Anteeksi mitä?

Istahdin bussiin pienen sählingin jälkeen, olikohan tämä sittenkään oikea dösä? Bussissa vierustoverini kysäisi minne olen menossa, kun pyörittelin saaren karttaa kädessäni ja yritin selvittää, minne olen menossa tai siis minne tämä bussi on oikein menossa. Vastasin että en oikein tiedä, jonnekkin rannlle. Siihen vierustoverini tokaisi sormella osoittaen, missä on saaren kaunein ranta.

Myöhemmin rannalle päästyä piti haukkoa henkeä paikan kauneudesta ja todeta, että poika puhui totta, myöhemmin kun olin kävellyt rannalla hiukan kauemmin ja kiivennyt pientä polkua pitkin vielä kauniimmalle rannalle oli edessäni näky, jota en odottanut. Nudistiranta.

Purskahdin toisen kaverini kanssa nauramaan, sellaista todella tyttömäistä naurua, josta oli havaittavissa onnellisuuden kaikki muodot.  Rannalla oli nopean silmäysken perusteella 90% miehiä ja he olivat mitä suuremmalla todennäköisyydellä homoja. Olin päätynyt homojen piilopaikkaan, jossa vaatteettkin piilotetaan laukun uumeniin, nautitaan pullo kuohuvaa ja eletään täysin rinnoin.

Aaltojen seasta bussissa tapaamani poika jo vilkutteli iloisesti ja huuteli jotain, josta en saanut selvää, mutta onnellisuus oli hänen kasvoillaan aistittavissa, krapulasta jota oli tänne tullut selvittämään, ei näyttänyt olevan mitään jäljellä.

9

Minä halusin pitää vaatteet päälläni ja tutkia muitakin osia saaresta, nautin vain kauniista maisemista ja annoin meriveden kastella jalkani, aaltojen huuhtoa hiekat reisiltäni.

Laivalla palatessani keskustaan törmäsin taas tähän poikaan, jonka olin tavannut saarelle saapuessani. Hän hiukan sopertelevin sanoin kyseli, miten päiväni oli mennyt ja minne olimme menneet rannan jälkeen. En voinut olla hymyilemättä, krapula josta hän aamulla sanoi kärsineensä oli muuttunut taas pieneksi mutta iloiseksi humalaksi. Humalaksi, jonka toipumiseen tarvitaan huomennakin ranta ja aurinko. Pullo skumppaa ja vapaa elämä.

Illalla olin tupakalla hostellin ulkopuolella ja nojasin valkoista tiiliseinää vasten. Poltin tupakkaa ja mietin milloinkahan sormieni välissä on se viimeinen, se jonka jälkeen olen kiukusta kärttyinen ja mieleltäni levottomapi kuin koskaan. Havahduin ajatuksistani kun eteeni pysähtyi auto ja kuski veivasi varovaisesti ikkunaa auki samalla ujosti minua katsellen.

Tumppasin tupakan maahan ja katselin auton takavaloja, pudistin päätäni ja en voinut olla nauramatta ääneen kuskin kysymykselle.  ”Oletko töissä täällä, tällä kadulla”

Oli ensimmäinen kerta, kun minua luultiin huoraksi ja toivottavasti se oli myös viimeinen kerta. Hississä katsoin itseäni peilistä ja mietin, mitä kuski mahtoi ajatella minut nähdessään, nojaamassa hostellin kyltin alla seinään ja polttamassa tupakkaa. Päälläni oli housut ja huppari, meikitön naamani ja hiukset nutturalla kuten aikaisemminkin. Eikös yleensä niillä huorilla ole kirkkaan punaiset huulet hameesta puhumattakaan ja ne piikkikorot, jolla voisi lävistää vaikka krokotiilin, jos sellaisia eteen sattuu kävelemään.

13

Mainokset

Uusia tuulia

Istuin starbuckissa juomassa teetä ja lataamassa valokuvia muistitikulleni, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Oli aikaa ajatella ja käydä pään sisällä niitä keskusteluja, joita on lukemattomia kertoja käyty ja tullaan jatkossakin käymään.

