastuvan, kun käännän päätäni ja hän jää kiinni.

Viidentenä päivänä kävelimme yhtä matkaa joogatunnille. Hän oli ihan hermona, mutta niin innoissaan, sitä ei voinut olla huomaamatta. Sen taisi jokainen vastaantulijakin huomata, että hänellä oli edessä jotain niin tavattoman suurta ja mahtavaa, jotain jota hän on odottanut, mutta ei ole edes tiennyt, että tämä on juuri se mitä hän on elämältänsä odottanut.

Hän istuutui joogasalin lattialle odottamaan vuoroa, pääsyä itse salin puolelle. Hänen silmänsä kiilsivät ja suu oli auki, auki ihmetyksestä. Hän vain tuijotti ja tuijotti, katsoi sitä mitä näki. Hän oli niin lumoutunut. Menin hänen vierelleensä ja käskin hänen sulkea suunsa. Hänen silmänsä loistivat ja hän sanoi että tämä on jotain uskomatonta, jotain jota hän ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Ja hän jatkoi tuijottamista, edelleenkin suu auki.

En voinut olla hymyilemättä, en voinut olla onnellisempi. Olin saatanut hänet tähän ovelle ja nyt hän näki ovesta sisään maailmaan, josta hänellä ei taida olla paluuta takaisin.

Joogatunnilla hän aloitti kaiken aivan alusta, olihan tämä hänelle ensimmäinen kerta ja itselläni oli koko tunnin ajan outo tunne vatsanpohjassa. En aluksi pystynyt keskittymään omaan joogaani, kun aina sivusilmällä katsoin miten hänellä menee, miten hän pärjää. Katseiden kohdatessä hän iski silmäänsä ja jatkoi hymyilyä. Minäkin jatkoin hymyssäsuin joogaani. Tehtäväni oli suoritettu.

IMG_1264

Tunnin jälkeen hän oli aivan täpinöissä, kuin pineni lapsi, joka oli saanut sen lahjan mitä on vuosia odottanut. En muista milloinka viimeksi olisin nähnyt niin onnellisen ihmisen, ihmisen joka hymyilee puhdasta hymyä täydestä sydämestä.

Matkalla takaisin hostellillemme pysähdyimme sillalle ja hetken mielijohteessa hyppäsimme vaatteet päällä jokeen, se hetki kun ponnistaa ja tuntee jalkojen alla vain tyhjää, kunnes tuntee vartalon vajoavan veteen. Miten merivesi maistuu suussasi suolaiselta ja ponnistat kohti pintaa. Haukkaat happea ja alat nauramaan.

Näytin hänelle mitä jooga on ja hän rohkaisi minua hyppäämään sillalta alas, sillalta jolta en olisi yksin uskaltanut hypätä.

Täydellinen vaihtokauppa. Täydellinen päivä. Täydellinen elämä.

Ilta

Istuin puisella penkillä jalat koukussa ja rintakehäni nojasi jalkojani vasten. Tuulenvire kävi kasvoillani ja ilmassa tuntui niin ihanan viielätä ja raikkaalta, kun aurinko oli laskenut puiden taakse, piilottanut polttavat säteensä jättäen vain hennon valon jonnekkin kaukaisuuteen.

Olin niin kaivannut tätä, en tiennytkään miten paljon olin ikävöinnyt sormia kitaran kielillä, sormia, jotka tuottavat kaunista musiikkia, ääntä joka oli hunajaa korvilleni. Istuin lumoutuneena ja uppouduin siihen, mitä minulle laulettiin.

Musiikki loppui ja nauroin, olin onnellinen, onnellinen oli soittajakin kun oli saanut yleisöä, jolle laulaa, pukea koti-ikävä sanoiksi, soinnuiksi niin jumalaisiksi.

Katsoimme toisiamme hetken aikaan silmiin ja aloimme nauramaan, hervotonta naurua jolle ei meinannut tulla loppua. Vedet valuivat silmistäni kun yritin kuunnella espanjan ja englannin kielen sekoitusta, katsella ilmeitä niin hullunkurisia.

