Anteeksi mitä?

Istahdin bussiin pienen sählingin jälkeen, olikohan tämä sittenkään oikea dösä? Bussissa vierustoverini kysäisi minne olen menossa, kun pyörittelin saaren karttaa kädessäni ja yritin selvittää, minne olen menossa tai siis minne tämä bussi on oikein menossa. Vastasin että en oikein tiedä, jonnekkin rannlle. Siihen vierustoverini tokaisi sormella osoittaen, missä on saaren kaunein ranta.

Myöhemmin rannalle päästyä piti haukkoa henkeä paikan kauneudesta ja todeta, että poika puhui totta, myöhemmin kun olin kävellyt rannalla hiukan kauemmin ja kiivennyt pientä polkua pitkin vielä kauniimmalle rannalle oli edessäni näky, jota en odottanut. Nudistiranta.

Purskahdin toisen kaverini kanssa nauramaan, sellaista todella tyttömäistä naurua, josta oli havaittavissa onnellisuuden kaikki muodot.  Rannalla oli nopean silmäysken perusteella 90% miehiä ja he olivat mitä suuremmalla todennäköisyydellä homoja. Olin päätynyt homojen piilopaikkaan, jossa vaatteettkin piilotetaan laukun uumeniin, nautitaan pullo kuohuvaa ja eletään täysin rinnoin.

Aaltojen seasta bussissa tapaamani poika jo vilkutteli iloisesti ja huuteli jotain, josta en saanut selvää, mutta onnellisuus oli hänen kasvoillaan aistittavissa, krapulasta jota oli tänne tullut selvittämään, ei näyttänyt olevan mitään jäljellä.

9

Minä halusin pitää vaatteet päälläni ja tutkia muitakin osia saaresta, nautin vain kauniista maisemista ja annoin meriveden kastella jalkani, aaltojen huuhtoa hiekat reisiltäni.

Laivalla palatessani keskustaan törmäsin taas tähän poikaan, jonka olin tavannut saarelle saapuessani. Hän hiukan sopertelevin sanoin kyseli, miten päiväni oli mennyt ja minne olimme menneet rannan jälkeen. En voinut olla hymyilemättä, krapula josta hän aamulla sanoi kärsineensä oli muuttunut taas pieneksi mutta iloiseksi humalaksi. Humalaksi, jonka toipumiseen tarvitaan huomennakin ranta ja aurinko. Pullo skumppaa ja vapaa elämä.

Illalla olin tupakalla hostellin ulkopuolella ja nojasin valkoista tiiliseinää vasten. Poltin tupakkaa ja mietin milloinkahan sormieni välissä on se viimeinen, se jonka jälkeen olen kiukusta kärttyinen ja mieleltäni levottomapi kuin koskaan. Havahduin ajatuksistani kun eteeni pysähtyi auto ja kuski veivasi varovaisesti ikkunaa auki samalla ujosti minua katsellen.

Tumppasin tupakan maahan ja katselin auton takavaloja, pudistin päätäni ja en voinut olla nauramatta ääneen kuskin kysymykselle.  ”Oletko töissä täällä, tällä kadulla”

Oli ensimmäinen kerta, kun minua luultiin huoraksi ja toivottavasti se oli myös viimeinen kerta. Hississä katsoin itseäni peilistä ja mietin, mitä kuski mahtoi ajatella minut nähdessään, nojaamassa hostellin kyltin alla seinään ja polttamassa tupakkaa. Päälläni oli housut ja huppari, meikitön naamani ja hiukset nutturalla kuten aikaisemminkin. Eikös yleensä niillä huorilla ole kirkkaan punaiset huulet hameesta puhumattakaan ja ne piikkikorot, jolla voisi lävistää vaikka krokotiilin, jos sellaisia eteen sattuu kävelemään.

13

Mainokset

Uusia tuulia

Istuin starbuckissa juomassa teetä ja lataamassa valokuvia muistitikulleni, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Oli aikaa ajatella ja käydä pään sisällä niitä keskusteluja, joita on lukemattomia kertoja käyty ja tullaan jatkossakin käymään.