Katsellessani ikkunasta ulos ja en voinut olla hymyilemättä, aika jonka olen Auclandissa viettänyt on tuntunut jotenkin erilaiselta, kuin mikään muu päiväni koko Uudessa-Seelannissa. Olen ollut vapaampi, rentoutuneempi ja jollain tasolla enemmän jalat maassa. Olen huomannut joka päivä ihastuvani uudelleen koko kaupunkiin ja löytänyt aivan mielettömän hienoja kujia kahviloineen, joissa tuntuu löytyvän se kaupungin sydän, se elämä, jota ensimmäsinä päivinä täällä ollessani en löytänyt.

En tiedä, katselenko kaupunkia ja oikeastaan koko maata aivan uusin silmin, kun minulla on lentolippu Australiaan. Mietin, teinkö sittenkin liian hätäisen päätöksen, kun päätin ottaa ja lähteä, kohti uutta mannerta, josta en oikeastaan tiedä mitään muuta, kuin sen, että siellä on jumalattomasti myrkyllisiä ötököitä, kenguruista puhumattakaan.

Rehellisesti sanottuna, tuntuu todella haikealta lähteä, koska minulta jäi aivan liian monta paikkaa näkemättä, aivan liian monta rannalla makoilua tekemättä. Mutta voin aina palata, todellakin. Sen minä teen, mutta milloinka, en tiedä. Tiedän vain, että jonain päivänä palaan.

Vaikka mietin, oliko lentolippujen osto ehkäpä liian hätänen päätös, tosin asiaahan olin jo pyöritellyt tovin mielessäni. Jotenkin minulla oli fiilis, että tää maa on jo vähän niinku nähty, nähty siltä osin mitä kykenen sitä näkemään.

12

Ystäväni sanoi, luota sydämen ääneen ja kuuntele sitä, mene minne se johdattaa. Ja nyt se on huutanut kuukausia Autraaliaa, sen kuumia hiekkarantoja ja punaisena hohtavaa kuivaa erämaata, maata joka koskaan aikaisemmin ei ole herättänyt näin suurta intohimoa kuin nyt.

Mene ja tiedä, löydä tai etsi. Jää tai lähde. Mutta jollen mene, en voi tietää.

Ainahan voin palata, valita uuden kohteen ja tai jäädä. Elämä on yksi suuri seikkailu ja sen pilaaminen olisi typerää hulluutta jäädä kitkuttelemaan jonnekkin, jossa ei ole löytänyt sitä henkistä tasapainoa, tyyneyttä mielelle ja rauhaa sydämelle.

Silti tuntuu, että olisin jotenkin selityksen velkaa miksi pakkaan rinkan ja lähden. Ystäväni, jotka ei ymmärrä miksi teen kun teen, jotka ihmettelevät miksi en halua olla täällä kauempaa. Miksi maailma polttaa jalkojeni alla ja tuuli ulvoo korvissa, tuoden tuoksuja muista maista vieraista.

Kaiksesta epäröinnistäni huolimatta, olen suunnattoman iloinen siitä, että minulla on se lentolippu Austraaliaan. Oli se sitten karvas pettymys tai vain välietappi kohti uutta mannerta tai vain parin päivän hairahdus, kunnes palaisin nöyränä tyttönä Uuden-Seellanin raikkaan ilman luo ikävästä turtana, niin se ei haittaa. Olen onnellinen kaisesta huolimatta.

Big big girl in a big world

Miten olin kaivannutkaan kaupungin hälinää ja korkeita, pilviä nuolevia taloja. Miten olinkaan kaivannut sitä kaikkea meteliä ja kaaosta jota suurkaupungeissa on. Tuntui oudolta tajuta, miten paljon olin ikävöinyt kerrostaloja, liikennevaloja ruuhkista puhumattakaan. Rakastuin kaupunkiin jo ennen kuin olin dösästä ulos hypännyt.

666

664

663

Onhan Uuden-seelannin kaupungit sellaisia pieniä ja hiljaisia ja oloni oli sellainen, kuin olisin viime kuukaudet vähän niinkuin mökkeillyt. Käynyt välillä vähän suuressa kaupungissa pyörähtämässä ja taas palannut hiljaisten katujen keskelle. Toisinaan kaupungit olivat olleet sellaisia, että oli koko ajan fiilis, että nyt sitä sitten eletään keskellä tehdasaluetta ja kas kummaa se maaseutu sitten alkoikin jo nurkan takaa. Ei ollut siis ihme, että olin innoissani Uuden-Seelannin pääkaupungissa, jossa oli sen tehdasalue asutuksen lisäksi myös muunlaisia kaupunginosia, joita olin tavannut myös Aucklannissa sekä Napierissa ollessani.