Olin löytänyt ystävän. Ystävän, jonka kanssa pystyi heittämään vitsiä ja nauraa sille, väsyneen tyhmälle huumorille joka meitä yhdisti. Poika kaipasi kotiin ja kotona odottavaa tyttöä, poika odotti tulevaa vuotta ja sitä miten pääsee ikävästä, siitä mitä tämä tyttö hänelle tuotti. Kiitin hiljaa mielessäni jotain ylempää, jotain joka oli antanut eteeni tämän henkilön. Olin todellakin kaivannut henkilöä, jonka kanssa nauraa ja loikkia pitkin katuja. Tehdä kaikkea hullua, ja tietää että kummallakaan ei ole mitään taka-ajatuksia. Ei mitään muuta kuin pelkkä ystävyys.

Uudet soinnut kajahtivat ja katsoin koti taivasta, näin samat tähdet jotka edellisenä iltanakin, silmissäni oli unihiekan ensimmäiset muruset ja yritin olla hieromatta silmiäni. Yksi laulu ja sitten sisälle. Se oli meidän sopimuksemme. Pojan piti pakata.

Aamulla peti oli tyhjä ja illalla uusi asukas nukkui jo siinä. Hän nukkui tietämättömänä siitä, minkä paikan hän vei.

Hei, me mennään sirkukseen

Heitin repun selkääni ja pyyhin aurinkorasvaiset käteni pyyhkeeseen. Hostellin pihalla minua jo odotti jo ranskalainen kaksikko, olkoon heidän nimensä nyt Tim ja Jim.

Toinen heistä oli olkiseen kalastajahattuun piiloutuneena ja toinen suoristeli päässäänsä olevaa hattua, josta minulle tuli mieleen 50-luvun silinterihatun ja miesten hatun välimuoto. Hattu, jolle en tiedä nimeä, mutta sellainen herrasmiesten hattu kuitenin.

Kävelimme valtatien varteen ja hetken siinä seisoa pönötimme siistissä rivissä. Katsoimme ympärillemme ja pojat muuttivat mieltään. Emme liftaakkaan rannalle. Meitä on kolme, liian hankalaa, vaikka hetkeä aikaisemmin olimme olleet aivan varmoja, että voimme liftata. Tunsin kuinka pettymyksen aalto pyyhkäisi läpi kehoni. Olisin niin halunut nähdä jonkun toisen, mitä tutuksi tulleen lähirannan. Ja liftaaminen, ei minulla olisi rohkeutta kokeilla sitä yksin. Ei todellakaan.

Tim oli surffaripojan perikuva, olkapäille ulottuvat kiharat vaaleat hiukset ja hiukan luinen vartalo, joka liikkui kuin sätkynukke. Letkeästi laahustaen askel askeleelta eteenpäin. Hän oli sitonut olkihattunsa nyörin tiukasti leuan alle, varmistaakseen että tuuli ei heitä sitä rennosti niskan taakse tai sitten vain se oli tietoinen valinta sille, että saa uteliaita katseita oudosta, ei ehkä niin miehekkäästä lookistansa. Mitä lähemmäksi rantaa saavuimme sitä vähemmän Timillä oli vaatteita yllään, se miten huolettoman helposti hän itseänsä matkan aikana riisui, näytti kadehdittavan helpolta, miten notkealta ja joustavalta jokainen liike näyttikään

Jim oli taas ranksalaisen herrasmiehen perikuva hattuineen ja tummineen aurinkolaseineen. Ryhdikkäin, päättäväisin mutta lyhyin askelin hän meni eteenpäin sinkoillen kadun puolelta toiselle, välillä pysähtyi ihmettelemään aivan outoja juttuja, toisinaan kalastajan saalista tai ihan vaan aidan pätkää, joka vaan sattui tulemaan siihen eteen. Toisinaan hän mumisi sanan jos toisenkin ranskaa ja jatkoi matkaansa. Hän oli vähäsanaisempi mitä kaverinsa ja yleensä lauseet alkoivat englanniksi ja loppuivat ranksaksi.