Katsellessani ikkunasta ulos ja en voinut olla hymyilemättä, aika jonka olen Auclandissa viettänyt on tuntunut jotenkin erilaiselta, kuin mikään muu päiväni koko Uudessa-Seelannissa. Olen ollut vapaampi, rentoutuneempi ja jollain tasolla enemmän jalat maassa. Olen huomannut joka päivä ihastuvani uudelleen koko kaupunkiin ja löytänyt aivan mielettömän hienoja kujia kahviloineen, joissa tuntuu löytyvän se kaupungin sydän, se elämä, jota ensimmäsinä päivinä täällä ollessani en löytänyt.

En tiedä, katselenko kaupunkia ja oikeastaan koko maata aivan uusin silmin, kun minulla on lentolippu Australiaan. Mietin, teinkö sittenkin liian hätäisen päätöksen, kun päätin ottaa ja lähteä, kohti uutta mannerta, josta en oikeastaan tiedä mitään muuta, kuin sen, että siellä on jumalattomasti myrkyllisiä ötököitä, kenguruista puhumattakaan.

Rehellisesti sanottuna, tuntuu todella haikealta lähteä, koska minulta jäi aivan liian monta paikkaa näkemättä, aivan liian monta rannalla makoilua tekemättä. Mutta voin aina palata, todellakin. Sen minä teen, mutta milloinka, en tiedä. Tiedän vain, että jonain päivänä palaan.

Vaikka mietin, oliko lentolippujen osto ehkäpä liian hätänen päätös, tosin asiaahan olin jo pyöritellyt tovin mielessäni. Jotenkin minulla oli fiilis, että tää maa on jo vähän niinku nähty, nähty siltä osin mitä kykenen sitä näkemään.

12

Ystäväni sanoi, luota sydämen ääneen ja kuuntele sitä, mene minne se johdattaa. Ja nyt se on huutanut kuukausia Autraaliaa, sen kuumia hiekkarantoja ja punaisena hohtavaa kuivaa erämaata, maata joka koskaan aikaisemmin ei ole herättänyt näin suurta intohimoa kuin nyt.

Mene ja tiedä, löydä tai etsi. Jää tai lähde. Mutta jollen mene, en voi tietää.

Ainahan voin palata, valita uuden kohteen ja tai jäädä. Elämä on yksi suuri seikkailu ja sen pilaaminen olisi typerää hulluutta jäädä kitkuttelemaan jonnekkin, jossa ei ole löytänyt sitä henkistä tasapainoa, tyyneyttä mielelle ja rauhaa sydämelle.

Silti tuntuu, että olisin jotenkin selityksen velkaa miksi pakkaan rinkan ja lähden. Ystäväni, jotka ei ymmärrä miksi teen kun teen, jotka ihmettelevät miksi en halua olla täällä kauempaa. Miksi maailma polttaa jalkojeni alla ja tuuli ulvoo korvissa, tuoden tuoksuja muista maista vieraista.

Kaiksesta epäröinnistäni huolimatta, olen suunnattoman iloinen siitä, että minulla on se lentolippu Austraaliaan. Oli se sitten karvas pettymys tai vain välietappi kohti uutta mannerta tai vain parin päivän hairahdus, kunnes palaisin nöyränä tyttönä Uuden-Seellanin raikkaan ilman luo ikävästä turtana, niin se ei haittaa. Olen onnellinen kaisesta huolimatta.

Uusia unelmia

Ikävä on siitä kumma seuralainen, että se saa päivät mustiksi ja polvet ruville, vaikka niihin katukivityksiin ei ole kompastuttukkaan saati kengännauhoja sitomatta unohdettu.

Kaupunki, jonne pääsyä olin odottanut tuntui tyhjältä, edessäni häämöttävä vuori ei saanut suupieliäni nousemaan, oliko syynnä kurja ilma vai lumi, joka huipulta uupui, vai ikävä? Yhtälö oli kuitenkin siellä maanraossa, jossa teki vain mieli painua peiton alle ja nukkua seuraavaan päivään.

Vaikka kaupunki ei mieltäni hymyyni saanut, sain sentään uusia tuttavuuksia, keskustella yötämyöten teekupin äärellä muista maista mahtavista. Ja tietenkin sitä heräsi niin moneen maahan into lähteä. Nähdä paikkoja, joita ei ole tiennyt edes olevan olemassa. Toisaalta, olen ihan tietoisesti sulkenut silmäni Afrikalta sekä Etelä- ja Pohjois Amerikan viehättävistä maailmoista. Jos nyt ensiksi reissataan Oseania ja Aasia. Sitten vasta kiirehditään katsomaan, miltä se ruoho siellä toisella puolella näyttää.