645

646

Ensimmäset päivät olin nirvanassa, nautin siitä hälinästä mitä ympärilläni oli, nautin uusista tuulista ja tuoksuista joita tulvi nenääni jokaisesta korttelista. Kuin olisin lähtenyt ulkomaille, kuin olisin ollut jossain muualla kuin Uudessa-Seelannissa. Kuitenkin raikas ilma ja horisontissa kohoavat vuoret muistuttivat minua siitä, että täällä sitä ollaan, Uudessa-Seelannissa, maailman toisella puolen.

655

Kaupunki huokui elämmää ja yksi graffittiseinä sai minut hymyilemään, yksi kortteli keskellä keskustan vilkkaita katuja antoi aina, siitä ohitse mentäessä hyvän syyn hymyillä. Luottaa siihen, että elämä tarjoaa jännitystä ja nautintoja pahoista päivistä puhumattakaan.

650

649. Opera house lane - katu

Tietenkin vertaan Wellingtonia Aucklandiin, koska molemmissa kaupungeissa on nyt sitten käyty ja molemmat ovat niitä Uuden-Seelannin suurkaupunkeja. Aucklandi oli todellakin erilainen kaupunki kuin Wellington, täällä huokui sellainen rento ja huoleton meininki, kaduilla olevat muusikot ja puistoissa päiväänsä kuluttavat ihmiset tuntuivat rennommilta, jotenkin se jatkuva kiire ja suorittaminen oli tuntematon käsite. Vaikka kaduilla näki niitä bisnesmiehiä salkut kädessä, niin  heidän kasvoillaan loisti hymy.

Voittaja

Pahimmista kummituksita eroon päästyä arki alkoi näyttä entistä valoisemmalta. Vaikka aurinko ei kovinkaan usein näyttäytynyt, naamallani loisti hymy, aurinkoinen sellainen.

Se, kun käveli pitkin katuja ja yritti hokea itselleensä, että tämä on todellisuutta, eikä mitään kaunista unta. Tämä on totista totta.

Se miltä täällä näytti oli outoa, minusta tuntuu että tähän tottumiseen menee enemmän kuin viikko, ehkäpä kuukaus tai toinen, jos selviän edes sillä. Jotenkin sitä Aasian maihin mennessä sopeutuu nopeasti siihen, mitä ympärillä on. Mutta täällä kaikki on niin vierasta, ei mitään tuttua. Välillä tuntui, kuin olisin saapunut maahan, jossa ihmiset elävät sitä ns. amerikkalaista unelmaa. Kaikki on kaunista ja kaikilla on hienot autot, taloista puhumattakaan. Ihmiset näyttävät onnellisilta ja niin terveiltä.

2

Cornwall Park

Small talk, se mitä emme suomessa harrasta ja asia jota en osaa. Osaan vain hymyillä kauniisti ja sivusilmällä etsiä pakoreittiä pois tilanteista, joissa en tunne oloani hyväksi. Tilanteissa, joissa tunnen sen, kuinka suomalainen veri pauhaa jäsenissäni ja aivoni lyövät oikosulkua, kun en tiedä mitä kuuluu vastata jokaiseen uteliaaseen hymyn peittämään kysymykseen. Se kun kaikki on niin ”cool” ja ”awesome”. Ehkäpä siinä on ne kaksi ensimmäistä sanaa, jotka minun täytyy muistaa ja osata käyttää oikeissa tilanteissa.

Ihmisten hymy ja ystävällisyys. Miten minusta tuntuu niin oudolta? Miten sitä on niin vaikeata ymmärtää, että bussissa istuessasi joku vaan tulee viereesi ja alkaa juttelemaan tai tarjoaa kyydin hostellille, kun seisot rinkka selässä keskellä katua ja kääntelet karttaa siihen malliin, että jokainen ohikulkija näkee sen, että et tiedä menetkö vasemmalle vai oikealle.