IMG_1259

Tim kulki edeltä ja Jim seurasi pienen välimatkan päästä. Ja minä kuljin heidän perässään, toisinaan otin juoksuaskeleita saavuttaakseni heidät. Hetken aikaa kuljimme koko kadun valloittaen, kunnes ryhmä hajaantui taas, epämääräiseksi loikkivaksi kolmikoksi joka suunnisti kohti rantaa, oikaisten nurmikoiden poikki, hyppimällä aitojen yli ja sinkoillen kuin kädestä päästetty ilmapallo, joka pöristen pyörii hetken epämääräistä ympyrää kunnes tipahtaa väsyneenä, kaikkensa antaneena lattialle.

Rannalle päästyä etsimme tovin sitä hyvää paikkaa johon pyyhkeet asetamme ja aloillemme asetumme. Ja se paikka oli tietenkin keskellä rantaa, ihan siinä keskellä eikä kohteliaasti jossain sivussa. Raajat levälläään Tim makasi pyyhkeen päällä, kuin rannan valtiaana ja Jim mumisi hiuka etäällä jotain ranskaksi ja kysyvän ilmeen kera odotti minulta vastausta, kuin olisin ymmärtänyt hänen kysymyksenä.

Tovin rannalla maatessamme oli aika palata takaisin hostellille, olihan kaikilla kuuma, nälkä ja jano. Repussa oleva tyhjä vesipullo nosti hymyn huulillemme ja mietimme miten typeriä olimme, lähteä nyt ulos ilman vettä. Mutta meillä oli sentään kaksipurkkia aurinkorasvaa.

Nirvana

Kuuma ja kostea ilma otti minut vastaan, kun avasin joogasalin oven.  Katselin hetken ympärilleni ja istahdin lattiaille, kuten kaikki muutkin. Silmäni sahasivat pitkin huonetta ja sen seiniä, tutkien jokaista yksityiskohtaa, kuin yrittäen jättää täydellisen muistijäljen mieleeni siitä kaikesta, mitä edessäni oli.

Hiki virtasi jo ennen pääsyä itse joogasalin puolelle. Lihakseni rentoutuivat ja mieleni kävi silti ylikierroksilla. En tiennyt miten päin istua. Vai nousenko ylös ja seison, nojaan sillein rennon oloisesti seinään, vaikka rennosta ja huolettomasta olosta ei ollut mitään tietoakaan.

Yritin saada ajatukseni koottua, keskitettyä mieleni siihen, että edessäni oli ensimmäinen joogatuntini ulkomailla. Tai oikeastaanhan tämä ei ole sellainen joogatunti, joihin Suomessa olin tottunut. Vaikka Suomessa suurin osa joogatunneistani oli englanninkielisiä, niin tällä ei ole sitä ohjattua opetusta, sitä että opettaja sanoo mihin asentoon seuraavaksi mennään ja muistuteta siitä, että pitää hengittää. Edessäni oli jooga workshop, mysore tyyliin.

IMG_1219
Ensimmäinen joogatunti meni etsien sitä tatsia joogaan, olinhan ollut viimeiset pari kuukautta edes vilkaisematta joogamattooni päin, kironnut vain sen painoa rinkassani. Potkinut sen silmieni edestä sängyn alle piiloon ja lähdön koittaessa taas pakannut ripein liikkein rinkkaani. Ja nyt se oli siinä silmieni edessä, jalkojeni alla. Kieltämättä kirosin omaa laiskuuttani, että en ollut tehnyt mitään. Kerta toisensa jälkeen tunnit sujuivat kuin tanssi ja huomasin taas pääseväni siihen nirvanaan, jonka jooga minulle tuo.

Se hyvänolontunne ja seuraavana päivänä kivusta huutava kroppa. Miten sitä noustaan sängystä ylös, kuin raihnainen vanhus ja kuitenkin taas mennään uhmaamaan omaa sietokykyä aamulla joogasaliin. Miten sitä kivusta ja jäykkyydestä huolimatta ensimmäisten aurinkotervehdysten aikana keho notkistuu ja lihaskireyksistä ei ole mitään tietoa.