Jos olisin miljonääri, niin olisin pakannut kimpsut ja kamsput saman tien ja suunnistanut läheiselle lentokentälle. Olisin lentänyt kuumille Afrikan savanneille ja käynyt tanssimassa kuumaa salsaa Brasilian kujilla ja ehkäpä painanut pääni illan päätteeksi tyynyyn elämääkin leveämmän hymyn kera ja katsellut teltasta Mount Everstin ylle avautuvaa tähtitaivasta, kuunnellen rukouskutsujen huminaa ja käpertynyt lämöiseen makuupussiin. Sulkenut silmäni ja hymähtänyt.

New Plymouth

Vaikka en ole mijonääri ja jokaisen matkan jonka teen, joudun tavalla tai toisella suunnittelemaan, jos en nyt tarkalleen tiedä minne menen ensiviikolla tiedän sen, paljonka tililläni on rahaa ja miten kauan matkani voi jatkua. Vaikka taskussani ei ollut paksua pinoa seteleitä, vaan kukkaroni helisi kolikoista, hiluista sellaisista. Painoin pääni tyynyy, elämääkin leveämmän hymyn kera.

Taas oli sanottava hyvästit uusille tuttavuuksille, mutta tällä kertaa se ei ollut niin sydäntä särkevää. Onneksi. Se oli sellainen iloinen tapahtuma, jossa toivotettiin kullekkin hyvää ja turvallista matkaa ja oltiin iloisia siitä, että olimme törmänneet ja tutustuneet.

Eihän siinä mennyt kuin puolikas päivä, kun näin jo uudelleen tuttavan, joka oli aamun ensimmäisellä dösällä lähtenyt Hamiltoniin, sinne olin minäkin menossa ja vieläpä löysimme toisemme samasta dormista. Yksi syy hymyillä ja toinen oli taivaalla mollottava täysikuu ja punainen sellainen. Sain todistaa kuun pimennyksen ja onnetar ei tällä kertaa vittuillut kanssani vaan oli suurimmat myrskypilvet jättänyt seuraavalle päivälle. Onneksi.

Näipä vielä ehkäpä elämäni suurimman tähdenlennon ja taisi toiveenikin olla sen mukaisia. Suuria ja mahtavia.  Ja minulla on aikaa odotella niiden toteutuvan. Eihän Roomaakaan yhdessä yössä rakennettu.

Palu kotiin

Heräsin, kun kaveri varovasti liikutti kättänsä, kättänsä joka oli puutunut painostani. Hieroin unihiekat silmistäni ja oikaisin selkääni. Kuulin, miten jokainen nikama palautui oikeille paikoille ja bussi kaartoi risteyksestä vaemmalle. Nojauduin kaverin ylitse ja liimasin otsani bussin ikkunaa vasten, kuin lapsi joka halusi nähdä enemmän.

19

Siinä minä sitten taas olin, Napierin dösäasemalla ja ihastelin samaa puutarhaa, jota ensimmäisellä kerralla tänne tullessani. Sama hymy kasvoillani. Vaikka väsymys painoi ja takana oli kaksi todella uuvuttavaa päivää, olin onnellinen.

Hostellilla tietenkin porukka oli vaihtunut ja silti sieltä löytyi vielä tuttuja kasvoja, joiden näkeminen nosti hymyn huulilleni. Samalla olin surullinen.

20

Viimeiset päivät olivat juuri sellaisia, kuin niiden pelkäsinkin olevan. Sitä toivoi, että päivät alkaisivat kulkemaan hitaasti ja maailma lopettaisi pyörimisen. Miten ilmassa oli se tunne, että kohta tämä kaikki on ohitse, oli aika sanoa jäähyväiset.

Viikko oli todellakin henkisesti hyvin rankka. Viettää päivät ystävän kanssa, jolla on lentolippu kotiin, ystävän jonka silmistä näki, että hän ei ole varma, tekikö oikean ratkaisun, kun osti lentolipun kotiin. Ystävän, jota minun tulee niin helvetin moinen ikävä. Ystävän, jonka voisin sitoa patteriin kiinni, varmistaa sen, että hän ei lennollensa ehdi.