1

One Tree Hill

Jos minulta menee kuukausia tottua katukuvaan ja maisemiin joita näen, niin tähän kultuuriin menee tuplasti enemmän. Todellakin, tämä tyttö poistui omalta mukavuusalueelta ja lähti mukaan peliin jonka sääntöjä ei osata, mutta hävitäkkään ei haluta. Sieltä jostain kumpuaa se suomalainen sisu niin vahvasti, että ennemmin tai myöhemmin minä olen se, joka voittajana hymyilee ja myhäilee sitä, että oppi pelin säännöt.

Miten puhuminen paikallisten kanssa on niin pirun vaikeata, mutta muiden reissaajien kanssa sitä huokaisee helpotuksesta kun molemmilla kieli tuntuu takkuilevan ja silti molemmat ymmärtävät sen, mitä toinen sinulle haluaa kertoa.

Tämän vuoden jälkeen tulen enemmän kuin voittajana kotiin.

4

Satama

Kuten tapaamani kaveri sanoi , ”sinä et ole enään Suomessa, sinä olet reppureissaaja, sinä olet maailman kansalainen ja maailma on kotisi. Elä ja nauti!”
Sanoja oli todellakin sisäistänyt sen, mitä minulle sanoi. Se miten hänen olemuksessaansa huokui se, miten sitä omaa itseänsä on jouduttu muuttamaan ja opittu sopeutumaan paikkaan kuin paikkaan. Elämään jokaista päivää niin, kuin huomista ei tulisi. Sen taidon minäkin haluan oppia, ja sen kyllä opin. Hitaasti mutta varmasti.

Horros

En ole koskaan kuullut, että kukaan olisi sanonut, saati sitten missään kirjoittanut mitään negatiivista siitä, että uskalsi pakata rinkan ja lähteä. Kuulemma se on vain yksi päätös ja sen jälkeen elämä on yhtä juhlaa. Seikkailu, jolle lähtemistä ei koskaan ole katunut.

Siinä minä sitten olin, Aucklandissa potien jumalatonta jet lagia ja oloni oli helvetin surkea. Ensimmäisinä päivinä en juurikaan nukkunut ja ruoka ei maistunut. Palelti ja väsytti, päässä humisi ja yökötti. Painajaiset kummittelivat mielessäni ja itsevarmuuteni oli täysi nolla. Olin kuin uitettu koira, joka ulvoo kuutamolla, odottaen sitä yhtä tähdenlentoa, joka antaisi mahdollisuuden toivoa parempaa huomista.

Minun ei tehnyt mieli jutella kenenkään kanssa, halusin olla yksin ja samalla halusin ihmisiä ympärille, vaihtaa kuulumisia ja nauraa. Mennä jonnekkin ja tehdä jotain kivaa.

Se tunteiden myrksy, mitä koin ensimmäisten päivien aikana, tuli täysin yllätyksenä. En olisi koskaan uskonut sitä, että voin seisoa keskellä Aucklandin keskustaa ja henkisesti lyyhistyä maahan, itkeä suuria kyyneleitä ja seuraavalla hetkellä leijailla niiden vaaleanpunaisten pilvien matkassa, onnesta soikeana.

4. Auckland 2-10.12.2014

Aucklannin tunnetuin rakennus, Sky Tower on 328m korkea

Yllätyin myös siitä, miten huonetoverini tai oikeastaan kaikki hostellin asukkaat tiesivät tasan tarkaan miltä minusta tuntui, jokainen heistä oli kokenut sen saman. Toisilla se oli kestänyt päivän tai kaksi, toisilla taas viikon jos toisenkin.

Oli se sitten jet lagi tai kulttuurishokki, mutta minulta meni tovi ymmärtää se, että olen todellakin täällä, maailman toisella puolella. Minä olen täällä ilman paluulippua. Ilman velvoitteita tai mitään selityksiä kenellekkään mitä teen ja minne menen. Teen juuri niin kuin minä haluan tehdä.

Kais siinä on jotain perää, että lentäen ei sielu pysy matkassa mukana. Minun sieluni on sen verran oikukas tapaus, että se jää matkalla ihmettelemään maailmaa vähän enemmän, mitä seuraisi ripein liikkein minun menoani. Mutta aina se on kotiin löytänyt, toisinaan vaan vähän hitaammin.