Se, että joogasali oli tukalan kuuma ja hiki virtasi, kuin saunassa olisi ollut, oli inhoittavaa ja samalalla niin huumaavan koukuttavaa. Olin päästä varpaisiin hikipisaroiden peitossa ja mukaani ottama käsipyyhe oli lopputunnista litimärkä, ja minä väsynyt kuin uitettu koira. Silti hymyilin lähtiessäni sitä omahyväistä hymyä. Hymyä, joka paistoi jokaisen joogaajan kasvoilla, hymyä jonka kaukaa nähtyäsi tiesit, että tuokin kaveri on täällä vain joogaamassa. Se oli kuin yhteinen salakieli.

kuva 4

Se, miten huomasi oman edistymisen näiden viikkojen aikana, nostatti nälkääni, haluan oppia lisää. Haluan oppia täydellisesti ensimmäisen sarjan ja siirtyä seuraavaan. Se, että en ollut aino, joka huomasi kehitykseni oli vain bensaa liekkeihin.

Ehkäpä se ei olekkaan vain villi unelma, että jonain päivänä löydän itseni Balilta tai Intiasta joogaamasta. Eihän sitä ikinä tiedä mitä huominen tuo tullessaansa, mutta aina voi arvailla, nuuhkaista ilmaa ja hymyillä viekeästi.

Vaaleanpunainen unelma

Jos temppeli kiintiön saa viikossa täyteen ja tukalan ähkyn, kuin olisi vetänyt kaksin käsin suklaata, jo pari päivää vilkkaassa rantakaupungissa riitti antamaan ähkyn lihaksikkaista uroksista, jotka kilpaa pullistelivat auringossa ruskettunneita lihaksikkaita vartaloita, vartaloita joissa komeili toisensa jälkeen samanlaisia, omaan silmääni hieman tylsiä tatuointeja. Miehet, joista tuli mieleeni tuon kaikkien pikkutyttöjen ihanoimman Barbien iki-ihana Ken nukke, tuo samaan muottiin painettu komea mies, mutta niin tavattoman tavallisen näköinen, niin tylsä ja huomaamaton, ellei se sitten pidä ääntä itsestäänsä. Ja nämä Kenit kyllä pitivätkin.

kuva 3

Kenit ajelivat pitkin palmujen ympäröiviä katuja autoillaan ja huitelivat käsiänsä ikkunoista ulos armottoman älämölön säestyksellä. Viheltelivät perääni, kun tuuli hiukan antoi hameenhelmalleni suuremmat liikkeet, mitä auringossa notkistunut lantio tasaisella askeluksellani aikaansa sai.

Katukuvasta puuttui vain ne rullaluistelevat tytöt jäätelöiden kanssa, vaaleanpunaiset avoautot ja täydelliset äitit työntelemässä rattaita, joissa istuisi ne kiltit saparopäiset lapsukaiset vadelmanpunaisineen poskineen syöden pyöreätä tikkaria, jonka keskellä kulkisi vaalea raita, jonka mausta kenelläkään ei ole tietoa.

Kaupunki, jossa oli meneillään suuret festarit ja edessä vuoden vaihtuminen, antoi ihmisille hyvän syy juhlia aamusta iltaan ja vieläpä siinä välissäkin.

Ja minä tulin tänne joogaamaan.

Kenit eivät jaksaneet tylsää arkea ilman juhlia ja alkoholia, pilvetön taivas ja meri kauniilla vuorimaisemalla ei riittänyt, vaan Kenit suuntasivat kohti uusia bileitä. Onneksi.

Kaupunki hiljeni ja jostain sieltä Kenien varjoista esiin ryömivät ne ei niin lihaksikkaat surffareiden alut, joiden suolaveden haurastuttamat hiukset olivat miten milloinkin, mutta yleisesti pörröllä silmien edessä.