16

Vaikka viikko kului tunteiden vuoristoradassa, olin kuitenkin onnellinen. Oloni oli jotenkin kumman levollinen ja sellainen typerä virne paistoi kasvoillani aamusta iltaan. Olin tehnyt päätökseni, että lähden täältä ja ehkäpä koko Uudesta-Seelannista, silti Napierin tyhjiä katuja pitkin kävellessäni tuli mieleen, jos sittenkin jäisin tänne. Oikeasti tämä kaupunki on aivan uskomattoman ihana. Vaikka täällä ei ole juuri mitään.

Ranta on täynnä kiviä ja tumman harmaita sellaisia. Rannalla ei ollut kiva paljain jaloin kävellä ja aallot ovat aina liian voimakkaita, jotta uimaan voisi mennä. Silti ranta oli kuin magneetti, joka veti puoleensa, makoilemaan kuumilla kivillä ja nauttia paahtavasta auringosta tai istua märillä, suolaveden kastelemilla kivillä ihailemassa tähtitaivasta. Odottaen milloinka näkee illan ensimmäisen tähden lennon.

17

Silti rakastin paikkaa, rakastin sitä miten pieniä puutarhoja oli aivan älyttömästi, miten kaupungissa oli jokin hyvä fiilis, jota en ollut kohdannut missään muualla kuin Nelsonissa.

Miten suihkulähteitä oli enemmän, kuin uskoisi pienessä kaupungissa olevansa. Kaupungissa oli paljon pieniä yksityiskohtia, joita rakastin. Kaupungissa oli jokin juju, sellainen hyvän tuulinen pilke silmäkulmassa. Pilke, jota rakastin jo ensimmäisenä päivänä aina viimeiseen päivään asti, pilke jonka takia tulen tänne vielä palaamaan, mutta milloin?

Paikallinen kaverini tokaisi kerran ohimennen, moni käy täällä ja moni jää tänne. Ilman mitään hyvää syytä, ne vain jäävät koska täällä on jotain. Jotain jota kaikki eivät näe.

Ja minä, minä taidan kuulua niihin, jotka voisivat jäädä, mutta eivät jää. Kuulun niihin, jotka jäävät kaipaamaan tätä paikkaa ja jonain päivänä tulevat takaisin.

IMG_1198

Aamulla kelloni soi kuudelta ja seitsemältä oli aika pistää kengät jalkaan ja rinkka selkään. Kävellä dösärille ja hypätä siihen dösään joka taas jättäisi jälkeensä Napierin valot. Kuten viime kerrallakin oloni oli haikea, mutta siitä onnellisuudesta ei ollut mitään tietoa. Odotin että bussi kaartaa kaukana tutuista kaduista, odotin ja odotin kunnes tunti oli muuttunut kahdeksi. Kolmannella en enään kyennyt pidättämään itkuani ja annoin kyyneleiden valua pitkin poskiani muiden katseista huolimatta. Nojasin kylmää ikkunaa vasten ja minulla oli tyhjä olo.

Pilvilinnoja

Wellington tarjosi myös lukuisten museoiden lisäksi kaunista luontoa, kuten Uusi-seelanti kokonaisuudessaansa. Ihan ydinkeskustasssa sijaitsevat puistot eivät minua sytyttäneet, mutta hiukan syrjässä oleva Botanic Garden oli taivaallinen paikka. Sanoisinko pieni paratiisi.

670. Cable car

673

Botanic garden oli jumalattoman iso paikka, jossa sain kulutettua kokonaisen päivän, vain ihmetellessä ja ihailemassa aina vain uusia puutarha-alueita. Tänne olisi niin tehnyt vielä palata, istua päivä nurmikolla nauttien eväitä samalla antaa päivän vain mennä hiljalleen ohitse katsellen ympärillä olevia ihmisiä tai sitten vain uppoutua jonkin hyvän kirjan pariin.

677

671.Botanic garden

Mt. Victorialle kiivetessä tuli taas leuat mennä sijoiltaan siitä maisemasta, mikä silmieni eteen avautui. Jotenkin vaan se luonto, vaikka edellisenä päivänä oli juuri melkein samanlaisen maiseman nähnyt, niin silti sitä jaksoi ihailla ja ihmetellä. Miten Uuden-seelannin luonto onkaan niin kaunis, niin siistiä ja jämptiä. Ei mitään turhia pröystäilyjä, vain karu vuoristo ja uskomattoman sininen meri.

