Ihan vaan perusjuntti

Kyllä me tonne nyt parissa tunnissa kiivetään, tokaisi kaveri, joka samalla mutusti viimeistä palaansa paahtoleivästä. Murusia rinnukset täynnä ja miele täynnä intoa. Ego suurempi kuin kaupan kylmäallas.

Minä sulloin reppuuni omenoita ja vesipulloani, hymädin, että ei takuulla kiivetä. Kartassa sanotaan, että siihen menee se viitisen tuntia. Siis siihen, että olemme takaisin täällä alhaalla.

Kaveri katsoo minua huvittuneen ilmeen kera ja tokaisee, niinhän se sanoo. Kai se on vaan aika joillekkin perusjunteille, jotka ei koskaan mihinkään liiku.

Mut mehän ollaas sellaisia, siis ei juntteja mut perus jannuja, jotka ei todellakaan joka päivä kiipeä vuorelle. Yritin inttää vastaan, mutta kaveri huitasee kädellä merkin, että tämän neidin on viisasta olla ihan vaan hiljaa.

Kaveri kulki edellä ja minä parisen metriä hänen takanaansa. Aika kului ja osamme vaihtui. Kunnes lopulta oli pysähdyttävä. Hengitettävä ja kaivettava ne vesipullot esille ja haukattava ensimmäiset palaset omenasta.

Automme näytti pieneltä, mutta näkökentässä se silti oli. Ylhäälle näytti olevan vielä saman verran matkaa, mitä alhaalta katsottuna se näytti. Olimme kävelleet ikuisuuden, tai siltä se tuntui. Polku mutkitteli sellaisia kaaria, että suoraa tietä olisimme jo ainakin puolessa välissä. Ellemme jo huipulla. Naurahdin. Olimme kävelleet jo tunnin. Päätin olla ihan vaan hiljaa, enkä masentaa kaveria, joka pyyhki hikeä otsaltaansa.

Nousu huipulle oli vaativa ja aikaa vievä. Etenkin tälläisiltä perusjunteilta, jotka ei koskaan mihinkään liiku, kuten kaveri kolmea tuntia aikaisemmin oli ohimennen sanonut.

Maisemat, jotka huipulta avautuivat olivat salvata hengityksen. Voiko näin kaunista näkyä olla? Voiko oikeasti näin kaunista paikkaa olla? Ja tänne pääsee ihan kuka tahansa, jopa perusjuntti, joka vaan jaksaa ja viitsii hurauttaa autolla parkkipaikalle ja sitten vain pinkasta ylös huipuille.

En tiedä kauanko me siellä huipulla olimme, istuimme hiljaa ja mutustimme banaania ja eilisestä jääneet kookossuklaan loput, tuon suussasulavan herkun, jonka perään me molemmat kuolaamme. Vaikka kuinka sitä sovimme kauppaan mennessä, että tällä kertaa suklaata ei osteta, niin kuitenkin se kookos-suklaalevy sinne kärryn pohjalle ilmestyy.

Mainokset