718

Kulttuuria ja kurinalaista kahvikupittelua

Kaupungissa oli vilkaan pääkadun ja lukuisten kauppojen lisäksi muutakin, missä kuluttaa aikaa. Satama tarjosi kauniin maiseman ja sitä ei voinut lakata ihailemasta ohi kävellessä ja sitä löysi aina itsensä jostain päin satamaa auringonlaskua ihailemassa, vajoten niihin haaveiden maailmoihin, joissa on vain kauniita hetkiä ja raikasta ilmaa.

685

”Ne jotka eivät yleensä syty museoista syttyvät Te Papa museolle” lause riitti siihen, että suuntasin kohti monikerroksista museota, jonne oli vielä ilmainen sisäänpääsy. Museo poikkesi muista Uuden-seelannin museoista hyvinkin paljon,  Te Papassa oli todella erikoseen tapaan laitettu esille asoita, joita tutki taas sellaisella lapsenomaisella innolla, jopa minä sain siellä puoli päivää kulutettua, tosin minulle museoissa pyöriminen ei ole mitään pakkopullaa. Rakastan jollain kierolla tavalla museoissa ja erilaisissa näyttelyissä käymistä, tietenkin jos aihe on edes vähänkin mielenkiintoinen. Aikoinani Egyptissä ollessani en päässyt edes ensimmäistä kerrosta käytyä yhden päivän aikana, toisinaan sitä tulee ehkä vähän liiankin tarkaan tutkittua, mitä siellä vitriinissä oikein on.

689

697

691

Huomasin tutkivani erilaisia ötököitä suurella mielenkiinnolla, koska ne oli vaan niin pirun hienosti esille laitettu. Sama päti merenkulkuun liittyvässä näyttelyssä sekä tölkkiruokaan liittyvässä tietoisku nurkkauksessa. Jos ne hernerokkapurkit olisi vaan pinottu kivasti kivaan riviin, tuskimpa olisin sitä aikaa, mitä siellä olin, kuluttanut niiden tutkimiseen. Ei voi muuta sanoa, kuin että näytteilleasettajat ovat tehneet erinomaista työtä.

707

710

Toinen paikka, jossa olin taas kuin lapsi katsellessani ympärille, oli Weta Cave ja Weta Cave workshop, jossa oli tietenkin kaikille tuntema Taru Sormusten Herra elokuvan figuuri näyttely ja paljon muutakin, muihin elokuviin liittyvää. Mutta paikkaa tietenkin mainostettiin suurin kirjaimin juuri Taru sormusten herrasta elokuvalla, olihan paikka tehnyt elokuvaan rekvisiittaa.

687. Papa museo

Onnekseni ryhmässäni oli yksi todella super hyper innokas Taru sormusten herra fani, joka kyseli ja kyseli oppaaltamme jatkuvaan syöttöön kysymyksiä ja opas tietenkin suu vaahdoten selitti innoissaan, miten ja miksi joitakin asioita on tehty, esitteli erilaisia tavaroita takahuoneen laatikoista ja antoi samalla lisäpotkua, ehkä muuten lyhyeen ja suppeaan kierokseen. Tuskimpa ilman tätä fania, en olisi käynnistä saanut niin paljoa irti mitä nyt sain.

723

726

729

Se tietomäärä oli huikea ja uskompa, että se tietomäärä jonka sieltä sain, meni jo suurimmaksi osaksi toisesta korvasta ulos, jotenkin sen kaiken ymmärtäminen ei oikein omaan päähäni mahdu. Mitä tehosteita missäkin elokuvissa on käytetty ja miten kaikki aseet ja asusteet on oikeasti tehty. Miten metallihaarniska on saatu höyhenen kevyeksi, mutta taidokkaalla työllä se on saatu näyttämään siltä, että se painaa ainakin tonnin jos toisenkin. Miten edessäni seisova Avatar hahmo tuntui niin todelliseslta ja katossa roikkuvat aseet aidoilta.

733

734

735

Vaikka paikka oli itsestään pieni ja kierros taisi kestää sen tunnin, niin olin tyytyväinen että tuli täälläkin käytyä. Ehkäpä joskus jossain vaiheessa he saavat suurennettua tiloja ja saamaan enemmän rahaa, jotta saavat suurempia kierroksia aikaiseksi. Ja tietenkin se, että kameraa ei saanut vilauttaa ja ottaa kuvia työskentelevistä ihmisistä ja keskeneräisistä projekteista tuntui vähän mälsältä, mutta toki ymmärrevältä. Tuli ehkä nähtyä jotain, mitä joku näkee vasta vuosien päästä. Tuli nähtyä jotain menneisyydestä, jota oli lapseana VHS viedolta ihaillut ja ihmetellyt.

Big big girl in a big world

Miten olin kaivannutkaan kaupungin hälinää ja korkeita, pilviä nuolevia taloja. Miten olinkaan kaivannut sitä kaikkea meteliä ja kaaosta jota suurkaupungeissa on. Tuntui oudolta tajuta, miten paljon olin ikävöinyt kerrostaloja, liikennevaloja ruuhkista puhumattakaan. Rakastuin kaupunkiin jo ennen kuin olin dösästä ulos hypännyt.

666

664

663

Onhan Uuden-seelannin kaupungit sellaisia pieniä ja hiljaisia ja oloni oli sellainen, kuin olisin viime kuukaudet vähän niinkuin mökkeillyt. Käynyt välillä vähän suuressa kaupungissa pyörähtämässä ja taas palannut hiljaisten katujen keskelle. Toisinaan kaupungit olivat olleet sellaisia, että oli koko ajan fiilis, että nyt sitä sitten eletään keskellä tehdasaluetta ja kas kummaa se maaseutu sitten alkoikin jo nurkan takaa. Ei ollut siis ihme, että olin innoissani Uuden-Seelannin pääkaupungissa, jossa oli sen tehdasalue asutuksen lisäksi myös muunlaisia kaupunginosia, joita olin tavannut myös Aucklannissa sekä Napierissa ollessani.

645

646

Ensimmäset päivät olin nirvanassa, nautin siitä hälinästä mitä ympärilläni oli, nautin uusista tuulista ja tuoksuista joita tulvi nenääni jokaisesta korttelista. Kuin olisin lähtenyt ulkomaille, kuin olisin ollut jossain muualla kuin Uudessa-Seelannissa. Kuitenkin raikas ilma ja horisontissa kohoavat vuoret muistuttivat minua siitä, että täällä sitä ollaan, Uudessa-Seelannissa, maailman toisella puolen.

655

Kaupunki huokui elämmää ja yksi graffittiseinä sai minut hymyilemään, yksi kortteli keskellä keskustan vilkkaita katuja antoi aina, siitä ohitse mentäessä hyvän syyn hymyillä. Luottaa siihen, että elämä tarjoaa jännitystä ja nautintoja pahoista päivistä puhumattakaan.

650

649. Opera house lane - katu

Tietenkin vertaan Wellingtonia Aucklandiin, koska molemmissa kaupungeissa on nyt sitten käyty ja molemmat ovat niitä Uuden-Seelannin suurkaupunkeja. Aucklandi oli todellakin erilainen kaupunki kuin Wellington, täällä huokui sellainen rento ja huoleton meininki, kaduilla olevat muusikot ja puistoissa päiväänsä kuluttavat ihmiset tuntuivat rennommilta, jotenkin se jatkuva kiire ja suorittaminen oli tuntematon käsite. Vaikka kaduilla näki niitä bisnesmiehiä salkut kädessä, niin  heidän kasvoillaan loisti hymy.

Toinen asettuminen – kuin koti

En ollut suunnitellut, että olisin ollut Napierissa niin kauan kuin olin. Rehellisesti sanottuna, koko paikka ei edes kuulunut missään vaiheessa suunnitelmiini, kunnes sitten istuin iltaa paikallisen kanssa joka sai minut puhuttua ympäri, muuttamaan mieleni ja harkitsemaan siellä käymistä. Käyntiä joka muutti kaiken.

461

Ensiksi ajattelin, että olisin siellä vain viikon, kävisin joogatunneilla saman opettajan luona kuin olin ollut Gisbornessakin, mutta jotenkin se viikko muuttui kuukaudeksi. Olisin varmaankin ollut vielä toisenkin, jollei levottomuuteni olisi kasvanut niin suureksi mitä se kasvoi. Halusin nähdä mitä nurkan takana on, halusin päästä kohti uusia seikkailuja vaikka elämässäni mitä Napierissa vietin, ei ollut juurikaan valittamista. Minulla oli ystäviä ja pääsiin kolme kertaa viikossa joogaamaan. Sanoisinko täydellistä elämää täydellisessä hostellissa joka jo ensimmäisen viikon jälkeen tuntui kodilta.

457

Napier oli pieni kaupunki merenrannalla kuten muutkin kaupungit joissa olen ollut, silti tämä tuntui jo ensimmäisenä päivänä jotenkin erilaiselta. Ei mikään paratiisi mutta jotain ilmassa oli, jotain joka tuntui todella hyvältä.

549

Kaupunki oli pieni ja sanoisinko hyvin idyllinen, hiljainen tietenkin ilta kuuden jälkeen, mutta täällä se ei tuntunut häiritsevältä. Jotenkin se kuului tähän paikkaan kuin nenä päähän.

Miten sitä tuli kavereiden kassa vietettyä päiviä rannalla, hypittyä aalloilla tai loikoitua päivät pitkät milloin missäkin, nauttien auringosta. Miten sitä porukalla mentiin elokuviin, shoppailemaan tai kahvilaan juomaan parempaa kahvia, kuin makunystyräni saastuttanut pikakahvi. Toisinaan sitä kiivettiin keskellä yötä kaupungin vuorelle ihailemaan täydellistä tähtitaivasta ja laiskoina iltoina tyydyttiin lähirannan helppouteen.

555

Napierissa oli myös Art Deco Weekend jolloin koko kylä palasi menneisyyteen. Ja siltä se todellakin tuntui, kuin olisi mennyt ajassa taakse päin. Ainoat jotka eivät pukeutuneet teeman mukaan, taisi olla turistit. Hiukan harmitti, että minulla ei ollut mitään teemaan sopivaa ja en sentään viittinyt rahojani yhden tapahtuman takia tuhlata vaatteisiin, joita tuskin enään päälleni pukisin, joten olin ajassa kirjaimellisesti edessä kulkiessani shorteissa ja t-paidassa.

558

579

577

Vaikka reissuni aikana olen kohdannut lukuisia henkilöitä ja osasta saanut ystäviä, niin täällä sitä porukasta tuli todella läheisiä. Neljä viikkoa samojen henkilöiden kanssa hitsasi yhteen jotain, jota ei hevillä murreta.

IMG_1198

Lähteminen ja sen päätöksen tekeminen että lähden, etenkin sen ääneen sanominen oli viikon harkinnan tulos. Päätös ei ollut todellakaan helppo, tanssia nuoralla ja kerätä rohkeutta siihen että jää tai lähtee. Molemmat olivat vaihtoehtoja, joissa oli niin paljon hyviä puolia. Silti pakkasin rinkan ja aamulla istahdin dösään mieli apeana. Vaikka mieleni oli apea, olin onnellinen että olin saanut tutustua ystäviin jotka heräilivät uuteen aamuun, kun bussi ajeli jo kaukana Napierin valoista.

 

Mitä minä sanoin, mitä sinä sanoit?

Taas kerran meitä oli kolme, minä ja kaksi ranksalaista. Kaksi ranskalaista, jotka pitivät huolen siitä, että poskeni olivat kipiät nauramisesta ja vatsaani sattui, kuin olisin rehkinyt salilla useamman tunnin, veivaten yhtä ja ainutta vatsalihaslaitetta.

Suuntanamme oli lähistöllä oleva vesiputous ja sana lähistöllä tarkoittaa minulle täällä Uudessa-Seelannissa sitä, että sinne kestää mennä vajaat puolisen tuntia. Tietenkään mitään julkisia kulkuvälineitä sinne ei mene. Ei tietenkään, olemmehan maassa jossa julkinen liikenne on vain kaunis haave jostain toimivasta liikkumismuodosta.

Sana lähistöllä taas merkitsi parivaljakolle sitä, että se olisi aivan nurkan takana, oli siinä pojilla suu loksahtaa auki, kun kartasta näytin reittiä, mitä pitkin meidän pitää sinne ajaa.

DCIM100GOPRO

Maraetotara falls

Koska tämä lähistöllä sana merkitsi meille kaikille niin eri asioita jäi reissumme ensimmäiseksi ja myöskin viimeiseksi, vaikka lähistöllä olisi ollut paljon muutakin nähtävää.

Sana nyt merkitsee minulle sitä, että jotain tapahtuu ihan kohta, kymmenen minuutin sisällä, mutta taas näille kahdelle se merkitsi sitä, että jotain tapahtuu nyt,heti, kohta tai vasta tuntien päästä. Ja koskaan sitä ei voinut tietää, mikä sanan merkitys oli kulloisellakin hetkellä. Tässä tapauksessa nyt oli kaksi tuntia.

Tongariro crossing

Olin onnekas, kun tapasin hostellilla Japanilaisen tytön, jolla oli samat suunnitelmat kuin minulla, niin minun ei tarvinnyt yksin tehdä päivän mittaista vaellusta. Miten 10 tunnissa sitä tutustuu ihmiseen aivan eritavalla, kuin viikon aikana samassa hostellissa tai lukuisina vuosina samassa työpaikassa. Miten kymmenessä tunnissa saadaa hiottua aikaan ystävyys, joka tulee säilymään vaikka emme tule koskaan enään kohtaamaankaan, ellei onni oli puolellamme.

403

Aamulla olin väsynyt, mutta puhkuin intoa. Milloinka viimeksi tunsin saman energian kulkevani kehossani puoli viideltä aamulla? En muista, edes aamulla lähtevä lento ei ole saanut minuun sitä energiaa, jota tänä aamuna koin.

411

Vaellus oli aivan uskomattoman hieno ja tietenkin rankka. Sitä jotenkin kuvitteli, että pisteestä toiseen kävely sujuu kuin tanssi ja taivaalla mollottava aurinko antaa vain kivan rusketuksen päivän palkaksi. Oli syynä sitten huono kunto, paahtava kuumuus vai reitin oikeasti haasteellinen masto, olin todella väsynyt palattuani takaisin hostellille. Kuin olisin ollut humalassa, vaikka ainoat nesteet joita päivän aikana join, oli kirkas pullotettu lähdevesi. Ja seuraavana päivänä kivusta huutava kroppa. Kipu jota inhosi ja samalla niin paljon rakasti. Kipu josta oli onnellinen vaikka sitä aina hampaat irvessä mentiinkiin rappusia alas.

415

418

Reitin kohokohta oli tietenkin Mt. Ngauruhoelle (2291m) kiipeäminen joka kaikkinaan kesti kolme tuntia. Miten sitä siinä vuoren juurella katseli ylös ja mietti että olenko hullu, lähteä nousemaan melkein äkkijyrkkää, irtokivillä vuorattua kraateria. Jotenkin se itsensävoittaminen on niin huumaava tunne, että lähdin kipuamaan ylös. Epämääräisin mutta päättäväisin askelin. Nousun alkuvaiheessa edessäni kulkeva henkilö potkaisi reilun nyrkin kokoisen kiven liikkeelle ja tietenkin se tippui suoraan polvelleni. Lyyhistyin ja purin hammasta yhteen, olisi todellakin tehnyt mieli alkaa itkeä ja huutaa sinä vi*tun iditootti, mutta mitä se olisi auttanut. Samalla lailla minä jätin jälkeeni vieriviä kiviä. Onneksi suuremmista, nyt puhun sellaisista pään kokoisista kivistä varoitettiin reilusti huutamalla, jotta alhaalla olevat osasivat varautua ja siirtyä syrjään. Joka hieman kyllä huvitti, ei sitä siinä irtolohkareisellä jyrkänteellä mitään nopeaa siirtoa oikealle tai vasemmalle tehty, ellei menty pari metriä alas valuvien kivien mukana. Polveani kivisti ja jokainen askel tuntui ja pahasti. Silti sitä voittajana noustiin huipulle ja haukottiin henkeä edessä näkyvän maiseman takia.

430

428

Alueella oli ilmoitustaluja, joissa ilmoitettiin punaisella valolla jos reitti on suljettu ja pitää palata takaisin. Helikoptereita pörräsi taivaalla todella tiuhaan tahtiin ja paikoitellen maasta nouseva valkoinen savu muistutti, että nyt ei olla ihan Espoon lähimetikössä tekemässä pikku päiväreissua.

435

Maisemat, joita reitin varrella näkyi oli tietenkin uskomattomia. Miten tälläistä voi olla oikeasti olemassa? Miten maailma onkaan ihmeellinen paikka. Miten onnekas olenkaan kun olen täällä, kävelemässä jossain, joka tuntuu niin epätodelliselta.

441